Palasin Prahaan. Se on paljon vähälumisempi kuin kotikulmat. Myös ruokaa on heikommin kuin emon patojen äärellä, onneksi pussikeitto pelasti nälkäkuolemalta.
Kotoa lähteminen oli hieman nahkeaa, kun en olisi halunnut edes mennä nukkumaan edellisenä iltana. Yön vietti parhaiten veljen kanssa filosofoimalla, kuinkas muutenkaan.
Joululoma oli kyllä toiveideni mukainen. Söin paljon, sain paistettua joulutorttuja, kiusasin muiden talon asukkien mielenrauhaa joululauluja soittamalla, näin sekä sukulaisia että ystäviä (paljon ihania ja hauskoja ihmisiä molemmissa), ja unohdin roikkuvat opiskeluasiat hetkeksi. K-k-kivaa oli.
Yhteensä 12 tuntia kestänyt matka takaisin vaihtarielämään meni torkkuessa. Ensin hikoiltiin autossa bussille ehtimistä, kun tuulilasia piti jatkuvalla syötöllä raapia jäästä. Puhaltimelle neuvolakäynti? Tai jotain. Sitten oli bussi lopulta puoli tuntia aikataulusta myöhässä, mutta ehdin jonottaa check-inissä. Mikä järki on laittaa ihmiset tekemään itsepalvelu-check-in (mikä sanakaunotar), kun kuitenkin sama lauma jonottaa matkatavaroiden luovutukseen? Monet tajusivat jo tässä jonossa myöhästyvänsä jatkolennolta. Minulla näin kävi vasta portilla istuessa. Putken päähän ei meinannut kuulua lentokonetta, kun edellinen lento oli myöhässä. Lopulta pääsimme ilmaan tunnin myöhässä. Vaihdoin jälleen Münchenissä, ja nyt ei ollut supererikoiskuljetusta. Tai oli, jos lasketaan se, että pikakävelin varmaan kilometrin: aloitin portin G10 vierestä ja päädyin portille G47, joka sattumalta oli lähtöpisteeseeni nähden viimeisenä tässä osassa terminaalia.
Ravasin viimeiset metrit tuskainen katse horisonttiin kohotettuna. Ehkä vaikutin hieman kiireiseltä, sillä avulias lentoemo (lentokenttätyöntekijä, emmätiiä) huikkasi toiseksi viimeiseltä portilta: "Krakow?" En meinannut saada ääntä ilmoille, mutta pihisin sitten Prahan. Nainen rauhoitti minua: "Ach, Praaag. Langsam." Koneeseen nousua oli omalla portillani lykätty puolella tunnilla, edellinen lento taisi olla tässäkin myöhässä. Voi äh ja puh, helpotus tietysti, mutta silti...
Juttelin koneessa pari sanaa suomalaisen Prahassa asuvan naisen kanssa. Sillä oli polkkatukka niin kuin mullakin melkein.
Leikin päässäni paikallista kun selitin espanjalaisen oloiselle miehelle bussilippuautomaattia. Toivottavasti herra ei joutunut jäämään koko yöksi lentokentälle. Itse tykkäilin täkäläisestä systeemistä, kun matka maksaa ehkä kirpun karvan verran vaikka köröttelin puolitoista tuntia bussilla ja kahdella ratikalla. No ok, ei se mitään naurettavan halpaa lystiä ole, mutta ihan jees silti.
Kämppis ei ole vielä tullut Hostivariin. Vähän on autiota. En saa tehtyä suunnittelemaani pientä yllätystä: oli tarkoitus imuroida meidän luukku, mutta respan tädit ovat lomalla kolmanteen päivään saakka. Jassoo. Kuitenkin oli kiva, että respakopin ikkunassa oli lappu "Back in 5 minutes".
perjantai 31. joulukuuta 2010
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Kerta se ensimmäinenkin
No niin, nyt on siirrytty koti-Suomen kamaralle. Ei ihan seikkailuitta tosin.
Lentoni oli tarkoitus lähteä klo 17.30 Prahasta. Minä ja muu koneellinen istuimme kentällä vielä kello 18, mutta kymmentä yli pääsimme koneeseen. Siellä jatkoimme odottamista. Vieressäni istui tšekkiläinen vanhempi nainen, jonka oli tarkoitus jatkaa Nizzaan. Hän meinasi jo palata pois koneesta, koska ei kielitaidottomana pitänyt ajatuksesta mennä Münchenissä hotelliin. Toisella puolellani istuva tšekkityttö, joka oli koko ajan tulkannut kuulutuksia naiselle, kuitenkin joutuisi myös menemään hotelliin ennen Ankaraan pääsyä, joten rouva muutti suunnitelmiaan. Onneksi, sillä lähtö oli enää kymmenen minuutin päässä, ja lentoemännän mukaan matkatavaroiden kaivaminen olisi jälleen viivästyttänyt meitä.
Ilmeisesti syy lentoni myöhästymiseen ei niinkään ollut lumi tai huono keli, vaan tiedonkulun ongelmat. Ensin kapteeni kuulutti, että Brysselistä ja Kölnistä ei tule tietoja, mutta sitten hän ilmoitti, että nuo paikat kyllä tietävät tarpeeksi, mutta Prahassa ei meidän lennosta ole informashuunia. No, Prahan pääkin sai ilmeisesti sitten piuhansa toimimaan, ja me lensimme.
Kuten edeltä huomasi, tämä kahden tunnin viivästys vei monelta jatkoyhdeyden. Minä taas pääsin vähän kuin siivellä nopeasti koneesta toiseen Münchenissä. Helsinkiin oli nimittäin matkalla raskaana oleva nainen, jolla oli kiire perille. Olin sattumalta istunut hänen ja hänen miehensä vieressä Růzyněn kentällä, ja hän oli kyllä kovin tuskainen. Koetin miettiä, mikä sairaus hänellä mahtoi olla, mutta raskautta en tullut ajatelleeksi. Nainen oli suomalainen, ja puhui miehensä kanssa englantia ja tsekkiä.
Münchenissä sitten kaikki kuusi Helsinkiin menijää kiidätettiin seuraavan koneen ovelle ennätysajassa. Sen koneen lentäjä teki varmaan jotain jännittävää, sillä reilun puolen tunnin myöhästymisestä huolimatta se tuli Helsinkiin vain viisitoista minuuttia myöhässä.
Helsingissä tuli sitten yksi "eka kerta" jota ei matkailija kohdalleen kuvittele: sininen laukkuni ei pyörinytkään hihnalla. Odottelin kolme varttia ja menin sitten juttelemaan virkailijalle, koska päähäni pälkähti, että eihän siellä Münchenissä pysähdytty matkatavaroita kyytiin ottamaan. Kuulemma se tulee sitten kotiovelle sitten aikanaan. Toivottavasti vaan ehtii tulla ennen kuin palaan Prahaan... Olisi hauskempi antaa ihmisille joululahjoja silloin kun joulu on jotakuinkin ajankohtainen :P
Bussi Tampesteriin lähtee vartin päästä. Etsinpä laiturin.
Onneksi tuli käytyä siellä Saksan puolella niin on nyt euroja kukkarossa.
Lentoni oli tarkoitus lähteä klo 17.30 Prahasta. Minä ja muu koneellinen istuimme kentällä vielä kello 18, mutta kymmentä yli pääsimme koneeseen. Siellä jatkoimme odottamista. Vieressäni istui tšekkiläinen vanhempi nainen, jonka oli tarkoitus jatkaa Nizzaan. Hän meinasi jo palata pois koneesta, koska ei kielitaidottomana pitänyt ajatuksesta mennä Münchenissä hotelliin. Toisella puolellani istuva tšekkityttö, joka oli koko ajan tulkannut kuulutuksia naiselle, kuitenkin joutuisi myös menemään hotelliin ennen Ankaraan pääsyä, joten rouva muutti suunnitelmiaan. Onneksi, sillä lähtö oli enää kymmenen minuutin päässä, ja lentoemännän mukaan matkatavaroiden kaivaminen olisi jälleen viivästyttänyt meitä.
Ilmeisesti syy lentoni myöhästymiseen ei niinkään ollut lumi tai huono keli, vaan tiedonkulun ongelmat. Ensin kapteeni kuulutti, että Brysselistä ja Kölnistä ei tule tietoja, mutta sitten hän ilmoitti, että nuo paikat kyllä tietävät tarpeeksi, mutta Prahassa ei meidän lennosta ole informashuunia. No, Prahan pääkin sai ilmeisesti sitten piuhansa toimimaan, ja me lensimme.
Kuten edeltä huomasi, tämä kahden tunnin viivästys vei monelta jatkoyhdeyden. Minä taas pääsin vähän kuin siivellä nopeasti koneesta toiseen Münchenissä. Helsinkiin oli nimittäin matkalla raskaana oleva nainen, jolla oli kiire perille. Olin sattumalta istunut hänen ja hänen miehensä vieressä Růzyněn kentällä, ja hän oli kyllä kovin tuskainen. Koetin miettiä, mikä sairaus hänellä mahtoi olla, mutta raskautta en tullut ajatelleeksi. Nainen oli suomalainen, ja puhui miehensä kanssa englantia ja tsekkiä.
Münchenissä sitten kaikki kuusi Helsinkiin menijää kiidätettiin seuraavan koneen ovelle ennätysajassa. Sen koneen lentäjä teki varmaan jotain jännittävää, sillä reilun puolen tunnin myöhästymisestä huolimatta se tuli Helsinkiin vain viisitoista minuuttia myöhässä.
Helsingissä tuli sitten yksi "eka kerta" jota ei matkailija kohdalleen kuvittele: sininen laukkuni ei pyörinytkään hihnalla. Odottelin kolme varttia ja menin sitten juttelemaan virkailijalle, koska päähäni pälkähti, että eihän siellä Münchenissä pysähdytty matkatavaroita kyytiin ottamaan. Kuulemma se tulee sitten kotiovelle sitten aikanaan. Toivottavasti vaan ehtii tulla ennen kuin palaan Prahaan... Olisi hauskempi antaa ihmisille joululahjoja silloin kun joulu on jotakuinkin ajankohtainen :P
Bussi Tampesteriin lähtee vartin päästä. Etsinpä laiturin.
Onneksi tuli käytyä siellä Saksan puolella niin on nyt euroja kukkarossa.
tiistai 21. joulukuuta 2010
Hopi hopi
Alkuun tiivistelmä: pääsin ajoissa takaisin Prahaan, ehdin maksaa vuokrani ja huokaista huoneessani helpotuksesta. Maanantai on odotuksistani huolimatta päättynyt onnellisesti. Aamu nimittäin oli melkoista ravaamista.
Sunnuntai vietettiin rauhassa Münchenin pohjoisessa kolkassa (olin luullut, että sijaitsemme ennemminkin keskustasta etelään...) Pojat kokkasivat (tai no , ja heidän astrofyysikkonaapurinsakin tuli käymään. Vaikka en niin kovin mausteisten ruokien ystävä olekaan, täytyy sanoa, että sen kämppiksen curryinen kana-sienikastike oli erittäin maukasta. Sellaisella oikean ruuan tavalla, eikä "vähä jotain heitin, meni liikaa soijakastiketta" -tavalla, kuten itse tapanani pidän. (Äiti, ruoanlaittotunteja ilmeisesti kaivataan. Tai sitten vaan kokemusta.)
Iltapäivällä (ok, joskus neljän jälkeen, siksi kaikki kuvat pimeitä) sitten lähdin E:n kanssa vanhaan kaupunkiin (vanhaankaupunkiin? ääk, suomi pettää!). Siellä oli komea uusgoottilainen Rathaus, jonka on joskus 1870-luvulla suunnitellut vain 25-vuotias opiskelijanplanttu. Väki oli tietysti purnannut, mutta uskallan väittää, että müncheniläiset ovat nykyisin jotakuinkin tyytyväisiä aikaansaannokseen. Raatihuoneen lisäksi keskustassa oli joulutori poikineen, ja jälleen maistelimme höyryävää Glühweinia.
Tuossa tornissa sisällä kiertävät joulukuvaelman hahmot, jotka ovat ehkä ihmisen kokoisia. Tuolla lipan alla oli sitten makkarakoju. Sopii kivasti stereotyyppeihin. Tässä ihan vieressä muuten nähtiin yhdellä naisella sämpylän välissä valehtelematta puolimetrinen makkara!
Olemme joka adventtina osuneet kirkkoon tai vähintään kirkon viereen. Tällä kertaa kyseessä oli katolinen, miellyttävän vähäkultainen kirkko Isertorin vieressä.
Iser-joki jäi näkemättä, mutta yksi Eva kyllä nähtiin: tapasin sikäläisen monivuotisen kirjekaverini. Oletukseni oli suunnilleen oikea, sillä hän oli herttainen ja hiukan vakava. E kutsui hänet isonsiskon oikeudella veljensä keittiöön nauttimaan omenateestä (join itsekin ehkä kolme kupillista) ja juustolla päivitetystä currykastikkeesta. Juttelimme ja häädimme vilua jälleen Glühweinilla, sillä pojat eivät kuulemma säästösyistä paljon patterin termostaatteja kääntele. Eivät tosin myöskään palelleet, toisin kuin me heiveröiset tyttöihmiset.
Nukkumaanmenoaika tuli E:lle ja minulle vähän aikaisemmin kuin pojat olivat ehkä odottaneet. Heidät passitettiin pois television äärestä ja me kääriydyimme peittoon. Olisi aikainen herätys.
Aamulla tein klassisen virheen: painoin kännykän herätyskellon torkulle.
Tulin tajuihini, kun katsoin kelloa minuuttimäärällä 7:30. Bussi lähtisi keskustasta kahdeksan reikä reikä. Pystyyn ja äkkiä.
Kenkäni nirskahtelivat eteisen muovimattoon, kun sidoin niiden nauhoja. Unisilmäiset pojat heräsivät siihen, tosin E:n veli ei edes päätään tyynystä jaksanut nostaa :D Ymmärrän hyvin. Aamu-uni on usein se paras uni. Sieltä ovenraosta he toivottelivat hyviä matkoja, ja minä koitin parhaani mukaan kiittää kestityksestä ynnä majoituksesta.
E ponkaisi samalla ovenavauksella minua saattamaan, ja hyvä oli, että tuli. Ensinnäkin hän oli vähän paremmin perillä metrolinjoista, sekä noin yleisesti ottaen puhuu saksaa, joten pystyi tiedustelemaan muilta matkustajilta junien kauttakulkuasemia, mutta ennen kaikkea hän toimi erittäin hyvänä kirittäjänä, kun parhaamme mukaan pingoimme oikeaan suuntaan. Onneksi kaduilla ei ollut jäätä, eikä paljon vettäkään.
Tietysti meidän piti sitten metrolinjan vaihdon jälkeen ajaa yhden asemanvälin verran väärään suuntaan. Revittiin vähän huumoria nopeasta nousemisesta (kumpikin meistä venyttelee mielellään pitemmän kaavan mukaan ennen heräämistä) samalla kun vilkuiltiin toisella silmällä kelloa. Tasan kello kahdeksan olimme vasta lähdössä toiseksi viimeiseltä metroasemalta. Aloin laskeskella, millaisia kohteliaan anelevia sanamuotoja osaisin asuntolan respan tädeille kehitellä vuokranmaksusta myöhästymisen perusteluksi.
No, putkahdimme joka tapauksessa oikealle asemalle niillä viimeisen jälkeisillä minuuteilla ja ravi jatkui. Olisi ollut liian helppoa kulkea se kymmenen metriä joka laiturilta bussiaseman katokseen suoraviivaisesti mitattuna olisi ollut, joten nousimme portaat ja metroraiteiden toisella puolella tramppasimme toiset alas. Minun mielestäni meidän olisi pitänyt mennä kulman ympäri ihan toiseen suuntaan, koska sieltä luulin tulleenikin, mutta en onneksi avannut suutani, koska yksi bussi oli juuri kohdallamme. Ja sen ikkunassa luki München-Prague-München. Ja se pysähtyi meidän kohdallemme.
Toistelimme siinä hetken Prahaa ja Pragia ja Pragueta, ja E lähti vielä juoksemaan muut aseman bussit läpi, josko löytyisi sopiva. Minä en hirveästi kuskin saksasta ymmärtänyt, mutta se nyökytteli Pragille eikä käskenyt pois, kun nousin kyytiin ja tyrkytin lippuani. E ehti tyrkätä vielä tuliaisherkkua mukaan, Lebkucheneita, saksalaisia pehmeitä piparkakun oloisia joululeivonnaisia. En ehtinyt E:lle edes kunnolla jouluja toivottaa, kun bussikuski ihan selvästi kysyi nimeäni, ja koetin tunkea passiani sille käteen. Ja kissan viikset, ei sitä kiinnostanut minun passini, nauroi vaan että kai sinä itse tiedät, kuka olet, ja että menepäs istumaan. Minä menin, ei ollut pelottava kuski ja löytyi tyhjä penkkiparikin.
Paras kohta oli, kun kuski vielä tuhisi etupenkin leideille tai jollekin ns. aikuisten ihmisten huolten kuuntelijalle: "Diese Junge...!"
E totesi, että onpa another adventure for the diary. Näin on, kun päätös oli onnellinen.
Bussissa oli sitten aikaa ihmetellä maailmaa. Vähän lähempänä Münchenin keskustaa näin vuoden 2006 olympialaisiin rakennetun stadionin. Se oli kuin kokoelma salkojen varaan jäätymään jätettyjä lepakonsiipiä, varsin massiivisia sellaisia. Toisessa lähistön isossa rakennuksessa oli kylkiäisenä rakennelma, joka oli ehkä jonkinlainen torni, mutta muistutti lähinnä kieroon puristettua juomatölkkiä. BMW:n toimistot olivat neljä yhteen liittynyttä lasi-ikkunalieriötä. Jalkapallostadion oli kuin vaahtokarkista rakennettu.
Siinä vaiheessa, kun oikealla harmaanruskeat elementtitalot alkoivat näkyä meluvallin yli, tie sukelsikin kymmeneksi minuutiksi maan alle. Heh.
Yläpuolella olevissa epämääräisissä bussin ikkunan läpi otetuissa kuvissa näkyy jonkinlaisia pylväitä pystyssä pellolla. Näitä oli ihan valtavasti autobahnin kummallakin puolella kumpuilevilla pelloilla. Ne näyttävät kannattelevan jonkinlaista isosilmäistä verkkoa, mutta tarkoituksesta minulla ei ole hajuakaan. Yksi traktori näytti kovin pikkuiselta tällaisten seassa, joten näihin väleihin mahtuisi kevyesti vaikka kaksi.
Olin Prahassa vähän ennen kahta, ja pääsin asuntolalle joskus viittätoista yli. Maksoin vuokran. En ollut viimeisellä minuutilla tuskanhiessä kylpemässä.
Vilkaisin myös uudemman kerran sitä office hoursit ilmoittavaa lappusta. Perjantaina rahakirstu ottaa lahjoituksia vastaan vain klo 8-11, joten olinkin ollut monta tuntia myöhässä sen luulemani viiden minuutin sijaan. Parempi näin, ei tunnu niin tuskaisalta.
Tänä iltana suuntaan kotikonnuille. Palaan tänne uudenvuoden kynnyksellä, ja silloin sopii odottaa uusia juttuja. Jos tosin vaihtoaikani Münchenin kentällä (tiedetään...) venyy, saatan purkaa turhautumistani tänne. Illalla sitten näen, onko siellä lunta vastaan taistelu yhtä hankalissa kantimissa kuin uutisten perusteella Frankfurtissa, vai onko sadekeli tehnyt tehtävänsä.
P.S. Noloa tunnustaa, mutta löysin juuri villasukkani. Olin pakannut ne lenkkareihin. Villasukkia olen syksyn mittaan kaipailllut, mutta lenkkareita näemmä en...
Sunnuntai vietettiin rauhassa Münchenin pohjoisessa kolkassa (olin luullut, että sijaitsemme ennemminkin keskustasta etelään...) Pojat kokkasivat (tai no , ja heidän astrofyysikkonaapurinsakin tuli käymään. Vaikka en niin kovin mausteisten ruokien ystävä olekaan, täytyy sanoa, että sen kämppiksen curryinen kana-sienikastike oli erittäin maukasta. Sellaisella oikean ruuan tavalla, eikä "vähä jotain heitin, meni liikaa soijakastiketta" -tavalla, kuten itse tapanani pidän. (Äiti, ruoanlaittotunteja ilmeisesti kaivataan. Tai sitten vaan kokemusta.)
 |
| Todiste! |
 |
| Münchenin raatihuone jokseenkin merkillisestä kuvakulmasta |
 |
| Söpöimmällä torilla |
Olemme joka adventtina osuneet kirkkoon tai vähintään kirkon viereen. Tällä kertaa kyseessä oli katolinen, miellyttävän vähäkultainen kirkko Isertorin vieressä.
Iser-joki jäi näkemättä, mutta yksi Eva kyllä nähtiin: tapasin sikäläisen monivuotisen kirjekaverini. Oletukseni oli suunnilleen oikea, sillä hän oli herttainen ja hiukan vakava. E kutsui hänet isonsiskon oikeudella veljensä keittiöön nauttimaan omenateestä (join itsekin ehkä kolme kupillista) ja juustolla päivitetystä currykastikkeesta. Juttelimme ja häädimme vilua jälleen Glühweinilla, sillä pojat eivät kuulemma säästösyistä paljon patterin termostaatteja kääntele. Eivät tosin myöskään palelleet, toisin kuin me heiveröiset tyttöihmiset.
Nukkumaanmenoaika tuli E:lle ja minulle vähän aikaisemmin kuin pojat olivat ehkä odottaneet. Heidät passitettiin pois television äärestä ja me kääriydyimme peittoon. Olisi aikainen herätys.
Aamulla tein klassisen virheen: painoin kännykän herätyskellon torkulle.
Tulin tajuihini, kun katsoin kelloa minuuttimäärällä 7:30. Bussi lähtisi keskustasta kahdeksan reikä reikä. Pystyyn ja äkkiä.
Kenkäni nirskahtelivat eteisen muovimattoon, kun sidoin niiden nauhoja. Unisilmäiset pojat heräsivät siihen, tosin E:n veli ei edes päätään tyynystä jaksanut nostaa :D Ymmärrän hyvin. Aamu-uni on usein se paras uni. Sieltä ovenraosta he toivottelivat hyviä matkoja, ja minä koitin parhaani mukaan kiittää kestityksestä ynnä majoituksesta.
E ponkaisi samalla ovenavauksella minua saattamaan, ja hyvä oli, että tuli. Ensinnäkin hän oli vähän paremmin perillä metrolinjoista, sekä noin yleisesti ottaen puhuu saksaa, joten pystyi tiedustelemaan muilta matkustajilta junien kauttakulkuasemia, mutta ennen kaikkea hän toimi erittäin hyvänä kirittäjänä, kun parhaamme mukaan pingoimme oikeaan suuntaan. Onneksi kaduilla ei ollut jäätä, eikä paljon vettäkään.
Tietysti meidän piti sitten metrolinjan vaihdon jälkeen ajaa yhden asemanvälin verran väärään suuntaan. Revittiin vähän huumoria nopeasta nousemisesta (kumpikin meistä venyttelee mielellään pitemmän kaavan mukaan ennen heräämistä) samalla kun vilkuiltiin toisella silmällä kelloa. Tasan kello kahdeksan olimme vasta lähdössä toiseksi viimeiseltä metroasemalta. Aloin laskeskella, millaisia kohteliaan anelevia sanamuotoja osaisin asuntolan respan tädeille kehitellä vuokranmaksusta myöhästymisen perusteluksi.
No, putkahdimme joka tapauksessa oikealle asemalle niillä viimeisen jälkeisillä minuuteilla ja ravi jatkui. Olisi ollut liian helppoa kulkea se kymmenen metriä joka laiturilta bussiaseman katokseen suoraviivaisesti mitattuna olisi ollut, joten nousimme portaat ja metroraiteiden toisella puolella tramppasimme toiset alas. Minun mielestäni meidän olisi pitänyt mennä kulman ympäri ihan toiseen suuntaan, koska sieltä luulin tulleenikin, mutta en onneksi avannut suutani, koska yksi bussi oli juuri kohdallamme. Ja sen ikkunassa luki München-Prague-München. Ja se pysähtyi meidän kohdallemme.
Toistelimme siinä hetken Prahaa ja Pragia ja Pragueta, ja E lähti vielä juoksemaan muut aseman bussit läpi, josko löytyisi sopiva. Minä en hirveästi kuskin saksasta ymmärtänyt, mutta se nyökytteli Pragille eikä käskenyt pois, kun nousin kyytiin ja tyrkytin lippuani. E ehti tyrkätä vielä tuliaisherkkua mukaan, Lebkucheneita, saksalaisia pehmeitä piparkakun oloisia joululeivonnaisia. En ehtinyt E:lle edes kunnolla jouluja toivottaa, kun bussikuski ihan selvästi kysyi nimeäni, ja koetin tunkea passiani sille käteen. Ja kissan viikset, ei sitä kiinnostanut minun passini, nauroi vaan että kai sinä itse tiedät, kuka olet, ja että menepäs istumaan. Minä menin, ei ollut pelottava kuski ja löytyi tyhjä penkkiparikin.
Paras kohta oli, kun kuski vielä tuhisi etupenkin leideille tai jollekin ns. aikuisten ihmisten huolten kuuntelijalle: "Diese Junge...!"
E totesi, että onpa another adventure for the diary. Näin on, kun päätös oli onnellinen.
Bussissa oli sitten aikaa ihmetellä maailmaa. Vähän lähempänä Münchenin keskustaa näin vuoden 2006 olympialaisiin rakennetun stadionin. Se oli kuin kokoelma salkojen varaan jäätymään jätettyjä lepakonsiipiä, varsin massiivisia sellaisia. Toisessa lähistön isossa rakennuksessa oli kylkiäisenä rakennelma, joka oli ehkä jonkinlainen torni, mutta muistutti lähinnä kieroon puristettua juomatölkkiä. BMW:n toimistot olivat neljä yhteen liittynyttä lasi-ikkunalieriötä. Jalkapallostadion oli kuin vaahtokarkista rakennettu.
Siinä vaiheessa, kun oikealla harmaanruskeat elementtitalot alkoivat näkyä meluvallin yli, tie sukelsikin kymmeneksi minuutiksi maan alle. Heh.
Yläpuolella olevissa epämääräisissä bussin ikkunan läpi otetuissa kuvissa näkyy jonkinlaisia pylväitä pystyssä pellolla. Näitä oli ihan valtavasti autobahnin kummallakin puolella kumpuilevilla pelloilla. Ne näyttävät kannattelevan jonkinlaista isosilmäistä verkkoa, mutta tarkoituksesta minulla ei ole hajuakaan. Yksi traktori näytti kovin pikkuiselta tällaisten seassa, joten näihin väleihin mahtuisi kevyesti vaikka kaksi.
Olin Prahassa vähän ennen kahta, ja pääsin asuntolalle joskus viittätoista yli. Maksoin vuokran. En ollut viimeisellä minuutilla tuskanhiessä kylpemässä.
Vilkaisin myös uudemman kerran sitä office hoursit ilmoittavaa lappusta. Perjantaina rahakirstu ottaa lahjoituksia vastaan vain klo 8-11, joten olinkin ollut monta tuntia myöhässä sen luulemani viiden minuutin sijaan. Parempi näin, ei tunnu niin tuskaisalta.
Tänä iltana suuntaan kotikonnuille. Palaan tänne uudenvuoden kynnyksellä, ja silloin sopii odottaa uusia juttuja. Jos tosin vaihtoaikani Münchenin kentällä (tiedetään...) venyy, saatan purkaa turhautumistani tänne. Illalla sitten näen, onko siellä lunta vastaan taistelu yhtä hankalissa kantimissa kuin uutisten perusteella Frankfurtissa, vai onko sadekeli tehnyt tehtävänsä.
P.S. Noloa tunnustaa, mutta löysin juuri villasukkani. Olin pakannut ne lenkkareihin. Villasukkia olen syksyn mittaan kaipailllut, mutta lenkkareita näemmä en...
lauantai 18. joulukuuta 2010
Saksassa taas
Terveiset Münchenistä! Täällä on hieno metro. Se on oranssi ja ultramariininsininen ja vaaleanvihreä, kaakelia ja maltillisia neonvaloja (nämä siellä laitureilla siis). Plus uudet metrojunat liikkuvat kuin ajatus, oikeasti meinasin missata liikkeellelähdön yhden kerran.
Olen täällä pari yötä kämppikseni E:n kanssa hänen veljensä vieraana. Veljellä ja hänen kämppiksellään on tänään yllättäen Glühwein-juhlat, joten tapaamme siis vähän enemmänkin nuoria saksalaisia. Mikäs siinä, varsinkin kun nämä vaativat saada kokata meille. Itse kaupunkia eivät pojatkaan kuulemma niin kovin hyvin tunne, koska ovat asuneet täällä yhtä kauan kuin minä Prahassa, eli lokakuusta.
Bussi tänne oli melkein tyhjä. Siellä oli mun lisäkseni vain kaksi aasialaista tyttöä ("Hallo hallo, hallo hallo" jokaiselle kun tulivat sisään :D) ja viisi tai kuusi tsekkiä. Liki tyhjä. Ehkä loput matkustajat olivat hämääntyneet siitä, että bussi lähtikin vitoslaiturin sijaan kolmoselta? Who knows.
Matka kesti vajaat kuusi tuntia. Yritin nukkua. Huonosti meni. Kokemukseni matkasta on kuitenkin lyhyempi kuin kuusituntinen, joten ilmeisesti onnistuin torkkumaan. Parhaan unenpätkän sai menemällä istuimille kyljelleen. Onneksi en ole tämän pitempi. Tosin toinen jalka puutui nytkin, mutta siitä selvittiin.
Münchenin kansainvälisellä bussiasemalla söin sämpylän välissä olevan juustomakkaran. Aika laiheliini oli mutta pitkä kuin mikä. Piti keksiä jotain ajankulua siksi kunnes E ja veli onnistuivat paikantamaan minut. Oli aika hyvää, vaikka räiski ympäriinsä. Ehkä pureskelutekniikassa on toivomisen varaa.
Nyt pojat ovat saaneet imuroimisen tehtyä ja rupeavat kuulemma kokkailemaan. Jänskää.
Olen täällä pari yötä kämppikseni E:n kanssa hänen veljensä vieraana. Veljellä ja hänen kämppiksellään on tänään yllättäen Glühwein-juhlat, joten tapaamme siis vähän enemmänkin nuoria saksalaisia. Mikäs siinä, varsinkin kun nämä vaativat saada kokata meille. Itse kaupunkia eivät pojatkaan kuulemma niin kovin hyvin tunne, koska ovat asuneet täällä yhtä kauan kuin minä Prahassa, eli lokakuusta.
Bussi tänne oli melkein tyhjä. Siellä oli mun lisäkseni vain kaksi aasialaista tyttöä ("Hallo hallo, hallo hallo" jokaiselle kun tulivat sisään :D) ja viisi tai kuusi tsekkiä. Liki tyhjä. Ehkä loput matkustajat olivat hämääntyneet siitä, että bussi lähtikin vitoslaiturin sijaan kolmoselta? Who knows.
Matka kesti vajaat kuusi tuntia. Yritin nukkua. Huonosti meni. Kokemukseni matkasta on kuitenkin lyhyempi kuin kuusituntinen, joten ilmeisesti onnistuin torkkumaan. Parhaan unenpätkän sai menemällä istuimille kyljelleen. Onneksi en ole tämän pitempi. Tosin toinen jalka puutui nytkin, mutta siitä selvittiin.
Münchenin kansainvälisellä bussiasemalla söin sämpylän välissä olevan juustomakkaran. Aika laiheliini oli mutta pitkä kuin mikä. Piti keksiä jotain ajankulua siksi kunnes E ja veli onnistuivat paikantamaan minut. Oli aika hyvää, vaikka räiski ympäriinsä. Ehkä pureskelutekniikassa on toivomisen varaa.
Nyt pojat ovat saaneet imuroimisen tehtyä ja rupeavat kuulemma kokkailemaan. Jänskää.
perjantai 17. joulukuuta 2010
Ofis auors!
 |
| Mieli mustana kuin viikon takainen Hostivař. |
Nyt ei löydy pilkettä silmäkulmasta. Piti maksaa vuokra. Aamulla jonotin puoli tuntia, mutta sitten tuli respakopin tädeille lounastauko ja muutenkin mun piti lähteä luennolle. (Luennolla taasen piti olla kielioppikoe, mutta opettaja oli unohtanut ne kotiin. No, onneksi en opiskellut kovin ahkerasti.)
Välihuomautus: Suomalainen pääni ei käsitä tätä teknisten taukojen tarvetta. Kopissa oli kuitenkin kaksi tätiä, joten miksi pitää pistää rahastuspalvelut puoliltapäivin kiinni tunniksi ja kolmeksi vartiksi? Melkein kaksi tuntia! Miten kauan ne syö? Tai kaivelevat varpaankynsiään, mitä ikinä keksivätkään tehdä. Miksei se toinen voi ottaa vastaan ihmisten vuokrarahoja sillä aikaa kun toinen on tauolla, kysyn vaan? Liian tehokasta varmaankin. Rahojen käsittely kun ei näillä rouvilla niin kovin sukkelaa muutenkaan ole.
Takaisin kielioppiin. Kokeen puuttuminen tarkoitti normaalia luentoa. Olin laskenut, että lyhyen kokeen jälkeen (opettajan arvio: puolisen tuntia) ehtisin käydä hakemassa nimmareita indeksikirjaseeni ja sen jälkeen maksamaan vuokran, mutta nyt pääsin pois vasta kahdelta. Asuntolan respan office hours loppuu kello 15. Matka Hostivařiin kestää melkein kolme varttia. Pikaisesti kaupan kautta metroon. Olin viittä vaille kolme jonossa. Jotkut italialaiset maksoivat pesukonettaan edessäni, yksi tyttö osti tupakkaa. Tupakkaa! Sitä voi ostaa ympäri vuorokauden, kuten rakas resparouva valkoisissaan meille ensimmäisenä iltana äänekkäästi demonstroi, miksi oi miksi juuri nyt piti tulla siihen jonoa pidentämään?
Pääsin tiskille neljä yli kolme. Jo edelläni ollut poika oli saanut eioota, ei nyt pysty ottaan enää rahaa, office hours meni, säestyksenä naputus ikkunaan teipattuun lappuun. No, täti jopa hymyili minulle myötätuntoisesti kun ähisin epäonneani, puhuinhan hänelle sentään tšekkiä. Viidestä minuutista ei voinut joustaa. Säännöt on sääntöjä. Maanantaina voi maksaa.
Ainoa mutka matkassa vaan on se, että olen lähdössä viikonlopuksi Müncheniin. Palaan juuri silloin maanantaina. Tässä tilanteessa tosin siunaan keskiviikkoista vastoinkäymistäni: sain paluubussiin lipun maanantaiaamuksi, vaikka olisin halunnut palata vasta tiistain vastaisena yönä. Ellei bussi ole lumen takia hirveästi myöhässä, *kop kop*, ehdin juuri ja juuri kolmeksi Hostivařiin. Ho hoo. Huvittaa paljon ajatella sitä tuskanhikeä, joka tulee nousemaan pintaan siinä vaiheessa kun bussi kääntää Florencin asemalle ja kello tikittää jotain yli kahta. Käytän sitten metromatkan selaamalla sanakirjasta mahdollisimman koskettavia vetoomuksia tiukkojen tätien varalle.
Hyviäkin uutisia on: viisumikutsu oli tullut perille vanhemmilleni. Nyt pitää vaan selvittää, onko Turun konsulaatti vielä auki ennen uutta vuotta. Sitten saisin lappusen passiini ja yksi huoli olisi hetkeksi kuitattu.
Nettisivuillaan viisumivaatimuksissa Turun konsulaatti kyllä vielä listaa HIV-todistuksen. Ehkä en vaan puhu siitä mitään. Ei sitä kyllä viimeksikään tarvittu.
Ja ai niin: sekin on ihanaa, että tänään illalla menen kuuntelemaan Mozartia ja Dvořakia keskustaan Obecní dům-nimiseen ihanaan jugend-rakennukseen. Täytyy ensin tehdä jotain sievät suolarajat keränneille saappailleni.
 |
Tässä yksi Obecní důmissa sijaitsevan jugend-kahvilan kattokruunuista. Salissa oli myös pianisti ihanan, kirsikkapuiselta vaikuttavan flyygelin takana. Tuli Summertimet ja Oi jouluyöt, mm.
torstai 16. joulukuuta 2010
Vídeň
Tarjoilen teille kuvia! Olin Wienissä (otsikossa tsekiksi) marraskuun viimeisenä viikonloppuna. Hetki siitä jo on...
Saavuimme bussilla joskus kahden maissa perjantaina, ja lähdimme takaisin Prahaa kohti viideltä sunnuntai-iltapäivänä. Tai niin, kuusi meistä matkusti näin. Kaksi puolalaista tyttöä otti liftikyydin, joten kokonaiseksi päiväksi Wienissä heille jäi vain lauantai. He lähtivät pikatien varteen metsästämään kyytiä Prahaan jo ennen aamuviittä. Jutuista päätellen heilläkin taisi olla hyvä reissu, kun pääsivät seikkailemaan.
Aloitimme suuntaamalla sinne, mikä kartalla näytti keskustalta. Löysimme raatihuoneen ja yhden isoimmista joulutoreista. Kaikki puut raatihuoneen edessä olevassa puistossa oli koristeltu tämän ylläolevan tapaan. Parissa oli sydämiä, jossain palleroita, jossain kiekurakuvioita, ja aina koko iso puu täynnä. Valot olivat lämpimän värisiä. Tuli juhlainen olo.
En olekaan ennen maistanut kastanjoita. Ne maistuivat vähän samalta kuin makea peruna, ja tuntuivat
siltä kuin papujen sisus. Kiinnostava koostumus, mutta maku ei ollut mitenkään ihmeellinen. Ehkä kastanjoiden hohto on siinä hetkessä, johon ne kuuluvat. Niitä syödään kylmällä torilla tai hyisessä puistossa, lämmitellään sormia pienen puketin ympärillä, ja koko ajan odotetaan joulua tulevaksi. Sellaista pientä kihertävää oloa. Saksalainen ystäväni kertoi, että paahtamiskärryjä ilmaantuu kadunkulmiin kun ilmat alkavat kylmetä.
Ylimpänä kojun tarjoomuksista on yltä päältä koristeltuja joulupipareita. Niitä oli niin Omalle ja Opalle kuin tyttö- ja poikakaverille, ja tietysti myös isille ja äideille. Hauskempihan tuollainen on kuin joulukortti, vaikka vaatinee henkilökohtaisen toimittamisen.
Lauantaina oli ohjelmassa puistokierros. Olimme kävellen liikkeellä. Parin kilometrin matkalle mahtui ehkä viisi joulutoria! Hihii. Ei ihme, että Tampereellakin mainostetaan saksalaisia joulutorin myyjiä. Meno on ihan toista kuin meikäläiset pari koppia koskensyrjässä. No okei, ehkä täällä oli vähän ihmisiäkin eri tavalla. Turisteja käy kai Wienissä vuosittain päälle viisi miljoonaa.
Karlsplatzin puistossa oli myös joulutori, kojuja jotain parisenkymmentä. Jokainen aukio niitä pullisteli. Aukion päässä kirkon edessä olevan poniratsastusalueen kiveys oli peitetty oljilla. Ehkä sen oli tarkoitus suojata laattoja ponien kengiltä tai päinvastoin, mutta se ehdottomasti ei sopinut yhdessä sulavan lumen kanssa tallattavaksi.
Belveder-puutarha oli pitkä, varmaan kilometrin mittainen, tällainen hyvin kurinalainen puisto, jossa oli leveät hiekkakäytävät ja tarkasti rajatut istutusalueet, nyt tietenkin mustana multana. Luultavasti Habsburgien tai muun ison suvun mahtailutarkoituksessa rakennuttama. Kiinnostunut saa itse kaivautua netin syövereihin tällä kertaa.
Voi että, jos tuoksun saisi kuvaan, niin haistelisitte tässä kohtaa täyteläistä märän maan ja neulasten tuoksua, sellaista syksyistä, joka saa sieraimet leviämään muhkeudellaan. Tämänkaltainen tuoksu tervehti minua kasvitieteellisessä puutarhassa Belvederin kurinalaisuuden muurin takana. Hihkuin vähäsen kavereille.
Prahassakin on ihmisille tarjolla asioita tolpissa katujen varsilla. Koirankakkapusseja nimittäin. Niille ei kyllä ole maksulokeroa vieressä.
Sää ei meitä ihan hirveästi suosinut, räntä räiski päin kasvoja paitsi lauantaina päivällä. No, tietysti sunnuntainakin oli ihan siedettävä sää, kun piti lähteä. Saattaa kyllä olla, että aika kultaa muistot, sen verran monta aikaa on jo matkasta vierähtänyt. Olisiko peräti kolme viikkoa.
Bertolt Brecht: Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Hämäännyin nimistä. Wikipedia kertoo, että näytelmän pohjana on Hella Wuolijoen kirjoittama toinen näytelmä. Sieltä siis suomalaiset nimet.
Mieleen Wienistä jäi lähinnä hyvä matkaseura ja kirkas taivas suoralinjaisessa puutarhassa. Ja tietysti punssi! Maistelimme sunnuntaina ennen bussin lähtöä erilaisia punsseja. Suosikkini oli muistaakseni granaattiomenan makuinen. Jokin erittäin kermainen juoma oli nimeltään Heisse Liebe, herkullista. Siinä sivussa oli sitten hyvä kirjoitella kortteja kotiväille, mitä nyt sormet piti välillä sulattaa mukinkyljessä.
Mukeista sen verran, että Wienin toreilla oli kiinnostava tapa tarjoilla kuumat juomat: kojulta kuin kojulta sai tassuihinsa posliinimukin, usein sopivasti jouluteemaan koristellun. Juoman hinta saattoi olla vaikka vitosen, josta kaksi ja puoli euroa oli mukinpanttia. Jos mukin vaivautui viemään takaisin, sai sitten pantin taskuunsa, mutta pari mukia lähti tietysti matkamuistoiksi.
Kotimatkan eräs kuriositeetti oli heti Tsekin puolella rajan takana: kaveri kertoi, että siinä tökötti hervoton kasino kyljessään jokin lasten riemumaa. Jälkikasvu ammattilaisten hoteisiin ja aikuiset aikuisten huvipuistoon?
Saavuimme bussilla joskus kahden maissa perjantaina, ja lähdimme takaisin Prahaa kohti viideltä sunnuntai-iltapäivänä. Tai niin, kuusi meistä matkusti näin. Kaksi puolalaista tyttöä otti liftikyydin, joten kokonaiseksi päiväksi Wienissä heille jäi vain lauantai. He lähtivät pikatien varteen metsästämään kyytiä Prahaan jo ennen aamuviittä. Jutuista päätellen heilläkin taisi olla hyvä reissu, kun pääsivät seikkailemaan.
 |
| Rathaus sekä sydänpuu |
 |
| Astetta muhkeampi adventtikynttelikkö. |
 | |
| Christkindlmarktin taustalla Burgtheater |
 |
| Jälleen raatihuone. Pahoittelen tärähtelyä. |
 |
| Paahdettuja kastanjoita. |
siltä kuin papujen sisus. Kiinnostava koostumus, mutta maku ei ollut mitenkään ihmeellinen. Ehkä kastanjoiden hohto on siinä hetkessä, johon ne kuuluvat. Niitä syödään kylmällä torilla tai hyisessä puistossa, lämmitellään sormia pienen puketin ympärillä, ja koko ajan odotetaan joulua tulevaksi. Sellaista pientä kihertävää oloa. Saksalainen ystäväni kertoi, että paahtamiskärryjä ilmaantuu kadunkulmiin kun ilmat alkavat kylmetä.
 |
| Kojussa kaikkia herkkuja mitä kuvitella saattaa. |
 | ||||||||||||
| Alte Hofburg nähtynä Michaelsplatzilta päin. |
Wienissä olisi ollut juuri meidän vierailumme aikana Frida Kahlon töiden näyttely, mutta yhyy, jonot olivat korttelin mittaiset! Päätimme käyttää aikamme hyödyksi muulla tavoin, "enjoying life", kuten opettajamme Ustissa sanoi.
 |
| Museokorttelin logo siellä paistelee |
 |
| Karlsplatzilta |
 |
| Poneja! |
 | |
| Belveder-puutarha |
 |
| Belveder-puutarha |
 |
| Vielä Belvederistä |
 |
| Kasvitieteellinen puutarha |
 |
| Osta päivän lehti. Kolikko kilahtaa purkkiin. |
 |
Bertolt Brecht: Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Hämäännyin nimistä. Wikipedia kertoo, että näytelmän pohjana on Hella Wuolijoen kirjoittama toinen näytelmä. Sieltä siis suomalaiset nimet.
Mieleen Wienistä jäi lähinnä hyvä matkaseura ja kirkas taivas suoralinjaisessa puutarhassa. Ja tietysti punssi! Maistelimme sunnuntaina ennen bussin lähtöä erilaisia punsseja. Suosikkini oli muistaakseni granaattiomenan makuinen. Jokin erittäin kermainen juoma oli nimeltään Heisse Liebe, herkullista. Siinä sivussa oli sitten hyvä kirjoitella kortteja kotiväille, mitä nyt sormet piti välillä sulattaa mukinkyljessä.
Mukeista sen verran, että Wienin toreilla oli kiinnostava tapa tarjoilla kuumat juomat: kojulta kuin kojulta sai tassuihinsa posliinimukin, usein sopivasti jouluteemaan koristellun. Juoman hinta saattoi olla vaikka vitosen, josta kaksi ja puoli euroa oli mukinpanttia. Jos mukin vaivautui viemään takaisin, sai sitten pantin taskuunsa, mutta pari mukia lähti tietysti matkamuistoiksi.
Kotimatkan eräs kuriositeetti oli heti Tsekin puolella rajan takana: kaveri kertoi, että siinä tökötti hervoton kasino kyljessään jokin lasten riemumaa. Jälkikasvu ammattilaisten hoteisiin ja aikuiset aikuisten huvipuistoon?
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Pirulaisia metrossa
Piruista tuli mieleen nuutipukit. Nämä kyllä puhuivat ainakin metrossa keskenään ihan normaalisti, mutta ehkä tositilanteen tullen vaihtavat johonkin vikinään? Mitä ääntä mahtavat pirut pitää, "pir pir" niin kuin puput sanovat "pup pup"? Naamat olivat kuitenkin mustana ja tukka takussa, yhdellä takki vuori ulospäin ja toisella hupun karvareunus häntänä. Mikulašin sauva oli saanut edullisen koristekiekuran alumiinifoliosta ja päässä oli pahvinen hiippa. Mahtoiko sotisopaan kuulua parta? Luultavasti.
Tämä metrotapaaminen sekä myöhemmin illalla Náměstí Republikylla nähty joukkio selvensivät sen, miksi eräällä edellisen viikonlopun bileseurueella oli punaiset, vilkkuvat sarvet päässään. Minä pohjoismainen en ensin tiennyt, mietin vaan, että nyt on mennyt kalenteri sekaisin kun Demons-pippaloiden piti olla vasta seuraavalla viikolla. Keskemmältä Eurooppaa kotoisin olevat kaverit olivat paremmin kartalla.
perjantai 10. joulukuuta 2010
Reissuttaa taas
Tanaan passitin aidin lentokentalle ja toivon mukaan takaisin kotiin. Teki hyvaa nahda. Itsekin meinaan lahtea tien paalle, silla kayn kaverin kanssa katsastamassa Brnon. Monet ovat sanoneet, etta se on kuin Praha pienoiskoossa, mutta en usko ennen kuin naen. Luonnollisesti.
Ehka eksymiseni on vahenemaan pain. Aidin kanssa kavellessa nimittain loysimme jatkuvasti samat kadut. Piiritkin oli pienet, taytyy myontaa, mutta silti oli hassua bongata kolmatta kertaa sama roikkuva mies. Taiteilija David Černý asialla niin tassa kuin televisiotornissa kiipeilevien jattivauvojen kohdalla.
Nyt on hoppu, silla seuraavaan luentoon on enaa vartti ja mina olen vaarassa rakennuksessa. Jossain valissa pitaa ehtia tulostaa bussilippu (8 euroa, matka kaksi ja puoli tuntia) ja hakea passi asuntolasta. Onneksi on hypari.
Ehka eksymiseni on vahenemaan pain. Aidin kanssa kavellessa nimittain loysimme jatkuvasti samat kadut. Piiritkin oli pienet, taytyy myontaa, mutta silti oli hassua bongata kolmatta kertaa sama roikkuva mies. Taiteilija David Černý asialla niin tassa kuin televisiotornissa kiipeilevien jattivauvojen kohdalla.
| Kuva taalta |
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Saksalaisinvaasio
Kämpässä on hulinaa. Täällä on kylässä kolme kämppikseni saksalaista kaveria, ja nukkumatila riittää just passelisti. Yks tai kaks lisääkin vielä mahtuisi. Työnsimme sängyt vierekkäin, ja niillä poikittain nukkuu kolme, ja lattialla on kahdelle patjat. Täällä vieraillut tietää, ettei niitä neliöitä silti kovin pitkälle enää jaettavaksi riitä :P
Eilen tehtiin reissu Plzeniin, eli ehkä tutummin Pilseniin. Lähtö onnistui viivästymään hiukan. Ensin tulimme junalla Hostivarista keskustaan. Viimeisellä asemalla ennen keskustaa kuitenkin ihana nykyaikainen, hiljainen junamme pysähtyi, ja konduktööri (tai vaunuhoitaja tai kuka oikealta nimeltään onkaan, lipuntarkastaja) kulki läpi vaunujen pahoittelemassa ihmiset ulos. Siirryimme ulos. Seikkailimme laitureilla hetken, kun siihen asti eivät tsekintaitoni riittäneet, että olisin saanut kerrasta selvää korvaavan junan laiturista. En tainnut tietää sitäkään, millä laiturilla itse olimme.
Saimme ihailla oikeaa höyryjunaa! Ilmeisesti sellainen ei kärsi pakkasesta niin paljon kuin sähköinen, tai jotain. Se oli hieno näky, ei mikään steriili sähkötoiminen kiskoilla liukuja, vaan höyryä joka puolelle pukkaava massiivinen puhisija, jonka savupiipusta tuli sellaiset pilvet että veitsellä olisi saanut leikata. (Ja ilmasto tykkää, jee.)
Me kuitenkin nousimme kahden vaunun mittaiseen pikkujunaan ja pääsimme keskustan päärautatieasemalle. Siellä oli luvassa lisää seikkailua, sillä kassantäti ei halunnu myydä mulle lippua.
"No kun kaikki on myöhässä, käy kysyyn tuolta infosta, meneeks tänään mikään."
Infon täti sanoi että aikatauluista näkee ajantasaisimmat tiedot, hän ei osaa sanoa, kuinka monta minuuttia mikäkin myöhästyy. Vietimme sitten laatuaikaa asemalla, söimme aamupalaa (kello oli yksitoista) ja keräsimme joukkoomme lisää kavereita.
Kävin eri tiskillä ostamassa ryhmälipun. Sadan kilometrin ja vajaan kahden tunnin matka maksoi kahdeksan hengen ryhmässä henkilöä kohden 86 korunaa eli vajaat neljä euroa. Kukkaro kiittää. Ryhmälippu on sitä halvempi, mitä enemmän ihmisiä ryhmässä on, ja kaksikin ihmistä on jo ryhmä. Täällä ei käytetä opiskelija-alennuksia. Lopulta kymmentä yli kaksitoista nousimme samaan junaan joka oli ollut lähdössä kymmeneltä mutta oli myöhässä 110 minuuttia. Tykkään niin kovasti siitä "näin paljon myöhässä"-rivistä aikatauluissa.
Plzeniin kesti parisen tuntia, ehkä vähän vajaat. Löysimme Plzenský prázdroj -panimon, joka oli huomaavaisesti sijoitettu lähelle päärautatieasemaa. Plzenissä asemia on monta, onhan se sentään Turun kokoinen. No, rautatieverkko on Hapsburgien jäljiltä Tsekissä erittäin kattava, ja pienemmissäkin kaupungeissa on useampi asema. Vaikka ei Plzen niin kovin pieni ole, Tsekin neljänneksi suurin. Usti on kahdeksannella sijalla kokonsa suhteen. Siellä on ainakin kolme rautatieasemaa.
Panimossa liityimme turistikierrokseen. Saksankieliseen. Muut suomalaiset lähtivät etsimään hostelliaan koska jäisivät yöksi, mutta minä jäin kierrokselle. Ymmärsin jotain, ja tytöt tulkkasivat sitten pääkohtia. Suurin osa ihmisistä oli saksalaista turistiryhmää, ja lopuksi heidän oppaansa halusi testata olutpanimon kellarin akustiikkaa. Oli ihan jees. Opas veti Amazing gracea aika tunteella, muut hymisi jotenkuten mukana.
Panimolta suuntasimme keskustaan. Plzenissä on Tsekin korkein kirkontorni, vähän yli sata metriä korkea. Pyän Bartolomeuksen kirkon tornilla on ollut parikin, mutta se on tuhoutui salamaniskusta vuonna 1525 eikä sitä rakennettu uudelleen. Hieno oli goottilaiskirkko. Ei käyty sisällä.
Kirkon juuressa Náměsti Republikilla oli joulutori, ja siellä oli myynnissä niitä samoja käsitöitä ja tossuja ja ruokia kuin Prahassakin, hinnat vaan olivat paljon järkevämmät. Lisäksi reissun yksi kohokohta: torilta sai parasta svařákia eli hehkuviiniä koko Tsekissä! Se tuoksui ihanasti kanelilta. Muistutti mielestäni aika paljon meikäläistä glögiä mausteisuudessaan. Usein svařák on paljolti vain kuumennettua punaviiniä, eli aika hapanta.
Kävimme syömässä tsekkiläisittäin harvinaisessa paikassa: kasvisravintolassa. Kahdeksasta reissaajasta kolme oli kasvissyöjiä, eikä valinta muitakaan haitannut. Itse söin palačinky s houbami, eli sieniomeletilla täytettyjä pannukakkuja. Tarjoilija oli oikeassa: siihen ei ehdottomasti tarvinnut kaveriksi perunoita.
Ennen junalle tarpomista kävimme vielä toistamiseen joulutorilla maistelemassa svařákia ja lämmintä medovinaa, tsekkiläistä hunajalikööriä. Tarkeni kävellä asemalle.
Tänään on käsittääkseni tsekkiläisille mikulašinpäivä ja puolalaisille pyhän Andreaksen päivä. Mikulašina lapset pelkäävät pyhää Mikulašia ja pirua, jotka tuovat pieniä lahjoja, kuten mandariineja tai suklaata. Andreaksena ennustetaan tulevaa vuotta. Yksi tapa on valuttaa kynttilästä steariinia kylmään veteen avaimen läpi. Vahasta sitten ennustetaan, mitä tuleman pitää. Toinen keino on halkaista omena poikittain karaan nähden. Jos siementen reiät muodostavat ristin, tulee vuosi olemaan epäonninen, mutta jos niistä tulee tähti, on vuosi onnekas.
Nyt lähdemme keskustaan turistikierrokselle. Perjantaina Kaarlensillan löytyminen ei kuulemma saksalaisvoimin onnistunut. Uutta yristystä kehiin. Myös olisi tarkoitus nähdä linna ja sen sellaista.
Eilen tehtiin reissu Plzeniin, eli ehkä tutummin Pilseniin. Lähtö onnistui viivästymään hiukan. Ensin tulimme junalla Hostivarista keskustaan. Viimeisellä asemalla ennen keskustaa kuitenkin ihana nykyaikainen, hiljainen junamme pysähtyi, ja konduktööri (tai vaunuhoitaja tai kuka oikealta nimeltään onkaan, lipuntarkastaja) kulki läpi vaunujen pahoittelemassa ihmiset ulos. Siirryimme ulos. Seikkailimme laitureilla hetken, kun siihen asti eivät tsekintaitoni riittäneet, että olisin saanut kerrasta selvää korvaavan junan laiturista. En tainnut tietää sitäkään, millä laiturilla itse olimme.
Saimme ihailla oikeaa höyryjunaa! Ilmeisesti sellainen ei kärsi pakkasesta niin paljon kuin sähköinen, tai jotain. Se oli hieno näky, ei mikään steriili sähkötoiminen kiskoilla liukuja, vaan höyryä joka puolelle pukkaava massiivinen puhisija, jonka savupiipusta tuli sellaiset pilvet että veitsellä olisi saanut leikata. (Ja ilmasto tykkää, jee.)
Me kuitenkin nousimme kahden vaunun mittaiseen pikkujunaan ja pääsimme keskustan päärautatieasemalle. Siellä oli luvassa lisää seikkailua, sillä kassantäti ei halunnu myydä mulle lippua.
"No kun kaikki on myöhässä, käy kysyyn tuolta infosta, meneeks tänään mikään."
Infon täti sanoi että aikatauluista näkee ajantasaisimmat tiedot, hän ei osaa sanoa, kuinka monta minuuttia mikäkin myöhästyy. Vietimme sitten laatuaikaa asemalla, söimme aamupalaa (kello oli yksitoista) ja keräsimme joukkoomme lisää kavereita.
Kävin eri tiskillä ostamassa ryhmälipun. Sadan kilometrin ja vajaan kahden tunnin matka maksoi kahdeksan hengen ryhmässä henkilöä kohden 86 korunaa eli vajaat neljä euroa. Kukkaro kiittää. Ryhmälippu on sitä halvempi, mitä enemmän ihmisiä ryhmässä on, ja kaksikin ihmistä on jo ryhmä. Täällä ei käytetä opiskelija-alennuksia. Lopulta kymmentä yli kaksitoista nousimme samaan junaan joka oli ollut lähdössä kymmeneltä mutta oli myöhässä 110 minuuttia. Tykkään niin kovasti siitä "näin paljon myöhässä"-rivistä aikatauluissa.
Plzeniin kesti parisen tuntia, ehkä vähän vajaat. Löysimme Plzenský prázdroj -panimon, joka oli huomaavaisesti sijoitettu lähelle päärautatieasemaa. Plzenissä asemia on monta, onhan se sentään Turun kokoinen. No, rautatieverkko on Hapsburgien jäljiltä Tsekissä erittäin kattava, ja pienemmissäkin kaupungeissa on useampi asema. Vaikka ei Plzen niin kovin pieni ole, Tsekin neljänneksi suurin. Usti on kahdeksannella sijalla kokonsa suhteen. Siellä on ainakin kolme rautatieasemaa.
Panimossa liityimme turistikierrokseen. Saksankieliseen. Muut suomalaiset lähtivät etsimään hostelliaan koska jäisivät yöksi, mutta minä jäin kierrokselle. Ymmärsin jotain, ja tytöt tulkkasivat sitten pääkohtia. Suurin osa ihmisistä oli saksalaista turistiryhmää, ja lopuksi heidän oppaansa halusi testata olutpanimon kellarin akustiikkaa. Oli ihan jees. Opas veti Amazing gracea aika tunteella, muut hymisi jotenkuten mukana.
Panimolta suuntasimme keskustaan. Plzenissä on Tsekin korkein kirkontorni, vähän yli sata metriä korkea. Pyän Bartolomeuksen kirkon tornilla on ollut parikin, mutta se on tuhoutui salamaniskusta vuonna 1525 eikä sitä rakennettu uudelleen. Hieno oli goottilaiskirkko. Ei käyty sisällä.
Kirkon juuressa Náměsti Republikilla oli joulutori, ja siellä oli myynnissä niitä samoja käsitöitä ja tossuja ja ruokia kuin Prahassakin, hinnat vaan olivat paljon järkevämmät. Lisäksi reissun yksi kohokohta: torilta sai parasta svařákia eli hehkuviiniä koko Tsekissä! Se tuoksui ihanasti kanelilta. Muistutti mielestäni aika paljon meikäläistä glögiä mausteisuudessaan. Usein svařák on paljolti vain kuumennettua punaviiniä, eli aika hapanta.
Kävimme syömässä tsekkiläisittäin harvinaisessa paikassa: kasvisravintolassa. Kahdeksasta reissaajasta kolme oli kasvissyöjiä, eikä valinta muitakaan haitannut. Itse söin palačinky s houbami, eli sieniomeletilla täytettyjä pannukakkuja. Tarjoilija oli oikeassa: siihen ei ehdottomasti tarvinnut kaveriksi perunoita.
Ennen junalle tarpomista kävimme vielä toistamiseen joulutorilla maistelemassa svařákia ja lämmintä medovinaa, tsekkiläistä hunajalikööriä. Tarkeni kävellä asemalle.
Tänään on käsittääkseni tsekkiläisille mikulašinpäivä ja puolalaisille pyhän Andreaksen päivä. Mikulašina lapset pelkäävät pyhää Mikulašia ja pirua, jotka tuovat pieniä lahjoja, kuten mandariineja tai suklaata. Andreaksena ennustetaan tulevaa vuotta. Yksi tapa on valuttaa kynttilästä steariinia kylmään veteen avaimen läpi. Vahasta sitten ennustetaan, mitä tuleman pitää. Toinen keino on halkaista omena poikittain karaan nähden. Jos siementen reiät muodostavat ristin, tulee vuosi olemaan epäonninen, mutta jos niistä tulee tähti, on vuosi onnekas.
Nyt lähdemme keskustaan turistikierrokselle. Perjantaina Kaarlensillan löytyminen ei kuulemma saksalaisvoimin onnistunut. Uutta yristystä kehiin. Myös olisi tarkoitus nähdä linna ja sen sellaista.
perjantai 3. joulukuuta 2010
Tänne tuli talvi!
Sunnuntaina palasimme Wienistä viikonloppureissulta, ja sillä välin Prahaan oli tullut talvi! Olen ihan innoissani lumesta. Ensilumi tuli kuulemma lauantaina, ja siitä lähtien satoi ehkä tiistaihin asti miltei tauotta. Ihanaa! Olen ollut niin kateellinen Suomelle kun olen kuullut raportteja lumisateista ja muusta kivasta. Tietenkään en ota huomioon että tähän asti täällä on säästytty jäältä ja muulta talven oheiskivalta.
Tiistaina koetimme liittyä lumisotaan. Paha vain, että ratikassa kuulimme suurimman osan kavereistamme sotivan asuntolan liepeillä. Meillä taas oli suunta keskustaan. No, oli sekin menemisen arvoista, sillä Vanhankaupungin aukiolla oleva Jan Husin patsas oli häväistyksen kohteena. Kurittomat Erasmus-opiskelijat juoksentelivat patsaan massiivisen jalustan reunamilla ja kauhoivat lunta toistensa niskaan. Me tyydyimme onneksi lumettamaan toisiamme ainoastaan joulukuusen kyljessä, sillä kohta saapumisemme jälkeen pari tiukkaa mutta kohteliasta poliisia kävi hätistämässä tietämättömät ulkomaalaiset veks. (Tuossa kuusessa on jääpuikkoja, joissa liukuu valo! Hehe.) Olihan siellä kuvallinen kylttikin, että ei jälkiä tänne, mutta ehkä lumisodan huuma oli vienyt väen mennessään.
Ei se ilta silti hukkaan mennyt, kun siirryimme yliopiston kellaribaariin lämpimien juomien seuraan. En lakkaa ihailemasta sitä, että yliopistolla toimii opiskelijoille tarkoitettu kuppila, jonka hinnat ovat keskustasijainnista huolimatta vieläpä opiskelijaystävälliset. Hieno maa :P
Mutta ai että tykkään kimmeltävistä lumikinoksista ja pakkasesta. Se tosin saattaisi jonkun mielestä puhua lumettoman talven puolesta, että tänään ja eilen ratikat myöhästelivät pahasti. Muodostivat jopa kivan pikku jonon Čechův mostin läheiselle rantakadulle.
Minä sitten muiden mukana hyppäsin ulos vaunusta ja vaihdoin apostolinkyytiin. En hoksannut laskea, mutta kuvien perusteella näyttäisi olevan sellaiset parisenkymmentä vaunua jonossa. Eipä siinä mitään, sää oli nätti ja lumi narisi kivasti kengän alla.
Onneksi matkani ei ollut pitkä: vain reilu pysäkinväli kävelyä, ja olin Veletržní palácin luona. Se oli mitä luotaantyöntävin betonikolossi, mutta sisällä oli kivasti kaikenlaista jännää Monetista Roy Liechtensteiniin ja Warholista Eero Aarnion Pastilli-tuoliin. Eli modernin taiteen museo (vai galleriaksiko pitäisi sanoa?)
Kuvia sai ottaa vain pysyvän näyttelyn puolella. Yksi vahdeista joutui huomauttamaan kamerasta lainassa olevan näyttelyn puolella, kun tykkäsin liikaa yhdestä maalauksesta. Samainen nainen tuli sitten pysyvän näyttelyn yhdessä salissa sanomaan, että niin täällä sitten saa kyllä kuvata. Hämmennyin hänen ystävällisyydestään. Oli suorastaan tuttavallinen, eikä edes vanha.
Museon jälkeen fiilistelin iltaa ja suoritin kotimatkani muutaman mutkan kautta. Ensin ratikalla nro 14 Veletržní palácilta Malostranskalle. Sieltä ratikka 20 Hellichovalle. Tässä vaiheessa koetin etsiä yhtä kahvilaa, jossa olin tuutorini kanssa käynyt (tuutorin koira on muuten saanut pentuja, ovat kuvien perusteella jo kahden kämmenen kokoisia), mutta en löytänyt. Ei ole ensimmäinen kerta, vaikka katu oli varmasti sama. Sitten jatkoin Kaarlensillalle ja tulin Vltavan yli.
Sillan jälkeen oikealle ja Karlovy lázněn pysäkiltä numero 18:lla Národní třídan metroasemalle, sitten keltainen metro, täytenä kuin Turusen pyssy, Můstekille, vaihto vihreään (en muista kirjaimia, vihreä on kai A). Vihreässä sain heti istumapaikan eikä ympäristössä ollut seisovia vanhuksia tai kepillisiä ihmisiä, joten myös pidin paikkani. Köröttelin vaihteeksi Strašnickán asemalle, koska teki mieli istua ratikassa vielä vähän. Strašnickalla värjöttelin jokusen minuutin, ja koska 26:en ratikalla kesti kauan saapua, kävelin yhden pysäkinvälin Na Hroudělle ja pääsin tässä samalle kadulle 26:n kanssa kääntyvän 22:n kyytiin.
Helpointa olisi ollut nousta Malostranskalla metroon ja ajaa yhtä asemaa pitemmälle, Skalkalle, ja siitä tulla bussilla, mutta tämä oli hauskempaa. Ei ole aina ne samat urat.
 |
| Vanhankaupunginaukion joulukuusi |
Tiistaina koetimme liittyä lumisotaan. Paha vain, että ratikassa kuulimme suurimman osan kavereistamme sotivan asuntolan liepeillä. Meillä taas oli suunta keskustaan. No, oli sekin menemisen arvoista, sillä Vanhankaupungin aukiolla oleva Jan Husin patsas oli häväistyksen kohteena. Kurittomat Erasmus-opiskelijat juoksentelivat patsaan massiivisen jalustan reunamilla ja kauhoivat lunta toistensa niskaan. Me tyydyimme onneksi lumettamaan toisiamme ainoastaan joulukuusen kyljessä, sillä kohta saapumisemme jälkeen pari tiukkaa mutta kohteliasta poliisia kävi hätistämässä tietämättömät ulkomaalaiset veks. (Tuossa kuusessa on jääpuikkoja, joissa liukuu valo! Hehe.) Olihan siellä kuvallinen kylttikin, että ei jälkiä tänne, mutta ehkä lumisodan huuma oli vienyt väen mennessään.
Ei se ilta silti hukkaan mennyt, kun siirryimme yliopiston kellaribaariin lämpimien juomien seuraan. En lakkaa ihailemasta sitä, että yliopistolla toimii opiskelijoille tarkoitettu kuppila, jonka hinnat ovat keskustasijainnista huolimatta vieläpä opiskelijaystävälliset. Hieno maa :P
 |
| Asuntolan liepeiltä keskiviikkoiltana |
Mutta ai että tykkään kimmeltävistä lumikinoksista ja pakkasesta. Se tosin saattaisi jonkun mielestä puhua lumettoman talven puolesta, että tänään ja eilen ratikat myöhästelivät pahasti. Muodostivat jopa kivan pikku jonon Čechův mostin läheiselle rantakadulle.
Minä sitten muiden mukana hyppäsin ulos vaunusta ja vaihdoin apostolinkyytiin. En hoksannut laskea, mutta kuvien perusteella näyttäisi olevan sellaiset parisenkymmentä vaunua jonossa. Eipä siinä mitään, sää oli nätti ja lumi narisi kivasti kengän alla.
 | |
| Vasemmalla heikosti näkyvissä linna |
 |
| Täällä asustaa nykytaidetta |
 |
| Tämä ajopeli on kyllä muistaakseni itävaltalainen |
 |
| Kotimatka Kaarlensillan kautta |
 | |
| Linna jälleen kerran |
Helpointa olisi ollut nousta Malostranskalla metroon ja ajaa yhtä asemaa pitemmälle, Skalkalle, ja siitä tulla bussilla, mutta tämä oli hauskempaa. Ei ole aina ne samat urat.
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Visa eli viisumi - monimutkainen lisäke matkalleni
Moskovan keväistä keikkaani varten tarvitsen tietysti viisumin. Sitä pitää hakea moninaisten papereiden kanssa, ja varmaan HIV-todistuskin taas pitää jostain hommata, kun sellaista vaaditaan pitemmän ajan viisumien kaveriksi.
Minä kuitenkin sijaitsen täällä Prahassa ja viisumi pitää hakea Suomessa. Harkitsin sellaista siistiä vetoa, että olisin jollain tapaa saanut viisumin täällä ja sitten hiihdellyt suoraan Venäjänmaalle (täältä löytyy toki Venäjän suurlähetystö, pääkaupungissa kun ollaan. Suomessa tosin Helsingissä on vain konsulaatti ja Turussa suurlähetystö. Mistähän johtuu?) Harrastin hieman hakukoneilua, ja lopputuloksena on se, että minun pitäisi olla Tšekissä virallisesti rekisteröitynä, että voisin hakea Venäjän viisumia jonkun kolmannen maan eli Suomen kansalaisena. Järkeenkäypää.
Minullapa ei sitä rekisteröintiä taikka oleskelutodistusta, mikä suomenkieliseltä nimitykseltään mahtaakaan olla, taskussani ole. Ei varmaan kannata kertoa isoille pomoille. Ei sitä kyllä varsinaisesti pitäisi missään tarvita, ellei halua hakea töitä. Kirjastokortin kaupunginkirjastoon olisi myös saanut ilman tuhannen korunan (40 e) panttia, mutta se mun pitäis saada takaisin jossain vaiheessa.
Sitä lupaa pitää hakea ulkomaalaispoliisilta (foreign police, kökkösuomennos, sori) enintään 30 päivää maahantulosta. Luin huonosti papereitani, enkä tajunnut sitä pikkuseikkaa, että rekisteröinti olisi pitänyt suorittaa viipymättä silloin kun muutin Prahaan. Tulin Tšekkiin 5.9. ja muutin Prahaan 24.9. Sitä seurasi viikonloppu, mutta seuraavalla viikolla olisi ollut hyvin aikaa. Minua ja muita ei kuitenkaan oikein houkuttanut lähteä pompoteltavaksi.
Olimme nimittäin saaneet valistusta onnettomilta sieluilta, jotka olivat ehtineet yrittää rekisteröityä. Yhdeltä suomalaiselta oli ulkomaalaispoliisissa revitty passi, toiselle valitettu että hänelle itselleen jäävään osaan lomaketta pitää myös olla valokuva, ja värillinen sellainen. Kumpikaan ei mennyt uudestaan. Tietenkään tässä virastossa kukaan ei puhu englantia, kuka nyt ulkomaalaisille sellaista. Yliopiston tervetuloläpyskässä neuvotaan menemään jonon jatkoksi vähintään puoli tuntia ennen viraston aukeamista, mikä tapahtuu puoli kahdeksalta. Sittenkin saa varautua odottamiseen.
Täytyy myöntää, että Venäjällä rekisteröityminen ei ole aiheuttanut harmaita hiuksia läheskään tässä mitassa, koska sen on hoitanut ja tulee hoitamaan yliopisto. Ainoa ongelma on kulkea vähän aikaa passittomana, mutta enpä ainakaan viimeksi rekisteröinnin aikana passiani tarvinnut. Kopio kulkee muutenkin mukana.
Yksi ihminen on ollut voittoisa tässä tšekkiläisen byrokratian loistokkaassa aikaansaannoksessa: kaikki kauhujutut kuultuaan eräs täällä asuva suomalainen keräsi huolellisesti paperit ja kuvat mukaansa ja jonon kärkeen päästyään istui viraston tädin eteen. Tarina kertoo, että kaveri ei sanonut mitään, vaan päätti pitää tuijotuskilpailua, ettei paljastaisi kielitaidottomuuttaan. Täti tiskin takana katsoi hetken, pyysi paperit ja leimaili enempiä kyselemättä.
Minun tapaukseni nyt on se, että joululoman lisäksi perheeni saa nauttia läsnäolostani jokusen päivän myös tammi-helmikuussa, kun tulen asioimaan viisumin merkeissä. Saatanpa tuoda jotain tullessani, ja nyt en tarkoita suolistoameebaa tai muuta epämiellyttävää yllätystä, vaan että kaverin kanssa on tässä kehitelty mitä mittavimpia reissaussuunnitelmia...
Minä kuitenkin sijaitsen täällä Prahassa ja viisumi pitää hakea Suomessa. Harkitsin sellaista siistiä vetoa, että olisin jollain tapaa saanut viisumin täällä ja sitten hiihdellyt suoraan Venäjänmaalle (täältä löytyy toki Venäjän suurlähetystö, pääkaupungissa kun ollaan. Suomessa tosin Helsingissä on vain konsulaatti ja Turussa suurlähetystö. Mistähän johtuu?) Harrastin hieman hakukoneilua, ja lopputuloksena on se, että minun pitäisi olla Tšekissä virallisesti rekisteröitynä, että voisin hakea Venäjän viisumia jonkun kolmannen maan eli Suomen kansalaisena. Järkeenkäypää.
Minullapa ei sitä rekisteröintiä taikka oleskelutodistusta, mikä suomenkieliseltä nimitykseltään mahtaakaan olla, taskussani ole. Ei varmaan kannata kertoa isoille pomoille. Ei sitä kyllä varsinaisesti pitäisi missään tarvita, ellei halua hakea töitä. Kirjastokortin kaupunginkirjastoon olisi myös saanut ilman tuhannen korunan (40 e) panttia, mutta se mun pitäis saada takaisin jossain vaiheessa.
Sitä lupaa pitää hakea ulkomaalaispoliisilta (foreign police, kökkösuomennos, sori) enintään 30 päivää maahantulosta. Luin huonosti papereitani, enkä tajunnut sitä pikkuseikkaa, että rekisteröinti olisi pitänyt suorittaa viipymättä silloin kun muutin Prahaan. Tulin Tšekkiin 5.9. ja muutin Prahaan 24.9. Sitä seurasi viikonloppu, mutta seuraavalla viikolla olisi ollut hyvin aikaa. Minua ja muita ei kuitenkaan oikein houkuttanut lähteä pompoteltavaksi.
Olimme nimittäin saaneet valistusta onnettomilta sieluilta, jotka olivat ehtineet yrittää rekisteröityä. Yhdeltä suomalaiselta oli ulkomaalaispoliisissa revitty passi, toiselle valitettu että hänelle itselleen jäävään osaan lomaketta pitää myös olla valokuva, ja värillinen sellainen. Kumpikaan ei mennyt uudestaan. Tietenkään tässä virastossa kukaan ei puhu englantia, kuka nyt ulkomaalaisille sellaista. Yliopiston tervetuloläpyskässä neuvotaan menemään jonon jatkoksi vähintään puoli tuntia ennen viraston aukeamista, mikä tapahtuu puoli kahdeksalta. Sittenkin saa varautua odottamiseen.
Täytyy myöntää, että Venäjällä rekisteröityminen ei ole aiheuttanut harmaita hiuksia läheskään tässä mitassa, koska sen on hoitanut ja tulee hoitamaan yliopisto. Ainoa ongelma on kulkea vähän aikaa passittomana, mutta enpä ainakaan viimeksi rekisteröinnin aikana passiani tarvinnut. Kopio kulkee muutenkin mukana.
Yksi ihminen on ollut voittoisa tässä tšekkiläisen byrokratian loistokkaassa aikaansaannoksessa: kaikki kauhujutut kuultuaan eräs täällä asuva suomalainen keräsi huolellisesti paperit ja kuvat mukaansa ja jonon kärkeen päästyään istui viraston tädin eteen. Tarina kertoo, että kaveri ei sanonut mitään, vaan päätti pitää tuijotuskilpailua, ettei paljastaisi kielitaidottomuuttaan. Täti tiskin takana katsoi hetken, pyysi paperit ja leimaili enempiä kyselemättä.
Minun tapaukseni nyt on se, että joululoman lisäksi perheeni saa nauttia läsnäolostani jokusen päivän myös tammi-helmikuussa, kun tulen asioimaan viisumin merkeissä. Saatanpa tuoda jotain tullessani, ja nyt en tarkoita suolistoameebaa tai muuta epämiellyttävää yllätystä, vaan että kaverin kanssa on tässä kehitelty mitä mittavimpia reissaussuunnitelmia...
tiistai 23. marraskuuta 2010
Keilauspeukalo
Eilen vei kämppikseni minut keilaamaan lääketieteenopiskelijoiden masinoimaan iltaan. Opin, että heitän keilapalloa yhden kierroksen ajan erinomaisesti, mutta sitten tekniikka pettää ja pallo kalahtaa usein vasemman laidan ränniin. Sen verran ehdin kolmen kierroksen aikana opetella parempaa heittotapaa, että sain pallon useammin kuin muutamaan kertaan siihen keilaan kuin halusinkin.
Tapasin keilauspaikassa ensimmäisen egyptiläiseni, ja myös Oulussa Erasmus-vaihdossa olleen tšekkipojan. Kyykkää muisteli, teekkarit kuulemma pelasivat sitä erittäin taidokkaasti. Tämä Petr, kuten muutama muukin Suomessa vaihdossa ollut, on kiertänyt maata enemmän kuin minä. Käyty oli Tampereen museot, Rovaniemi ja Kuopio, ja varmasti moni muukin paikka. Pitäisiköhän ottaa jonkun kesän ohjelmaksi kotimaan kiertäminen ettei tarttisi hävetä: "Lappeenranta? Jyväskylä? En mä oo koskaan käyny." Lahdessa on sentään pitänyt pyörähtää kun Tolstoi-junaan sieltä kerran hyppäsin.
Muuta eilistä ohjelmaa oli jännittävä episodi nimeltään vuokranmaksu. Se maksetaan respaan käteisellä office hoursien aikana, eli klo 8-11.15 ja teknisen tauon jälkeen taas 12-15. Kämppis lähti puoli kahden maissa ruokakauppaan. Pari minuuttia huoneen oven kolahduksen jälkeen tuli puhelu: "Muista sit kans maksaa, täällä on kauhee jono."
No, minulta meni vielä puoli tuntia ennen kuin pääsin nämä neljä kerrosta alemmas, mutta aulassa odotti yllätys: oli typötyhjää! Neljä espanjalaista tyttöä muodosti jononpoikasen, mutta he vain pyysivät pölynimurin ja lähtivät saman tien menemään, joten minua ja ehkä italialaista poikaa palveltiin samaan aikaan. Toimituksessa, johon kuului myös rahan nostaminen (huomaavaisesti asuntolan aulassa on pankkiautomaatti), kului aikaa ehkä kymmenen minuuttia. Olin varautunut vähintään puolen tunnin jonottamiseen, ehkä kello kolmen lähestyessä tšekkiläisten vetoomuksien harjoitteluun, kun muutama muukin mattimyöhäinen haluaa maksaa kahdestatoista neliöstään. Kävi tuuri!
(Pahoittelen tämän tekstin kummallisia sanajärjestyksiä, harjoitin siskon kanssa hieman toisen käden oikolukua ja nyt ei ajatus kulje. Tai kulkee, mutta vähän mutkan kautta.)
Tapasin keilauspaikassa ensimmäisen egyptiläiseni, ja myös Oulussa Erasmus-vaihdossa olleen tšekkipojan. Kyykkää muisteli, teekkarit kuulemma pelasivat sitä erittäin taidokkaasti. Tämä Petr, kuten muutama muukin Suomessa vaihdossa ollut, on kiertänyt maata enemmän kuin minä. Käyty oli Tampereen museot, Rovaniemi ja Kuopio, ja varmasti moni muukin paikka. Pitäisiköhän ottaa jonkun kesän ohjelmaksi kotimaan kiertäminen ettei tarttisi hävetä: "Lappeenranta? Jyväskylä? En mä oo koskaan käyny." Lahdessa on sentään pitänyt pyörähtää kun Tolstoi-junaan sieltä kerran hyppäsin.
Muuta eilistä ohjelmaa oli jännittävä episodi nimeltään vuokranmaksu. Se maksetaan respaan käteisellä office hoursien aikana, eli klo 8-11.15 ja teknisen tauon jälkeen taas 12-15. Kämppis lähti puoli kahden maissa ruokakauppaan. Pari minuuttia huoneen oven kolahduksen jälkeen tuli puhelu: "Muista sit kans maksaa, täällä on kauhee jono."
No, minulta meni vielä puoli tuntia ennen kuin pääsin nämä neljä kerrosta alemmas, mutta aulassa odotti yllätys: oli typötyhjää! Neljä espanjalaista tyttöä muodosti jononpoikasen, mutta he vain pyysivät pölynimurin ja lähtivät saman tien menemään, joten minua ja ehkä italialaista poikaa palveltiin samaan aikaan. Toimituksessa, johon kuului myös rahan nostaminen (huomaavaisesti asuntolan aulassa on pankkiautomaatti), kului aikaa ehkä kymmenen minuuttia. Olin varautunut vähintään puolen tunnin jonottamiseen, ehkä kello kolmen lähestyessä tšekkiläisten vetoomuksien harjoitteluun, kun muutama muukin mattimyöhäinen haluaa maksaa kahdestatoista neliöstään. Kävi tuuri!
(Pahoittelen tämän tekstin kummallisia sanajärjestyksiä, harjoitin siskon kanssa hieman toisen käden oikolukua ja nyt ei ajatus kulje. Tai kulkee, mutta vähän mutkan kautta.)
torstai 18. marraskuuta 2010
Paloja ja samettivallankumous
Yksi tsekkilainen opettaja onnistuu olemaan silloin talloin aika tyly. Hymya ei loydy, mutta eipa se mikaan valttamattomyys minusta ole, jos muuten on peruskohtelias. Eraana paivana suullisten kielioppiharjoitusten tunnilla tama opettajakulta ei jaksanut ymmartaa romanialaista tyttoa, joka kolmatta kertaa perakkain mokasi saman verbijutun.
"Jste tvrdohlav?" kysyi rouva opettaja.
Teitittely ei poistu mihinkaan: oletteko passinpaa?
Tanaan kadulla tuli vastaan nainen, joka nauroi kuin kalkkuna.
Ohitin myos englantia puhuvien turistien ryhman, joka leikki katukiveyksen ruuduilla. Jokainen seisoi yhdessa ruudussa ja yhdelle etsittiin viela paikkaa. Taukoleikki? Ihan olivat aikaihmisia.
Ehdin tanaan paivan ainoan luennon jalkeen syomaan viimeisella minuutilla. Menza Jednota menee kahdelta kiinni, kuten muutkin menzat eli opiskelijaruokalat, ja livahdin sisaan ehka viitta vailla kaksi. Sain ruokaa enka ollut edes viimeinen. Laihaa mutta lamminta makaronikeittoa, paaruokana keitettyja perunoita ja kanankoipi. Annoksessa oli perunaa ehka kolme kertaa sen verran mita olisin itse ottanut, mutta se oli mehukasta ja meni hyvin alas. Kana oli rasvaista ja hyvaa. Onneksi en tieda, mista loytyisi lahin vaaka.
Kiersin menzalta filosofisen tiedekunnan (FF, filosofická fakulta) paarakennukselle osin uutta reittia: ensin tunti Palladium-ostoskeskuksen kirjakaupassa hienoja kortteja shoppailemassa, sitten turistikatu Celetnán suuntaisesti Vanhankaupunginaukiolle. Týnin takana olevaa Marian kirkkoa kiertaessani (typera nimi mut en osaa tahan hataan muutenkaan sanoa) tormasin jalleen kerran kovaaaniseen amerikkalaista englantia puhuvaan oppaaseen. Miehella on aina iso ryhma mukanaan, ja opastus on vetavaa. Tekee mieli jaada kuuntelemaan.
-----
Eilen oli Samettivallankumouksen alkamisen vuosipaiva. Tšekiksi sametová revoluce, slovakiaksi nežná revolúcia eli hella vallankumous. Tavallaan kuulemma tšekkilaisten ja slovakialaisten itsenaisyyspaiva. 17.11. vuonna 1989 mellakkapoliisi kavi rauhanomaisen opiskelijamielenosoituksen kimppuun. Paikalla oli tuona paivana ehka 200 000 ihmista. Tasta alkoi seka Prahassa etta Bratislavassa mielenosoitusten sarja, joka kesti joulukuun loppuun asti ja sai loppujen lopuksi liikkeelle kerralla yli puoli miljoonaa ihmista.
Muutaman viikon kestaneen vallankumouksen huipensi kahden tunnin yleislakko marraskuun 27. paivana. Kolme neljasosaa kansasta lakkoili kello 12-14. Vapaa televisiokeskustelu paria paivaa aikaisemmin oli saanut lehtien toimitukset kaantymaan kommunistivaltaa vastaan. Sensuuri paattyi, kun kirjastoista sai lainata antikommunistista kirjallisuutta.
Tšekkoslovakian ensimmainen vapailla vaaleilla valittu presidentti Václav Havel oli kirjailija ja kommunistiajan toisinajattelija, joka ei saanut nuoruudessaan opiskella yliopistossa ja naki vankilan sisaltapain useaan kertaan.
Yksi vuoden 1989 vallankumouksen symboli oli avainnippu. Václavin aukiolle keraantyneet ihmiset heiluttivat avaimiaan ilmassa merkiksi siita, etta alkava uusi aika ei toisi mukanaan lisaa lukittuja ovia.
"Jste tvrdohlav?" kysyi rouva opettaja.
Teitittely ei poistu mihinkaan: oletteko passinpaa?
Tanaan kadulla tuli vastaan nainen, joka nauroi kuin kalkkuna.
Ohitin myos englantia puhuvien turistien ryhman, joka leikki katukiveyksen ruuduilla. Jokainen seisoi yhdessa ruudussa ja yhdelle etsittiin viela paikkaa. Taukoleikki? Ihan olivat aikaihmisia.
Ehdin tanaan paivan ainoan luennon jalkeen syomaan viimeisella minuutilla. Menza Jednota menee kahdelta kiinni, kuten muutkin menzat eli opiskelijaruokalat, ja livahdin sisaan ehka viitta vailla kaksi. Sain ruokaa enka ollut edes viimeinen. Laihaa mutta lamminta makaronikeittoa, paaruokana keitettyja perunoita ja kanankoipi. Annoksessa oli perunaa ehka kolme kertaa sen verran mita olisin itse ottanut, mutta se oli mehukasta ja meni hyvin alas. Kana oli rasvaista ja hyvaa. Onneksi en tieda, mista loytyisi lahin vaaka.
Kiersin menzalta filosofisen tiedekunnan (FF, filosofická fakulta) paarakennukselle osin uutta reittia: ensin tunti Palladium-ostoskeskuksen kirjakaupassa hienoja kortteja shoppailemassa, sitten turistikatu Celetnán suuntaisesti Vanhankaupunginaukiolle. Týnin takana olevaa Marian kirkkoa kiertaessani (typera nimi mut en osaa tahan hataan muutenkaan sanoa) tormasin jalleen kerran kovaaaniseen amerikkalaista englantia puhuvaan oppaaseen. Miehella on aina iso ryhma mukanaan, ja opastus on vetavaa. Tekee mieli jaada kuuntelemaan.
-----
 |
| Pyhan Václavin patsas marraskuussa 1989. Kuva Wikipediasta. |
Muutaman viikon kestaneen vallankumouksen huipensi kahden tunnin yleislakko marraskuun 27. paivana. Kolme neljasosaa kansasta lakkoili kello 12-14. Vapaa televisiokeskustelu paria paivaa aikaisemmin oli saanut lehtien toimitukset kaantymaan kommunistivaltaa vastaan. Sensuuri paattyi, kun kirjastoista sai lainata antikommunistista kirjallisuutta.
Tšekkoslovakian ensimmainen vapailla vaaleilla valittu presidentti Václav Havel oli kirjailija ja kommunistiajan toisinajattelija, joka ei saanut nuoruudessaan opiskella yliopistossa ja naki vankilan sisaltapain useaan kertaan.
Yksi vuoden 1989 vallankumouksen symboli oli avainnippu. Václavin aukiolle keraantyneet ihmiset heiluttivat avaimiaan ilmassa merkiksi siita, etta alkava uusi aika ei toisi mukanaan lisaa lukittuja ovia.
 |
| Elokuvasta Kolja (1996). Kuva taalta. |
lauantai 13. marraskuuta 2010
Kuinka minulle Suomea kuvataan
Tänään tarjoan valittuja ja hajanaisia paloja muiden vaihto-oppilaiden kanssa käydyistä mistä tulet -keskusteluista. Kun paikalla on ihmisiä monista eri Euroopan kolkista tai jopa kauempaa, sitä aletaan väistämättä kerrata tietoutta toisen kotimaasta. Tuloksia seuraavassa.
Näytän saksalaiselta ja venäläiseltä, mutta ennen kaikkea puolalaiselta. Suurelta osin tämä varmasti johtuu siitä, että tavatessani uusia ihmisiä olen usein puolalaisessa seurassa. Cześć!
Suomi tunnetaan kylmyydestä. Argentiinalainen opiskelija ei kestänyt kuulla, että minusta tämä marraskuu on ollut leutoa säätä. Lämpötila on jossain 5-10 plusasteen paikkeilla, välillä satelee harmaasti tai on sumuista. Eilen oli sellainen "revin sulta hiukset päästä" -tuuli.
Espanjalainen varhaiskasvatuksen opiskelija kertoi, että Pohjoismaiden koulujärjestelmät olivat olleet heidän opiskelumateriaalinaan, ja että Suomen, Ruotsin ja Norjan koulut ovat esimerkillisiä.
Seuraavaksi tämä espanjalainen kysyi, olenko hyvä autonkuljettaja. Hän kehui Räikköstä, Häkkistä ja Kovalaista, ja harmitteli, että heikäläisiltä löytyy vain Alonso. Sitten hän alkoi laulaa katalonialaista juomalaulua.
Yhdellä tsekintunnilla piti kuvailla jotain oman maan tunnettua ihmistä. Minä kerroin entisestä mäkihyppääjästä, joka nykyisin täyttää palstatilaa avio-ongelmillaan ja erinäisillä toilailuillaan. Suomalaisten lisäksi yksi puolalainen tiesi Nykäsen ja sitä vekoa myös muut meikäläiset valiohyppijät. Hänen kaverinsa on nimittäin suuri mäkihyppyfani, jonka idoli on Janne Ahonen. Harmitti, kun en puolalaisista hyppääjistä muistanut kuin Adam Malyszin (mutta opin, että hepun sukunimi sanotaan vähän kuin "mawish").
Yliopisto-opiskelijoiden voisi olettaa olevan sivistyneitä, mutta se ei tarkoita aina laajaa yleistietoa. Euroopan maantieto ei ole kaikilla ihan hallussa. Saksalainen nuori nainen olisi laittanut Puolan tai Valko-Venäjän meidän rajanaapuriksemme ennen Venäjää.
"Eikö Suomesta ole kovin pitkä matka Venäjälle?" Joo, matka itärajalle tietysti kestää hetken sekin. No täytyy myöntää, että en minäkään vaikkapa entisen Balkanin alueen tai entisen Jugoslavian alueen maita osaa, ja Slovenian sijainti on varsin hämärä vaikka sieltä tuleekin iloisia ihmisiä.
Vodka. Täällä olut-Euroopassa kuulen usein, että minun pitäisi juoda enemmän, kun olen Suomesta ja siellä on niin kylmä että verenkiertoa täytyy talvella pitää yllä vodkanjuonnilla. Suomalaista vodkaa, kuten usein muitakin suomalaisia asioita, pidetään laadukkaana, ja joka baarissa on Finlandiaa listalla, ehkä jopa useammin kuin Absolutia. Vodkan osalta puolalaiset ja venäläiset tuntevat kanssamme yhteishenkeä.
Nokiasta muuten ei ole tullut puhuttua, mutta saunasta kyllä. Taisi olla tuo aluksi mainitsemani argentiinalainen, joka kysyi, että nautinko minä todella saunassa olemisesta. Kun eihän siellä saa henkeä. Minä tietysti pidin miniluennon puusaunan ja sähkösaunan eroista, ja lohdutin, että eiköhän siihen totu, kun ei heti sadan asteen löylyillä aloita.
Yleinen kysymys on myös ollut, että muistuttaako suomi ruotsia. Eipä muistuta sitten yhden yhtään. En myöskään saa suomesta apua venäjänopiskeluuni, yhteisiä asioita kun on kovin vähän silläkin suunnalla.
"No kai joku kieli edes on samanlaista?"
Viro ja Venäjän pohjoisosien pikkukielet. Unkaria en taida enää mainita, kun joka kerta pitää jatkaa, että en minä siitä silti mitään ymmärrä.
Jostain syystä saan vastaani melko lasittuneita katseita, kun kerron, että suomessa sijamuotoja on kuusitoista. Venäjässä niitä on kuusi, saksassa muistaakseni neljä ja tsekissä paljon eli seitsemän. Silti jotkut sekopäät haluavat opiskella suomea. Ovat yleensä erittäin asialleen omistautuneita, ja vielä taitavia.
Ai niin, ja suomalaiset ovat erittäin tasa-arvoisia, koska kielessäkään ei ole sukupuolia, mutta hiukan ehkä masentuneita, koska myös tuleva aikamuoto puuttuu.
Kansainväliset ihmiset tietävät, että Suomessa asiat maksavat paljon, ja ihmisillä on suuret palkat. Toisaalta myös verotus on kovaa. Newsweekin tutkimus ei ole mennyt ohi, ja minultakin on kyselty, miten se Suomi on niin hyvä paikka asua. En ole osannut vastata edes likipitäen tyhjentävästi. Ongelmia meilläkin on.
Venäläinen, Tsekissä ja Saksassa toimiva kuvataiteilija lähetti sille punatukkaiselle naispresidentille terkkuja, kun kuuli, että olen Suomesta.
"Da da, Khalonen!"
Näytän saksalaiselta ja venäläiseltä, mutta ennen kaikkea puolalaiselta. Suurelta osin tämä varmasti johtuu siitä, että tavatessani uusia ihmisiä olen usein puolalaisessa seurassa. Cześć!
Suomi tunnetaan kylmyydestä. Argentiinalainen opiskelija ei kestänyt kuulla, että minusta tämä marraskuu on ollut leutoa säätä. Lämpötila on jossain 5-10 plusasteen paikkeilla, välillä satelee harmaasti tai on sumuista. Eilen oli sellainen "revin sulta hiukset päästä" -tuuli.
Espanjalainen varhaiskasvatuksen opiskelija kertoi, että Pohjoismaiden koulujärjestelmät olivat olleet heidän opiskelumateriaalinaan, ja että Suomen, Ruotsin ja Norjan koulut ovat esimerkillisiä.
Seuraavaksi tämä espanjalainen kysyi, olenko hyvä autonkuljettaja. Hän kehui Räikköstä, Häkkistä ja Kovalaista, ja harmitteli, että heikäläisiltä löytyy vain Alonso. Sitten hän alkoi laulaa katalonialaista juomalaulua.
Yhdellä tsekintunnilla piti kuvailla jotain oman maan tunnettua ihmistä. Minä kerroin entisestä mäkihyppääjästä, joka nykyisin täyttää palstatilaa avio-ongelmillaan ja erinäisillä toilailuillaan. Suomalaisten lisäksi yksi puolalainen tiesi Nykäsen ja sitä vekoa myös muut meikäläiset valiohyppijät. Hänen kaverinsa on nimittäin suuri mäkihyppyfani, jonka idoli on Janne Ahonen. Harmitti, kun en puolalaisista hyppääjistä muistanut kuin Adam Malyszin (mutta opin, että hepun sukunimi sanotaan vähän kuin "mawish").
Yliopisto-opiskelijoiden voisi olettaa olevan sivistyneitä, mutta se ei tarkoita aina laajaa yleistietoa. Euroopan maantieto ei ole kaikilla ihan hallussa. Saksalainen nuori nainen olisi laittanut Puolan tai Valko-Venäjän meidän rajanaapuriksemme ennen Venäjää.
"Eikö Suomesta ole kovin pitkä matka Venäjälle?" Joo, matka itärajalle tietysti kestää hetken sekin. No täytyy myöntää, että en minäkään vaikkapa entisen Balkanin alueen tai entisen Jugoslavian alueen maita osaa, ja Slovenian sijainti on varsin hämärä vaikka sieltä tuleekin iloisia ihmisiä.
Vodka. Täällä olut-Euroopassa kuulen usein, että minun pitäisi juoda enemmän, kun olen Suomesta ja siellä on niin kylmä että verenkiertoa täytyy talvella pitää yllä vodkanjuonnilla. Suomalaista vodkaa, kuten usein muitakin suomalaisia asioita, pidetään laadukkaana, ja joka baarissa on Finlandiaa listalla, ehkä jopa useammin kuin Absolutia. Vodkan osalta puolalaiset ja venäläiset tuntevat kanssamme yhteishenkeä.
Nokiasta muuten ei ole tullut puhuttua, mutta saunasta kyllä. Taisi olla tuo aluksi mainitsemani argentiinalainen, joka kysyi, että nautinko minä todella saunassa olemisesta. Kun eihän siellä saa henkeä. Minä tietysti pidin miniluennon puusaunan ja sähkösaunan eroista, ja lohdutin, että eiköhän siihen totu, kun ei heti sadan asteen löylyillä aloita.
Yleinen kysymys on myös ollut, että muistuttaako suomi ruotsia. Eipä muistuta sitten yhden yhtään. En myöskään saa suomesta apua venäjänopiskeluuni, yhteisiä asioita kun on kovin vähän silläkin suunnalla.
"No kai joku kieli edes on samanlaista?"
Viro ja Venäjän pohjoisosien pikkukielet. Unkaria en taida enää mainita, kun joka kerta pitää jatkaa, että en minä siitä silti mitään ymmärrä.
Jostain syystä saan vastaani melko lasittuneita katseita, kun kerron, että suomessa sijamuotoja on kuusitoista. Venäjässä niitä on kuusi, saksassa muistaakseni neljä ja tsekissä paljon eli seitsemän. Silti jotkut sekopäät haluavat opiskella suomea. Ovat yleensä erittäin asialleen omistautuneita, ja vielä taitavia.
Ai niin, ja suomalaiset ovat erittäin tasa-arvoisia, koska kielessäkään ei ole sukupuolia, mutta hiukan ehkä masentuneita, koska myös tuleva aikamuoto puuttuu.
Kansainväliset ihmiset tietävät, että Suomessa asiat maksavat paljon, ja ihmisillä on suuret palkat. Toisaalta myös verotus on kovaa. Newsweekin tutkimus ei ole mennyt ohi, ja minultakin on kyselty, miten se Suomi on niin hyvä paikka asua. En ole osannut vastata edes likipitäen tyhjentävästi. Ongelmia meilläkin on.
Venäläinen, Tsekissä ja Saksassa toimiva kuvataiteilija lähetti sille punatukkaiselle naispresidentille terkkuja, kun kuuli, että olen Suomesta.
"Da da, Khalonen!"
 |
| Kaarlensillan kaaria Prahan linnan muurin aukosta |
tiistai 2. marraskuuta 2010
Yhtä juhlaa
Eilen juhlittiin maantiedon opiskelijoiden johdolla hydrologista uutta vuotta. Ilmeisesti se liittyy siihen, että tähän aikaan vuotta (ainakin tällä maailmankolkalla) luonnossa oleva vesi on enimmäkseen jäätynyttä, ja veden kierto seuraavaan vuoteen mitataan tästä. Juhla alkoi Vaclavin aukiolla tapahtuneella hiihtokilpailulla.
Kuvan taustalla näemmä heiluu aukion vakiomielenosoittaja. Vielä en ole saanut selvää kyltin tekstistä, mutta jotain tuomarin epäoikeudenmukaisuudesta ja kodin menettämisestä siinä lukee.
Hiihtokilpailun aikana minulle kävi sääliksi suksia, koska kiveyksellä ei kaikesta huolimatta ole parhaat luisto-ominaisuudet. Maalissa sitten näkyi, että monella olikin Neuvostoliiton aikaiset pelkillä teipeillä kiinnitetyt vanhat läpyskät.
Hiihtäminen ei sujunut kovin nopeasti, mutta hauskalta se näytti :D Jotain vastaavaa voisi teekkarien kuvitella tempaisevan. Ihmisten ilmeet olivat kyllä näkemisen arvoisia, yksikin italialaisen näköinen keski-ikäistyvä gentlemanni mustassa palttoossa jäi daameineen haavi auki kesken askeleen. Hehee.
Mitali oli vuodenaikaan nähden ajankohtainen ja valmistuskustannuksiltaan järkevä: piparkakkurengas, joka roikkui keltaisessa nauhassa.
Juhlinta nousi huippuunsa illalla. Enimmäkseen luonnontieteiden opiskelijoiden kansoittaman asuntolan liikuntasalissa oli juhlat, rautalankabändi soitti ja ihmiset pomppivat. Hiki tuli, ja oli hauskaa!
Keskiyöllä pidettiin ilotulitusta ulkona.
"At' žije nový hydrologický rok!" Eläköön uusi hydrologinen vuosi.
Lauantaina taas vietettiin halloweenia, juhlaa, joka kuuluu yhtä lailla tsekkiläiseen kuin suomalaiseenkin perinteeseen. Eli ei kuulu. Mutta naamiaisasuun pukeutuminen on hauskaa, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Minä laitoin tukan pystyyn ja pistin isommat korvat päähän, illan mittaan sain vielä vaahteranlehden hiuksiini. Yksi kaveri oli merirosvo (kiltti sellainen, aseena voiveitsi) ja toinen teki punavärillä ampumahaavan rintaansa.
Metrossa oli hauska seurata ihmisten ilmeitä. Katseet vaelsivat ihmisestä toiseen, sitten hiljaista kommenttia seuralaiselle. Kato nyt totakin, mikä tää juttu on. Parasta oli, kun parilta asemalta tuli muita selvästi halloweenia varten pukeutuneita, oli piraattia ja mitä lie knallipäätä, suurimmalla osalla verta suupielessä ja repaleita sukkahousuissa sekä muuta mukavaa. Siinä sitten kaikki vilkuili toistensa asuja mahdollisimman huomaamattomasti :D
Harhailimme muutaman suomalaisen kämpille. Perille pääsemiseen vaadittiin kolme tai neljä puhelua, ja langan kumpikin pää alkoi olla varsin tuohtunut kun oikeaa metron uloskäyntiä ei meinannut löytyä... Lopulta sitten tajusimme, että tarkoitimme puistolla eri asioita, ja päästiin perille. Paikalla oli keltaisiin lehtiin pukeutunut ruotsalainen ja joukko suomalaisia, joista yksi oli vampyyri, yhtä oli purtu kaulaan, yksi pariskunta oli kuolleista noussut espanjalainen pari ja niin edelleen. Hienoja asuja. Tosin yhden kaverin viikset olivat ilmeisesti ihan peruskamaa.
Tapasimme kaikenlaisia mielenkiintoisia ilmestyksiä.
Kuvan taustalla näemmä heiluu aukion vakiomielenosoittaja. Vielä en ole saanut selvää kyltin tekstistä, mutta jotain tuomarin epäoikeudenmukaisuudesta ja kodin menettämisestä siinä lukee.
Hiihtokilpailun aikana minulle kävi sääliksi suksia, koska kiveyksellä ei kaikesta huolimatta ole parhaat luisto-ominaisuudet. Maalissa sitten näkyi, että monella olikin Neuvostoliiton aikaiset pelkillä teipeillä kiinnitetyt vanhat läpyskät.
Hiihtäminen ei sujunut kovin nopeasti, mutta hauskalta se näytti :D Jotain vastaavaa voisi teekkarien kuvitella tempaisevan. Ihmisten ilmeet olivat kyllä näkemisen arvoisia, yksikin italialaisen näköinen keski-ikäistyvä gentlemanni mustassa palttoossa jäi daameineen haavi auki kesken askeleen. Hehee.
Mitali oli vuodenaikaan nähden ajankohtainen ja valmistuskustannuksiltaan järkevä: piparkakkurengas, joka roikkui keltaisessa nauhassa.
Juhlinta nousi huippuunsa illalla. Enimmäkseen luonnontieteiden opiskelijoiden kansoittaman asuntolan liikuntasalissa oli juhlat, rautalankabändi soitti ja ihmiset pomppivat. Hiki tuli, ja oli hauskaa!
"At' žije nový hydrologický rok!" Eläköön uusi hydrologinen vuosi.
Lauantaina taas vietettiin halloweenia, juhlaa, joka kuuluu yhtä lailla tsekkiläiseen kuin suomalaiseenkin perinteeseen. Eli ei kuulu. Mutta naamiaisasuun pukeutuminen on hauskaa, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Minä laitoin tukan pystyyn ja pistin isommat korvat päähän, illan mittaan sain vielä vaahteranlehden hiuksiini. Yksi kaveri oli merirosvo (kiltti sellainen, aseena voiveitsi) ja toinen teki punavärillä ampumahaavan rintaansa.
Metrossa oli hauska seurata ihmisten ilmeitä. Katseet vaelsivat ihmisestä toiseen, sitten hiljaista kommenttia seuralaiselle. Kato nyt totakin, mikä tää juttu on. Parasta oli, kun parilta asemalta tuli muita selvästi halloweenia varten pukeutuneita, oli piraattia ja mitä lie knallipäätä, suurimmalla osalla verta suupielessä ja repaleita sukkahousuissa sekä muuta mukavaa. Siinä sitten kaikki vilkuili toistensa asuja mahdollisimman huomaamattomasti :D
Harhailimme muutaman suomalaisen kämpille. Perille pääsemiseen vaadittiin kolme tai neljä puhelua, ja langan kumpikin pää alkoi olla varsin tuohtunut kun oikeaa metron uloskäyntiä ei meinannut löytyä... Lopulta sitten tajusimme, että tarkoitimme puistolla eri asioita, ja päästiin perille. Paikalla oli keltaisiin lehtiin pukeutunut ruotsalainen ja joukko suomalaisia, joista yksi oli vampyyri, yhtä oli purtu kaulaan, yksi pariskunta oli kuolleista noussut espanjalainen pari ja niin edelleen. Hienoja asuja. Tosin yhden kaverin viikset olivat ilmeisesti ihan peruskamaa.
Tapasimme kaikenlaisia mielenkiintoisia ilmestyksiä.
perjantai 29. lokakuuta 2010
Tosiaan asun täällä
Ei ole ensimmäinen kerta, kun huomaan, että omat epämääräiset tuntemukset selkiytyvät ajatuksiksi, kun ne joutuu perustelemaan jollekulle toiselle. Tämä nimenomainen kerta on torstai-illalta, äidin kanssa skypettelyn hedelmiä. Kertoilin viimeisen viikon tekemisistäni ja erityisesti siitä, kuinka nautin näyttää tätä kaupunkia siskolle ja ystävälle. He joutuvat sietämään satunnaisia historialuentoja ja muuttuvia suunnitelmia. Toinen osa ahaa-elämystä tuli tämän ystävän Feisbuuk-kommentista: "Kaverin sisko asuu siellä." Mä asun Prahassa!
Mietiskelin samalla itsekseni, että on kyllä sanomattoman ihanaa olla juuri tässä kaupungissa. Se ei jotenkin ole tuntunut niin vieraalta kuin odotin siinä suhteessa, että olen ollut täällä edellisen kerran 15-vuotiaana, ja vain viikon verran. Syyllistyn nyt häpeämättömään romantisointiin, mutta minunhan tämä blogi on (ha). (Myöskin teen epäilemättä hurjan yllättävän tunnustuksen: hyysään jossain sisälläni baskeriin pukeutuvaa romantikkoa.) Eli siis suuri oivallukseni oli, että jotenkin Praha on jäänyt minuun sillä ensimmäisellä vierailulla. En ole valinnut luettavakseni tänne sijoittuvaa kirjallisuutta paitsi silloin, kun päätin sivistää itseäni Kafkan suhteen. Silloin teininä en rakastunut Prahaan päättömästi, enkä vannonut joskus vielä tulevani tänne. Pliisusti sanottuna tykkäsin paikasta, ja kotona laitoin ostamani nätin, piirretyn kartan seinälle. Kai matkaa ja tätä kaupunkia on tullut silloin tällöin ajateltua, ja kartan nähtävyyksiä tuijoteltua, sillä useimmiten näinä viikkoina olo on tuntunut siltä että parhaillaan löydän itselleni uutta kotikaupunkia.
Tietysti kielen osaaminen vaikuttaa paljon siihen, että pidän olostani enimmän aikaa. Minusta on pelottavan sijasta jännittävää, kun tuntematon kysyy kadulla neuvoa tsekiksi, ja ymmärrän, etten tiedä, mihin hän on menossa. Alkeiskurssit kotiyliopistossa ovat valmistaneet minut oikein hyvin, sanavarastoa vaan yritän kartuttaa, ja viimeisetkin sijamuodot pitää opetella kunnolla, eikä vaan sönköttää venäjän perusteella miten ne ehkä saattaisivat mennä. Vielä kielitaito on sen verran alkumetreillään, että taputan kyllä itseäni olkapäälle jokaisen onnistuneen kommunikointitilanteen jälkeen, oli se sitten kirjastokortin hankkiminen tai niin nopeaa kuin "olikos siinä kaikki" "joo, kiitos" kaupan kassalla.
Vaikka vain kaduilla käveleminen on minulle suurta hupia. Keksin oikoteitä sisäpihojen läpi, ja leikin ajatuksissani prahalaista kun sompailen turistien välissä. Olen mielissäni, kun Mikulašinkirkon nurkalla päivystävä valkopartainen saksofonisti soittaa samaa kappaletta kuin silloin yhtenä aurinkoisena päivänä, kun lounastin läheisellä penkillä ja katselin ahneita puluja.
Ehkä osa innostustani johtuu siitä, että Prahasta ja Tsekistä on jotenkin luvallisempaa puhua kuin Venäjästä. Itänaapuri on edelleen pelottava, jos ei muualla niin vähintään ihmisten mielissä. Politiikka ei ole alaani, joten siitä en sano mitään. Toki täälläkin on ongelmansa, mutta Tsekin imago on kuitenkin keskieurooppalaisempi, ehkä kulturellimpi. Täällä olen "Euroopassa". Myös Venäjä ja venäjä ovat minusta kiinnostavia, ja odotan innolla opiskeluani siellä. Olen kokenut, että toisin kuin Tsekkiä, niitä pitää perustella. Käsitykseni mukaan minulla on niin suomalaiset ja meidän rajojemme sisäpuolella läntiset sukujuuret kuin olla voi, joten edes siihen en voi vedota. Satuin vain päätymään tälle tielle ja olen sen hyväksi havainnut. Tulevasta nyt ei koskaan voi tietää.
Syksy on täällä myöhemmässä kuin koti-Suomessa, sillä nytkin lokakuun viimeisinä päivinä puissa on enemmän lehtiä kuin maassa ja keltaisuus-kultaisuus hurmaa. Taivas ei tosin ole samalla tavalla syvä, sitä kaipaan. Mutta päivät ovat kuivia ja kirkkaita.
(Hmm. Irrallinen huomio: jännää on, miten johdonmukaiseksi tämäkin teksti lopulta jollain tapaa muodostui, vaikka aluksi se oli vain rykelmä hajanaisia ajattelunalkuja. Niin jännä on ihmismieli.)
 |
| hyppytunnilla Raatihuoneen tornista |
 |
| Kaarlensilta aamuyhdeksältä |
Vaikka vain kaduilla käveleminen on minulle suurta hupia. Keksin oikoteitä sisäpihojen läpi, ja leikin ajatuksissani prahalaista kun sompailen turistien välissä. Olen mielissäni, kun Mikulašinkirkon nurkalla päivystävä valkopartainen saksofonisti soittaa samaa kappaletta kuin silloin yhtenä aurinkoisena päivänä, kun lounastin läheisellä penkillä ja katselin ahneita puluja.
 |
| Mikulašinkirkko |
 |
| Křižíková-katu |
Syksy on täällä myöhemmässä kuin koti-Suomessa, sillä nytkin lokakuun viimeisinä päivinä puissa on enemmän lehtiä kuin maassa ja keltaisuus-kultaisuus hurmaa. Taivas ei tosin ole samalla tavalla syvä, sitä kaipaan. Mutta päivät ovat kuivia ja kirkkaita.
(Hmm. Irrallinen huomio: jännää on, miten johdonmukaiseksi tämäkin teksti lopulta jollain tapaa muodostui, vaikka aluksi se oli vain rykelmä hajanaisia ajattelunalkuja. Niin jännä on ihmismieli.)
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
Kylmää vettä niskaan
Aamulla suihkusta tuli vain kylmää vettä. Ihmettelin vähän mutta suureen draamaan ei ollut aikaa. Kun tulin yli tunnin kestäneen matkan lopuksi asuntolalle (ratikka mutkan kautta + metro + ratikka), repesin nauramaan käytävän lappua. Lämmin vesi ja lämmitys ovat poikki tiistain kello 22 saakka. Kas, hauska kuulla. Eipä onneksi tuon kauempaa (toivon ainakin).
Mutta tässä siis tulevat taaperruskenkäni pohjallisineen.
Itse asiassa nämä melkein-maiharit ovat minulle numeroa liian isot, ja hankin muotopohjalliset siksi, etten enää saisi verta vuotavia haavoja kantapäihini. Olen ostanut nämä kengät joskus pari vuotta sitten, mutta en sitten tykännytkään niistä silloin hankinta-aikaan. Hylkäsin ne odottelemaan parempia aikoja johonkin nurkkaan kotikotiin. Ennen Erasmusta siivosin omaisuuttani kirpparia varten ja muistin nämä popot. Ulos vaan. Oli onni, että kokeilin näitä vielä kerran, sillä en keksi kenkieni joukosta parempaa paria kymmenen kilometrin päivätaipaleita varten. Olen pitänyt itseäni kovana kävelijänä, mutta viime kuukausina on tullut huomattua, että ei se kunto ihan mihin tahansa riitä. Välineillä voi pelastaa jonkun verran, ja olen sitä mieltä, että nämä saapakset ovat olleet hintansa väärti. Tai ehkä varsinaisesti pohjalliset, koska niiden kaari tukee jalkaa oikein mukavasti vielä silloinkin, kun ei millään jaksaisi nostaa jalkaa paitsi ruoan luokse raahautuakseen, mutta kuitenkin.
Mutta tässä siis tulevat taaperruskenkäni pohjallisineen.
 |
| Pahoittelen pohjallisen harmautta, tällä on kävelty paljon. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)