Kuumia aaltoja

Huh hellettä. Tänään juoksentelin hoitamassa asioita (kirjapaketti lähti Suomeen pussissa eikä laatikossa, joten kenkälaatikkometsästys olikin yhtä tyhjän kanssa) yhtenä hikiläiskänä. Tietty on ihan kiva, ettei tarvitse ennen iltakymmentä miettiä, tuleeko ulkona kylmä, mut vähän pitää valittaa. Okei, tykkään oikeastaan tästä kuumasta ilmasta. Yliopistolla sain kyllä vähän toruja kun olin opiskellut niin vähän. Vakuuttelin, että olen kyllä itse ihan tyytyväinen. Minusta tuntuu, että ystävien kanssa jutellessa opitut asiat ovat minulle nopeammin hyödyllisiä kuin jälleen yksi kirjallisuuskurssi, tai kielioppi, jonka idiomien avaamiseen tarvitaan pari sanakirjaa. Vielä tosin pitää oppia pois vakiovirheistä :P

Pieneksi loppukiriksi Moskovani päätteeksi kävin kuuntelemassa musiikkiyhtyettä nimeltä Gogol Bordello. He soittivat Gorkin puistossa Vihreässä teatterissa, ja osasin kyllä harhailla kunnolla ennen perille löytämistäni. Tajusin vasta puiston portilla, etten tarkistanut, missä nimenomaan se paikka sijaitsee. No, epämääräisen palloilun jälkeen vahvan intuitioni opastamana seurasin sitten yhtä tyttöä, joka minut ohittaessaan hermosi puhelimeensa "no mä tuun koko ajan, nauti sä musiikista siellä!" Hän johdatti minut oikeaan suuntaan.

Soitto soi puolisentoista tuntia ja oli hyväää. Ja kivaaaa. Vaikkei mulla keikkaseuraa ollutkaan, nautin fiiliksestä ja musiikista täysin rinnoin. Olin amfiteatterissa penkeillä, aika kaukana lavasta, mutta lavanedustan meininkiä seuratessa olin ihan tyytyväinen ratkaisustani :D Siellä oli aika tiukkaa. Vieressäni konsertista nauttineesta kaveriporukasta yksi nainen teki kuperkeikan kahden penkkirivin yli. Ei tullut kuin mustelmia.

Minä heiluin biiseissä mukana ja elin mukana. Mm, tykkäsin. Kannatti mennä. Minusta pidettiin huolta: sateen varalta sain suojavarusteita mukaan, mutta en sitten tarvinnut niitä :)

Huomenna lennähdän kotimaan kamaralle. Varmaankin kirjoitan heinäkuun puolella vielä jotain yhteenvetoa tai herkistelyä, tai laitan näkyville kuvia, jotka ovat jääneet välistä ja itkevät huomion perään.

Lopun iltakuva on otettu Moskva-joen yltä Aleksandrovskin sillalta kohti keskustaa.

Ystävähetkiä ja oppitunteja

Liikennevalopylväs Strastnoi bulvarilta. Ruusut ehkä kuivuvat mutta muovisydän porskuttaa!

Eilen kirjoittaessani sveitsiläiselle Aleksandralle synttärikorttia - tietysti viime tipassa niin että samalla testasin tasapainoani, kun kirjoitushetkellä seisoin liikkuvassa metrossa ja kädet olivat kortin ja kynän varaamat - aloin miettiä, mitä kaikkea olen ystäviltäni oppinut. 

Vaihtojeni parasta antia ovat nimittäin juuri ystävät, kuten olen voinut jokusen kerran täällä ja erinäisissä sähköposteissa jo sanoa. En vain voi uskoa, miten ihaniin ihmisiin olen törmännyt. (No niin, sainpa tuon sanottua taas yhden postauksen osalta.)

Voisin kuvailla tähän parhaiten mieleen jääneitä ihmisiä vajaan vuoden varrelta, mutta en usko, että istumalihakseni kestäisivät sen. Muutamat tapasin mieleenjäävällä tavalla, kuten sen USA:sta tulleen espanjalaisen kiharatukkaisen Guillermon, joka kiroili Hostivarin aulan rappusissa puhtaalla suomenkielellä, tai vaikka puolalaisen Przemekin, joka kävi avaamassa minulle oven samaisen Hostivarin nelosrakennuksen neljännen kerroksen käytävään, kun minä väsyksissäni työnsin kun olisi pitänyt vetää. (Äsken mietin Hostivarin käytävänovien aukenemissuuntaa, ja muistin sen siitä, että usein käytäväpippaloitten aikana niitä piti auki joko tiiliskivi tai jalan päässä seisova iso tuhkakuppi. Virallisesti Hostivarissa on tupakointi toki kielletty.)

Joidenkin kanssa taas koin hienoja asioita, kuten tsekin kielikurssin sertifikaattienjakotilaisuuden jälkeen brittiläisen Ianin kanssa vedetty viimeinen tsekkipolkka, tai reissu kauniiseen Cesky Krumloviin, jonka aikana viimeistään tutustuin kunnolla iloiseen puolalaiseen Kasiaan, tai sitten uusivuosi, jolloin hytisimme sekalaisella vaihtariporukalla Riegrovy sadyn mäenhuipulla ja katselimme talvisen Prahan ylle nousevia ilotulituksia, tai se, kun lämpimänä myöhäiskesän päivänä reisilihakseni huusivat rinteiden takia armoa tsekkijääkiekkoilijan vetämällä mäkikiipeilyllä ja vihreään pukeutuneet puolalaistytöt hihittelivät.

Toiset taas liittyvät hämmentäviin hetkiin, kuten auringonnousun aikaan pikaruokalassa venäläisen Diman kanssa käyty eksistentiaalinen keskustelu, tai sankan espanjalaisedustuksen takia uskomattoman kovaääniset espanjalaisen P:n synttärit. Tai se hetki, kun eräs toinen Dima oli joukkomme oppaana Moskovan yössä ja tapasimme ratsukon käytännössä baarin ja luostarin välissä.

Paulinalta opin teinipojaksi taantuneen huumorin lisäksi sen, että itsepäisyyskin voi olla tietyllä hetkellä hyve, ja että kaveria ei jätetä.

Elli opetti monen muun asian lisäksi itsetutkiskelua ja itsekriittisyyttä, mutta myös hetkeen heittäytymistä. We are still young, let's just enjoy life.

Aleksandran kanssa ystävystyminen on avannut silmiäni kohteliaisuuden suhteen. Hän on luonnostaan erittäin huomaavainen muita kohtaan ja demokratia voisi olla hänen toinen nimensä, mutta hän ei silti pelkää seisoa sanojensa takana tai puolustaa omia oikeuksiaan. Kiltteys ei siis tarkoita muiden ovimattona olemista.

Karoliinalta opin (polveilevista pohdiskeluista huolimatta) mutkatonta suhtautumista elämään. Intohimojaan kannattaa seurata, koska sillä tekee elosta kiinnostavaa. 

Pablo näytti mallia siinä, että asiat, jotka haluaa tietää, täytyy kysyä ääneen, koska ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita, ja koska vaiteliaskin ihminen haluaa kertoa kuulumisistaan, mutta ehkä kaipaa suoraa kysymystä, jolla päästä alkuun.

Metallistiystävältä olen oppinut lämpöä ja luottamusta.

Kaikilta edellä mainituilta olen oppinut sen, että jaettu ilo todella on kaksinkertainen ilo. Myös: ystävyys ei lopu, vaikka välitön kontakti katkeaakin. Neiti H koti-Helsingistä sanoi, että oikean ystävän kanssa ei ole väliä sillä, onko viime näkemästä kaksi tuntia vai kaksi vuotta.

Pääni on täynnä vaaleanpunaisia ja pehmeitä asioita, kun olen ahkerasti ajatellut näitä ihmisiä ja hetkiä. Onneksi sentään ajattelin näitä omaperäisesti nyt enkä lammasmaisesti helmikuun 14:nen tienoilla.

Jaa mutta kas, nythän on juhannus. No, juhlapäivä sekin. Vietän sitä varmaan sitten yhdessä ryppäässä synttäreitten ja läksiäisten kanssa.

P.S. Alakerran karaokessa Now playing - L'Italiano. Meikäläisittäin tunnetaan Kari Tapion hittinä Olen suomalainen. Linkissä paina vasemman reunan play-napista niin tulee ääntä.

Lukaali ja ruokalista

Ei kuvia tekstin aiheista, joten tässä lohdutukseksi runoratsu Jeseninin patsaalta Tverskoi bulvarilta. Pikku-Pegasoksen siipi on vähän piilossa.

Kotibileet designlukaalissa katsastettu. Shashlik oli jälleen hyvää. Tällä kertaa mangalissa oli puolimetriset jalat ja se rupesi purkautumaan (hajoamaan) kesken kaiken. Illan urheilulaji oli pingis. Lukaalin vahtikoira oli ylisuloinen, tuloksettomasti kerjäävä kultainennoutaja Jesse. Sen karvoja löytyy mun (tietysti mustista) housuista varmaan hamaan maailmanloppuun. Yöllä - siunattu hiljaisuus! Ei karaokea mailla halmeillakaan, kunhan koulunsa päättäneiden nuorien rääkäisyt vaikenivat.

Lukaali oli kuin suoraan sisustuslehden sivulta ja jättimäinen. Se myös sijaitsi reilun tunnin matkan päässä Ukraina-hotellilta, eli aika pitkällä mielestäni. En tiedä julkisen liikenteen yhteyksistä, koska meidät kuskasi ilmeisesti perheen autonkuljettaja (!). Takaisin toi sitten toinen kuski, jonka kanssa yksissä liikennevaloissa illan nuori emäntä kävi hassua läpsytaistelua.

Keskiviikkopäivän ruokailut: aamiaiseksi illan rääppeitä, eli kylmiä, edellisiltana grillattuja kasviksia, mehua, jokunen leipäpala ja linnunlaulua. Myöhäinen lounas Mu-Mussa Lubjankan takana, listalla ihanan pehmeällä juustolla höystettyä tuorekurkku-retiisisalaattia, tavallista perunasalaattia (eli vissiin stolichnij) tietysti ekstramajoneesilla höystettynä kun en osannut kieltäytyä, svekolnikia (kylmä punajuurikeitto, jonka en odottanut olevan ollenkaan hyvää, mutta olipa vaan!) ja pikkuinen kolmionmuotoinen kaalipiirakka. Illallinen Avokado-nimisessä kasvisravintolassa (voi K, oltaisiin menty sinne niin olisit ollut taivaassa!) Chistoprudnyi bulvarin varrella, annos kuivatuilla hedelmillä höystettyä papuplovia (jännästi vuorotellen makeaa ja suolaista). 

Plov (lausutaan "ploff") on vähän kuin risotto, mutta oikeauskoiset  ruokaharrastajat eivät arvosta jos sen näin esittelee. Oikeastaan yhteistä on käsittääkseni lähinnä se, että ne ovat ruoka-ainesekamelska, jonka pohjana on riisi.

Illallinen oli myös sveitsiläisen A:n synttärijuhlistus ja jäähyväiset. Vasta ravintolan keittiön mennessä kiinni kahdentoista maissa A tuntui tajuavan, että tämä alkaa olla hänen kohdaltaan ohi. Tulevaan vaihtoystävien luokse suuntautuvaan Euroopan-kiertueeseen sisältyy ehdottomasti Geneve. Olen nähnyt siitä niin kauniita kuviakin että.

Tänään on tuskin vaikeuksia saada unta, sen verran käy väsy käpälään. Olen alkanut pitää huoneeni molempia ikkunoita auki, koska taikauskoisesti väitän, että poistaa oudon pistävän päänsäryn, joka tuntuu ilmaantuvan kämpille tullessa.

Lauantaista

Viime lauantaina edustin jälleen koko Suomea. Joka todettiin neljäsosaksi Moskovaa, mikä ei ole kovin paljon verrattuna loppuun Venäjään, joten pystyn sittenkin ehkä kestämään tämän.

Toisin sanoen olin iloisella piknikillä Pokrovsko-Streshnevskin puistossa Moskovan laitamilla. Joukkoon kuului enimmäkseen venäläisiä mutta ah niin ilahduttavasti skandinaavitoveri A Ruotsista sekä yllättäen tansanialainen C. Kun oltiin päästy sopuun piknikpaikasta, oli käytävä pieni leikkimielinen tahtojen taisto siitä, onko shashlikkien eli grillivartaiden paistaminen naisten vai miesten hommaa. Kyllä se oli miesten hommaa, eikös meikäläisittäinkin mies usein hoida sen grillauksen. Kun on tulikin ja kaikkea :)

Keskustelusta en enää muista muuta kuin että se oli kiinnostavaa ja minulta kysyttiin, oliko Suomessa oikeasti kieltolaki ("Joo, 30-luvulla." -"Ai oli?! No kai kotipolttoista tehtiin?" "..."). Aktiviteetteja olivat myös lentopallo, jossain vaiheessa yksi meidän tyyppi pelasi koko viereisen piknikseurueen kanssa, ja sulkapallo. Sain yhden osuman lentiksestä. Kiitän sitä, joka ehti huutaa varoituksen, koska muuten en olisi ehtinyt varautua.

Ilta päättyi hämärän tuloon vaikka ruokaa oli vielä paljon tuhoamatta. Hyppäsimme paikallisjunaan ("Höh, ihan turha tää paluulippu kun ei me menty mistään porteistakaan") ja nuokuimme metrossa kukin omaan kotiinsa. Olipa kivaa.

Merkillisyyksiä metrossa

Teen tässä jännittävän takauman, koska haluan hiukan rikkoa kronologiaa ja kertoa maanantaipäivästäni ennen valokuvanäyttelyyn asti pääsemistä. Ihan vain tehdäkseni elämästä vaikeampaa tein ylimääräisen vaihdon päätepisteeni metroasemalta toiselle ja taas takaisin. Kyllä kannatti, sillä sekä Tsvetnoi bulvarin että Trubnajan ("putki"?) asemat olivat katseenkestäviä. Ihanan valoisia. Ja kyllä sieltä Tsvetnoi bulvarin asemalta löytyi sitten kukkia, tosin ainoa kuva tärähti pahasti. Tässä lohdutuksena metrosalin päädyssä oleva mosaiikki.

Vasemmalla mummo myy lippuja sirkukseen.

Kizhi.

Tämä jälkimmäinen on Trubnajan asemalta, ihanasti valaistun mosaiikin kirkko on Kizhillä. Mosaiikeissa on edustettuna vanhoja venäläisiä kaupunkeja: Jaroslavl, Rostov, Pereslavl, Bogoljubovo ja kumppanit. Tykkäsin. Ehkä mun pitää rohkaista mieleni ja mennä kuvaamaan ne kaikki. Metrossa kuvaaminen ei vaan minusta tunnu mukavalta, ja periaatteessa siitä pitäisi kai rapsahtaa joku 100 ruplan (2,5 euron) sakko.

No, uhmasin minä sitä epämukavuutta tälläkin kertaa. Oli pakko ottaa kuva tällaisesta oudosta viritelmästä, jota jotkut moskovalaiset nuoret miehet käyttävät: 

Hiukan heikosti näkee, mutta en saanut kuvan varjoja valoisammiksi ilman että muu kuva olisi kärsinyt. Siinä siis metron portaissa seisovalla valkopaitaisella kaverilla on olallaan vyölaukku. Hmm. Joskus pari kuukautta sitten näin vyölaukun ensimmäistä kertaa kuvaa vastaavassa käytössä, joka näytti puolittain fiksulta, mutta puolittain vieläkin oudommalta kuin mahan alla roikkuva ylimääräinen reppu. 

Jotkut pitävät laukkuaan tähän tapaan yhdellä olalla, joillakuilla laukun hihna kulkee rinnan yli. Kysyn vaan, että mitä ihmettä? Ihan okei se tietysti on, että miehillä on laukkuja, kyllä nekin niitä tarvitsevat, mutta tämä on vielä hassumpi ilmiö kuin ne aikaisemmin näkemäni mieskäsilaukut, kantajansa nyrkin kokoiset salkut. Nähtävästi miesten laukkualan edelläkävijöiden kannattaa tulla Moskovaan haistelemaan uusia tuulia.

"Junille - suoraan"

Tässä kuvassa taas on Arbatskaja-metron sisäänkäyntihalli. Tämä metroasema on ehkä syyllinen siihen, että käsitykseni Moskovasta on ollut Punaisen torin mahtailevuuden lisäksi kovin kaupustelijapainotteinen. Aseman ulkopuolella on nimittäin pursuileva kioskikasauma höystettynä epämääräisillä seisoskelijoilla ja ajoittaisilla urean tuoksahduksilla. Saatoin saada huonon kuvan silloin, kun kuljin siitä läpi kaverieni perässä Tver-kevään ekskulla. Tähän mennessä asia on toki jo korjaantunut moneen kertaan.

Arbatskaja.

Kuten kuvasta näkyy, sisältä tämä tummansinisen linjan asema on ehkä yksi kauneimmista. Siltä on maanalainen vaihtoyhteys kolmelle muulle, jotka ovat harmaan linjan Borovitskaja, punaisen linjan Biblioteka imeni Lenina ja vaaleansinisen linjan Aleksandrovskij sad. Kivasti myös vaaleansinisellä linjalla on näemmä Arbatskaja, mutta se on yhden pysäkinvälin päässä tästä nelikosta. Miksi oi miksi täytyy hämmentää hajamielisten matkaajien päitä sillä, että rinnakkain kulkevilla sinisillä linjoilla on kaksi samannimistä pysäkkiä? :D Sillä toisella, Smolenskajalla, minä ehdinkin jo Iraa etsiessäni seikkailla.

Kukkamummot ja -pappa.

Tämä viimeinen kuva on kotiasemani Park Kulturyn ulkopuolelta. Kauppa kyllä käy, olen seurannut. Lyön vaikka vetoa, että vaikka kukanmyyjät olivat jo pakanneet kassinsa eilen kotiin tullessani, jotenkin heidän kauppaamiensa kukkien tuoksu tuntuu tällä kohdalla vielä illallakin. Olen jo useamman kerran kulkenut tästä nenä ilmaa hörppien.