Fakultativnij

Olen kotiutunut asuntolaan, ja täytyy sanoa, että ihan hyvin täälläkin olisi elellyt tämän kevään. Tosin tietysti olen sitä mieltä, että oma päätökseni mennä perheeseen oli ehdottomasti paras, vaikka se "perhe" siitä yhtälöstä vähän loppua kohden hupenikin.

Asun kahden hengen asunnossa toisen tytön, Joensuun filologin kanssa. Nämä kolme päivää on jutut menneet ihan hyvin yksiin, toivottavasti kuukauden aikana ei ehdi tulla ongelmia. Ihanuutta ovat: oma keittiö, lämmin vesi niin suihkussa kuin keittiössäkin, seinälle ripustettava suihku (tätä ei ole edes Treen-kämpässä :P), oma lupa, vaatekaappi jossa on hyllyt (!), vessanpönttö (унитаз) kylpyhuoneessa (ванная) ja leveät ikkunalaudat (täysin katupölyn mustaamat kylläkin, eli ei istuskelua). Niin ja uudet tai edellisten asukkaiden puhtaaksi kuuraamat padat! Tästä vedestä nimittäin jää kaikkien astioiden pohjaan, joissa sitä käyttää eli edes keittää, kellertävä sakka, joka jämähtää kiinni ellei sitä heti puunaa pois. Keitetyn veden pinnalla myös lilluu hienonhienon hiekan tapaista... möhnää. Vesi maistuukin vähän oudolta, mutta mitään oireita ei ole kenellekään vedestä tullut. Keitämme sitä aina ennen käyttöä kymmenisen minuuttia.

Junamatka tänne meni erittäin hiljaisesti. Hytissäni oli äiti ja ehkä 11-12-vuotias poika sekä yksinäinen venäläinen nainen. Äiti oli ilmeisesti venäläinen ja poika kahden maan kansalainen: puhui äidilleen venäjää ja puhelimeen suomea. Äiti ja poika vähän juttelivat ja kävivät ravintolavaunussa, kun minä ja toinen nainen luimme kirjojamme (minulla Tsehovin Ensirakkaus, hytinnurkan naisella Anne Gabaldonin Kimpassa venäjäksi, ja äidilläkin oli tietysti kirja, jotain Tsehovia). Menimme nukkumaan joskus Viipurin jälkeen Venäjän aikaa kahdentoista maissa.

Luennoillani pitäisi käydä 14 ihmistä, mutta tähän mennessä vain 11 on vaivautunut paikalle. Kursseja vetää lähinnä syntaksia pitänyt hissukka-Jelena Aleksandrovna (kolme kurssia neljästä). Hermot meinaavat välillä mennä, kun nainen mutisee ja supisee asiansa ja nyökkii: "Ja ymmärsikö kaikki, da? Näin tämä menee, da?" Tietysti se on sen oma puhetapa, mutta mikään ei estä mua kiehumasta tunnilla hiljaa. Onneksi onneksi onneksi olin kevään enimmäkseen Zhanna Arkadievnan tunneilla. Sillä on luontainen opettamisen taito. Tunti etenee eikä laahusta, ja asioista tulee kiinnostavia. Tai no milloinkas kirjallisuus on minusta tylsää ollut... :P Zhanna Arkadievna siis nytkin pitää kirjallisuuskurssin.

No niin, kyllä tästä selvitään. Tänään Jelena Aleksandrovna oli lähes sympaattinen. Tunnit vaan ovat kovin apaattisia ja kuivia... Toki sekin auttaa, että opettaja tutustuu meihin, koska selvästi se oli syntaksin kurssilla varuillaan meidän kanssa, ja nyt kolmantena päivänä jo rentoutuu vähän paremmin.

Äiti: söin sitten viimeisen marjakarkin tänään :)

Tänään laskeskeltiin, tuleeko Suomen-junaan kuuden ryhmiä (ryhmäalennus) oikeille pääteasemille. Kouvolaan vaikuttaisi olevan juuri kuusi (myös minä), tosin lähtöpäivä on varmaan tämän hetken suunnitelmissa 26... Se ei oikein sopisi. Mutta katsellaan ja mietitään.

Koiranpentuja

Tarjoilen vähän karvaisia ihanuuksia tänään.


Tänään oli sertifikaattienjako. Se oli vähän kuin ala-asteen kevätjuhlassa, kun jokaiselle taputettiin. Saimme sertifikaatin lisäksi Tverin kuvilla koristellun vihkon ja kalenterilapun. Ihanaa.

Pienimuotoisesta juhlasta päästyämme suuntasimme paistattelemaan päivää T'maka-joen kylkeen kasvaneille lammikoille. Istuskelimme rappusilla ja söimme kanaa ja jonkinlaisella jauhelihalla täytettyjä blinejä. Emokulkukoira, joka pyöriskelee aina samoilla kulmilla, tuli katsomaan kaverin herkkuja. Se kyllä söi vasta kun oli todennut meidät vaarattomiksi. Hetken päästä se toi pentunsa ulos, kokonaista kuusi erinäköistä koiranpentua! Minäkin, vannoutunut kissaihminen, olin ihan myyty. Ei sellaisia karvapalloja voi vastustaa. Tuon yhden punertavanruskean, jolla on harmaa naama, olisin vienyt heti kotiin kanssani.


Pennut kieriskelivät mäessä toistensa yli, rapsuttivat kirppuja ja olivat ihan hupsuja. Emo haukkui kaikkia ohikulkevia miehiä.

Tänään on kotiinlähtö. Saan muuttaa tänne jäävät tavarani tänään johonkin huoneeseen jos vain tuleva kämppikseni kävisi juttelemassa muuttamisestaan kansainvälisten asioitten toimistolla.

Huomenaamulla tulee olemaan haikeata jättää hyvästit Suomeen jääville kavereille. Näiden kanssa on ystävystynyt ihan eri tavalla kuin Tampereella tuli tutustuttua.
Tulen tänne takaisin yksinäni (vielä ei ole junalippua, mutta senhän ehtii...) Maanantaina taas opiskelemaan uusin voimin. Hmh.

Loppu lähenee

Ylihuomenna on lähtö kotilomalle. Eilen oli koe Venäjän yhteiskuntatiedosta ja kirjallisuudesta. Edellisen arvosanaa en vielä tiedä, mutta jälkimmäisestä tuli nelonen sekä kokeesta että kurssista. Olin hurjan iloinen siihen asti kun muutama kaveri kertoi saaneensa vitosen :P No, näin se elämä heittelee. Paljon parempi tämä on kuin kolmonen.
Tänään oli kääntämiskoe, ja vähän epäilyttää, mitä siitä tulee, vaikka teksti oli aika helppo. Olin kuitenkin edellisessäkin tehtävässä, jota ajattelin aika helpoksi, tehnyt sellaisia mokia että huh... Jos saan kokeesta nelosen, voin saada kurssistakin nelosen, mutta jos tulee kolmonen tai alempi, saan kolmosen. Luulisin. Argh.
Huomenna on edessä suullisen kielitaidon koe, ja vielä yhdeltä syntaksin koe. Syntaksissa saa ottaa teoriakirjan mukaan kokeeseen, mutta siitä ei välttämättä ole paljon apua. Toisen ryhmän opiskelijoiden mielestä kirja ei ollut juuri helpottanut.

Kokeista kääntäminen, yhteiskuntatieto ja syntaksi ovat kirjallisia, kirjallisuus kirjallis-suullinen ja suullinen kielitaito tietysti suullinen. Kysymykset kaikkiin saatiin etukäteen (paitsi syntaksi ja käännös), mutta se ei hirveästi helpottanut, koska kaikkiin kysymyksiin olisi voinut vastata sivukaupalla. Koetilanteessa sitten jokainen arpoo itselleen kysymyksen. Minulle tuli molemmissa eilisissä onneksi sellaiset kysymykset, että vastaaminen oli melkein hauskaa.
Kirjallisuustentissä teimme ensin muistiinpanoja paperille parikymmentä minuuttia, ja sitten opettaja haki meidät yksi kerrallaan toiseen huoneeseen, missä selitimme sitten parhaamme mukaan vastausta kysymykseen, aikaa noin kymmenen minuuttia. Itse en ehtinyt puhua kaikkea suunnittelemaani, kun opettaja rupesi kyselemään. Meidät sääntöihin tottuneet suomalaiset yllätti se, että opettaja kyseli muutakin kuin arvotussa "biletissä" luki. Synnyin- ja kuolinvuosia kannatti osata, ja keskeisiä kuvauksia esim. Pushkinin ja Gogolin pienestä ihmisestä.
Mukavampihan tällainen koetapa on opettajalle, kun ei tarvitse korjata tekstejä vaan voi vaan antaa arvosanan saman tien.

Juna kotiin lähtee torstain ja perjantain välisenä yönä kello 00.53. Viimeksi meillä meni alle sekunti per henkilö junaan nousemiseen, saa nähdä miten nyt, kun on vähemmän riuskoja poikia nostelemassa tyttöjen täysiä laukkuja. Ärsyttää olla näin perinteinen, mutta ei me tytöt keskenämme oltais ehditty punkea toistemme laukkuja junaan niin vikkelästi kuin mitä ne silloin viimeksi nousivat. Ja juna pysähtyy Tverissä edelleen sen kolme minuuttia, mikä ei hirveästi herätä luottamusta.

Aamupäivällä paistoi aurinko niin että tuli hiki t-paita ja takki päällä. Volga oli tänään ruskea.

Ai niin, siitä en ole tainnut täällä mainita, että venäläisten kaupunkien säästötoimenpiteisiin kuuluu lämpimän veden katkaiseminen pariksi viikoksi touko-kesäkuussa. Asuntolalta lämmin vesi katkesi toukokuun alussa, ja varaajat tai boilerit (pömpelit kuitenkin) laitettiin päälle. Perheissä asuvien tilanteet vaihtelevat taloyhtiön mukaan: yhdellä lämmin vesi on katkaistu ja olisi boileri, mutta se ei kai toimi kovin hyvin. Minulta lämmintä vettä ei ole vielä katkaistu, joten oletan että tämän viikon loppuun riittää vielä lämmintä. Kolmannella ei tule lämmintä vettä, ja länsimaisesti remontoidusta asunnosta huolimatta perheellä ei ole boileria, joten tyttö käy minun luonani suihkussa.

Kiovankuvia

Gogol

1800-lukuaiheinen One Street Museum

Neuvostomainen keskusaukio Maidan nezalezhnosti

Kiovan lavrasta

Kaarikäytävä Kiovan lavran alueelta

Shokki iskee

Kulttuurishokki iskee kai kolmen kuukauden maassa oleskelun jälkeen. Ensin muutaman viikon jälkeen sitä haluaa sellaista ruokaa kuin kotona, on ehkä masentunut, ärsyyntyy pikkuasioista ja inhoaa uuden maan tapoja tehdä asioita. Kolmen kuukauden päästä alkaa nähdä hyviä puolia ja alkaa uskoa, että maassa on mahdollista elää. Sitten joskus puolen vuoden tai vuoden jälkeen on tottunut outoihin olosuhteisiin ja osaa toimia arkipäivän tilanteissa. Oireita on koettu, mutta lähinnä toisen käden tietona, kun kaverit ovat meuhkanneet idiooteista venäläisistä.

Ulospäinsuuntautuneet ihmiset kokevat kulttuurishokin vahvempana kuin introvertimmät. Tämä voisi selittää sen, miksi kulttuurishokkini on ollut näin mieto. Kun toiset pauhaavat maan raivostuttavuudesta, minun itseni ei enää tarvitse. Tai sitten olen vaan niin sopeutuvainen ;P No ehkä en sentään.

-

Tänään aamulla matkalla yliopistolle puhuimme kaverin kanssa siitä, miten venäläiset naiset ehkä näkevät suomalaiset naiset. Me emme halua naimisiin, vaan menemme joskus ikäloppuina avoliittoon. Me emme hoida vanhempiamme emmekä lapsiamme, saati miehiämme, kun ajattelemme vain uraa ja ansioita. Lapset laitetaan päiväkotiin ja vanhemmat vanhainkotiin vaikka kumpikin maksaa maltaita (mutta huimilla palkoillamme meillä on siihen varaa). Emme myöskään vaivaudu pitämään ulkonäöstämme huolta, vaan laitamme ylle sitä, mikä on mukavinta.

Väitän, että tämän kieliharjoittelun jälkeen tunnistan venäläisen naisen ulkonäöltä 80 prosentin todennäköisyydellä. (Toivottavasti väitettä ei tarvitse todistaa...) Eli olen sveitsiläisen tytön kanssa samaa mieltä.

Ja aamuiseen analyysiin kuului myös se, että venäläisten naisten kanssa on usein vaikea puhua, kun he joko eivät tiedä mitään ja/tai eivät usko keskustelukumppania, koska tietävät paremmin eli oikein. Eivätkä kuuntele. Mutta kuunteluongelma on miestenkin kanssa puhuessa, sillä keskustelukulttuuri on täällä erilainen kuin Suomessa. Suomalaisten keskustelu voi venäläisistä kuulostaa oudolta ja tylsältä, kun kaikki sanovat asiansa vuorollaan muiden kuunnellessa hiljaa. Suomalaisesta taas venäläinen keskustelu saattaa kuulostaa riidalta, kun intonaatiot ovat liikkuvampia (ääni nousee useammin ja äkkinäisemmin) ja toisten päälle puhutaan jatkuvasti. Olen saamassa vähän kiinni tyypillisemmästä tavasta keskustella venäläisten kanssa. Ei tarvitse odottaa toisen vuorosanan loppumista, vaan esim. samaa mieltä olemista vakuuttaa monella sanalla toisen päälle.

Tänään kansainvälisen toimiston johtaja kehui venäjäntaitoani: "Mitä sinä enää tänne jäät kun puhut venäjää jo noin hyvin?" Heh, mitäs täällä enää tekemistä on :D Ihan turha paikka muutenkin. Opintopisteet vähän houkuttavat.

"Fakultatiivinen" jakso siis järjestyy. 28. päivä muutan tavarani tänne asuntolaan ja lähden kotiin lataamaan akkuja pariksi päiväksi. Mahtaako olla ylppäreitä tulossa? En tiedä yhtään. Suvussa muistaakseni ei, mutta kylällä? Ehkä parit? Ja mennäänkö niihin? No, maanantaiksi tulen sitten takaisin ja isken kiinni uusiin kursseihin. Kirjoja tulee luettavaksi neljä, muista kursseista kuin kirjallisuudesta ei ole tietoa. Ihanaa, ihana Zhanna-opettaja pitää senkin kurssin! Lempparimme.

Haltijatarkummi pukeutumisesta

Sain juttutoiveen! Olemme varmaan keskenämme keskustelleet luennoilla ja niiden ulkopuolella venäläisten ja suomalaisten naisten eroista niin paljon, ettei minun ole tässä enää tarvinnut pohtia niitä. Toiveet kuitenkin toteutetaan, joten ilman muuta sepustan aiheesta vähän.

Ensimmäinen huomio venäläisistä naisista oli, että stereotyyppi korkokenkiin ja minihameeseen pukeutuvasta meikatusta diivasta pitää paikkansa. Suuri osa keski-ikäistä nuoremmista naisista kävelee kahdeksan sentin koroilla ja pukeutuu mielellään kiiltonahkaan ja muihin kiiltäviin asusteisiin. Meille tuli kiiltokriisi, kun suomalaiseen tyyliin kuuluu hyvin vähän kiiltävää ja kimaltavaa. Ukrainan vastaisella rajalla tullivirkailijanaisellakin oli strassipanta päässä.

Talvella joka toisen naisen päällä oli toppatakki, ja vähintään saappaan tai hupun reunassa piti olla karvaa. Mielellään tietysti olisi kietouduttu turkkiin.

Venäläisiä naisia on toistakin lajia: babuskoiden populaatio voi hyvin. Naiset elävät Venäjällä usein paljon pitempään kuin miehet. Miehiä verottaa alkoholi, armeija ja pitempi työura: miesten eläkeikä on 65, naisten 60. Neuvostoliiton ajoista asti on ollut tapana, että naisten kohdalla otetaan
huomioon kotitöihin käytetty aika ja vaiva, ja siksi he pääsevät aikaisemmin eläkkeelle.

Toki Tverissäkin on nähty muutama gootti, pitkätukkahevari, japaniernuteini, punkkari, skeittari ja rastapää. Heitä vaan on huomattavasti vähemmän verrattuna vaikka Tampereeseen, joka on kooltaan kaksi kolmasosaa Tveristä. Pietarissa kuitenkin erikoisia pukeutujia näkee. Tämä johtuu varmaan siitä, että "Pohjoinen pääkaupunki" on kansainvälisempi kuin maaseutukaupunki Tver. Täällä on vielä vähän vanhanaikaiset pukeutumisasenteet, eli pyritään muistuttamaan enemmistöä, joka keikkuu koroilla manikyyreineen. Suurissa kaupungeissa on länsimaisemmat aatteet, eli erilaisuus on hyväksytympää. Samoin Kiovassa näkyi erityylisiä ihmisiä. Siellä vaikutti siltä, että naisten korot olivat järkevämpiä, emmekä me eronneet kovasti joukosta.

Vastaantulijoilla silmälasit: Pietari: 2 tunnissa 25 kpl, Helsinki: puolessa tunnissa n. 100 kpl. Hm :D

Kiova

Tulimme tänään viikonloppumatkalta Kiovasta ja Tsernobylistä. Kiova oli niin kaunis, että varmaan kaikkien teki mieli jäädä sinne! Hevoskastanjat kukkivat, aurinko porotti, ja ihmiset olivat hyvällä tuulella. Liikkeellä oli muitakin kuin turisteja, koska lauantaina oli voitonpäivä toisen maailmansodan loppumisen kunniaksi. Kävimme Kiovan lavrassa (29-hehtaarinen luostari, ortodoksien Rooma) ja One Street Museumissa, jossa on 1800-luvun esineistöä ja tunnelmaa.

Jäi lyhyeksi. Koetan saada jonkun kuvan näkyviin.

Jään tänne vielä

Kävin tänään tiedustelemassa kesäkuun kursseista. Jännitin etukäteen hiukan sitä, saanko yleensä jäädä tänne, kun filologit olivat puhuneet, että heidän jäämissuunnitelmiaan kohtaan oli oltu hiukan nihkeitä. Asia voi johtua siitä, että heillä on lyhyemmän pakollisen harjoittelun takia (11 vkoa) yksikertaviisumi, ja meille kääntäjille tuli 14 viikon takia monikertaviisumi.

Saahan tänne siis jäädä. Parisataa euroa pitää maksaa (Aleksanteri-instituutille vai tänne kansainväliselle osastolle, vielä ei tiedetty). Kun ilmoitin, että haluaisin muuttaa asuntolaan, mister Nikolai Sergejevits rupesi tiukkaamaan, miksi haluan perheestä pois. Olenko ehkä kyllästynyt? Miksi minä sieltä pois haluan? Koetin sopertaa jotain. Olin aika hämmentynyt, koska ei tällaista ruvettaisi Suomessa kysymään. Asia olisi ilmoituksella selvä. Samoin mies tiukkasi, miksi haluan lähteä käymään Tsernobylissä, eikö meitä sinne lähtijöitä ollenkaan huoleta oma terveytemme. "Eihän siellä ole mitään nähtävää, mitä te sinne haluatte mennä?" Ei ehkä ole nähtävää mutta kiinnostaa se silti. En minä sitä osannut selittää.

No, kesäkuun kurssit ovat 1.-26.6., joten taidan juuri ja juuri ehtiä kotiin serkkuni valmistujaisiin. Ja omille synttäreilleni :D Opintotukiasiat pitää selvittää nyt kun vuokra laskee ja opiskelen kesällä.

Pitää lentää, lähdemme tutustumaan nunnaluostariin, jossa on abbedissana suomalainen nainen. Saa nähdä, mitä meidän hameille sanotaan, ne kun eivät tässä kuumuudessa ihan yllä polveen asti...

Kuumottavaa

Tänne tuli kesä! Aurinkoa piisaa niin että otsalohkoni punoittaa (istuttiin eilen Volgan rannalla rantahietikolla :D), ja lämpöä on jotain 25*C. Ihana ilma! Tämä tarkoittaa niin kevättakin etsimistä kuin jäätelöannoksiakin. Suomalainen jäätelö on kyllä yleisesti ottaen parempaa kuin täällä.

Paluusta ja jostain

Kotilomalta ei ollut minusta vaikea palata jatkamaan kieliharjoittelua. Muutaman kaverin mielestä asia on toisin, heistä täällä ei ole mitään nähtävää ja ihmiset ovat liian samoja samoine ärsyttävine piirteineen.

Minulle taitaa riittää kavereiden kiehuminen, koska valitettavaa en juuri keksi. Tietysti minun on siksi helpompi olla, että en asu asuntolassa, missä on sama porukka koko ajan ympärillä. Silloin varmaan menisi hermot, tai ainakin toisten rasittavat piirteet alkaisivat ottaa päähän. Nyt ne juuri huomaa, mutta niihin ei tarvitse kiinnittää huomiota kun ei asu samassa kämpässä.

Täällä kotona babuskani antaa minun olla omissa oloissani, joskus juttelee sanan pari. Minä ilmoitan tulemisistani ja menemisistäni, syön kiltisti kaiken eteen tuotavan ja juttelen jos tulee tarvetta.

Tänään pari penkillä kaljoittelemassa istuvaa tyyppiä avasi sanaisen arkkunsa kaverilleni ja minulle, kun olimme kotimatkalla. Moikkaamisen jälkeen penkiltä kuului: "Христос воскресе", eli ortodoksien pääsiäistervehdys "Kristus on ylösnoussut". (Pääsiäinen oli viime sunnuntaina, viikkoa meitä jäljessä.) Menimme vähän kipsiin kun emme äkkiseltään muistaneet, mitä siihen kuuluu vastata. Emme sitten sanoneet mitään.

Venäläiset vaikuttavat ottavan suomalaisia enemmän kontaktia tuntemattomiin. Se kuuluu Tamperetta tiheämpänä huuteluna poikaporukoista (sisältö on usein ihan mukava, Pietarissa esim: "Voi mihin meillä on meneminen ilman teitä"), mutta myös siinä, että neuvoa kysytään paljon spontaanimmin. Neuvon kysyminen on alkanut vähän tarttua itseenikin, mikä ei välttämättä ole huono asia. Pari kertaa minulta tai kaveriltani on kysytty suuntaa, junassa Pietarista tullessa kysyttiin aseman nimeä, ja metroasemalla joku kysyi vieressämme seisseeltä mieheltä kelloa. Suuntaa voidaan kysyä vaikka oikeastaan määränpää tiedettäisiinkin, mutta ajatus on ehkä se, että kun kerran tässä on ihminen, niin voisi sitä varmuuden vuoksi vaikka vielä kysäistäkin.

Pietarin kirkot

Lempikirkkoni Pietarissa on ihan selvästi Spass-na-krovi eli Kirkko veren päällä. Siellä oli niin sinistä sisällä! Kaikki pinnat oli koristeltu värikkäin mosaiikein. Aina se ei ole ollut nykyisessä loistossaan, ja suuri restaurointityö kirkon korjaamiseksi onkin suoritettu, sillä se oli kymmeniä vuosia vailla huoltoa. Se rakennettiin 1900-luvun alussa sille paikalle, jolla Aleksanteri III haavoittui kuolettavasti salamurhaajan pommista. Kirkon sisällä on näkyvillä senaikaiset mukulakivet tsaarin haavoittumispaikassa. Kirkko veren päällä sijaitsee Gribojedovan kanavan varrella, ja sen takana on kuuluisa matkamuistotori.

Kävimme myös tietysti Iisakinkirkossa, ja kiipesimme vielä näköalatasanteellekin. Äiti olisi ehkä kieltäytynyt tulemasta niitä portaita ylös... Ylhäällä tuuli, ja auringosta huolimatta oli vietävän kylmä, joten kovin kauaa emme näkymiä ihailleet. Ensimmäisellä matkallani Venäjälle, lukiokurssin kanssa Pietarissa, kävimme samaten Iisakinkirkossa, mutta nyt meillä ei ollut opasta, eikä kirkko jotenkin muutenkaan lumonnut samoin. "Nähty." :P Spass-na-krovi puolestaan säväytti. Kaverini suosikki oli Pietarin-Paavalin linnoituksen kirkko. Sinne on haudattu yhtä tai kahta lukuunottamatta kaikki tsaarit ja keisarinnat Pietari Suuresta lähtien. Suuria hautakiviä oli pitkin kirkkoa parisenkymmentä. Myös viimeisen tsaarin lähes koko perheen jäännökset on siirretty sinne vuonna 1998. Oli hiukan aavemaista tajuta, että aivan todella täällä sijaitsevat maalliset jäännökset ihmisistä, jotka hallitsivat Venäjää ennen vallankumousta.

Iltapäivällä keräsimme kamppeemme ja lähdimme kohti rautatieasemaa ihan hyvissä ajoin. Vaeltelimme pitkin metroasemia vajaat puoli tuntia, joten oli hyvä varata etukäteen kunnolla aikaa. Joiltakin metroasemilta pääsee kulkemaan risteävän linjan asemille, ja kesti hetken löytää etelään lähtevä vihreä linja. Metrossa seistyämme ja maan pinnalle kavuttuamme koimme vielä epäselviä hetkiä, kun rautatieasemallakin joutui seikkailemaan. Täällä on tapana, että taajamajunien aikataulut ja laiturit ilmoitetaan isolla yhdessä paikassa, ja sitten kaukojunien puolen sisäänkäynti on vaatimattomasti merkitty, ja sen löytääkseen matkaajan on pyöriskeltävä keskellä pihaa suu auki. Saattaa tietysti olla, että hiukkasen liioittelen, koska olimme väsyneitä emmekä kovin valppaita.

Pääsimme loppujen lopuksi sitten istumaan junaan ehkä parikymmentä minuuttia ennen sen lähtöä. Kaverini päivää paransi se, että vaunut olikin järjestetty käänteiseen numerojärjestykseen, eli vaunuun 16 ei tarvinnut raahustaa aivan junan loppuun saakka.

Juna itsessään oli sellainen, millaiseksi aina venäläinen juna kuvataan. Ei ollut suomalaisten totuttuja pareittain asetettuja tuoleja, vaan avo-osastot. Koko vaunun läpi kulkee siis yksi käytävä, jonka varrella on sängyiksi petattavia penkkejä. Vasemmalla on vastakkain kaksi kolmenistuttavaa penkkiä ja pöytä niiden välissä, ja oikealla kaksi yhden hengen penkkiä. Jokaisen penkin yläpuolella on yläpeti. Yhden hengen penkkien välissä on siinäkin pöytä, joka kiepautetaan sängyn keskiosaksi kun halutaan siirtyä pötkölleen. Yläsänkyyn saa kiivetä aika korkealle, sillä askelmia on vain yksi. Jokaisen penkin selkänojan takana on kunnon seinä, joka erottaa osaston seuraavasta.

Meitä hämmästytti, kun melkein kaikki muut matkustajat kävivät pitkäkseen joskus klo 17-19 aikaan. Vaunu oli hyvin hiljainen. Me istuimme, koska emme olleet maksaneet lakanoista (nytkin ne olisi saanut vuokrata, emme halunneet) ja olimme levittäytyneet tavaroinemme koko penkille. Iltaa kohden sitten vaunu vilkastui, kun matkaajat sihauttivat auki toisia ja kolmansia oluita. Jotkut lauloivat ja rytmittivät lauluaan taputtamalla käsiä jalkoihin, toiset vaan nauroivat muuten. Me tuijotimme ulos, leikimme tekevämme läksyjä ja puhuimme suomea keskenämme. Vastapäätä istuvan nuoren pariskunnan mies yllätti kiroamalla suomeksi kaverini perässä :D

Ylettömästi ja ilman syytä nauravat ihmiset ilmeisesti ärsyttävät. Olenkohan liian jäykkis? :D Toisaalta liiasta suomalaisuudesta ei voi syyttää, koska venäläisilläkin on tyhjännaurajia paheksuva sananlasku.

Pietari

Eilisaamulla bussilla Pietariin ja venalaisella junalla sunnuntaina takaisin Tveriin. Kotiosa lomasta on takana, nyt on otsalohko taynna Pietaria ja Nevski prospektia ja jalleen venajan kielta.

Junat kotoa Hkiin sujuivat hienosti, ja ehdin Treella jopa juosta vartissa Akateemisessa hakemassa uuden matkaoppaan, koska mukaan aikomani kirjanen jai kotiin telkkarin viereen. Bussimatka tanne oli muuten rauhaisa mutta rajalla lievasti jannittava, koska kaverini meinasi jaada Vaalimaalla venalaisten rajavartijoiden hoteisiin. Hanen passinsa nimisivu on repeamassa irti, ja vihreapukuisista virkamiehesta ja -naisesta oli kiva siksi jutella kaverini kanssa. Ehdin panikoida ja miettia, mita teen hanen tavaroilleen ellei hanta odoteta tai edes paasteta yli, mutta onneksi turhaan.

Pietari on ihana! Eilen kavelimme lapi Eremitaasin muttemme loytaneet Malevitsin Mustaa neliota (surusuru). Tosin Tretjakovin-kokemuksesta opimme sen verran, etta keskityimme etsimaan lempijuttujamme: kaverille sita neliota ja minulle impressionisteja.

Ohjelmaan mahtui myos vaatekaupoissa kiertelya, tosin Nevski prospektin hintatason takia ainoastaan kuolasimme kaikkea kaunista. Tanaankin poikkeilimme kaikissa mielenkiintoisissa kaupoissa matkallamme Pietari-Paavalin linnoitukseen. Meidan oli tarkoitus menna linnoitukseen metrolla, mutta metrossa seistessamme kuulutettiin, etta Gorkovskajan asema on huollossa. Petrogradskajan asema oli sen verran kaukana, ettei se edes mahtunut opaskirjojemme pikkukartoille, ja kavelyyn poikkeamisineen menikin sitten pari tuntia... :)

Meilla on taalla hauskaa, kun paatamme paivan paakohteen ja sita kohden tai sielta takaisin kulkiessamme harhailemme hiukan ja loydamme kaikkea hienoa. Mars-kentta ei ehka olisi tuntunut yhta isolta jos sita olisi mennyt tarkoituksella katsomaan, ja valtionyliopisto paasi yllattamaan kun naimme ensin neuvostotyylisen "takaoven" ja vasta sitten vanhemman julkisivun. Myos linnoitusta lahella sijaitsevaa moskeijaa minareetteineen arvuuttelimme milloin miksikin, ennen kuin paasimme tarpeeksi lahelle tunnistaaksemme sen.

Huomenna tosiaan lahtee juna. Se lahtee Moskovan asemalta, joka ei onneksi sijaitse sen kauempana kuin Nevskin puolessavalissa. Menemme silti metrolla, koska kantamuksia on sen verran. Check-out on yhdeltatoista, ja varmaan hostellimme matkatavarasailytys on taas joku siivouskomero... No ei se mitaan, niinkin tietysti onnistui :)

Yhden suomalaisen kanssa olemme jutelleet, tai paremminkin se mies on jutellut meille. Tama keski-ikainen suomalainen mies on hyvin erottuva hostellin nuorten asiakkaiden joukossa, mutta ilmeisen mielissaan paastessaan juttelemaan jollekulle.

Huomisen ohjelmaan kuuluu Iisakinkirkko ja Pietari Suuren patsas Vaskiratsastaja. Miehen hauta jo nahtiinkin linnoituksen tuomiokirkossa. Iisakinkirkko oli neuvostoaikaan ateismin ja mytologian (?) museo, nykyaan ehka eniten turistikohde. Tietysti siella voidaan jarjestaa jumalanpalveluksia. Ainakin perjantaina Kazanin tuomiokirkossa seurasimme hetken ortodoksijumalanpalvelusta. On se erilainen kuin mihin luterilainen on tottunut. Mysteerit ja tunnelma suuremmassa roolissa kuin itse sana. "Ei sita venalaisetkaan ymmarra, eika tarvitsekaan", totesi ystavani emanta. Vaatii hiukan totuttelemista, kun kotona kirkossa kaikki selitetaan juurta jaksain.

Hostellihuoneessamme on kaksi brittipoikaa ja nelihenkinen taekwondojoukkue valmentajineen. Joukkuelaisten keski-ika on noin 12, joten kovin myohaan huonekaverit eivat tule kotiin :D
Nukkumaan!

Väliaikatiedotus

Hengissä ollaan ja torstaiyönä lähtee juna kotia kohti. Tämä on väliaikatiedotus aiheesta toimimattomat langattomat verkot: koneeni löytää kyllä asuntolan netin mutta netti ei anna koneelleni verkko-osoitetta tai jotain. Pitää mennä jututtamaan Oksanaa, joka hoitaa täällä kaikkea, mutta nainen ei koskaan ole paikalla tai kello on jo yli neljä kun muistan mennä koputtelemaan kolmoskerroksen ovea.

Ostin tänään kengät vaikka pikkuvarpaissa on vielä eilisen kävelystä rakot :D Ylipuhuimme myös ystävän kanssa kolmannen tytön (yhden kahdesta kaimastani) ostamaan päivän toiset kengät - tummanvioletit. Perusmenoa.

Rautatieasemabyrokratia on täällä ihan eri luokkaa kuin Suomessa. Ryhmälippujen ostamiseen tarvitsi yliopiston pyöreällä leimalla leimatun hakemuksen, jossa on kaikkien ryhmäläisten nimet, passinnumerot ja syntymäajat, ja virheellinen lista jättäisi koko joukon laiturille ruikuttamaan. Onneksi tarkistimme sitten numeroita, koska löytyi yhteensä neljä virhettä, osa alunperin ihan omia ja osa jossain vaiheessa paperille livahtaneita.

Tänään on vielä ohjelmassa kävelylenkki ja vertailevan esseen kirjoittaminen.
Fiilis on ihan katossa aina kun aurinko paistaa (kuten nyt!) mutta kotiinkin on kiva tulla.

Ihan sairasta

Nyt on testattu venäläiset flunssankarkotusmetodit. Joko sain pöpön asuntolasta, jossa kymmenisen ihmistä on ollut sairaana viime viikkoina, tai babuskan luota, missä Anja köhi viime maanantaista lähtien. Tai sitten olin liian vähillä vaatteilla liikkeellä viime keskiviikkona. Kuitenkin torstaiaamuna heräsin kuumeisena, mutta reilusta 37 asteesta huolimatta lähdin luennoille. Annoin itselleni luvan kulkea ratikalla, ja se nopeuttikin matkaa huomattavasti, eikä aamuruuhkista ollut tietoakaan.

Yliopistolta palattuani kuume oli noussut (ei mikään yllätys). Anjan äiti Irina oli asunnolla myös, ja minua ruvettiin hoivaamaan. Join ennen peiton alle sukeltamista Finrexinin tyyppisen kuumetta alentavan juoman nimeltä Teraflju, ja hyvin äkkiä hikoilin kuin pieni sika. Kuumeen lisäksi yskin inhottavia limaklönttejä (kaikki varmasti haluavat kuulla jokaisen likaisen yksityiskohdankin :D), ja rupesin niistämäänkin.

No, niistä hoitokeinoista. Aikavälillä torstai-lauantai nielin ainakin aspiriinia, Strepsilsejä, C-vitamiinipillereitä, männyltä haisevaa yskää helpottavaa keitosta, tavallista yskänlääkettä ja kuumaa maitoa, johon oli sekoitettu ruokasoodaa ja rasvaa. Kurlasin punertavanruskealla litkulla. Lisäksi tietysti käärin itseni villaan, mutta ekstrapointtina ennen villasukkia hieroin jalkapohjiani lämmitetyllä viinalla, ja sidoin myös rinnalleni sillä viinalla valellun kääreen.

Kuume on nyt sunnuntaihin mennessä laskenut niin, että uskalsin lähteä tänne asuntolalle tekemään ryhmätyötä Gogolin novellista Mielipuolen päiväkirja. Se oli kyllä kohtalaisen mielipuolista hommaa, täytyy tunnustaa. Välillä novellia lukiessa tuli mieleen, että kuinkahan sekopäinen kirjoittajan on täytynyt olla, että on keksinyt niin omituisia asioita. Mielipuoli on ilmeisesti ainoa Gogolin teksti, jossa hän käyttää ensimmäisen persoonan kertojaa, joten ehkä hänen ei ole tarvinnut hakea inspiraatiota kovin kaukaa :D

Joutsenlampi!

Arvasin etukäteen, että tulen intoilemaan Joutsenlammesta koko kotimatkan, ja niin olisikin käynyt, ellei matka olisi venynyt yli kolmeen tuntiin. Moskovasta tullessa ajoimme nimittäin kymmenisen kilometriä vajaassa tunnissa pienoisten probkien eli tietysti ruuhkien takia. No, keuhkosin silti musiikista ja upeasta leijuvasta tunnelmastani ihan mukavasti omalla mittakaavallani.

Pysähdyimme sekä matkalla Moskovaan että sieltä takaisin syömässä - missäs muuallakaan kuin tutussa ja turvallisessa Mäkkärissä. Oli toisaalta ihan kiva saada ruokaa, josta tietää, mitä saa, vaikka tiskikäyttäytyminen onkin hiukan erilaista kuin kotona. Ei paljon. Jonoja vaan ei ole, on yksi rykelmä, josta parhaiten liikkumaan pääsevä ponnistaa vapaaksi ilmoittautuvalle kassalle.

Joutsenlampi on ensimmäinen ja ainoa baletti, jonka olen nähnyt, ja edelliselläkin kerralla olin Venäjällä. En tosin Pietarin esityksestä muista ollenkaan, että joukkueeseen olisi kuulunut myös narri, mutta täällä sellainen oli. Narri oli lempparini, koska se oli selkeästi ainoa humoristinen hahmo, ja lisäksi hyppi aivan mielettömiä loikkia ja piruetteja. Upeaa.

Kremlin palatsin teatterin balettitanssijat kyllä todellakin saavuttivat sen, mitä joskus olen lukenut baletin tavoitteeksi asetetun: tanssijoiden tulee näyttää siltä, että heidän jalkansa eivät ollenkaan osuisi maahan.

Oli hassua bongata kesken baletin, että ai tämä musiikki onkin espanjalainen tanssi tai slaavilainen tanssi (en tiedä ovatko oikeita nimiä, mutta näin tulkitsin) Joutsenlammesta.

Sunnuntaina olikin aamuherätys hieman karu: aurinko sai silmäni ensin auki, ja yhdeksän jälkeen olinkin valmis ponkaisemaan pystyyn ovisummerin hälyttämänä. Mökillä viikonloppua jälleen viettäneet babuskan lapset toivat deduskan (eli papan) kaupunkiin sairaalaa varten. Mies oli ilmeisesti saanut sydänkohtauksen tai ainakin kärsi hyvin kivuliaan kuuloisesta yskästä. Tämän viikon olen käytännössä yksin, sillä Irina tulee Moskovasta töistä illalla kymmenen aikaan ja lähtee aamulla ehkä neljän jälkeen. Jossain välissä hän ehtii nukkua ja laittaa minulle ruokaa. Veikkaan, että keitän paljon pelmenejä ja syön keittoja. Mutta mikäs siinä, kunhan vain saisin selville, mistä talon smetana tulee. Sitä ei näy jääkaapissa eikä parvekkeella.

Tänä aamuna tosin oli taas sirnikkejä (сырники) eli jonkinlaisia paistettuja rahkakakkaroita, joten tämä tyttö oli erittäin tyytyväinen vaikka yö menikin esseetä kirjoittaessa valvomiseksi. Mmm niin hyviä!

Sunnuntaina päivällä hyppäsin kaverini isäntien kyytiin, ja pääsimme ulos kaupungista. Kävelimme metsässä! Oli ihanaa, että ympärillä oli lunta ja puita ja suhteellisen hiljaista. Siellä syrjäisessä kylässä (ehkä 20 min Tverin laidalta, eli ei ihan hirveän syrjässä) oli moskovalaisten mökkien ja muutaman paikallisasukkaan talon lisäksi nunnaluostari ja parin kilometrin päässä restauroinnin alla oleva pieni kirkko. Kirkkoon pääsi sisälle, ja täytyy sanoa, että ortodoksikirkko on kyllä läpikotaiselle luterilaiselle aika mystinen. Mutta kaunis. Tveriin palattuamme kävimme toisen nunnaluostarin kirkossa, jossa oli pyhäinjäännöksiäkin. Kummallista.

Jubilei

(Tretjakovin galleria, sisäänkäynti vasemmalta pikkuovesta)

Toissapäivänä aamupalalla babuska ilmoitti, että nyt on tytöllä juhlapäivä. Olin ollut täällä tasan kuukauden. Eilen kävellessäni kaverin kanssa yliopistolle tuli tosin vähän sellainen olo, että ei täällä enää niin paljon nähtävää muka olekaan :P Tuntuu, että kuukaudessa on ehtinyt olla tarpeeksi innostunut. No, eiköhän mieli tästä muutu kun lähden läksyurakkani ääreen. Jotenkin luennot aina jaksavat kuitenkin kiinnostaa, ja läksyjäkin on kivempi tehdä kuin kotona. Jokin minussa on selvästi vialla :D

Huomiselle on vihdoin taas aikataulutettu syntaksitunti, joka on ehkä aika kirpeä, koska syntaksista on ollut opettajan väittelyn takia taukoa ehkä pari viikkoa. Alun alkujaankaan se ei sujunut kovin hyvin... Meillä on ollut syntaksin sijaan käännöstunteja, mikä on kyllä tosi hyödyllistä, mutta olisin kyllä mieluummin ottanut syntaksitunteja joltain toiselta opettajalta. Ilmeisesti "menetettyjä" syntaksitunteja ei kuitenkaan korvata mitenkään. Ainakaan tähän mennessä ei ole kuulunut mitään sen suuntaisia uutisia.

Lauantaina on suunta taas Moskovaan: menemme katsomaan Joutsenlammen. En kyllä muista, onko kyseessä Bolshoi-teatteri. Se oli julkisivuremontissa silloin kun tyttöjen kanssa pari viikkoa sitten Moskovassa pyörähdimme. Nyt on toivottavasti sää hiukan parempi kuin silloin: koko ajan tuuli ihan mielettömän kylmästi ja loppuillasta alkoi sataa lunta. Punaisella torilla emme siis viipyneet kuin sen verran, että kävelimme aukion halki ja otimme kuvia. Sen jälkeen pakenimme Mäkkärin suojiin lounaalle.

Torin jälkeen suunnistimme Tretjakovin galleriaan, ja onnekseni muut kolme kääntäjäreissaajaa viihtyivät siellä varsin hyvin. Olin silti viimeinen joka tuli ulos. Muut lähtivät jo kahville kun minä vielä tuijottelin grafiikan osastoa ja suhasin läpi ikonit.

Kotimatka Moskovasta olikin sikäli mielenkiintoinen, että kovaääninen suomea puhuva tyttöporukka tietenkin houkutteli erinäisiä juoppoja taajamajunassa. Juna sinänsä oli jo kokemus, sillä pissanhajuun totuttuamme tölläsimme muutamaakin muusikkoa ja milloin essujen, milloin karttakirjojen kauppaajaa. Ehdimme vasta klo 21 lähtevään junaan, joten kun puolenyön aikaan pääsimme Tveriin, kanssamme oli tehnyt tuttavuutta niin räkäkännissä oleva teinipoika kuin hyvin kohtelias keski-ikäinen, maltillisesti ottanut mieskin. Kummallekaan emme silti antaneet puhelinnumeroitamme.

Pitkä radiohiljaisuuteni on johtunut lähinnä siitä, että iltaisin on ollut muuta tekemistä kuin roikkua asuntolalla kirjoittamassa blogijuttuja. Huomasin, etten päiväkirjaankaan kirjoita silloin kun menee hyvin, joten tekstejä kaipaavien kannattaa ottaa niiden vähyys hyvänä merkkinä. Tiettyyn rajaan saakka toki, mutta kuitenkin.

Siisteydestä

Päädyin äskettäin pienelle ekskursiolle vuodesohvan syvyyksiin. Kännykkäni nimittäin tipahti istuimen ja käsinojan välisestä raosta, josta käteni ei tietenkään mahtunut perässä. Hiiteen nämä uudet, ohuenohuet luurit :D Onneksi kudinpuikko on ystävä hädässä, ja puhelin on taas tallessa. Hieman tuli tutkailtua sohvanalusen pölypitoisuuksia, mutta käsidesillä varustettua eivät pöpöt pelota. Muutenkaan en ole pahemmin väistellyt vesijohtovesiä tai muita epämääräisyyksiä, joten vastustuskyky on varmaan pilvissä.



Vakavasti puhuen ja edelliseen huterasti liittyen, tänään kuraattorimme Zhanna mainitsi keskustelutunnilla, että erääseen kävelykadun pikaruokalaan ei ehkä kannata harhautua kovin usein. Sieltä on kuulemma muutamakin aiempi vaihto-opiskelija tuonut mukanaan ihan oikean ruokamyrkytyksen. Sääli sikäli, että paikan hedelmäsalaatti oli ihanaa: ei sokeria vaan ihan salaatin hedelmien liemi mausteena.

Meidän ruokamme kyseisessä paikassa ovat olleet ihan hyviä, mitä nyt annoksia on jonkun kerran saanut odotella melkein puoli tuntia. "Ootsen dolga zdaali!" oli raivokas, suomiaksenttinen välitön palaute. (Siis lähinnä: "Venattiin muuten tosi kauan, ei tulla hetkeen uusiks") Tiedä sitten, minkä verran väki otti onkeensa. Luultavasti ei yhtään, koska kukaan täällä ei tee tippaakaan ylimääräistä eikä ainakaan luovu asemaansa kuuluvan vallan rippeistäkään.

Olen ollut ihan tyytyväinen täällä syömääni ruokaan. Se tosin saattaa johtua siitä, etten joudu itse valmistamaan melkein mitään (babuskan ruokahuolto toimii esimerkillisesti) ja siitä, että syön vaikka pieniä kiviä, jos niitä ei ole maustettu mitenkään erityisen intohimoisesti.

Tänään opin ruokalassa sen, että kaikkiin eivät rasvassa uitetut tuntemattomuuden uppoa yhtä hyvin. Eräs ruoastaan tarkka ystävä sai nipin napin syötyä leivitetyt kaalipihvit ja keitetyistä vihanneksista kasatun majoneesisalaatin. Lihapiirakka oli yllätyksetön mutta ei silti aivan maistunut. Ilmeisesti asiaan vaikuttivat myös ruokailuvälineet: tarjotin on epämääräisen rasvatahmea, sinänsä sympaattisen eripariset kukkalautaset eivät ole ihan ehjiä, ja aseet ovat kevyenpehmeää alumiinia, joka sekin tuntuu hiukan likaiselta. Alumiinivälineillä ruokaileville tiedoksi: teemukissa jo muutamankin minuutin uinut lusikka on polttavan kuuma. Noin kuriositeettina mainitsen vielä, että tämänpäiväinen teelusikkani oli kiharalla.

Venäjälle matkustavia ohjeistetaan ruokamyrkytyksen ja muiden bakteerishokkien varalta keittämään ruokapöytään päätyvä hanavesi. Veden tulisi kiehua noin kymmenen minuutin ajan. Asuntolan toverien todella kannattaa keittää vettään, sillä vain muutaman minuutin kiehunut vesi maistui hieman... omintakeiselta. Syy kylläkin voi olla juomassani teessä ja mahdollisesti ylenmääräisessä haudutusajassa, joten mikään ei ole vielä hakattu kiveen.

Babuska keittää toki myös vetensä, ja täällä on vedensuodatinkin purputtamassa tiskipöydällä. Jotakuta nirsompaa saattaisi ilahduttaa, että suodatin vaikka kerran vuodessa kuurattaisiin, mutta itse hörpin vettä kuin vettä ihan tyytyväisenä kunhan se tosiaan on kertaalleen keitettyä. Korjaan: hörpin teetä kuin teetä. Janojuomat ja ylellisyydet eli kylmänä juotavan veden sekä satunnaiset, asuntolassa tovereiden jääkaapissa viihtyvät mehut ostan itse kaupasta.

Kulkemisesta

Aika täällä tuntuu kuluvan tehokkaammin kuin kotona. Koko arki on tietysti vielä aika uutta, joten ihan vaan ensimmäinen ratikkamatka, jonka tänään kaverin kanssa suoritimme, sai puntit hiukan tutisemaan. Sinänsä matkassa ei ollut mitään oikeasti pelättävää, koska kaverini ja minä tiesimme, kuinka ratikalla matkustaminen teoriassa tapahtuu, mutta silti saimme tilanteesta kehitettyä pienen jännityksen. Turvallista vaunussa kyllä oli, sillä takanamme istui kaksi sotilaspukuista miestä, ja yksi miliisintakkinenkin oli heti käytävän toisella puolella.

Meille opetettiin ensimmäisellä keskustelutunnilla ratikkakäyttäytymistä kun tuli tunnustettua, että me perheissä asuvat kaksi tyttöä olimme hiukan epäileväisiä raitiovaunulla eli tramvailla (трамвай) kulkemisen suhteen. Raiteet sijaitsevat kadun keskellä, joten kun tramvai pysähtyy, liikennekin pysähtyy. Tai ainakin sen pitäisi, mutta jalankulkijan kannattaa toki olla varovainen sukkuloidessaan autojen välissä. Sisään ei kuuluisi mennä etummaisesta ovesta koska siitä tullaan ulos, ja ulos tullessa taas ei saa juoksennella miten sattuu, vaan kuljetaan joko suoraan kadun poikki vaunusta laskeuduttua tai vaunun ympäri etukautta ja sitten toiselle puolen katua.

Ratikalla on siitä helppo matkustaa vähän kielitaidottomampanakin, että mitään ei tarvitse sanoa: konduktööri kulkee rahastamassa kymmenen ruplaa (n. 23 senttiä) ja ajokki seisahtuu joka pysäkillä.
Minä tosin ajoin ensimmäisen matkani pummilla, sillä se oli vain yhden pysäkinvälin mittainen ja konduktööri vaihtoi etummaiseen vaunuun kyytiin noustessamme.

Opettajamme Suomessa oli kertonut kauhutarinoita hirveistä metroista ja raitiovaunuista, joissa on aina mieletön tungos ja joissa täytyy puristaa laukkua vartaloaan vasten, ettei kukaan vaan saa kiusausta viedä sitä. Me lähinnä kohottelimme kulmiamme jutuille, mutta ilmeisesti jotain oli jäänyt takaraivoon, koska ratikan käyttäminen tuntui isolta jutulta. No, eiköhän tästä moiseen totuta, kun ei kokemus enempää hetkauttanut. Marshrutkat eli reittitaksit ovatkin sitten oma lukunsa...

En siis ole marshrutkalla (маршрутка) itse vielä ajanut, mutta sitäkin on selostettu. Käytännössä marshrutkat ovat pakettiauton kokoisia takseja, eli niihin mahtuu ehkä kymmenestä viiteentoista istumapaikkaa noin ulkoapäin arvioituna. Väriltään ne täällä Tverissä ovat yleensä keltaisia, ja kunnoltaan erittäin vaihtelevia. Ikkunassa on reitin numero ja muutaman pysäkin nimi.

Marshrutkoihin voi nousta koska tahansa kyytiin ja samaten niistä voi jäädä pysäkeistä riippumatta. Ne ovat kuulemani mukaan usein nopein tapa liikkua. Auto pysäytetään heilauttamalla kättä kuin bussille Suomessa. Kyytiin hypättyään matkustaja antaa rahan kuljettajalle, joko suoraan tämän käteen tai muiden matkustajien kautta. Yhden matkan hinta on helmikuun loppuun asti 12 ruplaa (n. 27 senttiä), ja maaliskuussa se kai nousee jonkin verran.

Kun on aika jäädä marshrutkasta pois, kuskille huikataan esimerkiksi: "Остоновите, пожалуйста!" (Pysäyttäkää, olkaa hyvä!) tai "На остановке, пожалуйста." (Pysäkille, kiitos.) Toki voi myös odottaa, että joku jää pois suurin piirtein oikealla kohdalla ja seurata perässä, jos vaikka ei usko äänensä kantavan tarpeeksi. Jotkut marshrutkoista pitävät nimittäin melko kunnioitettavaa räminää...

Viime viikon perjantai-iltana juttelin ehkä kolme tuntia Nina Aleksandrovnan tyttärentyttären kanssa. Anna eli Anja on 19-vuotias, minua puoli päätä pitempi pitkäraajainen blondi, joka opiskelee kolmatta vuotta kirjanpitoa Tverin valtiollisessa yliopistossa.

Tapaaminen oli hassu, koska kumpikin oli kovin innokas tutustumaan, mutta oli vaikea keksiä yhtäkkiä mitään puhuttavaa uppo-oudon ihmisen kanssa. Kyllä se siitä sitten lähti, vaikka jähmettyneitä hetkiä silloin tällöin esiintyikin.
Minun oli melko helppo ymmärtää Anjan puhetta, koska hän ei käyttänyt opettajien tapaan mitään kovin kirjakielisiä sanoja ja puhui selkeästi. Kun tein virheitä, hän korjasi niitä sellaiseen mukavaan tapaan. Minulle tuli sekä hänen sanoistaan että muusta olemuksestaan sellainen olo, että hän on vilpittömästi kiinnostunut tutustumaan minuun, ulkomaalaiseen, ja innostunut auttamaan minua oman kielensä oppimisessa.

Aamullakin vielä juttelimme ehkä tunnin. Puhuminen alkoi sujua vähän paremmin. Olen hiukkasen ylpeä itsestäni, että pystyin puhumaan eri asioista niin pitkiä aikoja ja ymmärsin Anjan jutut melkein täysin.

Lauantaiyönä (tai no sunnuntaiaamuna ;)) yhden meikäläisen syntymäpäiviä juhlimasta tultuani babuska Nina Aleksandrovna, Anja ja Anjan äiti Irina olivat jo kauan sitten lähteneet mökilleen. Sinne on kolmisenkymmentä kilometriä, ja deduska eli Nina Aleksandrovnan mies kuulemma asuu siellä. Olinkin ihmetellyt, onko deduskaa olemassa ollenkaan.

Perhe meni mökille viettämään laskiaisviikon alkua ja "miestenpäivää". Maanantaina juhlittiin nimittäin valtakunnan miehiä. Päivän nimi on virallisesti isänmaan puolustajien päivä (день защитников отечества, toivottavasti en mokannut nimeä), ja se on käsittääkseni vähän kuin suomalainen puolustusvoimain juhlapäivä. Televisiosta tulee vanhoja elokuvia ja radiossa haastateltiin jotakuta korkea-arvoista sotilashenkilöä. Virastot ja vastaavat olivat kiinni ja kaupungilla oli liikkeellä varsin paljon ihmisiä. Arkipäivistä poiketen nuoriakin näki.

Miestenpäivän takia maanantaina ei siis ollut luentoja. Se hieman harmittaa minua, sillä maanantaina olisi kirjallisuuskurssin luento, ja meiltä jää muutenkin paljon pois juuri sen kurssin luentokertoja. Venäjällä nimittäin on tapana, että jos juhlapäivä osuu pyhälle, sitä seuraava arkipäivä on vapaapäivä. Tänä vuonna kansainvälinen naistenpäivä 8.3. on sunnuntai, joten maanantai on jälleen vapaa. Lyhyet viikot ovat toki ihan kivoja, mutta ottaa päähän, kun suuritöiseltä kurssilta jää niin paljon luentoja väliin.

Melkein-yhteisasunnossa on elämän tuntua

Otsikoin kyllä hiukan harhaanjohtavasti. Pitää tunnustaa heti alkuun, että Tampereen opiskelijakimppakämppäni on lähempänä yhteisasuntoa kuin huoneisto, jossa täällä Tverissä asun. Koen vain pääseväni Lipsonin Kosmonautin tunnelmaan, kun tulen harmahtavanvaaleanpunaisesta käytävästä kalisevan peltioven kautta eteiseen, riisun siihen päällysvaatteeni ("Päällysviittani" :P) naapurin hopeaisen turkin viereen ja sitten hipsin sisään eteisen siitä ovesta, jota ei ole pehmustettu. Itse asunnossa siis asun kaksin babuskan kanssa, mutta yhteinen eteinen on näemmä tarpeeksi eksoottinen minulle.


Sisälle asti päästyäni sanon babuskalleni dobrij vetser ja puikahdan purkamaan omaisuuteni sohvasängyn laidalle. Babuskani Nina Aleksandrovna on nähtävästi ottanut tavaksi tulla kyselemään päivästäni tässä välissä, ja mikäs siinä. Tähän asti olen onnistunut joka jutteluhetkessä sekoittamaan jotain, kuten tänään puhuessamme hiihtolomasta sekä yliopistoon pääsemisestä Suomessa ja Venäjällä, mutta itse asia on yleensä tullut ymmärrettyä puolin ja toisin.


Luentoni loppuvat joka päivä kello 13.40 eikä niitä edes ole kuin kaksi per päivä, joten periaatteessa voisin tulla kotiin melko aikaisin. Olemme kuitenkin vaihtelevalla joukolla päätyneet Pljazh-kahvilaan tekemään vähän läksyjä ja, mikä tietysti tärkeintä, dataamaan tämän Rannaksi nimetyn paikan ilmaisen langattoman netin houkuttelemina.


Olen siis tullut näinä muutamana päivänä kotiin siinä viiden-kuuden aikaan. Pitempään ei keskustassa viitsi viipyä, koska kävelyä on yliopistolta yhteensä puolisen tuntia ja en ole vielä ihan niin rohkea että hiippailisin täällä pimeän tultua. Kai siihen aikanaan uskaltautuu, kuten julkista liikennettäkin käyttämään.


Nina Aleksandrovnalla on saavuttuani hyvin äkkiä ruoka lautasella. Ruokaa odotellessa oloni on kuin pikkulapsella tai vaihtoehtoisesti täydellä idiootilla, sillä istun pöydän vieressä tattina ja saan valmiin annoksen eteeni. Koetan siinä jutella jotain, etten tuntisi oloani läpikotaisin turhaksi. Ruoka itsessään ansaitsee oman merkintänsä jo tähänastisten kokemusten perusteella.



Lautasen tyhjennettyäni babuskani kysyy, haluanko maitoa vai teetä, oli kerran tosin vaihtoehtona kaakaotakin, ja yhden maidon jälkeen valitsen tästä lähin melko varmasti teetä. Teestä arvasin etukäteen, mitä tuleman pitää, eli zavarkaan lisätään kiehuvan kuumaa vettä sekä maun mukaan sokeria tai hilloa. Maidon oletin olevan kuin kotona, eli kylmää ja tarkoitettu ruoan kanssa hörpittäväksi. Se kuitenkin tarjottiin ruoan jälkeen ja kuumennettuna. Lasipurkista alumiinikuppiin kaasuhellalle kaadettu maito taisi olla pastöroimatonta, muuten vähemmän käsiteltyä tai ainakin rasvaisempaa kuin olen tottunut, sillä niin maukasta se oli...


Olin odottanut ruokailuista samantapaisia yhteisiä hetkiä kuin kotona, mutta Nina Aleksandrovna nähtävästi syö eri aikaan, koska minun kushatessani hän siirtyy televisiolle viereiseen huoneeseen. Ymmärrän sen sikäli, että televisio on minun käytössäni olevassa huoneessa, ja Nina Aleksandrovna vaikuttaa olevan aika hienotunteinen, eikä halua häiritä läksyjäni, joita teen niihin aikoihin kun Suomessakin kiinnostavimmat ohjelmat tulevat. Minä sitten istuskelen pöydän ääressä kaikessa rauhassa, hämmentelen teetäni ja kuuntelen Radio Rossiita.


Kahdeksan jälkeen Nina Aleksandrovna siirtyy makuuhuoneeseensa ja minä jatkan mitä olenkaan tekemässä. Muutamana iltana menin nukkumaan yhdeksän aikoihin kun pelkkä venäjän kuunteleminen sekä ymmärtäminen väsytti niin paljon. Nyt kello on jo yli yksitoista ja olen kyllä aika kuitti.


Aamuisin nousen kahdeksan maissa. Nina Aleksandrovna on varmaan ollut hereillä jo aikaa, ja aamiainen on yhtä tukeva kuin päivällinenkin. Tänä aamuna oli makaronia pikkuisten lihapalleroiden kera, ja eilen kaalimuhennosta, perunamuusia sekä makkaraa. Laihtumaan en ainakaan pääse jos ruokalista jatkuu tällaisenaan, sillä epäilen, ettei pöydällä näkemääni Valion Fin-voin käyttöä liikoja säästellä.


Yhtenä aamuna olen käynyt "suihkussa" ja huomenna on sama koettelemus edessä. Viimeksi en saanut tulemaan kuin jääkylmää vettä, joten vedin vaatetta taas päälleni alle viidessä minuutissa. Etu sekin, ettei ei mene niin paljon aikaa peseytymiseen kuin kotona.


Yhdeksän jälkeen kerään tavarani ja koetan arvioida, onko parempi laittaa korolliset (korosta saa iskupiikin suolan mössäämään lumimoskaan) vai korottomat saappaat (parempi pito liukkaalla). Korollisissa on sekin etu, että olen lähempänä tveriläisnaisen stereotyyppiä. Katseita tosin lakkaan vetämästä puoleeni vasta kun jätän silmälasini pois, puen ylleni jotain karvaista ja kasvatan tukkaani vielä noin puoli metriä.


Tapaan tällä puolen Volgaa asuvat tamperelaiskaverit erään ostoskeskuksen edessä ja vaellamme yliopistolle suomea kailottaen, reittitaksien ja johdinautojen välissä suojateillä juoksennellen.

Ensivaikutelmia

Kirjoitan tätä torstai-iltana aika paljon nukkumaanmenoajan jälkeen. Luulisin pääseväni nettiin joskus huomenna yliopistolla.

Olen nyt ollut Tverissä neljä päivää, ja alkuinnostus on vielä paikoillaan. Vaikka valitankin säästä, kaduista ja liikenteestä yhtä lailla kuin muutkin, olen tosiasiassa aivan mielettömän innoissani siitä, että olen nyt Venäjällä ja ihmiset ympärilläni eivät juuri puhu suomea. Tietysti juttelen suomalaisten opiskelukavereitten, niin entisten tamperelaisten kuin vähä vähältä tutuksi tulevien joensuulaisten ja kouvolalais-helsinkiläistenkin kanssa, ja kääntämistä opettava dosentti puhuu hiukkasen suomea.

En tiennyt asuinolosuhteistani ennen tänne saapumista muuta kuin että asuisin perheessä. Tässäkin kohtaa olisin toivonut kieliharjoittelumme järjestäjiltä vähän enemmän tiedottamista, sattui fiba sitten kummassa maassa tahansa. Tolstoi-juna saapui Tverin asemalle puoli seitsemältä aamulla ja meidät perheasujat kiidätettiin suoraan autoon. Muutaman kursailemattoman u-käännöksen ja kuskin päänraapimisen jälkeen päädyin Komsomolskij prospektin varrella sijaitsevan kerrostalon kymmenenteen kerrokseen Nina Aleksandrovnan olohuoneen sohvaan. Ikkunastani on upeat näkymät, tänäkin aamuna Tvertsa-joki höyrysi pakkasessa ja kirkas aurinkoinen ilma häikäisi. Tähän asti oli satanut erityyppistä lunta: ensin oli pientä ja kevyttä, sitten isoa ja tarttuvaa, ja sitten vielä pientä, pistävää ja erittäin märkää.

Ensi hetken sokkini koski kaupungin ulkonäköä. Osasin odottaa jotain ei kovin siistiä ja ehkä ränstynyttä niiden muutaman itäiseen Eurooppaan laskettavan kaupungin perusteella, joissa olen vieraillut. Luulin olevani ennakkoluulottomana liikkeellä, ja että ottaisin vastaan mitä tahansa kaupungilla olisi minulle tarjota. Kuitenkin oli yllättävää huomata, että suhtauduin näkemääni aluksi aika karsaasti. Maisemat vaikuttivat Pietarin slummeilta, eikä vaikutelma parantunut ennen päivänvaloa. Rehellinen ensimmäinen ajatukseni kaupungin läpi ajaessamme oli "Voi luoja... Tässä läävässäkö ihan todella joudun asumaan?" Optimistisuus ja kotikasvatus polkaisivat päälle tässä vaiheessa, ja toruin itseäni heti liian nopeasta tuomiosta. Oikeassa olinkin nuhteineni, sillä heti kun olin kaupungilla liikkeellä vatsa täynnä ja aurinko pääsi paistamaan täydeltä helmikuiselta terältään, rakennuksista huomasi niiden kauniit piirteet putoilleen rappauksen ohi, naisten turkissomisteiden bongailu alkoi taas huvittaa ja Volga näyttäytyi komeimmillaan kirpakassa pakkasessa. Jostain syystä jopa taivaanrannassa komeilevat tehtaanpiiput onnistuivat olemaan sympaattisia. Tietysti nenäni alla höyryävät kotletit osaltaan paransivat oloa.

Melkein kaikkien kurssilaisteni kanssa täällä oleskelemisessa on se etu, että on tuttuja ihmisiä, joille avautua arjen ongelmista. Isäntäperheitä on kiinnostava vertailla sekä keskenään että asuntola-asumisen kanssa, ja on helpottavaa päästä joko valittamaan, kuinka luento oli aivan käsittämätön, tai vaihtoehtoisesti yllättävän ymmärrettävä. (Substantiivitauti uhkasi iskeä vaikka venäläisiä tekstejä ei ole vielä paljon edes luettu... Voikohan tartunnan saada pelkästä radion kuuntelustakin? ;) )

Radio Rossii on aivan ihana. Mahtavatkohan Ylen kanavat olla näin monipuolisia? Aamupalani aikaan puoli yhdeksän maissa olen kuunnellut niin keittiövinkkejä sitruunan käyttämisestä, jonkun syntymäpäiväänsä viettävän kirjailijan ajatuksia lukemisesta kuin Majakovskin runoakin. Minua jotenkin ihastuttaa venäläisten tapa lausua runoja aivan erityisellä äänensävyllä. Ehkä suomalaiset tekevät samoin, mutta olen vaan aina tulkinnut muutamat kuulemani runonlausujat teennäisiksi. Ehkä vieras kieli lisää viehätystä, mene tiedä.

Samoin iltaruokaa syödessäni olen kerran pari osunut hetkeen, jolloin soitetaan Vladimir Vysotskin tyylisiä römeä-äänisiä trubaduurilauluja. Tähän mennessä kuulemastani musiikista niiden tyyli on ehkä vedonnut minuun eniten.

On hieman häiritsevää koettaa löytää sopivaa rekisteriä näiden merkintöjen kirjoittamiseen, koska tuntemattomille ja muutamalle läheiselle kirjoittaminen ei oikein osu yksi yhteen :P En kyllä osaa tunnisteitakaan käyttää, mutta ehkä tämä tästä.

Tuoreus

Nyt on voittajaolo! Enemmän kuin aikoihin. Tällä tytöllä on nimittäin viisumi plakkarissa, eikä pelotteluista huolimatta tarvinnut odottaa viikkoa vaan alle tunti. En ehkä pääse tästä koskaan yli. Olen häkeltynyt. Maanantaiaamu ja aukeamisaikaan saapuminen saattoivat olla puolellamme, mutta Turun konsulaatti saa kyllä lähipäivinä aivan megalomaanisesti positiivista ajatusenergiaa minun suunnaltani. Konsulaatin jälkihuuruissa ihastelimme uunituoreita viisumeitamme moneen otteeseen, niin sieviä ne olivat.

Virkailija oli melkeinsukua: Tampereella opiskelee venäjää joku hänen ystävänsä, tosin kaverini ja minä olemme sellaisia untuvikkoja laitoksellamme ettemme niinkin vanhoja kuin kolmannen tai neljännen vuosikurssin opiskelijoita tunne.

Kotimaamatkailu oli myös mukavaa. Turussa käydessä oli kuin olisi ulkomailla ollut: kadulla kuului ruotsia (ainakin kerran! Toinen kerta olikin jo kotimatkan jälkeen) ja näkyi vanhoja puutaloja ihan eri tavalla kuin kotoisassa punatiilimekassamme. Turussa tulee selvästi juhla. Oi onnekkaat turkulaiset, jotka saatte kauniita rakennuksia katsella päivästä toiseen! ;)

Kerään selvästi t-alkuisia paikkoja.

Alivuokralainen

Olin pitkään siinä luulossa, että voisin jättää huoneeni jotakuinkin luonnontilaan, eli siivoaisin henkilökohtaisimmat Suomeen jäävät tavarat pois näkyviltä ja jättäisin oven auki että kämppis pääsee parvekkeelle ja ilma kulkee. Luulin, ettei minun tarvitsisi huolehtia pois muuttamsesta. Tällä viikolla sain kuitenkin puhelun, että tähän on tulossa alivuokralainen. Opiskelija, joka on palaamassa vaihdosta Hollannista, asuu tässä ainakin toukokuun loppuun asti. Jos saan kesätöitä täältä, haluan kyllä palata "omaan" asuntooni, mutta jos työskentelen kesän kotikaupungissani, asustan tietysti siellä.

Onneksi huone vuokrataan kalustettuna eikä kaikkea muutakaan omaisuutta tarvitse raahata kotiin. Voin käyttää kellarikomeroa, ja kantomatkaa tulee vain kahden kerroksen verran. Paitsi että nykyisin osaan käyttää hissiäkin (kellariin päästäkseen pitää laittaa avain hissin seinässä olevaan lukkoon. Uusi asia minulle!)

Maanantaina on suunta Turkuun konsulaattiin kaverin kanssa, nyt kun kaikki paperit ovat kasassa. Muutama ryhmästäni on lähettänyt paperinsa postitse, joku hoitanut asiaa matkatoimiston kautta, ja pari on käynyt konsulaatissa henkilökohtaisesti. Helsingissä kuulemma ei kannata jonottaa kadulla, koska siinä jonottavat vain venäläiset viisuminhakijat, ja suomalaiset otetaan sisään.

Konsulaateissa on se hauska puoli, että ne ovat viisuminhakijoille auki vain pari tuntia päivässä, yhdeksästä puolille päivin. Minulle saattaa tuottaa ongelmia lähteä junalla liikenteeseen heti aamuvarhaisesta, mutta kun on pakko niin moni mahdotonkin asia onnistuu.

Juttelin kanadalaisen ystäväni kanssa. Hän muistutti, että pitää ottaa paljon kuvia. Kuinkahan senkin asian kanssa käy, kun en ole oikein kamerayhteensopiva... New Yorkissa en vaivautunut ottamaan kameraa mukaan, kun päivän ohjelmaan kuului niinkin vaatimaton kohde kuin Empire State Building. Vaikka helpompaahan (ja usein laadukkaampaa) on katsella netin syvyyksien aarteita.

... Miksi oi miksi en osaa käyttää tätä systeemiä? Fontit vaihtuilevat ihan oman päänsä mukaan kun en muista, minkänimistä piti olla.

Vasta työssä

Opiskelin venäjää lukiossa lähinnä siksi, että minulla olisi joku uusi outous. En ajatellut siitä olevan sanottavaa hyötyä, mutta minusta on kiva osata jotain harvinaista. Kyrillisillä oli kiva kirjoittaa kaverien nimiä, ja ykkösvuoden matkalla Pietariin loistin kyltinlukutaidoillani.

Kirjoitusten jälkeen piti sitten päättää, minne seuraavaksi vuodeksi suuntaisi. Välivuosi houkutti vapaudellaan, mutta ilmeisesti opon propaganda oli uponnut syvälle kallooni, sillä se olisi silloisesta minusta ollut vastuuton vaihtoehto. Listasin sitten yliopistohakemukseeni kirjallisuustiedettä ja käännöstiedettä (englanti ja venäjä). Kirjallisuustieteen pääsykoe (etukäteishaaveitteni mukaan kirjatoukan paratiisi) meni lähinnä panostukseni vähyydelle nauraessa, ja venäjän käännöstieteen kokeen jälkeen päivittelin mielessäni, miten kukaan jaksaisi lukea sepustuksiani, joissa vuosisadat tanssivat iloista ripaskaa nikolaiden, aleksantereiden ja katariinojen kanssa. Englannin pääsykokeeseen en hajamielisyyteni takia edes päässyt paikalle... Tunnelmani hieman kuumenivat, kun kahdelta iltapäivällä huomasin, että olisi pitänyt olla Kouvolassa. Jäin tuskailemaan tuloksiani aika epätoivoisena, sillä koko kevään pääsykoekirjat olivat kummitelleet takaraivossani lähes yhtä avaamattomina kuin kirjastosta talsiessani.

Pääsykoekirjoja oli koulutusohjelmaani vain yksi aiheenaan Venäjän historia. Kirja ehti järkyttää saman kokeen kanssa pinnistelevän ystäväni. Tyttö selitti tyrmistyneenä pääsykoetilaisuutta odotellessamme, kuinka hän ei ollut pystynyt lukemaan kirjan erästä kertomusta kokonaan. Tarina kertoi, kuinka erään nälänhädän aikaan (vuosisadasta en sano mitään...) joukko sotilaita oli tunkeutunut yksinäisen naisen mökkiin ruokaa vaatimaan. Mökin nurkassa oli kehto vaikka missään ei näkynyt yhtään lasta. Nainen toisteli kaappien olevan typötyhjät, mutta sotilaat äkkäsivät höyryävän padan. Miehet söivät padallisen keittoa vaikka nainen esteli ja väänteli tuskaisena käsiään minkä ehti. Syötyään miehet kyselivät, mitä keitossa oli ollut. Nainen kertoi, että oli nälkäänsä tehnyt ruokaa nääntyneestä lapsestaan.
En mene takuuseen tarinan sisällöstä, koska sen lukemisesta ja osaaottavasta päivittelystä on kulunut vajaa kaksi vuotta.

Kirjoitusten jälkeisenä kesänä, joskus heinäkuun puolivälissä, olin kaverillani kylässä, kun pikkuveljeni soitti kotoa. Minulle oli tullut yliopistosta kaksi kirjettä, paksu ja ohut. Matkaa kotiin olisi ollut kilometri tai pari, mutta en viitsinyt lähteä pyöräilemään. Veli avasi kuoret, luki pari sanaa kirjeen alusta, ja minä totesin että sitä päästiin sitten yliopistoon, pääaine käännöstiede (venäjä). Hmm. Mitäs nyt?
Lähdin kotiin vasta illansuussa. Samana iltana laitoin asuntohakemuksia niin moneen opiskelija-asuntovälitykseen kuin vain löysin.

Oikeasti minun venäjäntaidoillani ei olisi ketään pitänyt päästää yliopistoon sisään. Vieläkin sanoja on päässäni luvattoman vähän, ja kielioppikurssista pääsin läpi enemmän armosta kuin taitojeni johdosta. Pitänee lohduttautua sillä, mitä opettajat ovat toistelleet: kääntämisen oppii vasta työssä. Ehkä se kieli liimaantuu päähän sitten Venäjällä samoin kuin biologiankirjan sisältö ala-asteella, kun kirjan laittoi yöksi tyynyn alle.

Koska tänään ei mitenkään voi tehdä mitään hyödyllistä, keskityn virkkaamaan uutta myssyä. Siitä tulee pinkki, joten se sopii silmälasinpokiini. Pankkiin ja suutariin meno on täysin poissuljettua. Pyykinpesu sentään onnistuu.

Kielet ennen

Luin eilen vanhaa päiväkirjaani ja totesin, että olen aloittanut venäjän opiskelun heti lukion ihkaensimmäisessä jaksossa. Siitä on nyt neljä ja puoli vuotta aikaa, ja illalla mietin, että nykytilanteeni ei olisi mitenkään mahtunut silloisiin tulevaisuudenhaaveisiini, ei edes kauhukuviini. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä "isona" tekisin. Ei sillä että nyt olisi jotenkin kovasti selvemmät sävelet, mutta ainakin on yksi kohtalaisen selkokielinen maali, jota kohti olen kömpimässä.

Lukiossa oli mukava opiskella uutta kieltä: tunteja oli usein, vain yksi koulupäivä viikosta jäi venäjättömäksi, ja ryhmä oli innostunut. Toisin oli ollut yläasteella. Saksan kaksivuotinen valinnaiskurssi oli täynnään työlääntyneitä koululaisia, joita eivät olisi Roman Schatzin uudet kujeet voineet vähempää kiinnostaa. Opettajakin oli senlaatuinen persoona, että hänen avuliaasta asenteestaan huolimatta kovin moni prepositio ei ole enää mieleni listassa paikoillaan. Ehkä olisin tarvinnut autoritaarisempaa opettajaa, joka olisi vaatinut meiltä oikeasti jotain. Tämä saksanope oli vähän hassahtanut oppilaitten kaveriksi pyrkivä täti, joka pukeutui kuin kolme vuosikymmentä nuorempi. Myönnettävä on, että kylläkin aika tyylikkäästi.

Lukion venäjänopettajani opetti myös englantia. Suurimman osan englannistani opiskelin hänen kursseillaan, vaikka toinen opettaja olisi ollut rennompi. En edes sanottavammin pitänyt venäjänopettajasta, mutta jotenkin hän osui sympatiasuoneeni. Hän oli varsin jäykkä ja etäinen, arviolta kolmenkympin puolivälissä oleva polkkatukkainen, pitkä nainen. Jäykkiksen pukeutumistyyli osui usein yksiin omani kanssa, tai ainakin ajattelin, että parinkymmenen vuoden päästä haluaisin olla työssä, jossa voi käyttää kirkkaanpunaisia sukkahousuja tai oliivinvihreää mekkoa.

Abivuoden kevätjuhlapäivänä tämä Jäykkis yllätti minut perin pohjin. Osuimme samaan aikaan opettajanhuoneen ovelle, ja Jäykkis sitten kyseli jotain jatko-opintosuunnitelmistani. Minä koetin selittää jotain puolivillaista enkä yhtään enää muista, mitä sanoin, mutta lopuksi opettaja toivotti oikein sydämellisesti onnea tulevaisuuteen, halusi ottaa kuvan juhlavasta minusta ja halasi jopa. Hänen halauksensa tuntui sikäli oudolta, että oli kuin kani olisi alkanut keskustella selibaatista.

Viimehetkittelyä

Nyt kun lähtö on miltei jatkuvasti takaraivossa kolkuttamassa, tulee mieleen uusia ja uusia asioita jotka pitää hoitaa vielä ennen laukkujen pakkaamista. Ilmiselvien matkalippujen ja viisumihommien lisäksi minulla on roikkumassa autokoulun II-vaiheen suorittaminen. Koko autokoulu on Senjan versiona ollut sen verran verkkaista puuhaa, että en ihmettelisi, vaikka hyppäisin Tolstoi-junaan suoraan vihoviimeiseltä teoriatunniltani...


Sain itseni autokouluun vasta muutama kuukausi 18 täytettyäni, ja puolen vuoden päästä minulla oli henkilöautoinssi suoritettuna. Tomerana maalaistyttönä päätin kuitenkin panna vähän paremmaksi, ja ajoin samalla C-kortinkin. Koulun kuorma-autolla ajaminen oli itse asiassa rennompaa kuin pikkuautolla. Sieltä ylhäältä oli ihan mielettömät näkymät! Ainoa harmi oli se, kun takanani ajava kerran sukelsi perälavan suojiin ja miltei jarrutin kotteromokoman lyttyyn.

Nyt alkaa välivaiheen kortti olla menossa umpeen: helmikuun lopun jälkeen minun pitäisi suorittaa käsittääkseni ainakin teoriakoe uudestaan, ja ehkä se ajokoekin. Ihan varmaksi en muista.


Niin vähän on ensi viikolla luentoja tai muutakaan aktiviteettia, että taidan suosiolla mennä tekemään nämä ajot kotikaupunkiini. Siellä ei ole liikennevaloja eikä yksisuuntaisia kuin yhdet ainoat kappaleet.

Myös asuntoni eteenpäin vuokraamista on mietittävä. Kämppä ei jää aivan tyhjilleen vaikken alivuokralaista huoneeseeni löytäisikään, koska minulla on kämppäkaveri. Tosin outo vuokrausaika ei ilmeisesti ole hirveän houkutteleva, enkä oikeastaan usko, että tähän ketään löytyy. Elän kuitenkin toivossa. Minulla on sentään vähän parempi tilanne kuin joillakin kurssikavereistani: yksi joutuu muuttamaan kokonaan asunnostaan pois ja toivoo saavansa opiskelija-asuntosäätiöltä luukun sitten syksyllä kun on taas palaamassa tähän kaupunkiin.

Rahaakin täytyy siirtää käyttötilille, ja sen takia on käytävä pankissa, ja inhoan sitä... Jotenkin pankeissa ja muissa virastoissa jonottaminen on niin turhan tuntuista, kun kuitenkin melkein kaiken pystyy muutoin tekemään netissä.

Lähden Venäjälle, olen siis päästäni sekaisin

"Mitäs uusi vuosi tuo tullessaan?"
"Vaihtoon meinaan lähteä. Venäjälle."
"Mitä sä siellä teet? Siellähän on poliisit pahempia kuin rikolliset."

Kun keskustelua on käyty tähän asti, minulle aletaan usein tarjota hyviä neuvoja hengissä selviämiseen. Pitää varoa mafiaa, reikä lattiassa -vessoja, huumehörhöjä ja huijareita ynnä muita mukavia veikkosia.

Opiskelen venäjää suomalaisessa yliopistossa ja vietän kevään 2009 Tverissä opiskeluuni kuuluvassa kieliharjoittelussa. Lähtö on kolmen viikon päästä eikä minulla ole vielä viisumia, mutta eiköhän se hyvin ehdi järjestyä. Aion omaksua sikäläisen asenteen asioiden hoitumisen suhteen, mikä lienee ainakin verenpaineelleni oivallista.

Viisumikutsut tulivat viime viikolla, hiv-testeissä on käyty ja matkavakuutus hankittu, joten alan itse viisumia lukuunottamatta olla lähtökuopissa. Koska en ole kokonaista periodia enää Suomessa, en voi opiskella kuin jokusia kirjatenttejä ja rästikursseja meille tarjotun kieliharjoitteluun johdattavan kurssin lisäksi. Eipä se minua haittaa, koska tuskanhiki ei todellakaan tällä tahdilla ehdi pukata pintaan.

Tver (Тверь, pikkutarkasti translitteroituna Tver') sijaitsee 150 kilometrin eli parin tunnin junamatkan päässä Moskovasta pohjoiseen. Se on venäläisessä mittakaavassa pikkukaupunki, asukkaita on vain reilu 400 000. Turha paikka, ei edes miljoonaa. Sen mukaan mitä olen kuullut, monien mielestä vain Moskova ja Pietari ovat kaupunkeina varteenotettavia. Osa asukkaista on Tverin karjalaisia eli saarekekarjalaisia, joiden esi-isät pakenivat ortodoksisuuden ja raskaiden verojen takia Käkisalmen läänistä 1600-luvulla. Voisin ottaa heistä selvää ja kirjoittaa lisää toiste.

Neuvostoaikaan Tverin nimi oli Kalinin. Vuonna 1247 siitä mainitaan tulleen keisarillisen Venäjän maakunnan pääkaupunki, ja keskiajalla se taisteli mahtavuudesta Moskovan kanssa. Suomalainen Tverin ystävyyskaupunki on Hämeenlinna ja Saksan vastaava on Osnabrück, jossa eräs tuttuni sattumoisin asuu. Tveristä ovat kotoisin mm. NHL-pelaaja Ilja Kovaltshuk sekä lentokonesuunnittelija Andrei Tupolev. Joet Volga ja Tvertsa virtaavat Tverin läpi.

Blogikirjoittaminen on minulle melko vierasta ja minusta tuntuu vähän hassulta julkaista tällaista sepustusta. Mutta kuten Venäjällä sanotaan, первый блинь комом, eli ensimmäinen blini menee pannukakuksi. Ekayrittämästä on turha odottaa loistosuoritusta.