Melkein-yhteisasunnossa on elämän tuntua

Otsikoin kyllä hiukan harhaanjohtavasti. Pitää tunnustaa heti alkuun, että Tampereen opiskelijakimppakämppäni on lähempänä yhteisasuntoa kuin huoneisto, jossa täällä Tverissä asun. Koen vain pääseväni Lipsonin Kosmonautin tunnelmaan, kun tulen harmahtavanvaaleanpunaisesta käytävästä kalisevan peltioven kautta eteiseen, riisun siihen päällysvaatteeni ("Päällysviittani" :P) naapurin hopeaisen turkin viereen ja sitten hipsin sisään eteisen siitä ovesta, jota ei ole pehmustettu. Itse asunnossa siis asun kaksin babuskan kanssa, mutta yhteinen eteinen on näemmä tarpeeksi eksoottinen minulle.


Sisälle asti päästyäni sanon babuskalleni dobrij vetser ja puikahdan purkamaan omaisuuteni sohvasängyn laidalle. Babuskani Nina Aleksandrovna on nähtävästi ottanut tavaksi tulla kyselemään päivästäni tässä välissä, ja mikäs siinä. Tähän asti olen onnistunut joka jutteluhetkessä sekoittamaan jotain, kuten tänään puhuessamme hiihtolomasta sekä yliopistoon pääsemisestä Suomessa ja Venäjällä, mutta itse asia on yleensä tullut ymmärrettyä puolin ja toisin.


Luentoni loppuvat joka päivä kello 13.40 eikä niitä edes ole kuin kaksi per päivä, joten periaatteessa voisin tulla kotiin melko aikaisin. Olemme kuitenkin vaihtelevalla joukolla päätyneet Pljazh-kahvilaan tekemään vähän läksyjä ja, mikä tietysti tärkeintä, dataamaan tämän Rannaksi nimetyn paikan ilmaisen langattoman netin houkuttelemina.


Olen siis tullut näinä muutamana päivänä kotiin siinä viiden-kuuden aikaan. Pitempään ei keskustassa viitsi viipyä, koska kävelyä on yliopistolta yhteensä puolisen tuntia ja en ole vielä ihan niin rohkea että hiippailisin täällä pimeän tultua. Kai siihen aikanaan uskaltautuu, kuten julkista liikennettäkin käyttämään.


Nina Aleksandrovnalla on saavuttuani hyvin äkkiä ruoka lautasella. Ruokaa odotellessa oloni on kuin pikkulapsella tai vaihtoehtoisesti täydellä idiootilla, sillä istun pöydän vieressä tattina ja saan valmiin annoksen eteeni. Koetan siinä jutella jotain, etten tuntisi oloani läpikotaisin turhaksi. Ruoka itsessään ansaitsee oman merkintänsä jo tähänastisten kokemusten perusteella.



Lautasen tyhjennettyäni babuskani kysyy, haluanko maitoa vai teetä, oli kerran tosin vaihtoehtona kaakaotakin, ja yhden maidon jälkeen valitsen tästä lähin melko varmasti teetä. Teestä arvasin etukäteen, mitä tuleman pitää, eli zavarkaan lisätään kiehuvan kuumaa vettä sekä maun mukaan sokeria tai hilloa. Maidon oletin olevan kuin kotona, eli kylmää ja tarkoitettu ruoan kanssa hörpittäväksi. Se kuitenkin tarjottiin ruoan jälkeen ja kuumennettuna. Lasipurkista alumiinikuppiin kaasuhellalle kaadettu maito taisi olla pastöroimatonta, muuten vähemmän käsiteltyä tai ainakin rasvaisempaa kuin olen tottunut, sillä niin maukasta se oli...


Olin odottanut ruokailuista samantapaisia yhteisiä hetkiä kuin kotona, mutta Nina Aleksandrovna nähtävästi syö eri aikaan, koska minun kushatessani hän siirtyy televisiolle viereiseen huoneeseen. Ymmärrän sen sikäli, että televisio on minun käytössäni olevassa huoneessa, ja Nina Aleksandrovna vaikuttaa olevan aika hienotunteinen, eikä halua häiritä läksyjäni, joita teen niihin aikoihin kun Suomessakin kiinnostavimmat ohjelmat tulevat. Minä sitten istuskelen pöydän ääressä kaikessa rauhassa, hämmentelen teetäni ja kuuntelen Radio Rossiita.


Kahdeksan jälkeen Nina Aleksandrovna siirtyy makuuhuoneeseensa ja minä jatkan mitä olenkaan tekemässä. Muutamana iltana menin nukkumaan yhdeksän aikoihin kun pelkkä venäjän kuunteleminen sekä ymmärtäminen väsytti niin paljon. Nyt kello on jo yli yksitoista ja olen kyllä aika kuitti.


Aamuisin nousen kahdeksan maissa. Nina Aleksandrovna on varmaan ollut hereillä jo aikaa, ja aamiainen on yhtä tukeva kuin päivällinenkin. Tänä aamuna oli makaronia pikkuisten lihapalleroiden kera, ja eilen kaalimuhennosta, perunamuusia sekä makkaraa. Laihtumaan en ainakaan pääse jos ruokalista jatkuu tällaisenaan, sillä epäilen, ettei pöydällä näkemääni Valion Fin-voin käyttöä liikoja säästellä.


Yhtenä aamuna olen käynyt "suihkussa" ja huomenna on sama koettelemus edessä. Viimeksi en saanut tulemaan kuin jääkylmää vettä, joten vedin vaatetta taas päälleni alle viidessä minuutissa. Etu sekin, ettei ei mene niin paljon aikaa peseytymiseen kuin kotona.


Yhdeksän jälkeen kerään tavarani ja koetan arvioida, onko parempi laittaa korolliset (korosta saa iskupiikin suolan mössäämään lumimoskaan) vai korottomat saappaat (parempi pito liukkaalla). Korollisissa on sekin etu, että olen lähempänä tveriläisnaisen stereotyyppiä. Katseita tosin lakkaan vetämästä puoleeni vasta kun jätän silmälasini pois, puen ylleni jotain karvaista ja kasvatan tukkaani vielä noin puoli metriä.


Tapaan tällä puolen Volgaa asuvat tamperelaiskaverit erään ostoskeskuksen edessä ja vaellamme yliopistolle suomea kailottaen, reittitaksien ja johdinautojen välissä suojateillä juoksennellen.