Nokka kohti koillista

Kirjoitan tätä laivalla. Olen ekaa kertaa Siljalla, ainakin niin luulisin. Ns. art nouveau -tyylinen yökerho ei ihan vakuuttanut sisustukseltaan, tulenhan juuri yhdestä Euroopan jugend-kaupungista, mutta enpä kattonut pitemmälle kuin oven läpi vilkaisin.

Junamatka Köpiksestä Tukholmaan meni erittäin rauhallisissa merkeissä. Sain kylläkin "lipustani" nuhteet lipuntarkastajalta, kun en ollut osannut tulostaa oikeaa lappusta. Onneksi setä oli ruotsalaisen hyväntuulinen ja etsi minut koneeltaan. Sitten sain vielä malliksi vilkaista että tällainen on oikea e-lippu.

Saksassa oli kurja sadetihkusää, Kööpenhaminassa sen sijaan mitä ihanin aurinko. Kirkas ilma, kirpeä pikkuinen pakkanen sekä aurinko, joka jopa lämmitti vähäsen. Aamulla minulla oli pari tuntia aikaa, joten kävelin, käyttelin metroa (joka näyttää mielestäni nykytaiteen museolta siinä missä Lontoon metro näyttää kylpyhuoneelta), etsiskelin busseja bussipysäkkien hyvien karttojen avulla sekä tähtäilin kamerallani. Sain kivoja kuvia.

Ruokakauppa Irma

Christianshavn

Kebabkoju lähellä yliopistoa

Kööpenhaminasta jäi hieman epämääräinen kuva, koska vielä laivalla päällimmäinen muisto kotimatkasta oli muistikuva Tukholman keskusrautatieasemalla hikisenä palloilemisesta. Mukava kaupunki se toki oli, ilmavan oloinen, tyylikkäästi haalistunut väreiltään, varovaisen boheemi. 

Onneksi Tukholman päässä oli kokonaiset kaksi tuntia aikaa päästä Siljan terminaalille, koska ehdin sinä aikana kävellä edestakaisin, ostaa ruokaa, venyttää käsivarteni reppuni takia ja lopulta, lopulta löytää terminaalin ja siellä oikean putken. Ensin tietysti yritin Scandic-hotellin putkeen.

Täytyy muuten arvostaa ruotsalaisia, koska pienimmänkin ostoksen pystyi rautatieasemalla tekemään kortilla. Ei tarvinnut nostaa kruunuja. Vaikka Tanskan versioita oli vielä jäljellä, ne tuskin olisivat kelvanneet.

---

Tätä kirjoitan jo siskon luona Turussa. Matka loppui hyvin. Vähän pitkähän tämä kotimatkani oli, mutta mielenkiintoinen kyllä. Nyt sitten voimia keräämään. Taidan yrittää "kotonakin" kävellä kameran kanssa. Täällä on yhtä lailla kauniita paikkoja kuin maailmallakin.

Turkuseen päättyi matkani

Eilisestä

Kirjoitan tätä lautalla Saksan ja Tanskan välillä. Ulkona ei näy mitään kiinnostavaa, Rostockin rannan lähellä ohitettiin "Höhe Düne" -jahtisatama.

Näemmä melko yksinkertaisiakin maisemia voi katsella pitkään, kun ne lipuvat bussin ikkunan ohitse. Jossain Berliinin ja Rostockin välillä tien molemmin puolin aukesivat laajat pellot, harmaina kevyestä lumipeitteestä. Silloin tällöin auto sukelsi valkoiseen tuulimyllymetsikköön, ja suuria, hiljaisia myllyjä kohosi pellosta ehkä parikymmentä kerrallaan. Niiden verkkaisesti pyörivät lavat katosivat kauempana autosta sameaan usvaan.

Bussi pysähtyi Ustissa (ihailin Forum-kauppakeskuksen harmaanpunertavaa seinää sekä liikenteenjakajia), Dresdenissä, Berliinissä, jossa vaihdoin autoa, ja nyt viimeksi Rostockissa, josta noustiin lautalle.

Vaikutelma Dresdenistä oli kiinnostava: taloilla oli merkilliset päädyt, ne eivät ihan aina olleet parhaimmassa kunnossa, mutta kauniita silti. Kovasti oli torneja raatihuoneessa ja muissa tärkeissä rakennuksissa. Niitä oli samantapainen keskittymä kuin Wienissä, tosin tällä kertaa ne olivat hiekkakiven värisiä, eivät kermanvalkoisia.

Berliinissä näin sen yhden tornin. Se oli aika neuvostolaiselta vaikuttavalla näyttelyalueella. Pitää kaivaa vielä nimi. //Berliner Funkturm oli se.

Kun istuin Berliinin bussiaseman odotussalissa, ison maisemaikkunan toisella puolella kulki porukka maltillisia punkkareita. Vilkaisin niitä ensin vähän ja käänsin katseeni takaisin löytämääni ilmaislehteen. Tyypit kuitenkin ilmeisesti yrittivät kiinnittää huomioni, koska kuulin älämölöä ikkunan takaa. Viimeiselle sitten ehdin hymyillä vähän, ehkä se oli tyytyväinen.

Pellot Pohjois-Saksassa olivat aivan älyttömän isoja. Jos jotenkin osaan kuvitella, minkä kokoinen on suorakulmainen kahden-kolmen hehtaarin alue, niin nämä olivat varmaan vähintäänkin kahdesta-kolmestatoista ylöspäin. Maasto vaan kumpuili ja ojia ei näkynyt missään.

Joskus yhdentoista maissa paikallista aikaa mun olis tarkoitus olla etsimässä hostelliani. Siellä sitten pötköttelen parhaani mukaan ja seuraavana päivänä hakeudun junalle. Onneksi onneksi otin suoran yhteyden, ei tarvitse nostella kamoja pois ja kyytiin kymmenen minuutin aikarajalla. Tosin tavarat painavat vähemmän kuin tullessa, varmaan siksi kun ei ole useita takkeja, ja kirjojakin lähetin kotiin etukäteen. Totesin uudehkon rinkkani sittenkin aika käytettäväksi. Luonnollisestikin paljon parempi selässä kuin se halpis koskaan oli.

Rinkasta tuli mieleeni tämä aamu. Hm-hmm, se oli mielenkiintoinen. Edellisenä iltana tosiaan hiukan juhlistimme viimeistä päivääni Prahassa. Ilmeisesti olin liian väsynyt koska en jaksanut mennä nukkumaan. Toisaalta pelkäsin, etten heräisi ajoissa, joten menin vain puolen tunnin nokkaunille. Onneksi tavarat oli suurelta osin pakattu edellisenä päivänä (koska luulin saavani paperihommat hoidettua jo silloin, mutta eipä vaan, olin myöhässä ja sain näpeilleni :P), vaikka olivat ne tosin silti ihan riittävän levällään.

Kun bussin lähtöön oli vähän päälle tunti aikaa, E nousi ylös ja ponkaisi käytävälle kalastamaan siivoojan. Hän tuli tarkistamaan huoneemme kuntoa, kuittasi lappuni ja otti avaimeni. Sitten lähdimme E:n kanssa puolijuoksua alakertaan, hän lähti edeltä bussipysäkille ja minä sain rahani (2350 czk, luulin saavani vähemmän, mut kiva näin). Bussissa läähätin puolen minuuttia, koska kahden painavan repun kanssa juokseminen ei ihan ole ominta alaani. E oli pidätellyt sitä sen hetken minkä vaapuin pysäkille. Onneksi oltiin harjoiteltu aamujuoksemista Münchenissä, totesi E.

Jos oltaisiin tämä bussi missattu, olisimme ehkä saattaneet ehtiä seuraavalla, mutta olen erittäin tyytyväinen, että meille jäi sellainen viisitoista minuuttia hyvästelyaikaa vielä. E oli ostanut minulle lakritsia ja teettänyt meistä kuvan! Voi! Halasin sataan kertaan ja toistelin että lots of love, kun minulla ei ollut antaa mitään. P:lta ja J:lta sain Krtek-avaimenperän. Ihana muisto :) Heillekään ei ollut vastalahjaa, mutta sitten, kun taas nähdään... :)

---

Nyt torstaiaamuna istun hostellini yläsängyllä ja käytän viimeiset minuuttini tämän päivityksen lisäämiseen. Nyt kymmeneltä ois check-out. Eilen seikkailin onnekkaasti tänne illan pimeydessä vaikka ei ollut edes karttaa. Tuurilla lähdin oikeaan suuntaan bussin pysähtymispaikalta :P No, nyt osaan jo mennä rautatieasemalle. Kamani ovat siellä säilytyksessä ja kahdentoista jälkeen lähtee juna. Kööpenhamina jää tällä kertaa aika vähälle tarkastelulle, mutta uusikshan sitä pitää joka paikkaan mennä muutenkin!

Noutaja-riistäjä

Kohta täytyy kehittää jokin englanninkielinen blogisysteemi, kun feisbuuk ei tahdo riittää. On nimittäin viimeinen aamuni Prahassa Erasmus-vaihdon aikana. Eilen illalla vietimme huolella aikaa kolmestaan parhaiden ystävieni kanssa, kävimme illallisella, höpötimme, sitten istumassa hospodassa, väittelimme, avauduimme, lätisimme ja pidimme parhaamme mukaan hauskaa. Sattumoisin samana iltana Hostivarissa oli juhlat, joten muitakin kavereita oli vielä myöhään liikkeellä eli halattavina ja ennakkoikävöitävinä.

Kämppis E tulee sentään saattamaan minut tässä aamulla bussille (lintsaa osan tunneistaan, hah) joten voi varata vähän kyynelöintiä hänelle, mutta P sekä hänen kämppiksensä J piti halata käytävällä keskellä yötä. Ei riittänyt viitisen halausta. Jos nyt tässä vannon, että tulen tutustumaan Puolaan seuraavan vuoden aikana, niin he eivät odota lupausteni perusteella yhtään vähempää. Tietysti kutsuin samoin Suomeen, ja todella näyttäisin kotiseutujani heille erittäin motivoituneena. J sattuu vieläpä olemaan kova suomalaisten mäkihyppääjien fani, heh.

Yksi ilta laskin puolihuvikseni kiinnostavia ihmisiä, jotka olen vaihtoni aikana tavannut, ja jotka tapaisin mielelläni uudestaan. Luku taisi nousta jonnekin 70 ja sadan välimaille. Siihen päälle olisi varmaan vielä saman verran ihmisiä, jotka olen tavannut kerran tai kaksi mutta joiden kanssa ei hetken moikkausta syvempää kaveruutta ole syntynyt. Ikinä en olisi uskonut tällaista itsestäni, jos etukäteen olisi ehdotettu. Olen jotenkin vaalinut käsitystä itsestäni varautuneena ja harvoin sydämellisiä suhteita solmivana ihmisenä. Toki sydänystäviä on vähemmän, P ja E, ja hyviä ystäviä viisi tai kuusi, inhimillisesti käsitettävä määrä. Mutta voi että. Bussissa aukeavat tulvaportit aivan taatusti.

Tässä vaiheessa sanon täydestä sydämestäni, että en suosittele kenellekään kahden vaihdon kokeilemista yhden vuoden aikana. Yksistään Erasmuksesta olisi kiva olla puolisen vuotta palautumista ainakin omalla kohdallani. Mutta kun kerran olen lusikkani soppaan pistänyt niin se pitää myös loppuun asti lipittää, eli ei kun häntä pystyyn ja uusia haasteita kohti. (Huokaus.)

Pikkuisen kyllä ottaa päähän että toiset jäävät tänne vielä helmikuun puoleenväliin asti, saati sitten eräät tietyt koko loppuvuodeksi. No, otan ilon irti Moskovasta, eiköhän sielläkin ole ihan jännää. Viimeaikaiset uutiset vähän liiankin jänniä. Toivon parasta.

Kotimatkan reitti kulkee Köpiksen ja Tukholman jälkeen Silja-puatilla Turkuun, siellä pääsen siskon hellään huomaan. Ihanata.

Edellisestä päivityksestäni ei ole montaakaan päivää, mutta välillä tuntuu, kuin aikaa olisi todellisuudessa kulunut moninkertaisesti. On ehtinyt tapahtua niin monenlaista, suunnitelmat muuttuneet muutamaan kertaan ja sekä turhautuminen että voitonriemu nostaneet päätään.

Nämä kuvat ovat Cesky Krumlovista. Sää oli täydellinen, seura oli hauskaa ja kaupunki oli lumoava. Ei sitä suotta tituleerata Tsekin kauneimmaksi kaupungiksi.

Lisään tähän nopeasti lempikuviani tältä reissulta. Kuvat ovat sunnuntailta 16.1.

Ceske Budejovicen rautatieasemalta. Junat ulkopuolelta melkein kuin kotona.

Missä karhu?

Torin laitaa

Ylimmäinen läpinäkyvä kohta vei linnan sisäpihalta toiselle

Vltava

Děčín ja Pravčická branan hiekkakivikalliot

Kirkko Děčínissä

Pravčická brana eli paimenten portti, eroosion muodostama

Viimeisiä viedään

Huh! Viimeinen viikko Prahassa alkoi maanantaina. Siitä johtuen päivät ovat olleet täysiä, hyvällä tavalla. Viime viikon lopussa oli useampiakin hyvästelyjuhlia, samoin eilen tapasin eri piirien kavereita muun muassa teekutsujen merkeissä. Sunnuntaina vietimme koko päivän Český Krumlov -nimisessä pikkukaupungissa etelä-Tsekissä. Se on ehkä Tsekin kaunein kaupunki! Kuvia on paljon, tässä vaiheessa lupailen ainoastaan, koska on pikkuinen hoppu.

Luennot ovat olleet ohi jo vähän aikaa, mutta en oikein ole onnistunut metsästämään näitä opettajia. No, ellen saa allekirjoituksia, arvosanat ja kuittaukset voi laittaa myös nettijärjestelmään. Miksi näillä on kaksi rinnakkaista järjestelmää opintojen rekisteröintiin? Miksei siirrytä nettirekisteriin, kun sellainen on niin monessa muussa maassa käytössä? Mikä muu niissä paperiläpysköissä on niin kiehtovaa kuin se, että yksinäisinä hetkinä voi silitellä lempiopettajan omin kätösin piirustamaa nimmaria?

Eilen kannoin mukanani pahvilaatikoita. Ostin oikein uudet laatikot, jotka sain itse koota, että sitten voisin lähettää rakkaita kirjojani kotipuoleen. Painavia kun ovat. Niitä tosin olikin loppujen lopuksi paljon vähemmän kuin olin luullut, mutta toinen laatikko saa luvan täyttyä sitten kaikella sälällä. Tai vaikka sukilla.

Lähden tästä Edeniin. Nokian sijaan Albertovin (?) kaupunginosaan ostoskeskukseen.

Turistiaktiivisuutta

Tänään pesin toivottavasti viimeisen kerran pyykkiä täällä. Kone ei tapellut vastaan, vaikka oli edellisellä kerralla värjännyt riepujani.

Tänään tein toisen kerran illalliseksi pinaattipastaa. Sattumina viimeiset maissit, kuskusta keräämään nesteet, palan painikkeeksi päärynämehua. Minusta on tullut mehuaddikti täällä. Maidosta saa entistä enemmän limaa kurkkuun. Kämppis E totesi ateriastani: "Aah! Spainäch!" Elikkä pinaatti, yhteinen lemppari. Muuten ruoat pysyvät helposti erillään: hän pitää hapankaalista, minä en mitenkään erityisesti, toisin kuin pavuista, joita minä rakastan, mutta E ei ole edes maistanut.

Myöskin tänään kävin vihdoin Vyšehradissa. Pitkään olen sinne jo aikonut, yrittänyt houkutella seuraa, mutta eipä ole koskaan tärpännyt. Lähdin sitten itsekseni iltasella. Se oli kiinnostava ratkaisu, ja tämän keikan jälkeen minulla on uusi lempipaikka Prahassa.

Yksi karmivimmista turisteiluista se kyllä minulle oli. Pimeässä illassa yksin. En ottanut karttaa mukaan, joten metroasemalta piti lähteä taktiikalla "jos oisin kartalla näin päin niin se linnoitus vois olla tässä suunnassa, mutta..." Metodi on valitettavasti johdattanut usein harhaan, mutta ehkä suurin osa käytännön sovelluksista on joka tapauksessa päättynyt haluttuun paikkaan. Kiertoteitä ei lasketa epäonnistumisiksi, nehän ovat vain hidasteita.

Tumma rakennelma on Vysehradin ja Nove meston yhdistävä massiivinen silta. Kulkee korkeuksissa varmaan pari kilometriä.

Kävelin autioita katuja ja ihmettelin, että tätä Prahaa en ole vielä nähnyt. Rakennukset olivat korkeita, kadut välttivät suorakulmaisuutta parhaansa mukaan, maasto nousi jyrkästi. Sisäinen salapoliisini päätteli minun lähestyvän linnavuorta, ja ennen pitkää niin kävikin. Satuin tosin lähestymään linnan muuria portittomalta seinämältä, joten ovela yritykseni päihittää puistopolun kalteva ja liukas pinta oli sinänsä onnistunut mutta ei johtanut haluamaani kanssakäymiseen muurin sisäpuolen kanssa.

Taustalla Vyšehradin, tarujen Libušen linnoituksen muurit

Onneksi optimistinen minä ei antanut periksi ennen kuin siinä vaiheessa, kun oli tuurikkaasti tietämättään kiertänyt suurelle portille. Sillä kulmalla oli ihmisiäkin, eikä vain pelottavia huppupäisiä koirantaluttajakorstoja. No, näin minä aikaisemmin yhden tavallisen kassatädin oloisen naisenkin, että.

Vyšehradin alue siellä muurien sisällä vaikutti hämmästyttävästi tavalliselta pikkukaupungilta. Mukulakivikatuja, yksi- tai kaksikerroksisia rapattuja rakennuksia. Sitten tuli vastaan herttainen rotunda.

Kuvat tällä kertaa pienempiä koska käsi ja valo eivät toimineet yhteisymmärryksessä.

Rotundan tavattuani jäin odottelemaan, että kepilleen rähjäävää koiraa taluttava joukko menisi kauemmas, ja koin taikahetken. Kirkosta kantautui kelloilla soitettu melodia, vähän kuin kansanlaulun tapainen virsi. En tiedä, minkä tyylistä kirkoissa soitettava musiikki täällä on. Minulla ei ole harmainta aavistusta myöskään siitä, mitä laulua siellä soitettiin ja miksi, mutta jäin paikoilleni niiksi viideksi minuutiksi, jotka soitto kesti.

Toivuin sitten ihastuksestani koska hiljainen puisto oli jotakuinkin karmiva. Keskelle pimeyttä, puita ja pensaita sytytetty punainen muistokynttilä olisi voinut olla vielä pelottavampi, ellen olisi kuullut hautakynttilöiden olevan täällä yleensä punaisissa lyhdyissä. Lähistöllä aidan takana toki oli hautausmaa.

Vyšehradský hřbitov, hautausmaa, jossa lepäävät sekä Mucha että Smetana ja muut Tšekin taiteiden suuruudet.

Sikäli ilta oli minulle omiaan, että sain rauhassa kuvitella mörköjä ja vihaisia pultsareita pimeisiin kohtiin. (Kumpiakaan en ole tavannut sen paremmin Tsekissä kuin Suomessa.) Eihän siellä mitään ikinä ole, mutta mielikuvitukseni lähtee hieman lentelemään ilman lupaa, kun ilma on kostea ja siirtää pienetkin äänet ihan lähelle, kun sitä kulkee ilman seuraa tuntemattomien korkeiden muurien välissä ja nurkan takaa putkahtaa lenkkeilijä tai koirantaluttaja. Tai Alfa Romeo. Yhden kerran hätkähdin kunnolla alhaalta Vltavan sillalta kuuluvaa junan torvea.

Uusgoottilainen Pietarin ja Paavalin kirkko

No, yksinkertaisesti sanottuna Vyšehrad oli mieletön. Ehkä yksinäinen ekskursioni hieman saattoi päästää romanttisen mietintätaipumukseni liikkeelle, mutta sieltä muurilta Vltavan yli Prahan linnaa ja Petřínin tornia tähyillessäni olin ihan varma, että golem odottaa jossain ullakolla, soturi Bruncvíkin taikamiekka Kaarlen sillassa ja pyhä Václav sotureineen Blaník-kukkulan sisässä.

Caca-oota ja unikonsiemeniä

Vuuhuu, tänään oon ihan voittaja. Kaks kuittausta tältä päivältä opiskeluvihkosessa (indeksissä), molemmat A eli kymppi. Toinen opettajista kehui, että oonpa aika hyvä kun vuosi sitten syksyllä rupesin tsekkiä opettelemaan ja nyt olin edistyneiden ryhmässä. Ok, ei ne A:t musta ihan oikeutettuja olleet, kun kuitenkin oon huonoimpien joukossa näissä molemmissa ryhmissä, mutta täällä on muutenkin systeemit vähän sinne päin, niin että en rupee valittamaan :P

Juhlin saavutustani (ja sitä, että pikaisesti kirjoitetulla aineellani sain opettajan naureskelemaan hänen sitä tarkistaessaan) automaatista ostetulla kaakaolla ja unikonsiemenmössöllä täytetyllä munkilla. Jauhettua unikonsiementä laitetaan myös viinereiden täytteeksi sen keltaisen minkä-lie -marmelaadin seuraksi. Aika hyvää.

Tästä pitäis nyt yrmistäytyä ja laittautua tuonne kulman taakse metroasemalle. Mennään tyttöjen ja poikien kanssa kaakaolle Montmartre -nimiseen paikkaan.

Eilen satuin lähtemään vähän ulos vaikka oli tarkoitus lukea kokeeseen (josta tuli 70/100, ihan ok vaikka vähän kyllä petyin itteeni, mutta oma vika, pitää reenata ne lokatiivit ja datiivit vähä paremmin) ja kirjoittaa se tänään tehty pika-aine. Kämppikseni oli saanut kutsun leffailtaan. Siellä sitten katottiin jotain gangsterileffaa, kämppiksen kurssikaverin asunto oli melko hulppea näin vaihtarimittakaavalla. Kahdessa kerroksessa kaksi makuuhuonetta, iso olkkari (ei kalusteita paitsi patja lattialla) sekä oikea keittiö. Ai niin, ja sisäänkäynti oli alakerran pubin lävitse. Pari tyyppiä kävi täydentämässä tuoppejaan siellä tiskillä. Maksoivat kyllä, mutta tulivat sitten nauttimaan meidän muiden seurasta.

Elokuvan jälkeen koitti lähdön hetki. Kävimme pienellä porukalla vielä nauttimassa illan tunnelmasta kahvilassa/baarissa, jonka olen ulkoapäin luullut suljetuksi. No, Shadow eli varjo oli nimikin. Siellä taas todettiin, että tsekkiläiset tykkäävät, kun joku yrittää puhua heidän kieltään, edes auttavalla menestyksellä. Sama varmaan kaikilla pienten kielten edustajilla.

Hoho, yliopistojen mikroluokissa on varmaan aina samanlainen tunnelma. Kuumeista näpytystä, syviä tuskanhuokauksia, ja tulostimesta on paperi loppu.

Sanakirjajee ja täiongelma

On täällä tyttö kyllä nyt onnellinen, kun on uusi sanakirja hyllyssä, eikä tsekkiläiskoukeroita tarvitse enää ihan joka ikinen kerta kaivella guuglen uumenista. Ihanainen vihreä alennusmyynnistä löytynyt ystäväni saattaa minut läntisimmän slaavikielen saloihin. Aivan nappiostosta tosin ei tullut tehtyä, koska sanakirjan tekijät ovat katsoneet parhaaksi liittää hakusanojen yhteyteen rektioiden sijaan yleisiä adjektiiveja. Kiva tämäkin, mutta niiden adjektiivien taivutus on usein hiukkasen akuutimpaa. No, onneksi nätit värikuvat historiallisista kenkämalleista, korvakorujen kiinnittämisen tyypeistä tai 1900-luvun takkikuoseista pelastavat paljon.

Jos on ainekirjoittaminen joskus ollut tahmeata, niin nyt se liikkuu vähemmän kuin sen kuuluisan täin kokovartalokipsissä oleva kumminkaima. Ei voi edes palkata ketään tökkimään kuumennetulla hiilihangolla, kun en kehtaa kämppikselle sanoa :D No, ylihuomenna tulee sitten tuomio. Luennot eivät muuten lopukaan vielä tällä viikolla, kun on hieman kompensoitavia kertoja jäljellä. Tämä siis luennoitsijan puolesta, eli opettaja on peruuttanut tunteja. Eilen tuli yksi lisää, kun ovessa oli lääketieteellisistä syistä -lappunen jälleen kerran.

Yksi tietty henkilö voi lakata raapimasta päänahkaansa. Vaikkei järjestys meidän kämpässä ihanteellinen olekaan, ei täällä sentään syöpäläisiä liiku. Jääkaapistakin just putsasin pois (jonkun muun sinne jättämän) kuivan tomaatinpuolikkaan, ei ollut edes homeessa.

Paluu ns. arkeen

Elämä palasi Hostivarin kämppääni. Toisin sanoen kämppis E tuli Saksasta. Miten ihmeessä mahdan pärjätä täysipäisenä yksin huoneessani, kun paluu Tampereelle lopulta tapahtuu? Pitänee keskittyä sikäläisen kämppiksen löytämisessä sosiaalisuuteen vähän eri tavalla kuin ennen. Ja omalla kohdalla myös.

No, joulu meni ihanasti ja uusi vuosi mukavasti myös. Olen tänne palattuani nukkunut paljon, mutta olin kuitenkin hereillä aamuseitsemältä ensimmäinen ensimmäistä kaksituhattayksitoista. Aurinko paistoi kerroksittain ikkunasta sisään. Ihanaa, että on idänpuoleinen huone.

Uudenvuodenaattona täällä asuntolalla oli vähän vaihtarien omia juhlallisuuksia, sosiaalista kanssakäymistä ja sellaista. Keskustassa suuntasimme Chotkový sady -nimiseen puistoon linnan takana. Siellä on kiva jyrkkä mäki, jolta näkee yli puolen Prahan. Se oli myös yllättävän autio, sillä kaksi porukkaa oli siinä lähistöllä ja jotain paukkupommeja räjäytteleviä tyyppejä meni vähän matkan päästä ohi, mutta siinä se. Kaarlensillalta nousi paljon raketteja. Hyvä, ettei menty sinne.

Myöhemmin sitten kierrätimme kaverin pääsylippua että minäkin pääsin sisätiloihin juhlistamaan vuoden vaihtumista. Ei sitä kyllä munkaan kohdalla millään tavalla mitätöity :D

Yritän tässä miettiä, mitä koulusuorituksia minulla on täällä tehtävänä. Yksi tentti on perjantaina, ja yksi aine pitää kirjoittaa (edelleen aloittamatta vaikka aikaa on ollut kaksi viikkoa, kuinkas muutenkaan). Edelliset viikot ovat vaan olleet niin täysiä, että tuntuu epätodelliselta palata samojen materiaalien pariin.

E mainitsi, että hänestä on outoa tulla takaisin. Totesin saman. Välipäivinä mietin päässäni, että johan minä tulin kotiin sieltä vaihdosta. Nyt kun palasin takaisin, on sellainen olo, oikeastaan Prahan vaihdon ajanjakso on jo päättynyt, mutta jotenkin olen vaan päätynyt tänne takaisin. Kotona ollessa vaihtarielämä tuntui kaukaiselta muutenkin kuin fyysisesti. Ikävöin hyviä ystäviäni, mutta kyllä vanhojen ystävien näkeminen vaan on jollain tapaa arvokkaampaa. Siinä on enemmän taustaa. Toisaalta taas parhaat näistä "uusista" tuntuvat yllättävän läheisiltä lyhyehkön ajan jälkeen. Ehkä outo ympäristö vaikuttaa.

Äh, tämä pitäisi kirjoittaa omaan päiväkirjaan eikä tänne :D

No. Reissaamista olisi suunnitelmissa kunhan kouluhommista pääsen. Ensi viikonlopulle jotain erikoista, onhan E:n synttärit.

Ai niin, ja viisumia en Turusta saanut, koska siellä ei avattu ovia, joten pitää tulla sitä varten kotiin joskus tammikuun loppupuolella. Ai kamala, mikä ikävä velvollisuus :P