Luin eilen vanhaa päiväkirjaani ja totesin, että olen aloittanut venäjän opiskelun heti lukion ihkaensimmäisessä jaksossa. Siitä on nyt neljä ja puoli vuotta aikaa, ja illalla mietin, että nykytilanteeni ei olisi mitenkään mahtunut silloisiin tulevaisuudenhaaveisiini, ei edes kauhukuviini. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä "isona" tekisin. Ei sillä että nyt olisi jotenkin kovasti selvemmät sävelet, mutta ainakin on yksi kohtalaisen selkokielinen maali, jota kohti olen kömpimässä.
Lukiossa oli mukava opiskella uutta kieltä: tunteja oli usein, vain yksi koulupäivä viikosta jäi venäjättömäksi, ja ryhmä oli innostunut. Toisin oli ollut yläasteella. Saksan kaksivuotinen valinnaiskurssi oli täynnään työlääntyneitä koululaisia, joita eivät olisi Roman Schatzin uudet kujeet voineet vähempää kiinnostaa. Opettajakin oli senlaatuinen persoona, että hänen avuliaasta asenteestaan huolimatta kovin moni prepositio ei ole enää mieleni listassa paikoillaan. Ehkä olisin tarvinnut autoritaarisempaa opettajaa, joka olisi vaatinut meiltä oikeasti jotain. Tämä saksanope oli vähän hassahtanut oppilaitten kaveriksi pyrkivä täti, joka pukeutui kuin kolme vuosikymmentä nuorempi. Myönnettävä on, että kylläkin aika tyylikkäästi.
Lukion venäjänopettajani opetti myös englantia. Suurimman osan englannistani opiskelin hänen kursseillaan, vaikka toinen opettaja olisi ollut rennompi. En edes sanottavammin pitänyt venäjänopettajasta, mutta jotenkin hän osui sympatiasuoneeni. Hän oli varsin jäykkä ja etäinen, arviolta kolmenkympin puolivälissä oleva polkkatukkainen, pitkä nainen. Jäykkiksen pukeutumistyyli osui usein yksiin omani kanssa, tai ainakin ajattelin, että parinkymmenen vuoden päästä haluaisin olla työssä, jossa voi käyttää kirkkaanpunaisia sukkahousuja tai oliivinvihreää mekkoa.
Abivuoden kevätjuhlapäivänä tämä Jäykkis yllätti minut perin pohjin. Osuimme samaan aikaan opettajanhuoneen ovelle, ja Jäykkis sitten kyseli jotain jatko-opintosuunnitelmistani. Minä koetin selittää jotain puolivillaista enkä yhtään enää muista, mitä sanoin, mutta lopuksi opettaja toivotti oikein sydämellisesti onnea tulevaisuuteen, halusi ottaa kuvan juhlavasta minusta ja halasi jopa. Hänen halauksensa tuntui sikäli oudolta, että oli kuin kani olisi alkanut keskustella selibaatista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti