Kohta täytyy kehittää jokin englanninkielinen blogisysteemi, kun feisbuuk ei tahdo riittää. On nimittäin viimeinen aamuni Prahassa Erasmus-vaihdon aikana. Eilen illalla vietimme huolella aikaa kolmestaan parhaiden ystävieni kanssa, kävimme illallisella, höpötimme, sitten istumassa hospodassa, väittelimme, avauduimme, lätisimme ja pidimme parhaamme mukaan hauskaa. Sattumoisin samana iltana Hostivarissa oli juhlat, joten muitakin kavereita oli vielä myöhään liikkeellä eli halattavina ja ennakkoikävöitävinä.
Kämppis E tulee sentään saattamaan minut tässä aamulla bussille (lintsaa osan tunneistaan, hah) joten voi varata vähän kyynelöintiä hänelle, mutta P sekä hänen kämppiksensä J piti halata käytävällä keskellä yötä. Ei riittänyt viitisen halausta. Jos nyt tässä vannon, että tulen tutustumaan Puolaan seuraavan vuoden aikana, niin he eivät odota lupausteni perusteella yhtään vähempää. Tietysti kutsuin samoin Suomeen, ja todella näyttäisin kotiseutujani heille erittäin motivoituneena. J sattuu vieläpä olemaan kova suomalaisten mäkihyppääjien fani, heh.
Yksi ilta laskin puolihuvikseni kiinnostavia ihmisiä, jotka olen vaihtoni aikana tavannut, ja jotka tapaisin mielelläni uudestaan. Luku taisi nousta jonnekin 70 ja sadan välimaille. Siihen päälle olisi varmaan vielä saman verran ihmisiä, jotka olen tavannut kerran tai kaksi mutta joiden kanssa ei hetken moikkausta syvempää kaveruutta ole syntynyt. Ikinä en olisi uskonut tällaista itsestäni, jos etukäteen olisi ehdotettu. Olen jotenkin vaalinut käsitystä itsestäni varautuneena ja harvoin sydämellisiä suhteita solmivana ihmisenä. Toki sydänystäviä on vähemmän, P ja E, ja hyviä ystäviä viisi tai kuusi, inhimillisesti käsitettävä määrä. Mutta voi että. Bussissa aukeavat tulvaportit aivan taatusti.
Tässä vaiheessa sanon täydestä sydämestäni, että en suosittele kenellekään kahden vaihdon kokeilemista yhden vuoden aikana. Yksistään Erasmuksesta olisi kiva olla puolisen vuotta palautumista ainakin omalla kohdallani. Mutta kun kerran olen lusikkani soppaan pistänyt niin se pitää myös loppuun asti lipittää, eli ei kun häntä pystyyn ja uusia haasteita kohti. (Huokaus.)
Pikkuisen kyllä ottaa päähän että toiset jäävät tänne vielä helmikuun puoleenväliin asti, saati sitten eräät tietyt koko loppuvuodeksi. No, otan ilon irti Moskovasta, eiköhän sielläkin ole ihan jännää. Viimeaikaiset uutiset vähän liiankin jänniä. Toivon parasta.
Kotimatkan reitti kulkee Köpiksen ja Tukholman jälkeen Silja-puatilla Turkuun, siellä pääsen siskon hellään huomaan. Ihanata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti