Tosiaan asun täällä

Ei ole ensimmäinen kerta, kun huomaan, että omat epämääräiset tuntemukset selkiytyvät ajatuksiksi, kun ne joutuu perustelemaan jollekulle toiselle. Tämä nimenomainen kerta on torstai-illalta, äidin kanssa skypettelyn hedelmiä. Kertoilin viimeisen viikon tekemisistäni ja erityisesti siitä, kuinka nautin näyttää tätä kaupunkia siskolle ja ystävälle. He joutuvat sietämään satunnaisia historialuentoja ja muuttuvia suunnitelmia. Toinen osa ahaa-elämystä tuli tämän ystävän Feisbuuk-kommentista: "Kaverin sisko asuu siellä." Mä asun Prahassa!

hyppytunnilla Raatihuoneen tornista

 Mietiskelin samalla itsekseni, että on kyllä sanomattoman ihanaa olla juuri tässä kaupungissa. Se ei jotenkin ole tuntunut niin vieraalta kuin odotin siinä suhteessa, että olen ollut täällä edellisen kerran 15-vuotiaana, ja vain viikon verran. Syyllistyn nyt häpeämättömään romantisointiin, mutta minunhan tämä blogi on (ha). (Myöskin teen epäilemättä hurjan yllättävän tunnustuksen: hyysään jossain sisälläni baskeriin pukeutuvaa romantikkoa.) Eli siis suuri oivallukseni oli, että jotenkin Praha on jäänyt minuun sillä ensimmäisellä vierailulla. En ole valinnut luettavakseni tänne sijoittuvaa kirjallisuutta paitsi silloin, kun päätin sivistää itseäni Kafkan suhteen. Silloin teininä en rakastunut Prahaan päättömästi, enkä vannonut joskus vielä tulevani tänne. Pliisusti sanottuna tykkäsin paikasta, ja kotona laitoin ostamani nätin, piirretyn kartan seinälle. Kai matkaa ja tätä kaupunkia on tullut silloin tällöin ajateltua, ja kartan nähtävyyksiä tuijoteltua, sillä useimmiten näinä viikkoina olo on tuntunut siltä että parhaillaan löydän itselleni uutta kotikaupunkia.

Kaarlensilta aamuyhdeksältä

 Tietysti kielen osaaminen vaikuttaa paljon siihen, että pidän olostani enimmän aikaa. Minusta on pelottavan sijasta jännittävää, kun tuntematon kysyy kadulla neuvoa tsekiksi, ja ymmärrän, etten tiedä, mihin hän on menossa. Alkeiskurssit kotiyliopistossa ovat valmistaneet minut oikein hyvin, sanavarastoa vaan yritän kartuttaa, ja viimeisetkin sijamuodot pitää opetella kunnolla, eikä vaan sönköttää venäjän perusteella miten ne ehkä saattaisivat mennä. Vielä kielitaito on sen verran alkumetreillään, että taputan kyllä itseäni olkapäälle jokaisen onnistuneen kommunikointitilanteen jälkeen, oli se sitten kirjastokortin hankkiminen tai niin nopeaa kuin "olikos siinä kaikki" "joo, kiitos" kaupan kassalla.

Vaikka vain kaduilla käveleminen on minulle suurta hupia. Keksin oikoteitä sisäpihojen läpi, ja leikin ajatuksissani prahalaista kun sompailen turistien välissä. Olen mielissäni, kun Mikulašinkirkon nurkalla päivystävä valkopartainen saksofonisti soittaa samaa kappaletta kuin silloin yhtenä aurinkoisena päivänä, kun lounastin läheisellä penkillä ja katselin ahneita puluja. 

Mikulašinkirkko

 Ehkä osa innostustani johtuu siitä, että Prahasta ja Tsekistä on jotenkin luvallisempaa puhua kuin Venäjästä. Itänaapuri on edelleen pelottava, jos ei muualla niin vähintään ihmisten mielissä. Politiikka ei ole alaani, joten siitä en sano mitään. Toki täälläkin on ongelmansa, mutta Tsekin imago on kuitenkin keskieurooppalaisempi, ehkä kulturellimpi. Täällä olen "Euroopassa". Myös Venäjä ja venäjä ovat minusta kiinnostavia, ja odotan innolla opiskeluani siellä. Olen kokenut, että toisin kuin Tsekkiä, niitä pitää perustella. Käsitykseni mukaan minulla on niin suomalaiset ja meidän rajojemme sisäpuolella läntiset sukujuuret kuin olla voi, joten edes siihen en voi vedota. Satuin vain päätymään tälle tielle ja olen sen hyväksi havainnut. Tulevasta nyt ei koskaan voi tietää.

Křižíková-katu

Syksy on täällä myöhemmässä kuin koti-Suomessa, sillä nytkin lokakuun viimeisinä päivinä puissa on enemmän lehtiä kuin maassa ja keltaisuus-kultaisuus hurmaa. Taivas ei tosin ole samalla tavalla syvä, sitä kaipaan. Mutta päivät ovat kuivia ja kirkkaita.

(Hmm. Irrallinen huomio: jännää on, miten johdonmukaiseksi tämäkin teksti lopulta jollain tapaa muodostui, vaikka aluksi se oli vain rykelmä hajanaisia ajattelunalkuja. Niin jännä on ihmismieli.)