Ihan sairasta

Nyt on testattu venäläiset flunssankarkotusmetodit. Joko sain pöpön asuntolasta, jossa kymmenisen ihmistä on ollut sairaana viime viikkoina, tai babuskan luota, missä Anja köhi viime maanantaista lähtien. Tai sitten olin liian vähillä vaatteilla liikkeellä viime keskiviikkona. Kuitenkin torstaiaamuna heräsin kuumeisena, mutta reilusta 37 asteesta huolimatta lähdin luennoille. Annoin itselleni luvan kulkea ratikalla, ja se nopeuttikin matkaa huomattavasti, eikä aamuruuhkista ollut tietoakaan.

Yliopistolta palattuani kuume oli noussut (ei mikään yllätys). Anjan äiti Irina oli asunnolla myös, ja minua ruvettiin hoivaamaan. Join ennen peiton alle sukeltamista Finrexinin tyyppisen kuumetta alentavan juoman nimeltä Teraflju, ja hyvin äkkiä hikoilin kuin pieni sika. Kuumeen lisäksi yskin inhottavia limaklönttejä (kaikki varmasti haluavat kuulla jokaisen likaisen yksityiskohdankin :D), ja rupesin niistämäänkin.

No, niistä hoitokeinoista. Aikavälillä torstai-lauantai nielin ainakin aspiriinia, Strepsilsejä, C-vitamiinipillereitä, männyltä haisevaa yskää helpottavaa keitosta, tavallista yskänlääkettä ja kuumaa maitoa, johon oli sekoitettu ruokasoodaa ja rasvaa. Kurlasin punertavanruskealla litkulla. Lisäksi tietysti käärin itseni villaan, mutta ekstrapointtina ennen villasukkia hieroin jalkapohjiani lämmitetyllä viinalla, ja sidoin myös rinnalleni sillä viinalla valellun kääreen.

Kuume on nyt sunnuntaihin mennessä laskenut niin, että uskalsin lähteä tänne asuntolalle tekemään ryhmätyötä Gogolin novellista Mielipuolen päiväkirja. Se oli kyllä kohtalaisen mielipuolista hommaa, täytyy tunnustaa. Välillä novellia lukiessa tuli mieleen, että kuinkahan sekopäinen kirjoittajan on täytynyt olla, että on keksinyt niin omituisia asioita. Mielipuoli on ilmeisesti ainoa Gogolin teksti, jossa hän käyttää ensimmäisen persoonan kertojaa, joten ehkä hänen ei ole tarvinnut hakea inspiraatiota kovin kaukaa :D

Joutsenlampi!

Arvasin etukäteen, että tulen intoilemaan Joutsenlammesta koko kotimatkan, ja niin olisikin käynyt, ellei matka olisi venynyt yli kolmeen tuntiin. Moskovasta tullessa ajoimme nimittäin kymmenisen kilometriä vajaassa tunnissa pienoisten probkien eli tietysti ruuhkien takia. No, keuhkosin silti musiikista ja upeasta leijuvasta tunnelmastani ihan mukavasti omalla mittakaavallani.

Pysähdyimme sekä matkalla Moskovaan että sieltä takaisin syömässä - missäs muuallakaan kuin tutussa ja turvallisessa Mäkkärissä. Oli toisaalta ihan kiva saada ruokaa, josta tietää, mitä saa, vaikka tiskikäyttäytyminen onkin hiukan erilaista kuin kotona. Ei paljon. Jonoja vaan ei ole, on yksi rykelmä, josta parhaiten liikkumaan pääsevä ponnistaa vapaaksi ilmoittautuvalle kassalle.

Joutsenlampi on ensimmäinen ja ainoa baletti, jonka olen nähnyt, ja edelliselläkin kerralla olin Venäjällä. En tosin Pietarin esityksestä muista ollenkaan, että joukkueeseen olisi kuulunut myös narri, mutta täällä sellainen oli. Narri oli lempparini, koska se oli selkeästi ainoa humoristinen hahmo, ja lisäksi hyppi aivan mielettömiä loikkia ja piruetteja. Upeaa.

Kremlin palatsin teatterin balettitanssijat kyllä todellakin saavuttivat sen, mitä joskus olen lukenut baletin tavoitteeksi asetetun: tanssijoiden tulee näyttää siltä, että heidän jalkansa eivät ollenkaan osuisi maahan.

Oli hassua bongata kesken baletin, että ai tämä musiikki onkin espanjalainen tanssi tai slaavilainen tanssi (en tiedä ovatko oikeita nimiä, mutta näin tulkitsin) Joutsenlammesta.

Sunnuntaina olikin aamuherätys hieman karu: aurinko sai silmäni ensin auki, ja yhdeksän jälkeen olinkin valmis ponkaisemaan pystyyn ovisummerin hälyttämänä. Mökillä viikonloppua jälleen viettäneet babuskan lapset toivat deduskan (eli papan) kaupunkiin sairaalaa varten. Mies oli ilmeisesti saanut sydänkohtauksen tai ainakin kärsi hyvin kivuliaan kuuloisesta yskästä. Tämän viikon olen käytännössä yksin, sillä Irina tulee Moskovasta töistä illalla kymmenen aikaan ja lähtee aamulla ehkä neljän jälkeen. Jossain välissä hän ehtii nukkua ja laittaa minulle ruokaa. Veikkaan, että keitän paljon pelmenejä ja syön keittoja. Mutta mikäs siinä, kunhan vain saisin selville, mistä talon smetana tulee. Sitä ei näy jääkaapissa eikä parvekkeella.

Tänä aamuna tosin oli taas sirnikkejä (сырники) eli jonkinlaisia paistettuja rahkakakkaroita, joten tämä tyttö oli erittäin tyytyväinen vaikka yö menikin esseetä kirjoittaessa valvomiseksi. Mmm niin hyviä!

Sunnuntaina päivällä hyppäsin kaverini isäntien kyytiin, ja pääsimme ulos kaupungista. Kävelimme metsässä! Oli ihanaa, että ympärillä oli lunta ja puita ja suhteellisen hiljaista. Siellä syrjäisessä kylässä (ehkä 20 min Tverin laidalta, eli ei ihan hirveän syrjässä) oli moskovalaisten mökkien ja muutaman paikallisasukkaan talon lisäksi nunnaluostari ja parin kilometrin päässä restauroinnin alla oleva pieni kirkko. Kirkkoon pääsi sisälle, ja täytyy sanoa, että ortodoksikirkko on kyllä läpikotaiselle luterilaiselle aika mystinen. Mutta kaunis. Tveriin palattuamme kävimme toisen nunnaluostarin kirkossa, jossa oli pyhäinjäännöksiäkin. Kummallista.

Jubilei

(Tretjakovin galleria, sisäänkäynti vasemmalta pikkuovesta)

Toissapäivänä aamupalalla babuska ilmoitti, että nyt on tytöllä juhlapäivä. Olin ollut täällä tasan kuukauden. Eilen kävellessäni kaverin kanssa yliopistolle tuli tosin vähän sellainen olo, että ei täällä enää niin paljon nähtävää muka olekaan :P Tuntuu, että kuukaudessa on ehtinyt olla tarpeeksi innostunut. No, eiköhän mieli tästä muutu kun lähden läksyurakkani ääreen. Jotenkin luennot aina jaksavat kuitenkin kiinnostaa, ja läksyjäkin on kivempi tehdä kuin kotona. Jokin minussa on selvästi vialla :D

Huomiselle on vihdoin taas aikataulutettu syntaksitunti, joka on ehkä aika kirpeä, koska syntaksista on ollut opettajan väittelyn takia taukoa ehkä pari viikkoa. Alun alkujaankaan se ei sujunut kovin hyvin... Meillä on ollut syntaksin sijaan käännöstunteja, mikä on kyllä tosi hyödyllistä, mutta olisin kyllä mieluummin ottanut syntaksitunteja joltain toiselta opettajalta. Ilmeisesti "menetettyjä" syntaksitunteja ei kuitenkaan korvata mitenkään. Ainakaan tähän mennessä ei ole kuulunut mitään sen suuntaisia uutisia.

Lauantaina on suunta taas Moskovaan: menemme katsomaan Joutsenlammen. En kyllä muista, onko kyseessä Bolshoi-teatteri. Se oli julkisivuremontissa silloin kun tyttöjen kanssa pari viikkoa sitten Moskovassa pyörähdimme. Nyt on toivottavasti sää hiukan parempi kuin silloin: koko ajan tuuli ihan mielettömän kylmästi ja loppuillasta alkoi sataa lunta. Punaisella torilla emme siis viipyneet kuin sen verran, että kävelimme aukion halki ja otimme kuvia. Sen jälkeen pakenimme Mäkkärin suojiin lounaalle.

Torin jälkeen suunnistimme Tretjakovin galleriaan, ja onnekseni muut kolme kääntäjäreissaajaa viihtyivät siellä varsin hyvin. Olin silti viimeinen joka tuli ulos. Muut lähtivät jo kahville kun minä vielä tuijottelin grafiikan osastoa ja suhasin läpi ikonit.

Kotimatka Moskovasta olikin sikäli mielenkiintoinen, että kovaääninen suomea puhuva tyttöporukka tietenkin houkutteli erinäisiä juoppoja taajamajunassa. Juna sinänsä oli jo kokemus, sillä pissanhajuun totuttuamme tölläsimme muutamaakin muusikkoa ja milloin essujen, milloin karttakirjojen kauppaajaa. Ehdimme vasta klo 21 lähtevään junaan, joten kun puolenyön aikaan pääsimme Tveriin, kanssamme oli tehnyt tuttavuutta niin räkäkännissä oleva teinipoika kuin hyvin kohtelias keski-ikäinen, maltillisesti ottanut mieskin. Kummallekaan emme silti antaneet puhelinnumeroitamme.

Pitkä radiohiljaisuuteni on johtunut lähinnä siitä, että iltaisin on ollut muuta tekemistä kuin roikkua asuntolalla kirjoittamassa blogijuttuja. Huomasin, etten päiväkirjaankaan kirjoita silloin kun menee hyvin, joten tekstejä kaipaavien kannattaa ottaa niiden vähyys hyvänä merkkinä. Tiettyyn rajaan saakka toki, mutta kuitenkin.

Siisteydestä

Päädyin äskettäin pienelle ekskursiolle vuodesohvan syvyyksiin. Kännykkäni nimittäin tipahti istuimen ja käsinojan välisestä raosta, josta käteni ei tietenkään mahtunut perässä. Hiiteen nämä uudet, ohuenohuet luurit :D Onneksi kudinpuikko on ystävä hädässä, ja puhelin on taas tallessa. Hieman tuli tutkailtua sohvanalusen pölypitoisuuksia, mutta käsidesillä varustettua eivät pöpöt pelota. Muutenkaan en ole pahemmin väistellyt vesijohtovesiä tai muita epämääräisyyksiä, joten vastustuskyky on varmaan pilvissä.



Vakavasti puhuen ja edelliseen huterasti liittyen, tänään kuraattorimme Zhanna mainitsi keskustelutunnilla, että erääseen kävelykadun pikaruokalaan ei ehkä kannata harhautua kovin usein. Sieltä on kuulemma muutamakin aiempi vaihto-opiskelija tuonut mukanaan ihan oikean ruokamyrkytyksen. Sääli sikäli, että paikan hedelmäsalaatti oli ihanaa: ei sokeria vaan ihan salaatin hedelmien liemi mausteena.

Meidän ruokamme kyseisessä paikassa ovat olleet ihan hyviä, mitä nyt annoksia on jonkun kerran saanut odotella melkein puoli tuntia. "Ootsen dolga zdaali!" oli raivokas, suomiaksenttinen välitön palaute. (Siis lähinnä: "Venattiin muuten tosi kauan, ei tulla hetkeen uusiks") Tiedä sitten, minkä verran väki otti onkeensa. Luultavasti ei yhtään, koska kukaan täällä ei tee tippaakaan ylimääräistä eikä ainakaan luovu asemaansa kuuluvan vallan rippeistäkään.

Olen ollut ihan tyytyväinen täällä syömääni ruokaan. Se tosin saattaa johtua siitä, etten joudu itse valmistamaan melkein mitään (babuskan ruokahuolto toimii esimerkillisesti) ja siitä, että syön vaikka pieniä kiviä, jos niitä ei ole maustettu mitenkään erityisen intohimoisesti.

Tänään opin ruokalassa sen, että kaikkiin eivät rasvassa uitetut tuntemattomuuden uppoa yhtä hyvin. Eräs ruoastaan tarkka ystävä sai nipin napin syötyä leivitetyt kaalipihvit ja keitetyistä vihanneksista kasatun majoneesisalaatin. Lihapiirakka oli yllätyksetön mutta ei silti aivan maistunut. Ilmeisesti asiaan vaikuttivat myös ruokailuvälineet: tarjotin on epämääräisen rasvatahmea, sinänsä sympaattisen eripariset kukkalautaset eivät ole ihan ehjiä, ja aseet ovat kevyenpehmeää alumiinia, joka sekin tuntuu hiukan likaiselta. Alumiinivälineillä ruokaileville tiedoksi: teemukissa jo muutamankin minuutin uinut lusikka on polttavan kuuma. Noin kuriositeettina mainitsen vielä, että tämänpäiväinen teelusikkani oli kiharalla.

Venäjälle matkustavia ohjeistetaan ruokamyrkytyksen ja muiden bakteerishokkien varalta keittämään ruokapöytään päätyvä hanavesi. Veden tulisi kiehua noin kymmenen minuutin ajan. Asuntolan toverien todella kannattaa keittää vettään, sillä vain muutaman minuutin kiehunut vesi maistui hieman... omintakeiselta. Syy kylläkin voi olla juomassani teessä ja mahdollisesti ylenmääräisessä haudutusajassa, joten mikään ei ole vielä hakattu kiveen.

Babuska keittää toki myös vetensä, ja täällä on vedensuodatinkin purputtamassa tiskipöydällä. Jotakuta nirsompaa saattaisi ilahduttaa, että suodatin vaikka kerran vuodessa kuurattaisiin, mutta itse hörpin vettä kuin vettä ihan tyytyväisenä kunhan se tosiaan on kertaalleen keitettyä. Korjaan: hörpin teetä kuin teetä. Janojuomat ja ylellisyydet eli kylmänä juotavan veden sekä satunnaiset, asuntolassa tovereiden jääkaapissa viihtyvät mehut ostan itse kaupasta.