Hohto

Minä tykkään matkustamisesta. Pidän siitä, kun ollaan lähtemisen ja saapumisen välissä, ja odotetaan sitä mitä ollaan mahdollisesti kuviteltu jo kauan. Minä ainakin elän puolet reissauksesta etukäteen. Siinä vaiheessa kaikki tiet ovat auki, tilaisuudet menettämättä ja seikkailut vasta aavistuksia.

Ainakin mielelläni katselen näitä matkanteon kultareunoja, kun aikataulut pitävät ja liput ovat tallessa. Hohto tosin katoaa hyvin äkkiä, kun reissun ensimmäinen päivä menee nukkumattomuuspäänsärkyä hoidellessa, eikä ruoka kävelekään haarukan vartta suoraan suuhun. Viime aikoina on myös havaittu, että tuntemattomaan suurkaupunkiin lähtiessä on hyvä olla mukana muukin kartta kuin opaskirjan takasivulta löytyvät kymmenen kertaa kymmenen senttimetriä, etenkin, jos aikoo vielä joskus pois kyseisestä suurkaupungista. Arvokkaita oppitunteja, osaan kypsästi todeta, kunhan ensin olen saanut vähän kiukutella.

Nämä pienet takaiskut ovat kuitenkin vain hidasteita. Ikinä ei ole mitään oikeasti vaikeaa sattunut, vaan passi ja rahat ovat aina olleet oikeassa muodossaan ja omassa hallussani. (Kop kop.) Aikuisten oikeasti olen ihan mielettömän riemuissani, kun saan suunnitella uuden paikan tutkimista. Kuvittelen, miten tilaisin ruokaa katukioskista tai neuvoisin tien eksyneelle, millaisia ihmisiä saattaisin tavata, ja miten ehkä viettäisin aikaani. Mitä oppisin, missä kohtaa tuntisin itseni tyhmäksi, koska alkaisin olla kotonani. Mitä kotiutumiseen tarvittaisiin.

En näe siinä juurikaan "oman itsen etsimistä" (paitsi ehkä siinä tapauksessa että päädyn Intiaan johonkin ashramiin syömään henkisiä ruokai). Eniten se on uteliaisuutta, ja ehkä itseni haastamista. "Kyllä varmaan saan tehtyä tämän, millähän keinolla tällä kertaa."

Tai äh, en minä tiedä. Enkö muka voi olla kotonani siellä missä jo olen? Olla tyytyväinen siihen, mitä olen saanut. En minä kiittämättömäksikään itseäni kutsuisi. Siksi juuri lähteminen haikeaa onkin. (Ja kotiinpaluu sitäkin suloisempaa.)

Rarrar, onko se sitten sitä itsen etsimistä, kun haluaa tietää, miltä tuntuvat erilaiset katuvalot ja kuulla, millaisia maailmoja ihmisillä on päänsä sisällä? Ja missä kohtaa tulee g ja missä h, ja onko lauantai sObotaa vai subbOota. Vai onko tämä jotain levottomuutta. Minähän tietysti olen mitä hötkyilevin henkilö, tuskin hetkeä paikallani pysyn. Hetkeäkään en aloillani olla voi. Aina pitää tapahtua. Aina jotain väkertää täytyy.

Diagnosoikoon joku muu.