Vasta työssä

Opiskelin venäjää lukiossa lähinnä siksi, että minulla olisi joku uusi outous. En ajatellut siitä olevan sanottavaa hyötyä, mutta minusta on kiva osata jotain harvinaista. Kyrillisillä oli kiva kirjoittaa kaverien nimiä, ja ykkösvuoden matkalla Pietariin loistin kyltinlukutaidoillani.

Kirjoitusten jälkeen piti sitten päättää, minne seuraavaksi vuodeksi suuntaisi. Välivuosi houkutti vapaudellaan, mutta ilmeisesti opon propaganda oli uponnut syvälle kallooni, sillä se olisi silloisesta minusta ollut vastuuton vaihtoehto. Listasin sitten yliopistohakemukseeni kirjallisuustiedettä ja käännöstiedettä (englanti ja venäjä). Kirjallisuustieteen pääsykoe (etukäteishaaveitteni mukaan kirjatoukan paratiisi) meni lähinnä panostukseni vähyydelle nauraessa, ja venäjän käännöstieteen kokeen jälkeen päivittelin mielessäni, miten kukaan jaksaisi lukea sepustuksiani, joissa vuosisadat tanssivat iloista ripaskaa nikolaiden, aleksantereiden ja katariinojen kanssa. Englannin pääsykokeeseen en hajamielisyyteni takia edes päässyt paikalle... Tunnelmani hieman kuumenivat, kun kahdelta iltapäivällä huomasin, että olisi pitänyt olla Kouvolassa. Jäin tuskailemaan tuloksiani aika epätoivoisena, sillä koko kevään pääsykoekirjat olivat kummitelleet takaraivossani lähes yhtä avaamattomina kuin kirjastosta talsiessani.

Pääsykoekirjoja oli koulutusohjelmaani vain yksi aiheenaan Venäjän historia. Kirja ehti järkyttää saman kokeen kanssa pinnistelevän ystäväni. Tyttö selitti tyrmistyneenä pääsykoetilaisuutta odotellessamme, kuinka hän ei ollut pystynyt lukemaan kirjan erästä kertomusta kokonaan. Tarina kertoi, kuinka erään nälänhädän aikaan (vuosisadasta en sano mitään...) joukko sotilaita oli tunkeutunut yksinäisen naisen mökkiin ruokaa vaatimaan. Mökin nurkassa oli kehto vaikka missään ei näkynyt yhtään lasta. Nainen toisteli kaappien olevan typötyhjät, mutta sotilaat äkkäsivät höyryävän padan. Miehet söivät padallisen keittoa vaikka nainen esteli ja väänteli tuskaisena käsiään minkä ehti. Syötyään miehet kyselivät, mitä keitossa oli ollut. Nainen kertoi, että oli nälkäänsä tehnyt ruokaa nääntyneestä lapsestaan.
En mene takuuseen tarinan sisällöstä, koska sen lukemisesta ja osaaottavasta päivittelystä on kulunut vajaa kaksi vuotta.

Kirjoitusten jälkeisenä kesänä, joskus heinäkuun puolivälissä, olin kaverillani kylässä, kun pikkuveljeni soitti kotoa. Minulle oli tullut yliopistosta kaksi kirjettä, paksu ja ohut. Matkaa kotiin olisi ollut kilometri tai pari, mutta en viitsinyt lähteä pyöräilemään. Veli avasi kuoret, luki pari sanaa kirjeen alusta, ja minä totesin että sitä päästiin sitten yliopistoon, pääaine käännöstiede (venäjä). Hmm. Mitäs nyt?
Lähdin kotiin vasta illansuussa. Samana iltana laitoin asuntohakemuksia niin moneen opiskelija-asuntovälitykseen kuin vain löysin.

Oikeasti minun venäjäntaidoillani ei olisi ketään pitänyt päästää yliopistoon sisään. Vieläkin sanoja on päässäni luvattoman vähän, ja kielioppikurssista pääsin läpi enemmän armosta kuin taitojeni johdosta. Pitänee lohduttautua sillä, mitä opettajat ovat toistelleet: kääntämisen oppii vasta työssä. Ehkä se kieli liimaantuu päähän sitten Venäjällä samoin kuin biologiankirjan sisältö ala-asteella, kun kirjan laittoi yöksi tyynyn alle.

Koska tänään ei mitenkään voi tehdä mitään hyödyllistä, keskityn virkkaamaan uutta myssyä. Siitä tulee pinkki, joten se sopii silmälasinpokiini. Pankkiin ja suutariin meno on täysin poissuljettua. Pyykinpesu sentään onnistuu.