Olin pitkään siinä luulossa, että voisin jättää huoneeni jotakuinkin luonnontilaan, eli siivoaisin henkilökohtaisimmat Suomeen jäävät tavarat pois näkyviltä ja jättäisin oven auki että kämppis pääsee parvekkeelle ja ilma kulkee. Luulin, ettei minun tarvitsisi huolehtia pois muuttamsesta. Tällä viikolla sain kuitenkin puhelun, että tähän on tulossa alivuokralainen. Opiskelija, joka on palaamassa vaihdosta Hollannista, asuu tässä ainakin toukokuun loppuun asti. Jos saan kesätöitä täältä, haluan kyllä palata "omaan" asuntooni, mutta jos työskentelen kesän kotikaupungissani, asustan tietysti siellä.
Onneksi huone vuokrataan kalustettuna eikä kaikkea muutakaan omaisuutta tarvitse raahata kotiin. Voin käyttää kellarikomeroa, ja kantomatkaa tulee vain kahden kerroksen verran. Paitsi että nykyisin osaan käyttää hissiäkin (kellariin päästäkseen pitää laittaa avain hissin seinässä olevaan lukkoon. Uusi asia minulle!)
Maanantaina on suunta Turkuun konsulaattiin kaverin kanssa, nyt kun kaikki paperit ovat kasassa. Muutama ryhmästäni on lähettänyt paperinsa postitse, joku hoitanut asiaa matkatoimiston kautta, ja pari on käynyt konsulaatissa henkilökohtaisesti. Helsingissä kuulemma ei kannata jonottaa kadulla, koska siinä jonottavat vain venäläiset viisuminhakijat, ja suomalaiset otetaan sisään.
Konsulaateissa on se hauska puoli, että ne ovat viisuminhakijoille auki vain pari tuntia päivässä, yhdeksästä puolille päivin. Minulle saattaa tuottaa ongelmia lähteä junalla liikenteeseen heti aamuvarhaisesta, mutta kun on pakko niin moni mahdotonkin asia onnistuu.
Juttelin kanadalaisen ystäväni kanssa. Hän muistutti, että pitää ottaa paljon kuvia. Kuinkahan senkin asian kanssa käy, kun en ole oikein kamerayhteensopiva... New Yorkissa en vaivautunut ottamaan kameraa mukaan, kun päivän ohjelmaan kuului niinkin vaatimaton kohde kuin Empire State Building. Vaikka helpompaahan (ja usein laadukkaampaa) on katsella netin syvyyksien aarteita.
... Miksi oi miksi en osaa käyttää tätä systeemiä? Fontit vaihtuilevat ihan oman päänsä mukaan kun en muista, minkänimistä piti olla.
perjantai 30. tammikuuta 2009
maanantai 26. tammikuuta 2009
Vasta työssä
Opiskelin venäjää lukiossa lähinnä siksi, että minulla olisi joku uusi outous. En ajatellut siitä olevan sanottavaa hyötyä, mutta minusta on kiva osata jotain harvinaista. Kyrillisillä oli kiva kirjoittaa kaverien nimiä, ja ykkösvuoden matkalla Pietariin loistin kyltinlukutaidoillani.
Kirjoitusten jälkeen piti sitten päättää, minne seuraavaksi vuodeksi suuntaisi. Välivuosi houkutti vapaudellaan, mutta ilmeisesti opon propaganda oli uponnut syvälle kallooni, sillä se olisi silloisesta minusta ollut vastuuton vaihtoehto. Listasin sitten yliopistohakemukseeni kirjallisuustiedettä ja käännöstiedettä (englanti ja venäjä). Kirjallisuustieteen pääsykoe (etukäteishaaveitteni mukaan kirjatoukan paratiisi) meni lähinnä panostukseni vähyydelle nauraessa, ja venäjän käännöstieteen kokeen jälkeen päivittelin mielessäni, miten kukaan jaksaisi lukea sepustuksiani, joissa vuosisadat tanssivat iloista ripaskaa nikolaiden, aleksantereiden ja katariinojen kanssa. Englannin pääsykokeeseen en hajamielisyyteni takia edes päässyt paikalle... Tunnelmani hieman kuumenivat, kun kahdelta iltapäivällä huomasin, että olisi pitänyt olla Kouvolassa. Jäin tuskailemaan tuloksiani aika epätoivoisena, sillä koko kevään pääsykoekirjat olivat kummitelleet takaraivossani lähes yhtä avaamattomina kuin kirjastosta talsiessani.
Pääsykoekirjoja oli koulutusohjelmaani vain yksi aiheenaan Venäjän historia. Kirja ehti järkyttää saman kokeen kanssa pinnistelevän ystäväni. Tyttö selitti tyrmistyneenä pääsykoetilaisuutta odotellessamme, kuinka hän ei ollut pystynyt lukemaan kirjan erästä kertomusta kokonaan. Tarina kertoi, kuinka erään nälänhädän aikaan (vuosisadasta en sano mitään...) joukko sotilaita oli tunkeutunut yksinäisen naisen mökkiin ruokaa vaatimaan. Mökin nurkassa oli kehto vaikka missään ei näkynyt yhtään lasta. Nainen toisteli kaappien olevan typötyhjät, mutta sotilaat äkkäsivät höyryävän padan. Miehet söivät padallisen keittoa vaikka nainen esteli ja väänteli tuskaisena käsiään minkä ehti. Syötyään miehet kyselivät, mitä keitossa oli ollut. Nainen kertoi, että oli nälkäänsä tehnyt ruokaa nääntyneestä lapsestaan.
En mene takuuseen tarinan sisällöstä, koska sen lukemisesta ja osaaottavasta päivittelystä on kulunut vajaa kaksi vuotta.
Kirjoitusten jälkeisenä kesänä, joskus heinäkuun puolivälissä, olin kaverillani kylässä, kun pikkuveljeni soitti kotoa. Minulle oli tullut yliopistosta kaksi kirjettä, paksu ja ohut. Matkaa kotiin olisi ollut kilometri tai pari, mutta en viitsinyt lähteä pyöräilemään. Veli avasi kuoret, luki pari sanaa kirjeen alusta, ja minä totesin että sitä päästiin sitten yliopistoon, pääaine käännöstiede (venäjä). Hmm. Mitäs nyt?
Lähdin kotiin vasta illansuussa. Samana iltana laitoin asuntohakemuksia niin moneen opiskelija-asuntovälitykseen kuin vain löysin.
Oikeasti minun venäjäntaidoillani ei olisi ketään pitänyt päästää yliopistoon sisään. Vieläkin sanoja on päässäni luvattoman vähän, ja kielioppikurssista pääsin läpi enemmän armosta kuin taitojeni johdosta. Pitänee lohduttautua sillä, mitä opettajat ovat toistelleet: kääntämisen oppii vasta työssä. Ehkä se kieli liimaantuu päähän sitten Venäjällä samoin kuin biologiankirjan sisältö ala-asteella, kun kirjan laittoi yöksi tyynyn alle.
Koska tänään ei mitenkään voi tehdä mitään hyödyllistä, keskityn virkkaamaan uutta myssyä. Siitä tulee pinkki, joten se sopii silmälasinpokiini. Pankkiin ja suutariin meno on täysin poissuljettua. Pyykinpesu sentään onnistuu.
Kirjoitusten jälkeen piti sitten päättää, minne seuraavaksi vuodeksi suuntaisi. Välivuosi houkutti vapaudellaan, mutta ilmeisesti opon propaganda oli uponnut syvälle kallooni, sillä se olisi silloisesta minusta ollut vastuuton vaihtoehto. Listasin sitten yliopistohakemukseeni kirjallisuustiedettä ja käännöstiedettä (englanti ja venäjä). Kirjallisuustieteen pääsykoe (etukäteishaaveitteni mukaan kirjatoukan paratiisi) meni lähinnä panostukseni vähyydelle nauraessa, ja venäjän käännöstieteen kokeen jälkeen päivittelin mielessäni, miten kukaan jaksaisi lukea sepustuksiani, joissa vuosisadat tanssivat iloista ripaskaa nikolaiden, aleksantereiden ja katariinojen kanssa. Englannin pääsykokeeseen en hajamielisyyteni takia edes päässyt paikalle... Tunnelmani hieman kuumenivat, kun kahdelta iltapäivällä huomasin, että olisi pitänyt olla Kouvolassa. Jäin tuskailemaan tuloksiani aika epätoivoisena, sillä koko kevään pääsykoekirjat olivat kummitelleet takaraivossani lähes yhtä avaamattomina kuin kirjastosta talsiessani.
Pääsykoekirjoja oli koulutusohjelmaani vain yksi aiheenaan Venäjän historia. Kirja ehti järkyttää saman kokeen kanssa pinnistelevän ystäväni. Tyttö selitti tyrmistyneenä pääsykoetilaisuutta odotellessamme, kuinka hän ei ollut pystynyt lukemaan kirjan erästä kertomusta kokonaan. Tarina kertoi, kuinka erään nälänhädän aikaan (vuosisadasta en sano mitään...) joukko sotilaita oli tunkeutunut yksinäisen naisen mökkiin ruokaa vaatimaan. Mökin nurkassa oli kehto vaikka missään ei näkynyt yhtään lasta. Nainen toisteli kaappien olevan typötyhjät, mutta sotilaat äkkäsivät höyryävän padan. Miehet söivät padallisen keittoa vaikka nainen esteli ja väänteli tuskaisena käsiään minkä ehti. Syötyään miehet kyselivät, mitä keitossa oli ollut. Nainen kertoi, että oli nälkäänsä tehnyt ruokaa nääntyneestä lapsestaan.
En mene takuuseen tarinan sisällöstä, koska sen lukemisesta ja osaaottavasta päivittelystä on kulunut vajaa kaksi vuotta.
Kirjoitusten jälkeisenä kesänä, joskus heinäkuun puolivälissä, olin kaverillani kylässä, kun pikkuveljeni soitti kotoa. Minulle oli tullut yliopistosta kaksi kirjettä, paksu ja ohut. Matkaa kotiin olisi ollut kilometri tai pari, mutta en viitsinyt lähteä pyöräilemään. Veli avasi kuoret, luki pari sanaa kirjeen alusta, ja minä totesin että sitä päästiin sitten yliopistoon, pääaine käännöstiede (venäjä). Hmm. Mitäs nyt?
Lähdin kotiin vasta illansuussa. Samana iltana laitoin asuntohakemuksia niin moneen opiskelija-asuntovälitykseen kuin vain löysin.
Oikeasti minun venäjäntaidoillani ei olisi ketään pitänyt päästää yliopistoon sisään. Vieläkin sanoja on päässäni luvattoman vähän, ja kielioppikurssista pääsin läpi enemmän armosta kuin taitojeni johdosta. Pitänee lohduttautua sillä, mitä opettajat ovat toistelleet: kääntämisen oppii vasta työssä. Ehkä se kieli liimaantuu päähän sitten Venäjällä samoin kuin biologiankirjan sisältö ala-asteella, kun kirjan laittoi yöksi tyynyn alle.
Koska tänään ei mitenkään voi tehdä mitään hyödyllistä, keskityn virkkaamaan uutta myssyä. Siitä tulee pinkki, joten se sopii silmälasinpokiini. Pankkiin ja suutariin meno on täysin poissuljettua. Pyykinpesu sentään onnistuu.
perjantai 23. tammikuuta 2009
Kielet ennen
Luin eilen vanhaa päiväkirjaani ja totesin, että olen aloittanut venäjän opiskelun heti lukion ihkaensimmäisessä jaksossa. Siitä on nyt neljä ja puoli vuotta aikaa, ja illalla mietin, että nykytilanteeni ei olisi mitenkään mahtunut silloisiin tulevaisuudenhaaveisiini, ei edes kauhukuviini. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä "isona" tekisin. Ei sillä että nyt olisi jotenkin kovasti selvemmät sävelet, mutta ainakin on yksi kohtalaisen selkokielinen maali, jota kohti olen kömpimässä.
Lukiossa oli mukava opiskella uutta kieltä: tunteja oli usein, vain yksi koulupäivä viikosta jäi venäjättömäksi, ja ryhmä oli innostunut. Toisin oli ollut yläasteella. Saksan kaksivuotinen valinnaiskurssi oli täynnään työlääntyneitä koululaisia, joita eivät olisi Roman Schatzin uudet kujeet voineet vähempää kiinnostaa. Opettajakin oli senlaatuinen persoona, että hänen avuliaasta asenteestaan huolimatta kovin moni prepositio ei ole enää mieleni listassa paikoillaan. Ehkä olisin tarvinnut autoritaarisempaa opettajaa, joka olisi vaatinut meiltä oikeasti jotain. Tämä saksanope oli vähän hassahtanut oppilaitten kaveriksi pyrkivä täti, joka pukeutui kuin kolme vuosikymmentä nuorempi. Myönnettävä on, että kylläkin aika tyylikkäästi.
Lukion venäjänopettajani opetti myös englantia. Suurimman osan englannistani opiskelin hänen kursseillaan, vaikka toinen opettaja olisi ollut rennompi. En edes sanottavammin pitänyt venäjänopettajasta, mutta jotenkin hän osui sympatiasuoneeni. Hän oli varsin jäykkä ja etäinen, arviolta kolmenkympin puolivälissä oleva polkkatukkainen, pitkä nainen. Jäykkiksen pukeutumistyyli osui usein yksiin omani kanssa, tai ainakin ajattelin, että parinkymmenen vuoden päästä haluaisin olla työssä, jossa voi käyttää kirkkaanpunaisia sukkahousuja tai oliivinvihreää mekkoa.
Abivuoden kevätjuhlapäivänä tämä Jäykkis yllätti minut perin pohjin. Osuimme samaan aikaan opettajanhuoneen ovelle, ja Jäykkis sitten kyseli jotain jatko-opintosuunnitelmistani. Minä koetin selittää jotain puolivillaista enkä yhtään enää muista, mitä sanoin, mutta lopuksi opettaja toivotti oikein sydämellisesti onnea tulevaisuuteen, halusi ottaa kuvan juhlavasta minusta ja halasi jopa. Hänen halauksensa tuntui sikäli oudolta, että oli kuin kani olisi alkanut keskustella selibaatista.
Lukiossa oli mukava opiskella uutta kieltä: tunteja oli usein, vain yksi koulupäivä viikosta jäi venäjättömäksi, ja ryhmä oli innostunut. Toisin oli ollut yläasteella. Saksan kaksivuotinen valinnaiskurssi oli täynnään työlääntyneitä koululaisia, joita eivät olisi Roman Schatzin uudet kujeet voineet vähempää kiinnostaa. Opettajakin oli senlaatuinen persoona, että hänen avuliaasta asenteestaan huolimatta kovin moni prepositio ei ole enää mieleni listassa paikoillaan. Ehkä olisin tarvinnut autoritaarisempaa opettajaa, joka olisi vaatinut meiltä oikeasti jotain. Tämä saksanope oli vähän hassahtanut oppilaitten kaveriksi pyrkivä täti, joka pukeutui kuin kolme vuosikymmentä nuorempi. Myönnettävä on, että kylläkin aika tyylikkäästi.
Lukion venäjänopettajani opetti myös englantia. Suurimman osan englannistani opiskelin hänen kursseillaan, vaikka toinen opettaja olisi ollut rennompi. En edes sanottavammin pitänyt venäjänopettajasta, mutta jotenkin hän osui sympatiasuoneeni. Hän oli varsin jäykkä ja etäinen, arviolta kolmenkympin puolivälissä oleva polkkatukkainen, pitkä nainen. Jäykkiksen pukeutumistyyli osui usein yksiin omani kanssa, tai ainakin ajattelin, että parinkymmenen vuoden päästä haluaisin olla työssä, jossa voi käyttää kirkkaanpunaisia sukkahousuja tai oliivinvihreää mekkoa.
Abivuoden kevätjuhlapäivänä tämä Jäykkis yllätti minut perin pohjin. Osuimme samaan aikaan opettajanhuoneen ovelle, ja Jäykkis sitten kyseli jotain jatko-opintosuunnitelmistani. Minä koetin selittää jotain puolivillaista enkä yhtään enää muista, mitä sanoin, mutta lopuksi opettaja toivotti oikein sydämellisesti onnea tulevaisuuteen, halusi ottaa kuvan juhlavasta minusta ja halasi jopa. Hänen halauksensa tuntui sikäli oudolta, että oli kuin kani olisi alkanut keskustella selibaatista.
Viimehetkittelyä
Nyt kun lähtö on miltei jatkuvasti takaraivossa kolkuttamassa, tulee mieleen uusia ja uusia asioita jotka pitää hoitaa vielä ennen laukkujen pakkaamista. Ilmiselvien matkalippujen ja viisumihommien lisäksi minulla on roikkumassa autokoulun II-vaiheen suorittaminen. Koko autokoulu on Senjan versiona ollut sen verran verkkaista puuhaa, että en ihmettelisi, vaikka hyppäisin Tolstoi-junaan suoraan vihoviimeiseltä teoriatunniltani...
Sain itseni autokouluun vasta muutama kuukausi 18 täytettyäni, ja puolen vuoden päästä minulla oli henkilöautoinssi suoritettuna. Tomerana maalaistyttönä päätin kuitenkin panna vähän paremmaksi, ja ajoin samalla C-kortinkin. Koulun kuorma-autolla ajaminen oli itse asiassa rennompaa kuin pikkuautolla. Sieltä ylhäältä oli ihan mielettömät näkymät! Ainoa harmi oli se, kun takanani ajava kerran sukelsi perälavan suojiin ja miltei jarrutin kotteromokoman lyttyyn.
Nyt alkaa välivaiheen kortti olla menossa umpeen: helmikuun lopun jälkeen minun pitäisi suorittaa käsittääkseni ainakin teoriakoe uudestaan, ja ehkä se ajokoekin. Ihan varmaksi en muista.
Niin vähän on ensi viikolla luentoja tai muutakaan aktiviteettia, että taidan suosiolla mennä tekemään nämä ajot kotikaupunkiini. Siellä ei ole liikennevaloja eikä yksisuuntaisia kuin yhdet ainoat kappaleet.
Myös asuntoni eteenpäin vuokraamista on mietittävä. Kämppä ei jää aivan tyhjilleen vaikken alivuokralaista huoneeseeni löytäisikään, koska minulla on kämppäkaveri. Tosin outo vuokrausaika ei ilmeisesti ole hirveän houkutteleva, enkä oikeastaan usko, että tähän ketään löytyy. Elän kuitenkin toivossa. Minulla on sentään vähän parempi tilanne kuin joillakin kurssikavereistani: yksi joutuu muuttamaan kokonaan asunnostaan pois ja toivoo saavansa opiskelija-asuntosäätiöltä luukun sitten syksyllä kun on taas palaamassa tähän kaupunkiin.
Rahaakin täytyy siirtää käyttötilille, ja sen takia on käytävä pankissa, ja inhoan sitä... Jotenkin pankeissa ja muissa virastoissa jonottaminen on niin turhan tuntuista, kun kuitenkin melkein kaiken pystyy muutoin tekemään netissä.
Sain itseni autokouluun vasta muutama kuukausi 18 täytettyäni, ja puolen vuoden päästä minulla oli henkilöautoinssi suoritettuna. Tomerana maalaistyttönä päätin kuitenkin panna vähän paremmaksi, ja ajoin samalla C-kortinkin. Koulun kuorma-autolla ajaminen oli itse asiassa rennompaa kuin pikkuautolla. Sieltä ylhäältä oli ihan mielettömät näkymät! Ainoa harmi oli se, kun takanani ajava kerran sukelsi perälavan suojiin ja miltei jarrutin kotteromokoman lyttyyn.
Nyt alkaa välivaiheen kortti olla menossa umpeen: helmikuun lopun jälkeen minun pitäisi suorittaa käsittääkseni ainakin teoriakoe uudestaan, ja ehkä se ajokoekin. Ihan varmaksi en muista.
Niin vähän on ensi viikolla luentoja tai muutakaan aktiviteettia, että taidan suosiolla mennä tekemään nämä ajot kotikaupunkiini. Siellä ei ole liikennevaloja eikä yksisuuntaisia kuin yhdet ainoat kappaleet.
Myös asuntoni eteenpäin vuokraamista on mietittävä. Kämppä ei jää aivan tyhjilleen vaikken alivuokralaista huoneeseeni löytäisikään, koska minulla on kämppäkaveri. Tosin outo vuokrausaika ei ilmeisesti ole hirveän houkutteleva, enkä oikeastaan usko, että tähän ketään löytyy. Elän kuitenkin toivossa. Minulla on sentään vähän parempi tilanne kuin joillakin kurssikavereistani: yksi joutuu muuttamaan kokonaan asunnostaan pois ja toivoo saavansa opiskelija-asuntosäätiöltä luukun sitten syksyllä kun on taas palaamassa tähän kaupunkiin.
Rahaakin täytyy siirtää käyttötilille, ja sen takia on käytävä pankissa, ja inhoan sitä... Jotenkin pankeissa ja muissa virastoissa jonottaminen on niin turhan tuntuista, kun kuitenkin melkein kaiken pystyy muutoin tekemään netissä.
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Lähden Venäjälle, olen siis päästäni sekaisin
"Mitäs uusi vuosi tuo tullessaan?"
"Vaihtoon meinaan lähteä. Venäjälle."
"Mitä sä siellä teet? Siellähän on poliisit pahempia kuin rikolliset."
Kun keskustelua on käyty tähän asti, minulle aletaan usein tarjota hyviä neuvoja hengissä selviämiseen. Pitää varoa mafiaa, reikä lattiassa -vessoja, huumehörhöjä ja huijareita ynnä muita mukavia veikkosia.
Opiskelen venäjää suomalaisessa yliopistossa ja vietän kevään 2009 Tverissä opiskeluuni kuuluvassa kieliharjoittelussa. Lähtö on kolmen viikon päästä eikä minulla ole vielä viisumia, mutta eiköhän se hyvin ehdi järjestyä. Aion omaksua sikäläisen asenteen asioiden hoitumisen suhteen, mikä lienee ainakin verenpaineelleni oivallista.
Viisumikutsut tulivat viime viikolla, hiv-testeissä on käyty ja matkavakuutus hankittu, joten alan itse viisumia lukuunottamatta olla lähtökuopissa. Koska en ole kokonaista periodia enää Suomessa, en voi opiskella kuin jokusia kirjatenttejä ja rästikursseja meille tarjotun kieliharjoitteluun johdattavan kurssin lisäksi. Eipä se minua haittaa, koska tuskanhiki ei todellakaan tällä tahdilla ehdi pukata pintaan.
Tver (Тверь, pikkutarkasti translitteroituna Tver') sijaitsee 150 kilometrin eli parin tunnin junamatkan päässä Moskovasta pohjoiseen. Se on venäläisessä mittakaavassa pikkukaupunki, asukkaita on vain reilu 400 000. Turha paikka, ei edes miljoonaa. Sen mukaan mitä olen kuullut, monien mielestä vain Moskova ja Pietari ovat kaupunkeina varteenotettavia. Osa asukkaista on Tverin karjalaisia eli saarekekarjalaisia, joiden esi-isät pakenivat ortodoksisuuden ja raskaiden verojen takia Käkisalmen läänistä 1600-luvulla. Voisin ottaa heistä selvää ja kirjoittaa lisää toiste.
Neuvostoaikaan Tverin nimi oli Kalinin. Vuonna 1247 siitä mainitaan tulleen keisarillisen Venäjän maakunnan pääkaupunki, ja keskiajalla se taisteli mahtavuudesta Moskovan kanssa. Suomalainen Tverin ystävyyskaupunki on Hämeenlinna ja Saksan vastaava on Osnabrück, jossa eräs tuttuni sattumoisin asuu. Tveristä ovat kotoisin mm. NHL-pelaaja Ilja Kovaltshuk sekä lentokonesuunnittelija Andrei Tupolev. Joet Volga ja Tvertsa virtaavat Tverin läpi.
Blogikirjoittaminen on minulle melko vierasta ja minusta tuntuu vähän hassulta julkaista tällaista sepustusta. Mutta kuten Venäjällä sanotaan, первый блинь комом, eli ensimmäinen blini menee pannukakuksi. Ekayrittämästä on turha odottaa loistosuoritusta.
"Vaihtoon meinaan lähteä. Venäjälle."
"Mitä sä siellä teet? Siellähän on poliisit pahempia kuin rikolliset."
Kun keskustelua on käyty tähän asti, minulle aletaan usein tarjota hyviä neuvoja hengissä selviämiseen. Pitää varoa mafiaa, reikä lattiassa -vessoja, huumehörhöjä ja huijareita ynnä muita mukavia veikkosia.
Opiskelen venäjää suomalaisessa yliopistossa ja vietän kevään 2009 Tverissä opiskeluuni kuuluvassa kieliharjoittelussa. Lähtö on kolmen viikon päästä eikä minulla ole vielä viisumia, mutta eiköhän se hyvin ehdi järjestyä. Aion omaksua sikäläisen asenteen asioiden hoitumisen suhteen, mikä lienee ainakin verenpaineelleni oivallista.
Viisumikutsut tulivat viime viikolla, hiv-testeissä on käyty ja matkavakuutus hankittu, joten alan itse viisumia lukuunottamatta olla lähtökuopissa. Koska en ole kokonaista periodia enää Suomessa, en voi opiskella kuin jokusia kirjatenttejä ja rästikursseja meille tarjotun kieliharjoitteluun johdattavan kurssin lisäksi. Eipä se minua haittaa, koska tuskanhiki ei todellakaan tällä tahdilla ehdi pukata pintaan.
Tver (Тверь, pikkutarkasti translitteroituna Tver') sijaitsee 150 kilometrin eli parin tunnin junamatkan päässä Moskovasta pohjoiseen. Se on venäläisessä mittakaavassa pikkukaupunki, asukkaita on vain reilu 400 000. Turha paikka, ei edes miljoonaa. Sen mukaan mitä olen kuullut, monien mielestä vain Moskova ja Pietari ovat kaupunkeina varteenotettavia. Osa asukkaista on Tverin karjalaisia eli saarekekarjalaisia, joiden esi-isät pakenivat ortodoksisuuden ja raskaiden verojen takia Käkisalmen läänistä 1600-luvulla. Voisin ottaa heistä selvää ja kirjoittaa lisää toiste.
Neuvostoaikaan Tverin nimi oli Kalinin. Vuonna 1247 siitä mainitaan tulleen keisarillisen Venäjän maakunnan pääkaupunki, ja keskiajalla se taisteli mahtavuudesta Moskovan kanssa. Suomalainen Tverin ystävyyskaupunki on Hämeenlinna ja Saksan vastaava on Osnabrück, jossa eräs tuttuni sattumoisin asuu. Tveristä ovat kotoisin mm. NHL-pelaaja Ilja Kovaltshuk sekä lentokonesuunnittelija Andrei Tupolev. Joet Volga ja Tvertsa virtaavat Tverin läpi.
Blogikirjoittaminen on minulle melko vierasta ja minusta tuntuu vähän hassulta julkaista tällaista sepustusta. Mutta kuten Venäjällä sanotaan, первый блинь комом, eli ensimmäinen blini menee pannukakuksi. Ekayrittämästä on turha odottaa loistosuoritusta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)