Kulkemisesta

Aika täällä tuntuu kuluvan tehokkaammin kuin kotona. Koko arki on tietysti vielä aika uutta, joten ihan vaan ensimmäinen ratikkamatka, jonka tänään kaverin kanssa suoritimme, sai puntit hiukan tutisemaan. Sinänsä matkassa ei ollut mitään oikeasti pelättävää, koska kaverini ja minä tiesimme, kuinka ratikalla matkustaminen teoriassa tapahtuu, mutta silti saimme tilanteesta kehitettyä pienen jännityksen. Turvallista vaunussa kyllä oli, sillä takanamme istui kaksi sotilaspukuista miestä, ja yksi miliisintakkinenkin oli heti käytävän toisella puolella.

Meille opetettiin ensimmäisellä keskustelutunnilla ratikkakäyttäytymistä kun tuli tunnustettua, että me perheissä asuvat kaksi tyttöä olimme hiukan epäileväisiä raitiovaunulla eli tramvailla (трамвай) kulkemisen suhteen. Raiteet sijaitsevat kadun keskellä, joten kun tramvai pysähtyy, liikennekin pysähtyy. Tai ainakin sen pitäisi, mutta jalankulkijan kannattaa toki olla varovainen sukkuloidessaan autojen välissä. Sisään ei kuuluisi mennä etummaisesta ovesta koska siitä tullaan ulos, ja ulos tullessa taas ei saa juoksennella miten sattuu, vaan kuljetaan joko suoraan kadun poikki vaunusta laskeuduttua tai vaunun ympäri etukautta ja sitten toiselle puolen katua.

Ratikalla on siitä helppo matkustaa vähän kielitaidottomampanakin, että mitään ei tarvitse sanoa: konduktööri kulkee rahastamassa kymmenen ruplaa (n. 23 senttiä) ja ajokki seisahtuu joka pysäkillä.
Minä tosin ajoin ensimmäisen matkani pummilla, sillä se oli vain yhden pysäkinvälin mittainen ja konduktööri vaihtoi etummaiseen vaunuun kyytiin noustessamme.

Opettajamme Suomessa oli kertonut kauhutarinoita hirveistä metroista ja raitiovaunuista, joissa on aina mieletön tungos ja joissa täytyy puristaa laukkua vartaloaan vasten, ettei kukaan vaan saa kiusausta viedä sitä. Me lähinnä kohottelimme kulmiamme jutuille, mutta ilmeisesti jotain oli jäänyt takaraivoon, koska ratikan käyttäminen tuntui isolta jutulta. No, eiköhän tästä moiseen totuta, kun ei kokemus enempää hetkauttanut. Marshrutkat eli reittitaksit ovatkin sitten oma lukunsa...

En siis ole marshrutkalla (маршрутка) itse vielä ajanut, mutta sitäkin on selostettu. Käytännössä marshrutkat ovat pakettiauton kokoisia takseja, eli niihin mahtuu ehkä kymmenestä viiteentoista istumapaikkaa noin ulkoapäin arvioituna. Väriltään ne täällä Tverissä ovat yleensä keltaisia, ja kunnoltaan erittäin vaihtelevia. Ikkunassa on reitin numero ja muutaman pysäkin nimi.

Marshrutkoihin voi nousta koska tahansa kyytiin ja samaten niistä voi jäädä pysäkeistä riippumatta. Ne ovat kuulemani mukaan usein nopein tapa liikkua. Auto pysäytetään heilauttamalla kättä kuin bussille Suomessa. Kyytiin hypättyään matkustaja antaa rahan kuljettajalle, joko suoraan tämän käteen tai muiden matkustajien kautta. Yhden matkan hinta on helmikuun loppuun asti 12 ruplaa (n. 27 senttiä), ja maaliskuussa se kai nousee jonkin verran.

Kun on aika jäädä marshrutkasta pois, kuskille huikataan esimerkiksi: "Остоновите, пожалуйста!" (Pysäyttäkää, olkaa hyvä!) tai "На остановке, пожалуйста." (Pysäkille, kiitos.) Toki voi myös odottaa, että joku jää pois suurin piirtein oikealla kohdalla ja seurata perässä, jos vaikka ei usko äänensä kantavan tarpeeksi. Jotkut marshrutkoista pitävät nimittäin melko kunnioitettavaa räminää...