Hohto

Minä tykkään matkustamisesta. Pidän siitä, kun ollaan lähtemisen ja saapumisen välissä, ja odotetaan sitä mitä ollaan mahdollisesti kuviteltu jo kauan. Minä ainakin elän puolet reissauksesta etukäteen. Siinä vaiheessa kaikki tiet ovat auki, tilaisuudet menettämättä ja seikkailut vasta aavistuksia.

Ainakin mielelläni katselen näitä matkanteon kultareunoja, kun aikataulut pitävät ja liput ovat tallessa. Hohto tosin katoaa hyvin äkkiä, kun reissun ensimmäinen päivä menee nukkumattomuuspäänsärkyä hoidellessa, eikä ruoka kävelekään haarukan vartta suoraan suuhun. Viime aikoina on myös havaittu, että tuntemattomaan suurkaupunkiin lähtiessä on hyvä olla mukana muukin kartta kuin opaskirjan takasivulta löytyvät kymmenen kertaa kymmenen senttimetriä, etenkin, jos aikoo vielä joskus pois kyseisestä suurkaupungista. Arvokkaita oppitunteja, osaan kypsästi todeta, kunhan ensin olen saanut vähän kiukutella.

Nämä pienet takaiskut ovat kuitenkin vain hidasteita. Ikinä ei ole mitään oikeasti vaikeaa sattunut, vaan passi ja rahat ovat aina olleet oikeassa muodossaan ja omassa hallussani. (Kop kop.) Aikuisten oikeasti olen ihan mielettömän riemuissani, kun saan suunnitella uuden paikan tutkimista. Kuvittelen, miten tilaisin ruokaa katukioskista tai neuvoisin tien eksyneelle, millaisia ihmisiä saattaisin tavata, ja miten ehkä viettäisin aikaani. Mitä oppisin, missä kohtaa tuntisin itseni tyhmäksi, koska alkaisin olla kotonani. Mitä kotiutumiseen tarvittaisiin.

En näe siinä juurikaan "oman itsen etsimistä" (paitsi ehkä siinä tapauksessa että päädyn Intiaan johonkin ashramiin syömään henkisiä ruokai). Eniten se on uteliaisuutta, ja ehkä itseni haastamista. "Kyllä varmaan saan tehtyä tämän, millähän keinolla tällä kertaa."

Tai äh, en minä tiedä. Enkö muka voi olla kotonani siellä missä jo olen? Olla tyytyväinen siihen, mitä olen saanut. En minä kiittämättömäksikään itseäni kutsuisi. Siksi juuri lähteminen haikeaa onkin. (Ja kotiinpaluu sitäkin suloisempaa.)

Rarrar, onko se sitten sitä itsen etsimistä, kun haluaa tietää, miltä tuntuvat erilaiset katuvalot ja kuulla, millaisia maailmoja ihmisillä on päänsä sisällä? Ja missä kohtaa tulee g ja missä h, ja onko lauantai sObotaa vai subbOota. Vai onko tämä jotain levottomuutta. Minähän tietysti olen mitä hötkyilevin henkilö, tuskin hetkeä paikallani pysyn. Hetkeäkään en aloillani olla voi. Aina pitää tapahtua. Aina jotain väkertää täytyy.

Diagnosoikoon joku muu.

Ylämäki alamäki...

Kuinka tästä nyt ottaisi selvän... Lähtöä saa jo jännittää, itse asiassa se on ehkä ihan tervettä ja suotavaa, kun siihen on jäljellä yhden käden sormien verran päiviä. Olen melkein pakannut tavarani vajaan vuoden kestävään säilytykseen (huoneeni vuokrataan eteenpäin), lippu polttelee passin kera kirjoituspöydän laatikossa, ja matkatavarat alkavat olla otsaluun takana kasassa.

Silti innostus heittelee ihan luvattomasti: torstaina olin sitä mieltä, ettei mihinkään matkaan kannata lähteä kun ei kuitenkaan mikään suju. Perjantaina päivällä, kun tapasin ihmisiä (kummille terkkuja, oli kivaa!), olin ihan intoa piukassa, ja "jes jes parasta ikinä, oon pitkään halunnu ulkomaille, seikkailua ja jännää". Nyt sitten yön pimeinä tunteina nosti päätään haikeilu. Kaikki ihmiset ja pienet ympyräni jäävät tänne, reissaaminen on melkein sama kuin stressaaminen, ja mitä kaikkea. Ei tule vastaan tuttuja ja turvallisia katuja, kaupan tätejä (tyttöjä), opettajia, feissareita.

Syyllinen on kyllä hyvin tiedossa. Se vain majailee hankalasti tavoitettavassa paikassa. Korvieni väliin en pääse kuin balsamointipöydällä, ja ihan niin pitkälle en ajatellut mennä, kaikesta huolimatta.

Hetken saa kakaroida, sitten suoritan shamaaniloitsun ja manaan sen innostuksen takaisin. No, kyllä juna sen viimeistään aikaan taas saa.