Aika täällä tuntuu kuluvan tehokkaammin kuin kotona. Koko arki on tietysti vielä aika uutta, joten ihan vaan ensimmäinen ratikkamatka, jonka tänään kaverin kanssa suoritimme, sai puntit hiukan tutisemaan. Sinänsä matkassa ei ollut mitään oikeasti pelättävää, koska kaverini ja minä tiesimme, kuinka ratikalla matkustaminen teoriassa tapahtuu, mutta silti saimme tilanteesta kehitettyä pienen jännityksen. Turvallista vaunussa kyllä oli, sillä takanamme istui kaksi sotilaspukuista miestä, ja yksi miliisintakkinenkin oli heti käytävän toisella puolella.
Meille opetettiin ensimmäisellä keskustelutunnilla ratikkakäyttäytymistä kun tuli tunnustettua, että me perheissä asuvat kaksi tyttöä olimme hiukan epäileväisiä raitiovaunulla eli tramvailla (трамвай) kulkemisen suhteen. Raiteet sijaitsevat kadun keskellä, joten kun tramvai pysähtyy, liikennekin pysähtyy. Tai ainakin sen pitäisi, mutta jalankulkijan kannattaa toki olla varovainen sukkuloidessaan autojen välissä. Sisään ei kuuluisi mennä etummaisesta ovesta koska siitä tullaan ulos, ja ulos tullessa taas ei saa juoksennella miten sattuu, vaan kuljetaan joko suoraan kadun poikki vaunusta laskeuduttua tai vaunun ympäri etukautta ja sitten toiselle puolen katua.
Ratikalla on siitä helppo matkustaa vähän kielitaidottomampanakin, että mitään ei tarvitse sanoa: konduktööri kulkee rahastamassa kymmenen ruplaa (n. 23 senttiä) ja ajokki seisahtuu joka pysäkillä.
Minä tosin ajoin ensimmäisen matkani pummilla, sillä se oli vain yhden pysäkinvälin mittainen ja konduktööri vaihtoi etummaiseen vaunuun kyytiin noustessamme.
Opettajamme Suomessa oli kertonut kauhutarinoita hirveistä metroista ja raitiovaunuista, joissa on aina mieletön tungos ja joissa täytyy puristaa laukkua vartaloaan vasten, ettei kukaan vaan saa kiusausta viedä sitä. Me lähinnä kohottelimme kulmiamme jutuille, mutta ilmeisesti jotain oli jäänyt takaraivoon, koska ratikan käyttäminen tuntui isolta jutulta. No, eiköhän tästä moiseen totuta, kun ei kokemus enempää hetkauttanut. Marshrutkat eli reittitaksit ovatkin sitten oma lukunsa...
En siis ole marshrutkalla (маршрутка) itse vielä ajanut, mutta sitäkin on selostettu. Käytännössä marshrutkat ovat pakettiauton kokoisia takseja, eli niihin mahtuu ehkä kymmenestä viiteentoista istumapaikkaa noin ulkoapäin arvioituna. Väriltään ne täällä Tverissä ovat yleensä keltaisia, ja kunnoltaan erittäin vaihtelevia. Ikkunassa on reitin numero ja muutaman pysäkin nimi.
Marshrutkoihin voi nousta koska tahansa kyytiin ja samaten niistä voi jäädä pysäkeistä riippumatta. Ne ovat kuulemani mukaan usein nopein tapa liikkua. Auto pysäytetään heilauttamalla kättä kuin bussille Suomessa. Kyytiin hypättyään matkustaja antaa rahan kuljettajalle, joko suoraan tämän käteen tai muiden matkustajien kautta. Yhden matkan hinta on helmikuun loppuun asti 12 ruplaa (n. 27 senttiä), ja maaliskuussa se kai nousee jonkin verran.
Kun on aika jäädä marshrutkasta pois, kuskille huikataan esimerkiksi: "Остоновите, пожалуйста!" (Pysäyttäkää, olkaa hyvä!) tai "На остановке, пожалуйста." (Pysäkille, kiitos.) Toki voi myös odottaa, että joku jää pois suurin piirtein oikealla kohdalla ja seurata perässä, jos vaikka ei usko äänensä kantavan tarpeeksi. Jotkut marshrutkoista pitävät nimittäin melko kunnioitettavaa räminää...
keskiviikko 25. helmikuuta 2009
tiistai 24. helmikuuta 2009
Viime viikon perjantai-iltana juttelin ehkä kolme tuntia Nina Aleksandrovnan tyttärentyttären kanssa. Anna eli Anja on 19-vuotias, minua puoli päätä pitempi pitkäraajainen blondi, joka opiskelee kolmatta vuotta kirjanpitoa Tverin valtiollisessa yliopistossa.
Tapaaminen oli hassu, koska kumpikin oli kovin innokas tutustumaan, mutta oli vaikea keksiä yhtäkkiä mitään puhuttavaa uppo-oudon ihmisen kanssa. Kyllä se siitä sitten lähti, vaikka jähmettyneitä hetkiä silloin tällöin esiintyikin.
Minun oli melko helppo ymmärtää Anjan puhetta, koska hän ei käyttänyt opettajien tapaan mitään kovin kirjakielisiä sanoja ja puhui selkeästi. Kun tein virheitä, hän korjasi niitä sellaiseen mukavaan tapaan. Minulle tuli sekä hänen sanoistaan että muusta olemuksestaan sellainen olo, että hän on vilpittömästi kiinnostunut tutustumaan minuun, ulkomaalaiseen, ja innostunut auttamaan minua oman kielensä oppimisessa.
Aamullakin vielä juttelimme ehkä tunnin. Puhuminen alkoi sujua vähän paremmin. Olen hiukkasen ylpeä itsestäni, että pystyin puhumaan eri asioista niin pitkiä aikoja ja ymmärsin Anjan jutut melkein täysin.
Lauantaiyönä (tai no sunnuntaiaamuna ;)) yhden meikäläisen syntymäpäiviä juhlimasta tultuani babuska Nina Aleksandrovna, Anja ja Anjan äiti Irina olivat jo kauan sitten lähteneet mökilleen. Sinne on kolmisenkymmentä kilometriä, ja deduska eli Nina Aleksandrovnan mies kuulemma asuu siellä. Olinkin ihmetellyt, onko deduskaa olemassa ollenkaan.
Perhe meni mökille viettämään laskiaisviikon alkua ja "miestenpäivää". Maanantaina juhlittiin nimittäin valtakunnan miehiä. Päivän nimi on virallisesti isänmaan puolustajien päivä (день защитников отечества, toivottavasti en mokannut nimeä), ja se on käsittääkseni vähän kuin suomalainen puolustusvoimain juhlapäivä. Televisiosta tulee vanhoja elokuvia ja radiossa haastateltiin jotakuta korkea-arvoista sotilashenkilöä. Virastot ja vastaavat olivat kiinni ja kaupungilla oli liikkeellä varsin paljon ihmisiä. Arkipäivistä poiketen nuoriakin näki.
Miestenpäivän takia maanantaina ei siis ollut luentoja. Se hieman harmittaa minua, sillä maanantaina olisi kirjallisuuskurssin luento, ja meiltä jää muutenkin paljon pois juuri sen kurssin luentokertoja. Venäjällä nimittäin on tapana, että jos juhlapäivä osuu pyhälle, sitä seuraava arkipäivä on vapaapäivä. Tänä vuonna kansainvälinen naistenpäivä 8.3. on sunnuntai, joten maanantai on jälleen vapaa. Lyhyet viikot ovat toki ihan kivoja, mutta ottaa päähän, kun suuritöiseltä kurssilta jää niin paljon luentoja väliin.
Tapaaminen oli hassu, koska kumpikin oli kovin innokas tutustumaan, mutta oli vaikea keksiä yhtäkkiä mitään puhuttavaa uppo-oudon ihmisen kanssa. Kyllä se siitä sitten lähti, vaikka jähmettyneitä hetkiä silloin tällöin esiintyikin.
Minun oli melko helppo ymmärtää Anjan puhetta, koska hän ei käyttänyt opettajien tapaan mitään kovin kirjakielisiä sanoja ja puhui selkeästi. Kun tein virheitä, hän korjasi niitä sellaiseen mukavaan tapaan. Minulle tuli sekä hänen sanoistaan että muusta olemuksestaan sellainen olo, että hän on vilpittömästi kiinnostunut tutustumaan minuun, ulkomaalaiseen, ja innostunut auttamaan minua oman kielensä oppimisessa.
Aamullakin vielä juttelimme ehkä tunnin. Puhuminen alkoi sujua vähän paremmin. Olen hiukkasen ylpeä itsestäni, että pystyin puhumaan eri asioista niin pitkiä aikoja ja ymmärsin Anjan jutut melkein täysin.
Lauantaiyönä (tai no sunnuntaiaamuna ;)) yhden meikäläisen syntymäpäiviä juhlimasta tultuani babuska Nina Aleksandrovna, Anja ja Anjan äiti Irina olivat jo kauan sitten lähteneet mökilleen. Sinne on kolmisenkymmentä kilometriä, ja deduska eli Nina Aleksandrovnan mies kuulemma asuu siellä. Olinkin ihmetellyt, onko deduskaa olemassa ollenkaan.
Perhe meni mökille viettämään laskiaisviikon alkua ja "miestenpäivää". Maanantaina juhlittiin nimittäin valtakunnan miehiä. Päivän nimi on virallisesti isänmaan puolustajien päivä (день защитников отечества, toivottavasti en mokannut nimeä), ja se on käsittääkseni vähän kuin suomalainen puolustusvoimain juhlapäivä. Televisiosta tulee vanhoja elokuvia ja radiossa haastateltiin jotakuta korkea-arvoista sotilashenkilöä. Virastot ja vastaavat olivat kiinni ja kaupungilla oli liikkeellä varsin paljon ihmisiä. Arkipäivistä poiketen nuoriakin näki.
Miestenpäivän takia maanantaina ei siis ollut luentoja. Se hieman harmittaa minua, sillä maanantaina olisi kirjallisuuskurssin luento, ja meiltä jää muutenkin paljon pois juuri sen kurssin luentokertoja. Venäjällä nimittäin on tapana, että jos juhlapäivä osuu pyhälle, sitä seuraava arkipäivä on vapaapäivä. Tänä vuonna kansainvälinen naistenpäivä 8.3. on sunnuntai, joten maanantai on jälleen vapaa. Lyhyet viikot ovat toki ihan kivoja, mutta ottaa päähän, kun suuritöiseltä kurssilta jää niin paljon luentoja väliin.
lauantai 21. helmikuuta 2009
Melkein-yhteisasunnossa on elämän tuntua
Otsikoin kyllä hiukan harhaanjohtavasti. Pitää tunnustaa heti alkuun, että Tampereen opiskelijakimppakämppäni on lähempänä yhteisasuntoa kuin huoneisto, jossa täällä Tverissä asun. Koen vain pääseväni Lipsonin Kosmonautin tunnelmaan, kun tulen harmahtavanvaaleanpunaisesta käytävästä kalisevan peltioven kautta eteiseen, riisun siihen päällysvaatteeni ("Päällysviittani" :P) naapurin hopeaisen turkin viereen ja sitten hipsin sisään eteisen siitä ovesta, jota ei ole pehmustettu. Itse asunnossa siis asun kaksin babuskan kanssa, mutta yhteinen eteinen on näemmä tarpeeksi eksoottinen minulle.
Sisälle asti päästyäni sanon babuskalleni dobrij vetser ja puikahdan purkamaan omaisuuteni sohvasängyn laidalle. Babuskani Nina Aleksandrovna on nähtävästi ottanut tavaksi tulla kyselemään päivästäni tässä välissä, ja mikäs siinä. Tähän asti olen onnistunut joka jutteluhetkessä sekoittamaan jotain, kuten tänään puhuessamme hiihtolomasta sekä yliopistoon pääsemisestä Suomessa ja Venäjällä, mutta itse asia on yleensä tullut ymmärrettyä puolin ja toisin.
Luentoni loppuvat joka päivä kello 13.40 eikä niitä edes ole kuin kaksi per päivä, joten periaatteessa voisin tulla kotiin melko aikaisin. Olemme kuitenkin vaihtelevalla joukolla päätyneet Pljazh-kahvilaan tekemään vähän läksyjä ja, mikä tietysti tärkeintä, dataamaan tämän Rannaksi nimetyn paikan ilmaisen langattoman netin houkuttelemina.
Olen siis tullut näinä muutamana päivänä kotiin siinä viiden-kuuden aikaan. Pitempään ei keskustassa viitsi viipyä, koska kävelyä on yliopistolta yhteensä puolisen tuntia ja en ole vielä ihan niin rohkea että hiippailisin täällä pimeän tultua. Kai siihen aikanaan uskaltautuu, kuten julkista liikennettäkin käyttämään.
Nina Aleksandrovnalla on saavuttuani hyvin äkkiä ruoka lautasella. Ruokaa odotellessa oloni on kuin pikkulapsella tai vaihtoehtoisesti täydellä idiootilla, sillä istun pöydän vieressä tattina ja saan valmiin annoksen eteeni. Koetan siinä jutella jotain, etten tuntisi oloani läpikotaisin turhaksi. Ruoka itsessään ansaitsee oman merkintänsä jo tähänastisten kokemusten perusteella.
Lautasen tyhjennettyäni babuskani kysyy, haluanko maitoa vai teetä, oli kerran tosin vaihtoehtona kaakaotakin, ja yhden maidon jälkeen valitsen tästä lähin melko varmasti teetä. Teestä arvasin etukäteen, mitä tuleman pitää, eli zavarkaan lisätään kiehuvan kuumaa vettä sekä maun mukaan sokeria tai hilloa. Maidon oletin olevan kuin kotona, eli kylmää ja tarkoitettu ruoan kanssa hörpittäväksi. Se kuitenkin tarjottiin ruoan jälkeen ja kuumennettuna. Lasipurkista alumiinikuppiin kaasuhellalle kaadettu maito taisi olla pastöroimatonta, muuten vähemmän käsiteltyä tai ainakin rasvaisempaa kuin olen tottunut, sillä niin maukasta se oli...
Olin odottanut ruokailuista samantapaisia yhteisiä hetkiä kuin kotona, mutta Nina Aleksandrovna nähtävästi syö eri aikaan, koska minun kushatessani hän siirtyy televisiolle viereiseen huoneeseen. Ymmärrän sen sikäli, että televisio on minun käytössäni olevassa huoneessa, ja Nina Aleksandrovna vaikuttaa olevan aika hienotunteinen, eikä halua häiritä läksyjäni, joita teen niihin aikoihin kun Suomessakin kiinnostavimmat ohjelmat tulevat. Minä sitten istuskelen pöydän ääressä kaikessa rauhassa, hämmentelen teetäni ja kuuntelen Radio Rossiita.
Kahdeksan jälkeen Nina Aleksandrovna siirtyy makuuhuoneeseensa ja minä jatkan mitä olenkaan tekemässä. Muutamana iltana menin nukkumaan yhdeksän aikoihin kun pelkkä venäjän kuunteleminen sekä ymmärtäminen väsytti niin paljon. Nyt kello on jo yli yksitoista ja olen kyllä aika kuitti.
Aamuisin nousen kahdeksan maissa. Nina Aleksandrovna on varmaan ollut hereillä jo aikaa, ja aamiainen on yhtä tukeva kuin päivällinenkin. Tänä aamuna oli makaronia pikkuisten lihapalleroiden kera, ja eilen kaalimuhennosta, perunamuusia sekä makkaraa. Laihtumaan en ainakaan pääse jos ruokalista jatkuu tällaisenaan, sillä epäilen, ettei pöydällä näkemääni Valion Fin-voin käyttöä liikoja säästellä.
Yhtenä aamuna olen käynyt "suihkussa" ja huomenna on sama koettelemus edessä. Viimeksi en saanut tulemaan kuin jääkylmää vettä, joten vedin vaatetta taas päälleni alle viidessä minuutissa. Etu sekin, ettei ei mene niin paljon aikaa peseytymiseen kuin kotona.
Yhdeksän jälkeen kerään tavarani ja koetan arvioida, onko parempi laittaa korolliset (korosta saa iskupiikin suolan mössäämään lumimoskaan) vai korottomat saappaat (parempi pito liukkaalla). Korollisissa on sekin etu, että olen lähempänä tveriläisnaisen stereotyyppiä. Katseita tosin lakkaan vetämästä puoleeni vasta kun jätän silmälasini pois, puen ylleni jotain karvaista ja kasvatan tukkaani vielä noin puoli metriä.
Tapaan tällä puolen Volgaa asuvat tamperelaiskaverit erään ostoskeskuksen edessä ja vaellamme yliopistolle suomea kailottaen, reittitaksien ja johdinautojen välissä suojateillä juoksennellen.
Sisälle asti päästyäni sanon babuskalleni dobrij vetser ja puikahdan purkamaan omaisuuteni sohvasängyn laidalle. Babuskani Nina Aleksandrovna on nähtävästi ottanut tavaksi tulla kyselemään päivästäni tässä välissä, ja mikäs siinä. Tähän asti olen onnistunut joka jutteluhetkessä sekoittamaan jotain, kuten tänään puhuessamme hiihtolomasta sekä yliopistoon pääsemisestä Suomessa ja Venäjällä, mutta itse asia on yleensä tullut ymmärrettyä puolin ja toisin.
Luentoni loppuvat joka päivä kello 13.40 eikä niitä edes ole kuin kaksi per päivä, joten periaatteessa voisin tulla kotiin melko aikaisin. Olemme kuitenkin vaihtelevalla joukolla päätyneet Pljazh-kahvilaan tekemään vähän läksyjä ja, mikä tietysti tärkeintä, dataamaan tämän Rannaksi nimetyn paikan ilmaisen langattoman netin houkuttelemina.
Olen siis tullut näinä muutamana päivänä kotiin siinä viiden-kuuden aikaan. Pitempään ei keskustassa viitsi viipyä, koska kävelyä on yliopistolta yhteensä puolisen tuntia ja en ole vielä ihan niin rohkea että hiippailisin täällä pimeän tultua. Kai siihen aikanaan uskaltautuu, kuten julkista liikennettäkin käyttämään.
Nina Aleksandrovnalla on saavuttuani hyvin äkkiä ruoka lautasella. Ruokaa odotellessa oloni on kuin pikkulapsella tai vaihtoehtoisesti täydellä idiootilla, sillä istun pöydän vieressä tattina ja saan valmiin annoksen eteeni. Koetan siinä jutella jotain, etten tuntisi oloani läpikotaisin turhaksi. Ruoka itsessään ansaitsee oman merkintänsä jo tähänastisten kokemusten perusteella.
Lautasen tyhjennettyäni babuskani kysyy, haluanko maitoa vai teetä, oli kerran tosin vaihtoehtona kaakaotakin, ja yhden maidon jälkeen valitsen tästä lähin melko varmasti teetä. Teestä arvasin etukäteen, mitä tuleman pitää, eli zavarkaan lisätään kiehuvan kuumaa vettä sekä maun mukaan sokeria tai hilloa. Maidon oletin olevan kuin kotona, eli kylmää ja tarkoitettu ruoan kanssa hörpittäväksi. Se kuitenkin tarjottiin ruoan jälkeen ja kuumennettuna. Lasipurkista alumiinikuppiin kaasuhellalle kaadettu maito taisi olla pastöroimatonta, muuten vähemmän käsiteltyä tai ainakin rasvaisempaa kuin olen tottunut, sillä niin maukasta se oli...
Olin odottanut ruokailuista samantapaisia yhteisiä hetkiä kuin kotona, mutta Nina Aleksandrovna nähtävästi syö eri aikaan, koska minun kushatessani hän siirtyy televisiolle viereiseen huoneeseen. Ymmärrän sen sikäli, että televisio on minun käytössäni olevassa huoneessa, ja Nina Aleksandrovna vaikuttaa olevan aika hienotunteinen, eikä halua häiritä läksyjäni, joita teen niihin aikoihin kun Suomessakin kiinnostavimmat ohjelmat tulevat. Minä sitten istuskelen pöydän ääressä kaikessa rauhassa, hämmentelen teetäni ja kuuntelen Radio Rossiita.
Kahdeksan jälkeen Nina Aleksandrovna siirtyy makuuhuoneeseensa ja minä jatkan mitä olenkaan tekemässä. Muutamana iltana menin nukkumaan yhdeksän aikoihin kun pelkkä venäjän kuunteleminen sekä ymmärtäminen väsytti niin paljon. Nyt kello on jo yli yksitoista ja olen kyllä aika kuitti.
Aamuisin nousen kahdeksan maissa. Nina Aleksandrovna on varmaan ollut hereillä jo aikaa, ja aamiainen on yhtä tukeva kuin päivällinenkin. Tänä aamuna oli makaronia pikkuisten lihapalleroiden kera, ja eilen kaalimuhennosta, perunamuusia sekä makkaraa. Laihtumaan en ainakaan pääse jos ruokalista jatkuu tällaisenaan, sillä epäilen, ettei pöydällä näkemääni Valion Fin-voin käyttöä liikoja säästellä.
Yhtenä aamuna olen käynyt "suihkussa" ja huomenna on sama koettelemus edessä. Viimeksi en saanut tulemaan kuin jääkylmää vettä, joten vedin vaatetta taas päälleni alle viidessä minuutissa. Etu sekin, ettei ei mene niin paljon aikaa peseytymiseen kuin kotona.
Yhdeksän jälkeen kerään tavarani ja koetan arvioida, onko parempi laittaa korolliset (korosta saa iskupiikin suolan mössäämään lumimoskaan) vai korottomat saappaat (parempi pito liukkaalla). Korollisissa on sekin etu, että olen lähempänä tveriläisnaisen stereotyyppiä. Katseita tosin lakkaan vetämästä puoleeni vasta kun jätän silmälasini pois, puen ylleni jotain karvaista ja kasvatan tukkaani vielä noin puoli metriä.
Tapaan tällä puolen Volgaa asuvat tamperelaiskaverit erään ostoskeskuksen edessä ja vaellamme yliopistolle suomea kailottaen, reittitaksien ja johdinautojen välissä suojateillä juoksennellen.
perjantai 20. helmikuuta 2009
Ensivaikutelmia
Kirjoitan tätä torstai-iltana aika paljon nukkumaanmenoajan jälkeen. Luulisin pääseväni nettiin joskus huomenna yliopistolla.
Olen nyt ollut Tverissä neljä päivää, ja alkuinnostus on vielä paikoillaan. Vaikka valitankin säästä, kaduista ja liikenteestä yhtä lailla kuin muutkin, olen tosiasiassa aivan mielettömän innoissani siitä, että olen nyt Venäjällä ja ihmiset ympärilläni eivät juuri puhu suomea. Tietysti juttelen suomalaisten opiskelukavereitten, niin entisten tamperelaisten kuin vähä vähältä tutuksi tulevien joensuulaisten ja kouvolalais-helsinkiläistenkin kanssa, ja kääntämistä opettava dosentti puhuu hiukkasen suomea.
En tiennyt asuinolosuhteistani ennen tänne saapumista muuta kuin että asuisin perheessä. Tässäkin kohtaa olisin toivonut kieliharjoittelumme järjestäjiltä vähän enemmän tiedottamista, sattui fiba sitten kummassa maassa tahansa. Tolstoi-juna saapui Tverin asemalle puoli seitsemältä aamulla ja meidät perheasujat kiidätettiin suoraan autoon. Muutaman kursailemattoman u-käännöksen ja kuskin päänraapimisen jälkeen päädyin Komsomolskij prospektin varrella sijaitsevan kerrostalon kymmenenteen kerrokseen Nina Aleksandrovnan olohuoneen sohvaan. Ikkunastani on upeat näkymät, tänäkin aamuna Tvertsa-joki höyrysi pakkasessa ja kirkas aurinkoinen ilma häikäisi. Tähän asti oli satanut erityyppistä lunta: ensin oli pientä ja kevyttä, sitten isoa ja tarttuvaa, ja sitten vielä pientä, pistävää ja erittäin märkää.
Ensi hetken sokkini koski kaupungin ulkonäköä. Osasin odottaa jotain ei kovin siistiä ja ehkä ränstynyttä niiden muutaman itäiseen Eurooppaan laskettavan kaupungin perusteella, joissa olen vieraillut. Luulin olevani ennakkoluulottomana liikkeellä, ja että ottaisin vastaan mitä tahansa kaupungilla olisi minulle tarjota. Kuitenkin oli yllättävää huomata, että suhtauduin näkemääni aluksi aika karsaasti. Maisemat vaikuttivat Pietarin slummeilta, eikä vaikutelma parantunut ennen päivänvaloa. Rehellinen ensimmäinen ajatukseni kaupungin läpi ajaessamme oli "Voi luoja... Tässä läävässäkö ihan todella joudun asumaan?" Optimistisuus ja kotikasvatus polkaisivat päälle tässä vaiheessa, ja toruin itseäni heti liian nopeasta tuomiosta. Oikeassa olinkin nuhteineni, sillä heti kun olin kaupungilla liikkeellä vatsa täynnä ja aurinko pääsi paistamaan täydeltä helmikuiselta terältään, rakennuksista huomasi niiden kauniit piirteet putoilleen rappauksen ohi, naisten turkissomisteiden bongailu alkoi taas huvittaa ja Volga näyttäytyi komeimmillaan kirpakassa pakkasessa. Jostain syystä jopa taivaanrannassa komeilevat tehtaanpiiput onnistuivat olemaan sympaattisia. Tietysti nenäni alla höyryävät kotletit osaltaan paransivat oloa.
Melkein kaikkien kurssilaisteni kanssa täällä oleskelemisessa on se etu, että on tuttuja ihmisiä, joille avautua arjen ongelmista. Isäntäperheitä on kiinnostava vertailla sekä keskenään että asuntola-asumisen kanssa, ja on helpottavaa päästä joko valittamaan, kuinka luento oli aivan käsittämätön, tai vaihtoehtoisesti yllättävän ymmärrettävä. (Substantiivitauti uhkasi iskeä vaikka venäläisiä tekstejä ei ole vielä paljon edes luettu... Voikohan tartunnan saada pelkästä radion kuuntelustakin? ;) )
Radio Rossii on aivan ihana. Mahtavatkohan Ylen kanavat olla näin monipuolisia? Aamupalani aikaan puoli yhdeksän maissa olen kuunnellut niin keittiövinkkejä sitruunan käyttämisestä, jonkun syntymäpäiväänsä viettävän kirjailijan ajatuksia lukemisesta kuin Majakovskin runoakin. Minua jotenkin ihastuttaa venäläisten tapa lausua runoja aivan erityisellä äänensävyllä. Ehkä suomalaiset tekevät samoin, mutta olen vaan aina tulkinnut muutamat kuulemani runonlausujat teennäisiksi. Ehkä vieras kieli lisää viehätystä, mene tiedä.
Samoin iltaruokaa syödessäni olen kerran pari osunut hetkeen, jolloin soitetaan Vladimir Vysotskin tyylisiä römeä-äänisiä trubaduurilauluja. Tähän mennessä kuulemastani musiikista niiden tyyli on ehkä vedonnut minuun eniten.
On hieman häiritsevää koettaa löytää sopivaa rekisteriä näiden merkintöjen kirjoittamiseen, koska tuntemattomille ja muutamalle läheiselle kirjoittaminen ei oikein osu yksi yhteen :P En kyllä osaa tunnisteitakaan käyttää, mutta ehkä tämä tästä.
Olen nyt ollut Tverissä neljä päivää, ja alkuinnostus on vielä paikoillaan. Vaikka valitankin säästä, kaduista ja liikenteestä yhtä lailla kuin muutkin, olen tosiasiassa aivan mielettömän innoissani siitä, että olen nyt Venäjällä ja ihmiset ympärilläni eivät juuri puhu suomea. Tietysti juttelen suomalaisten opiskelukavereitten, niin entisten tamperelaisten kuin vähä vähältä tutuksi tulevien joensuulaisten ja kouvolalais-helsinkiläistenkin kanssa, ja kääntämistä opettava dosentti puhuu hiukkasen suomea.
En tiennyt asuinolosuhteistani ennen tänne saapumista muuta kuin että asuisin perheessä. Tässäkin kohtaa olisin toivonut kieliharjoittelumme järjestäjiltä vähän enemmän tiedottamista, sattui fiba sitten kummassa maassa tahansa. Tolstoi-juna saapui Tverin asemalle puoli seitsemältä aamulla ja meidät perheasujat kiidätettiin suoraan autoon. Muutaman kursailemattoman u-käännöksen ja kuskin päänraapimisen jälkeen päädyin Komsomolskij prospektin varrella sijaitsevan kerrostalon kymmenenteen kerrokseen Nina Aleksandrovnan olohuoneen sohvaan. Ikkunastani on upeat näkymät, tänäkin aamuna Tvertsa-joki höyrysi pakkasessa ja kirkas aurinkoinen ilma häikäisi. Tähän asti oli satanut erityyppistä lunta: ensin oli pientä ja kevyttä, sitten isoa ja tarttuvaa, ja sitten vielä pientä, pistävää ja erittäin märkää.
Ensi hetken sokkini koski kaupungin ulkonäköä. Osasin odottaa jotain ei kovin siistiä ja ehkä ränstynyttä niiden muutaman itäiseen Eurooppaan laskettavan kaupungin perusteella, joissa olen vieraillut. Luulin olevani ennakkoluulottomana liikkeellä, ja että ottaisin vastaan mitä tahansa kaupungilla olisi minulle tarjota. Kuitenkin oli yllättävää huomata, että suhtauduin näkemääni aluksi aika karsaasti. Maisemat vaikuttivat Pietarin slummeilta, eikä vaikutelma parantunut ennen päivänvaloa. Rehellinen ensimmäinen ajatukseni kaupungin läpi ajaessamme oli "Voi luoja... Tässä läävässäkö ihan todella joudun asumaan?" Optimistisuus ja kotikasvatus polkaisivat päälle tässä vaiheessa, ja toruin itseäni heti liian nopeasta tuomiosta. Oikeassa olinkin nuhteineni, sillä heti kun olin kaupungilla liikkeellä vatsa täynnä ja aurinko pääsi paistamaan täydeltä helmikuiselta terältään, rakennuksista huomasi niiden kauniit piirteet putoilleen rappauksen ohi, naisten turkissomisteiden bongailu alkoi taas huvittaa ja Volga näyttäytyi komeimmillaan kirpakassa pakkasessa. Jostain syystä jopa taivaanrannassa komeilevat tehtaanpiiput onnistuivat olemaan sympaattisia. Tietysti nenäni alla höyryävät kotletit osaltaan paransivat oloa.
Melkein kaikkien kurssilaisteni kanssa täällä oleskelemisessa on se etu, että on tuttuja ihmisiä, joille avautua arjen ongelmista. Isäntäperheitä on kiinnostava vertailla sekä keskenään että asuntola-asumisen kanssa, ja on helpottavaa päästä joko valittamaan, kuinka luento oli aivan käsittämätön, tai vaihtoehtoisesti yllättävän ymmärrettävä. (Substantiivitauti uhkasi iskeä vaikka venäläisiä tekstejä ei ole vielä paljon edes luettu... Voikohan tartunnan saada pelkästä radion kuuntelustakin? ;) )
Radio Rossii on aivan ihana. Mahtavatkohan Ylen kanavat olla näin monipuolisia? Aamupalani aikaan puoli yhdeksän maissa olen kuunnellut niin keittiövinkkejä sitruunan käyttämisestä, jonkun syntymäpäiväänsä viettävän kirjailijan ajatuksia lukemisesta kuin Majakovskin runoakin. Minua jotenkin ihastuttaa venäläisten tapa lausua runoja aivan erityisellä äänensävyllä. Ehkä suomalaiset tekevät samoin, mutta olen vaan aina tulkinnut muutamat kuulemani runonlausujat teennäisiksi. Ehkä vieras kieli lisää viehätystä, mene tiedä.
Samoin iltaruokaa syödessäni olen kerran pari osunut hetkeen, jolloin soitetaan Vladimir Vysotskin tyylisiä römeä-äänisiä trubaduurilauluja. Tähän mennessä kuulemastani musiikista niiden tyyli on ehkä vedonnut minuun eniten.
On hieman häiritsevää koettaa löytää sopivaa rekisteriä näiden merkintöjen kirjoittamiseen, koska tuntemattomille ja muutamalle läheiselle kirjoittaminen ei oikein osu yksi yhteen :P En kyllä osaa tunnisteitakaan käyttää, mutta ehkä tämä tästä.
tiistai 3. helmikuuta 2009
Tuoreus
Nyt on voittajaolo! Enemmän kuin aikoihin. Tällä tytöllä on nimittäin viisumi plakkarissa, eikä pelotteluista huolimatta tarvinnut odottaa viikkoa vaan alle tunti. En ehkä pääse tästä koskaan yli. Olen häkeltynyt. Maanantaiaamu ja aukeamisaikaan saapuminen saattoivat olla puolellamme, mutta Turun konsulaatti saa kyllä lähipäivinä aivan megalomaanisesti positiivista ajatusenergiaa minun suunnaltani. Konsulaatin jälkihuuruissa ihastelimme uunituoreita viisumeitamme moneen otteeseen, niin sieviä ne olivat.
Virkailija oli melkeinsukua: Tampereella opiskelee venäjää joku hänen ystävänsä, tosin kaverini ja minä olemme sellaisia untuvikkoja laitoksellamme ettemme niinkin vanhoja kuin kolmannen tai neljännen vuosikurssin opiskelijoita tunne.
Kotimaamatkailu oli myös mukavaa. Turussa käydessä oli kuin olisi ulkomailla ollut: kadulla kuului ruotsia (ainakin kerran! Toinen kerta olikin jo kotimatkan jälkeen) ja näkyi vanhoja puutaloja ihan eri tavalla kuin kotoisassa punatiilimekassamme. Turussa tulee selvästi juhla. Oi onnekkaat turkulaiset, jotka saatte kauniita rakennuksia katsella päivästä toiseen! ;)
Kerään selvästi t-alkuisia paikkoja.
Virkailija oli melkeinsukua: Tampereella opiskelee venäjää joku hänen ystävänsä, tosin kaverini ja minä olemme sellaisia untuvikkoja laitoksellamme ettemme niinkin vanhoja kuin kolmannen tai neljännen vuosikurssin opiskelijoita tunne.
Kotimaamatkailu oli myös mukavaa. Turussa käydessä oli kuin olisi ulkomailla ollut: kadulla kuului ruotsia (ainakin kerran! Toinen kerta olikin jo kotimatkan jälkeen) ja näkyi vanhoja puutaloja ihan eri tavalla kuin kotoisassa punatiilimekassamme. Turussa tulee selvästi juhla. Oi onnekkaat turkulaiset, jotka saatte kauniita rakennuksia katsella päivästä toiseen! ;)
Kerään selvästi t-alkuisia paikkoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)