Hopi hopi

Alkuun tiivistelmä: pääsin ajoissa takaisin Prahaan, ehdin maksaa vuokrani ja huokaista huoneessani helpotuksesta. Maanantai on odotuksistani huolimatta päättynyt onnellisesti. Aamu nimittäin oli melkoista ravaamista.

Sunnuntai vietettiin rauhassa Münchenin pohjoisessa kolkassa (olin luullut, että sijaitsemme ennemminkin keskustasta etelään...) Pojat kokkasivat (tai no , ja heidän astrofyysikkonaapurinsakin tuli käymään. Vaikka en niin kovin mausteisten ruokien ystävä olekaan, täytyy sanoa, että sen kämppiksen curryinen kana-sienikastike oli erittäin maukasta. Sellaisella oikean ruuan tavalla, eikä "vähä jotain heitin, meni liikaa soijakastiketta" -tavalla, kuten itse tapanani pidän. (Äiti, ruoanlaittotunteja ilmeisesti kaivataan. Tai sitten vaan kokemusta.)

Todiste!

Iltapäivällä (ok, joskus neljän jälkeen, siksi kaikki kuvat pimeitä) sitten lähdin E:n kanssa vanhaan kaupunkiin (vanhaankaupunkiin? ääk, suomi pettää!). Siellä oli komea uusgoottilainen Rathaus, jonka on joskus 1870-luvulla suunnitellut vain 25-vuotias opiskelijanplanttu. Väki oli tietysti purnannut, mutta uskallan väittää, että müncheniläiset ovat nykyisin jotakuinkin tyytyväisiä aikaansaannokseen. Raatihuoneen lisäksi keskustassa oli joulutori poikineen, ja jälleen maistelimme höyryävää Glühweinia.

Münchenin raatihuone jokseenkin merkillisestä kuvakulmasta

Söpöimmällä torilla

Tuossa tornissa sisällä kiertävät joulukuvaelman hahmot, jotka ovat ehkä ihmisen kokoisia. Tuolla lipan alla oli sitten makkarakoju. Sopii kivasti stereotyyppeihin. Tässä ihan vieressä muuten nähtiin yhdellä naisella sämpylän välissä valehtelematta puolimetrinen makkara!

Olemme joka adventtina osuneet kirkkoon tai vähintään kirkon viereen. Tällä kertaa kyseessä oli katolinen, miellyttävän vähäkultainen kirkko Isertorin vieressä.

Iser-joki jäi näkemättä, mutta yksi Eva kyllä nähtiin: tapasin sikäläisen monivuotisen kirjekaverini. Oletukseni oli suunnilleen oikea, sillä hän oli herttainen ja hiukan vakava. E kutsui hänet isonsiskon oikeudella veljensä keittiöön nauttimaan omenateestä (join itsekin ehkä kolme kupillista) ja juustolla päivitetystä currykastikkeesta. Juttelimme ja häädimme vilua jälleen Glühweinilla, sillä pojat eivät kuulemma säästösyistä paljon patterin termostaatteja kääntele. Eivät tosin myöskään palelleet, toisin kuin me heiveröiset tyttöihmiset.

Nukkumaanmenoaika tuli E:lle ja minulle vähän aikaisemmin kuin pojat olivat ehkä odottaneet. Heidät passitettiin pois television äärestä ja me kääriydyimme peittoon. Olisi aikainen herätys.

Aamulla tein klassisen virheen: painoin kännykän herätyskellon torkulle.

Tulin tajuihini, kun katsoin kelloa minuuttimäärällä 7:30. Bussi lähtisi keskustasta kahdeksan reikä reikä. Pystyyn ja äkkiä.

Kenkäni nirskahtelivat eteisen muovimattoon, kun sidoin niiden nauhoja. Unisilmäiset pojat heräsivät siihen, tosin E:n veli ei edes päätään tyynystä jaksanut nostaa :D Ymmärrän hyvin. Aamu-uni on usein se paras uni. Sieltä ovenraosta he toivottelivat hyviä matkoja, ja minä koitin parhaani mukaan kiittää kestityksestä ynnä majoituksesta.

E ponkaisi samalla ovenavauksella minua saattamaan, ja hyvä oli, että tuli. Ensinnäkin hän oli vähän paremmin perillä metrolinjoista, sekä noin yleisesti ottaen puhuu saksaa, joten pystyi tiedustelemaan muilta matkustajilta junien kauttakulkuasemia, mutta ennen kaikkea hän toimi erittäin hyvänä kirittäjänä, kun parhaamme mukaan pingoimme oikeaan suuntaan. Onneksi kaduilla ei ollut jäätä, eikä paljon vettäkään.

Tietysti meidän piti sitten metrolinjan vaihdon jälkeen ajaa yhden asemanvälin verran väärään suuntaan. Revittiin vähän huumoria nopeasta nousemisesta (kumpikin meistä venyttelee mielellään pitemmän kaavan mukaan ennen heräämistä) samalla kun vilkuiltiin toisella silmällä kelloa. Tasan kello kahdeksan olimme vasta lähdössä toiseksi viimeiseltä metroasemalta. Aloin laskeskella, millaisia kohteliaan anelevia sanamuotoja osaisin asuntolan respan tädeille kehitellä vuokranmaksusta myöhästymisen perusteluksi.

No, putkahdimme joka tapauksessa oikealle asemalle niillä viimeisen jälkeisillä minuuteilla ja ravi jatkui. Olisi ollut liian helppoa kulkea se kymmenen metriä joka laiturilta bussiaseman katokseen suoraviivaisesti mitattuna olisi ollut, joten nousimme portaat ja metroraiteiden toisella puolella tramppasimme toiset alas. Minun mielestäni meidän olisi pitänyt mennä kulman ympäri ihan toiseen suuntaan, koska sieltä luulin tulleenikin, mutta en onneksi avannut suutani, koska yksi bussi oli juuri kohdallamme. Ja sen ikkunassa luki München-Prague-München. Ja se pysähtyi meidän kohdallemme.

Toistelimme siinä hetken Prahaa ja Pragia ja Pragueta, ja E lähti vielä juoksemaan muut aseman bussit läpi, josko löytyisi sopiva. Minä en hirveästi kuskin saksasta ymmärtänyt, mutta se nyökytteli Pragille eikä käskenyt pois, kun nousin kyytiin ja tyrkytin lippuani. E ehti tyrkätä vielä tuliaisherkkua mukaan, Lebkucheneita, saksalaisia pehmeitä piparkakun oloisia joululeivonnaisia. En ehtinyt E:lle edes kunnolla jouluja toivottaa, kun bussikuski ihan selvästi kysyi nimeäni, ja koetin tunkea passiani sille käteen. Ja kissan viikset, ei sitä kiinnostanut minun passini, nauroi vaan että kai sinä itse tiedät, kuka olet, ja että menepäs istumaan. Minä menin, ei ollut pelottava kuski ja löytyi tyhjä penkkiparikin.

Paras kohta oli, kun kuski vielä tuhisi etupenkin leideille tai jollekin ns. aikuisten ihmisten huolten kuuntelijalle: "Diese Junge...!"

E totesi, että onpa another adventure for the diary. Näin on, kun päätös oli onnellinen.

Bussissa oli sitten aikaa ihmetellä maailmaa. Vähän lähempänä Münchenin keskustaa näin vuoden 2006 olympialaisiin rakennetun stadionin. Se oli kuin kokoelma salkojen varaan jäätymään jätettyjä lepakonsiipiä, varsin massiivisia sellaisia. Toisessa lähistön isossa rakennuksessa oli kylkiäisenä rakennelma, joka oli ehkä jonkinlainen torni, mutta muistutti lähinnä kieroon puristettua juomatölkkiä. BMW:n toimistot olivat neljä yhteen liittynyttä lasi-ikkunalieriötä. Jalkapallostadion oli kuin vaahtokarkista rakennettu. 


Siinä vaiheessa, kun oikealla harmaanruskeat elementtitalot alkoivat näkyä meluvallin yli, tie sukelsikin kymmeneksi minuutiksi maan alle. Heh. 

Yläpuolella olevissa epämääräisissä bussin ikkunan läpi otetuissa kuvissa näkyy jonkinlaisia pylväitä pystyssä pellolla. Näitä oli ihan valtavasti autobahnin kummallakin puolella kumpuilevilla pelloilla. Ne näyttävät kannattelevan jonkinlaista isosilmäistä verkkoa, mutta tarkoituksesta minulla ei ole hajuakaan. Yksi traktori näytti kovin pikkuiselta tällaisten seassa, joten näihin väleihin mahtuisi kevyesti vaikka kaksi.

Olin Prahassa vähän ennen kahta, ja pääsin asuntolalle joskus viittätoista yli. Maksoin vuokran. En ollut viimeisellä minuutilla tuskanhiessä kylpemässä.

Vilkaisin myös uudemman kerran sitä office hoursit ilmoittavaa lappusta. Perjantaina rahakirstu ottaa lahjoituksia vastaan vain klo 8-11, joten olinkin ollut monta tuntia myöhässä sen luulemani viiden minuutin sijaan. Parempi näin, ei tunnu niin tuskaisalta.

Tänä iltana suuntaan kotikonnuille. Palaan tänne uudenvuoden kynnyksellä, ja silloin sopii odottaa uusia juttuja. Jos tosin vaihtoaikani Münchenin kentällä (tiedetään...) venyy, saatan purkaa turhautumistani tänne. Illalla sitten näen, onko siellä lunta vastaan taistelu yhtä hankalissa kantimissa kuin uutisten perusteella Frankfurtissa, vai onko sadekeli tehnyt tehtävänsä.

P.S. Noloa tunnustaa, mutta löysin juuri villasukkani. Olin pakannut ne lenkkareihin. Villasukkia olen syksyn mittaan kaipailllut, mutta lenkkareita näemmä en...