День России - Venäjän päivä

Moskovan kaupungin lippu. Monissa Venäjän kaupungeissa, kuten hauskalta kuulostavassa Lihoslavlissa, 12.6. on myös kaupungin päivä.

Eilen 12.6. vietettiin Venäjän päivää. Minä vietin sitä jo lauantaina kuljeskelemalla Tagankalla. Etsiskelin yhtä Stalinin hampaista, venäjäksi жилой дом на Котельнической набережной, eli asuintalo Kotelnicheskajan rantakadulla. Se olikin aika hyvin piiloutunut paristakymmenestä kerroksestaan huolimatta. 

Lähdin ensin Taganka-metrolta ihan väärään suuntaan, tosin sikäli valinta oli hyvä, että löysin Moskva-joen. Hammasta vaan ei näkynyt, joten tein lenkin ruokakaupan kautta (jugurttia ja kurkkua välipalaksi) takaisin metrolle ja lähdin toiseen suuntaan. Karttaahan minulla ei ollut mukana, kyllä sitä sen verran jo osaa. 

Iso on.

Pääsin lopulta perille, löysin ensin talon takapihalla olevan pienen rukoushuoneen, jonka edessä keskusteli muutama laitapuolenkulkija jonkin (rukoushuoneen?) avautumisesta, sitten talon takapihan, jossa oli tiilimuureja ja postauksen lopussa näkyvä auto, ja sitten sen talon, kun tulin keskustornin oikealla puolella olevasta käytävästä (tykkään näistä talon läpi menevistä käytävistä niin kovin) julkisivun puolelle.

Auringonlasku. Tulin oikean alanurkan vasemmanpuoleisesta kaaresta ulos.

Yksissä liikennevaloissa kävi lievästi huvittava sattumus. Kaksi erittäin vahvasti kölninvedelle tuoksahtavaa nuorta miestä keskusteli käyttäen täkäläistä v-sanaa joka virkkeen pisteenä ja pilkkuna. Joku tentti oli mennyt huonosti ja nyt piti tehdä erikoistehtäviä, б...дь. Tein kiinnostuneena havaintoja kirosanan sijoittamisesta virkkeeseen ja vertailin sitä suomen konventioihin. Hetken päästä toinen heistä (se, jonka paidassa luki Deputa Madre :P) kääntyi kysymään minulta, tiedänköhän erästä ravintolaa lähettyvillä. En tiennyt, ja pojat arvasivat oikein, että olivat löytäneet fellow-vieraspaikkakuntalaisen. Suojatien yli tuli punaisilla joku mies, jonka puoleen he seuraavaksi kääntyivät. En jäänyt kuuntelemaan, tiesikö tyyppi "shishka-mishkan" (mikä lie ollut). Jännäksi tiedustelun teki se, että minua teititeltiin, mutta miekkosta sinuteltiin. Huh mun elämä on täynnä jännyyttä.

Hampaan takapihalta. Samanvärinen auto kuin mun kamera! Tykkään noista lampuista.

Sunnuntaina vietetty Venäjä-päivä ei ole Venäjän itsenäisyyspäivä, vaan sillä on tarkoitus juhlistaa Venäjän riippumattomuutta. Päivämääränä 12.6.1992 valittiin Boris Jeltsin Venäjän ensimmäiseksi presidentiksi.

Katselin vähän telkkaria sunnuntaina puoliltapäivin, ja näin, miten Medvedev palkitsi tiedemiehiä ynnä muita tärkeitä henkilöitä. Se oli kuiva show. Mahtoiko siellä Kremlin erään palatsin salissa, jossa tämä kaikki tapahtui, kuulua sama miesääni, joka televisiossa selosti kunkin palkittavan kohdalla hänen suurimmat aikaansaannoksensa? Se on kuin se leffatrailereiden käheä mies ilman käheyttä. Samanlainen auktoriteettia ja suuren urheilujuhlan tuntua uhkuva ääni selosti myös voitonpäivän juhlallisuuksia.

Toki vielä 13.6. oli vapaapäivä. Venäläiset eivät halua heittää viikonlopulle osuvaa juhlapäivää hukkaan, vaan seuraava arkikin on vielä juhlaa, eli vapaa. Olen saattanut kertoa saman asian ennenkin, mutta kertaushan on opintojen äiti, eli повторение - мать учения.

Aurinkoa ja lämpöä ja dekkareita

Punaisen lokakuun suklaatehtaan alueelta. Nykyisin siellä on gallerioita ja hip-pop-klubeja.

Herttaisen hajamielinen opettaja päästi K:n ja minut, ainoat opiskelijat, etuajassa tunniltaan. 

Opettaja: "Millainen olo teillä nyt on?" 

K: "Huono."

O: "Huomaan sen."

Olemme vihdoin oppineet, miten kysymykseen tulee vastata. Suomalaisen vaatimaton "ihan hyvä" on väärin, sillä tunnin lopussa kuuluu sanoa rehellisesti "on nälkä". Tällä kertaa K kyllä puhui totta, koska hän on allerginen jollekin ja pärskähteli vähän. 

Lähdimme hoitamaan asuntola-allergiaa (ok, en tiedä, mistä pärskintä oikeasti johtuu) Gorkin puistoon. Että siellä on jo vihreätä! Olen katsellut tätä sisäpihan puuta ja tarkkaillut kasvavien lehtien kokoa, mutta jälleen kerran kevään vihreys pääsi yllättämään. Puistossa on komeita tulppaani-istutuksia ja suihkulähteet koristavat keskusaukiota, jonka laidoilla on jäätelökärryjä ja muita kojuja. Puistoon tullessamme kaiuttimista soi haitarimusiikki ja vähältä piti, etten pistänyt tanssiksi. Istuimme mukavasti auringossa lukemassa, pari kolme tuntia siinä vierähti. Pääsin Akuninissani kuutisenkymmentä sivua eteenpäin. Lukeminen alkaa olla melko tuskatonta jo, vaikken aivan kaikkia sanoja ymmärräkään tai jaksa etsiä sanakirjasta. Luen siis venäjäksi, ellei joku jo arvannut.

Boris Akunin on kirjoittanut kunnon sarjan dekkareita Sherlock Holmesin henkeen. Nuori moskovalainen etsivä Erast Fandorin aloittaa uransa kirjassa nimeltä Azazel', jota nyt luen (suomennettu nimellä Asaselin salaliitto), ja joka sijoittuu vuoteen 1876. Puhelin on uutuuskeksintö ja matka Lontoosta Pietariin kestää junalla kuusi päivää. Kirjoja on sarjassa kolmetoista ja niistä viisi on tähän mennessä suomennettu.

Muita asioita: eilen jäin lukitun oven taakse, tällä kertaa ulkopuolelle. Heh hee. Olin ollut luennolla poikkeuksellisesti mukanani vain muistiinpanovälineet. Lähtiessäni ehdin ajatella, että mitäs jos K lähtee jonnekin, mutta en edes sanonut ääneen, ettei minulla ole avainta. Sitten kun palasin, sain koputella niin kauan kuin halusin, mutta myös korealainen kämppis oli jossain.

Käväisin koputtelemassa neloskerroksessa A:n ovelle, ei vastausta. Menin hetkeksi istumaan keittiöön, "opiskelemaan", koska ei ollut muutakaan tekemistä ja muistiinpanot olivat joka tapauksessa siinä käsillä, mutta ei siitä mitään tullut, kun särki päätä. Kun siivoojatäti alkoi kolistella jossain kulman takana, lähdin kysymään neuvoa alakerran vartijalta. Siellä oli tietysti kirves-Valeri vuorossa. Hän onneksi ymmärsi nopeasti ongelmani ja kesken selitykseni laukaisi: "228." 

Kyseisessä huoneessa vietti lounastaukoaan asuntolan nachalnik eli johtaja tai hänen sijaisensa, en tiedä, mutta avainta ei ollut. Juuri eilen oli nimittäin käynnissä jonkin sortin tarkastus, ja kaikki vitoskerroksen ylimääräiset avaimet olivat tarkastajalla. Mihin hän niitä tarvitsi, sitä en tiedä, koska meidän huoneeseemme hän ei ainakaan tullut sisään, mutta yhtä kaikki, nachalnikilla ei avainta ollut. 

Ratkaisu saapui K:n hahmossa. Koputin uudestaan A:n ovelle, ja hän onneksi tuli avaamaan, vaikka kärsikin ruokamyrkytyksestä (damn you, golden arches!). Sain käyttää puhelun verran hänen puhelintaan ja vartin ajan hänen nurkkasohvaansa, ja sitten apuun hälyttämäni K palasikin jo puistosta. Reilun tunnin seikkailin ympäri asuntolaa :P

Hyötyliikuntaa

Voitonpuiston suihkulähteet

Tänään sekä päivä että ilta olivat voittoisia! Päivällä kävimme tosiaan Voitonpuistossa kävelemässä, sieltä kuvat. Aurinko paistoi, koska uhkaavat pilvet ajettiin pois mahtavan valtion mahtavin kemikaalein. En halua ajatella, mitä ilmassa sadepisaroiden sijaan liikkui. Jotain kallista käsittääkseni ja jälkeenpäin luin, ettei ilmaa ollut tarvinnut nätintää keinotekoisesti. Hyvä se.

Oli hieno tänään katsoa, kuinka vanhoja, paljon nähneitä, työnsä tehneitä ihmisiä kunnioitetaan ja muistetaan. Harmi vaan, että voitonpäiviä on vuodessa vain yksi, ja usein eläkeläisillä eläke hädin tuskin riittää elämiseen. Tässä lyhyen yliopistomatkankin varrella on useampi mummo kerjäämässä tai myymässä sukkia, kuivattuja sieniä tai tohveleita. Moskovassa kuukauden elämiseen arvioitu minimisumma on jossain 8500 ruplan (noin 212 euroa) tienoilla, kun taas keskieläke tässä kaupungissa on 7500 ruplaa (noin 187 euroa). Viidenkymmenen ruplan tulppaanipuketteja saa tätä erotusta varten myydä aika monta.

Puistossa oli yhtään valehtelematta väkeä kuin pipoa.

Voitonpuistossa istuskelimme pikkupiknikillä ja katselimme ihmisiä, kukkia, neuvostosuikkia ja leijoja. Jouduin melkein pienen sotilasosaston tallomaksi, kun en huomannut heidän marssivan juuri takaani. Onneksi K oli skarppina ja vetäisi hihasta. Mitähän ne olisivat tehneet, ellen olisi ehtinyt väistää?

Olen muuten vieläkin innoissani Suomen voitosta. En yleensä niin hirveästi katso urheilua, mutta tämä peli oli erityinen. Katsoimme sen venäläisten keskellä baarissa, meitä oli neljä (blondia) suomalaista ja kaksi venäläistä, joilla suomenliput poskissa. Myöhemmin epälukuinen määrä espanjalaisia saapui paikalle. 

No mutta, Valeri Gergijevhän se siellä! Hän johti sinfoniaorkesteria Voitonpuistoon rakennetulla lavalla.

Mitään vinoja katseita kummempaa emme joutuneet vastaanottamaan, vaikka hihkuimme valko- eikä punapaitojen maaleja, en kyllä muuta odottanutkaan. Kun aplodeerasimme Suomen toista maalia, viereisestä pöydästä joku venäläismies rupesi peesissä myös taputtamaan. Tajusi sitten heti perään, että nyt ei tainnut ihan olla oikea joukkue. Hehe.

Pelin jälkeen evotimme ja pyöriskelimme metroasemalla.Olimme matkalla katsomaan ilotulitusta, ja ensin piti tavata yksi ystävä, mutta hän olikin jo mennyt eteenpäin, ja toinen oli vasta tulossa, vai oliko mennyt jo omia menojaan hänkin, en tähänkään mennessä tiedä, mutta pääasia on, että saavutimme määränpäämme Varpusvuoret kohtuullisessa järjestyksessä ja huolsimme toisemme ulos metrosta.

Veteraaneilla kunniamerkit kilisivät rinnassa. Ihmiset onnittelivat, kiittivät uroteoista ja antoivat heille kukkia, pääasiassa punaisia neilikoita. Kuvassa vasemmalla pariskunnan poika tai vävy kantaa loppuja kukkia.

Tämä kumaraselkäinen rouva oli alkuiltapäivästä jo niin väsynyt, ettei ollenkaan huomannut näitä kukkienantajia.

Metrosta ulos tullessa olikin edessä aikamoinen ihmisjoukko. Jälkeenpäin katsoen toimimme hiukan typerästi kuten kaikki muutkin sokeat lampaat, ja lähdimme kiipeämään jyrkkää mäenrinnettä, koska kaikki muutkin. No, kukaan ei kaatunut vaikka joukkomme hajosikin. Itselläni oli loppujen lopuksi erittäin hyvä näköalapaikka (äiti älä lue seuraavaa:) jyrkän rinteen reunamalla. Pidin kovasti kiinni, ei ollut vaaraa pudota. Seisoimme tiukassa rykelmässä tuntemattomien kanssa, kaikilla niskat kenossa ja nokka kohti taivasta. Ilotulitus oli hieno! Se kesti varmaan vartin, ainakin jos minun ajantajuuni on mitään luottamista, ja useinkaan ei ole. Näin myös Voitonpuistosta sekä jostain pohjoisempaa kohoavia pamauksia. Kerrassaan ihana ilta.

Kukitettuja kiviä on yksi jokaiselle toisen maailmansodan vuodelle.

Näin loppuun pieni vinkki: kannattaa opiskella venäjää, sen avulla tutustuu mielenkiintoisiin (niin venäläisiin kuin muunkinmaalaisiin) ihmisiin! Plus mulla on luotettavasta lähteestä tieto, että Suomesta ja suomesta kiinnostuneet ihmiset ovat kilttejä. Tähänastisen perusteella olen samaa mieltä.

Raportti

Viikonloppu hurahti ohitse jotensakin nopeasti, vaikka se alkoi oikeastaan jo torstaina. Tai todennäköisemmin se tuntuu kuluneen vauhdilla siksi, että minulla on ollut paljon tekemistä. Tiistai aloitti viikon ahkeralla luennoilla istumisella (yhdellä taisin aktiivisesti torkahdella), keskiviikkona näin pitkästä aikaa metsää ja tajusin, kuinka suurkaupunki ahdistaa vaikken sitä tiedostakaan, torstaina kokattiin ja syötiin jälleen urakalla. 

Vt. neropatti

Käytiin K:n kanssa tänään äänestämässä. Se oli helppoa, kun tuo suurlähetystö on parin korttelin päässä. 


Toimimme älykkäästi lähetystön ovipuhelimessa: kerroimme, että tulemme äänestämään. Venäjäksi. Vartija toisteli että mikä probleema, se ei ymmärtänyt meitä. Sitten kysyi että puhutaanko me englantia, ja sitten suomeksi että niin äänestämäänkö te tulitte, ja me kiljaistiin joo. Vartija vaan hekotteli, että löytyihän se yhteinen kieli lopulta. Öh sori, joo, ei ilmeisesti tullut tyttöjen mieleen että niin kuin Venäjän konsulaatin henkilökunta Turussa on venäläistä, ehkä Suomenkin suurlähetystössä on suomalaiset ovenvartijat. Heh. 


Äänestäminen on kivaa. Ilmeisesti olen ollut äänioikeutettu vasta niin vähän aikaa että puuhassa on uutuudenviehätystä. Äänestystilanteita ei toki tule kovin usein vastaan. Nyt oli hommassa vielä lisäjännitystä, kun piti muistaa vaalipiiri, sitten laittaa lappuun osoitetta ja sotua ja vielä keskusvaalitoimiston (oliko se se hmm) osoite, ja sitten sai sujautella lappuset kirjekuoriin ja vielä liimailla kuoret kiinni! Voi miten olinkaan innoissani. 


Koin hahaa! -hetken kun näin yhden Treen yliopistolla pyörineen käännöstieteilijän siellä suurlähetystön sisäpihalla. En mä sitä tunne, ja vielä vähemmän se mua, mutta kunhan huomasin. 


Lueskelin vähän aikaa sitten Suomen Moskovan-suurlähetystön rakennuksen historiaa. Se on majoittanut Ruotsinkin suurlähettilästä vähän aikaa kun naapuri ei ollut vielä pykännyt omaa pytinkiään. Tosin nyt mulle muistui mieleen että kyse saattoi olla USA:n lähettiläästä, mutta en pysty tarkistamaan, kun nettiyhteys on tänään etanatuulella. (Tai no ei millään tuulella, vaan mun pitää vielä pistää pari satasta automaattiin että pysyy tatsi maailmaan.) Muitakin mielenkiintoisia asioita siihen liittyi, mutta muistini ei ole niin hyvä että niitä voisin lukijalleni esitellä. Guugle kertoo. 


Kovin pitkälle rakennukseen me ei tietenkään haahuiltu, mutta jo aulakin oli varsin vaikuttava. Siinä oli avointa tilaa varmaan kolmen kerroksen verran, ja arkkitehtuuri modernia mutta miellyttävää. Seinän kokoinen ikkuna näytti harmaan osittain kivetyn sisäpihan. Ja sitten siellä aulan seinällä oli kiva siniharmaasävyinen taideteos, mutta taiteilijaa en tietenkään muista. Varmasti huvittaa paljon lukea tällaista tekstiä "siel oli yks hiano juttu mut emmä muista et mikä se oli", pahoittelen. 


Ehti tässä päivässä olla onnistuminenkin jo: kaupassa kaivoin kassatädille pikkukolikoita että se sai antaa takaisin tasan viissatasen. Minä sain siitä hyvästä nätin hyvästelyn ja hymyn! Mukavaa. 


Alun kuva on Kievskajan metroaseman liepeiltä. Vihreä pilkahdus on vähän väärää sävyä keväiseksi.

Pitkiä pellavia! С праздником, все женщины!

Kokeilin kynsiäni videon tekemisessä. Tuosta ylhäältä kun painatte playta, niin näette, miten Moskovassa juhlittiin sunnuntai-iltana laskiaista. Tietenkään en älynnyt ottaa videokuvaa Radoves'-ryhmän esityksen ensimmäisestä kappaleesta. Se oli suoraäänistä, kiertelemätöntä kansanlaulantaa, joka onnistui soittelemaan jotain kieliä minunkin sisälläni. Tyypillistä, että se mielestäni paras osa jäi pelkän kuvailun varaan. Lopun kappaleessa Edita Pjeha laulaa valkoisesta illasta. Kuvat ovat minun ottamiani, ja niissä esiintyvät erilaiset laskiais- eli maslenitsanuket. Чучело (čučelo), olkinukke, tai kostroma, on tämän nuken nimi.

Tässä vaiheessa ihmettelen, miten meitä täällä maailmassa johdatetaan. Olin nimittäin viikonloppuna ystävien kanssa pienellä kiertomatkalla, jonka viimeinen etappi ennen Moskovaan paluuta oli nimenomaan Kostroman kaupunki. Wikipedia tietää kertoa, että kaupunki kuten myös samanniminen joki on nuken tavoin todennäköisesti nimetty kokkoa tarkoittavan sanan kost'or (костёр) mukaan.

No, ilman sen kummempia aasinsiltoja matkaselostukseen. Lähdimme perjantaina klo 11.40 liikkeelle, ja olimme junassa kello 14. Junaan pääsyä edelsi puolisentoista tuntia harhailua ja epätietoisuutta, koska netistä ei ollut löytynyt kunnon aikataulutietoja, saati lipunhintoja, ja asemalla palloilu alkoi ottaa päähän. Pääsimme kuitenkin junaan ja minä pupelsin eväitäni ettei nälänhätä uhkaisi matkatunnelmaa. Seuraavassa kuvakertomus matkastamme.

Junamatka Moskovasta Rostov Velikiin kesti kolmisen tuntia

Aina ajoissa!

Rostov Veliki

Rostov Velikin korallinväristä Kremliä

Vuonna 1977 rakennettu hotelli Volga on sisustettu ainoastaan kertaalleen, ja maulla

Turkompleks Volga

Tuolla me oltiin! Kostroman linja-autoasema

Piilotin matkakuvauksen katkon taakse: paina alta sinistä sanaa.

Jumissa

Ne teistä, harvalukuinen yleisöni, jotka käyttävät Naamakirjan nimellä tunnettavaa sosiaalista internet-palvelua, saattoivat aamupäivällä huomata, mitä johtui siitä, että esittelin uskomattomia käsivoimiani. Seuraukset olivat hiukan epäonniset.

Asuntolahuoneemme ovessa on lukko, jonka saa kiinni vain sisäpuolelta. Siihen ei ole avainta, ja sillä on tapana jäädä jumiin, kun sitä yrittää aamulla avata. Emme laita sitä kiinni kuin yöksi. Toisessa huoneessa asuvan naapurin ovessa on kunnollinen lukko. Toki myös kämppämme eteisestä yleiselle käytävälle vievän oven lukko toimii, eli ei tänne kuka tahansa kesken meidän uniemme tule.

Tänä aamuna lukko oli sitten entistä pahemmin jumissa. K ja minä kääntelimme sitä vuorotellen, mutta tietysti turhaan. Minä satuin olemaan se onnekas, jonka näpit olivat lukossa kiinni sillä hetkellä, kun se päätti antaa periksi. Väänsin kunnolla, ja lukko kääntyi eri tavalla kuin aikaisemmin. Samalla jotain kilahti ja rasahti, ja tunsin, että kääntyvä osa jäi käteeni.

Repesimme nauruun, mitä muutakaan. Jippii.

Mitäs nyt? Korealainen kämppis oli tainnut jo lähteä menemään omasta huoneestaan, häneltä ei voinut pyytää apua. Harmi, että K olisi juuri tänään mielellään ollut ahkera opiskelija, mutta nyt jouduimmekin odottelemaan lukkojen takana. Olimme jumissa varmaan vähän tunnin tai pari (köh, saatoin jatkaa kauneusuniani enkä tiedä tarkasti), kunnes luento yliopistolla loppui ja ystävä A näki K:n tekstarin. A hälytti apuun Alla Nikolajevnan, joka soitti alakerran vartijoille, ja pian ovemme takana koputeltiin. Täällä ollaan, ja sori että teidän täytyy olla siellä meidän oveamme murtamassa.

"Kenen varalta te oikein ovenne lukitsitte?" meiltä kysyttiin. Öö, jotenkin sitä oletettiin, että kun ovessa on lukko, sitä voi käyttää. Ilmeisesti ei olisi kannattanut.

Vartija yritti hartiavoimin murtaa ovea, sitten nostella saranoilta. Saranat ovat huoneen puolella, tai en tiedä, johtuiko siitä, mutta tulosta ei syntynyt.

Kohta kuului: "Odotelkaas hetki, käymme hakemassa vähän tykötarpeita."
Noin vapaasti suomennettuna.

Kului hetkinen. Sitten ovirukkaamme alettiin taas koetella. Se rytisi kuin pahankin myrskyn kourissa. Seinäkin tärähteli. Ajattelin jo, että pitäisikö siirtää ns. keittiökaappimme pois oven vierestä, siellä kun on särkyviä asioita. Sitten ovenraosta näkyi kirveen terä.

Ovenkarmi valitti ja vääntyi. Raosta näkyi liikettä. Ovi vääntyi enemmän auki, mutta lukko oli vielä kiinni ja vastusti. Ponnistus. Lukko antoi periksi.

Oven takana oli se kaikkein lyhyin vartijoista. Onneksi hän vaikutti ottavan jutun aika positiivisesti. Toinen vartija kyllä kävi torumassa, ettei olisi saanut laittaa lukkoa kiinni. Tämä lyhyempi heppu naureskeli, että kuinka ette käyttäneet vaikka veistä ja sillä avanneet oveanne. Hyvähän siinä on ruokaveitsellä käännellä lukon kieltä edestakaisin, kun kieleen ei kohdistu painetta eli ei mikään estä sitä liikkumasta. Yleensä lukon systeemi jumittui jotenkin siellä sisällä, ja sitten ovea täytyi vielä hieman tönätä, että kieli tuli sisään.

Vartija tuli vielä kiinnittämään saman lukon takaisin paikalleen, ettei ovessa olisi reikää. Nyt voimme sitten käännellä lukkoa ilman telkien taakse jäämisen vaaraa.

Mitä tästä opimme? Kannattaa tutustua oikutteleviin lukkoihin kunnolla, ja niiden niskoitellessa käyttää voiman sijaan oveluutta.

Maalaamatonta puuta ja venäläistä poppista

No kai mä nyt kirjotan sitten kunnolla tuosta matkastani. Näissä kolmessa päivässä, jotka olen ehtinyt täällä Moskovassa viettää, on tosin ehtinyt jotenkin kulua enemmän kuin 72 tuntia, siitä olen ihan varma, ja siksi tuntuu hassulta palata kaukaiseen aikaan parin päivän taakse.

Varoitan heti alkuun: tämä on maratonipostaus, koska olen väsynyt ja käytän turhan paljon sanoja.

Tiedotus perheelle: en tulekaan ihan heti käymään kotona, koska saan monikertaviisumin vasta huhtikuussa. Tyhmääääää. :( Jää J sun vanhat väliin ja kaikkea.

---

Sen verran eroa on Prahan elämään, että kuvia olen ehtinyt ottaa vain kaksi, mutta samaa taas on se, että kämppiksen kanssa tuntuu käyneen hyvä tuuri. Tänäänkin kahviteltiin hauskassa paikassa Chistie Prudyn lähellä useampi tunti. Siksi koputankin puuta, koska nyt vaikuttaa siltä, kuin olisimme tunteneet tämän suomalaisen journalismiopiskelijan kanssa jo jotenkin pitemmän aikaa. Toivon, ettei mitään ongelmia tulekaan.

GUM-tavaratalo iltaloistossaan

Jospa siirrymme asiaan. Seuraa sekava sepustus viime lauantai-maanantailta, pysähdyksiä olivat Tampere, Helsinki, Pietari sekä lopulta Moskova.

Minulla oli suunnitelmana tulla turvallisesti ja jännityksettömästi Tolstoi-junalla Moskovaan. Olin hyvissä ajoin Helsingissä ja istuskelin tyytyväisenä ystävän kanssa kahvilla (oli muuten mahdottoman ihana nähdä!) ja hykertelin itsekseni, kuinka aion mennä ajoissa rautatieasemalle että ehdin raahata matkatavarani (rinkka ja pieni matkalaukku sekä etureppu, koska luovutin kunnianhimoisen "ainoastaan kaksi roudattavaa kappaletta" -periaatteeni suhteen heti matkani ekalla etapilla, eli Tampereella) ylös Helsingin rautatieaseman tavarasäilytyksestä. Sivuhuomautus: siellä säilön käytävällä muuten istui noin seitsenpäinen viroa puhuvien nuorten miesten porukka, joka käytteli yhtä miniläppäriä ja hörppi olutta.

Lippu poltteli taskussa, kun kuudelta talsimme ystävän kanssa laiturille. Vaan kappas, ei ollutkaan taululla Moskovaan menevää junaa. Ystävä tarjoutui kysymään. Minä jäin hölmönä laiturille töröttämään. Ilmeni, että ei ihme, kun tahdonvoimani ei riittänyt Tolstoi-junan kutsumiseen aikataulunäytölle, koska se oli lähtenyt jo 17.52. Minä olin ylpeänä muistanut vanhojen papereitteni perusteella ulkoa, että lähtöaika on 18.23. Oikein minuutitkin tarkasti tiedossa! Ja pah. Muutama aika kirjava sana pääsi kun oli kerrankin tilanne vähän sadatella. Oma tyhmyys ottaa aina päähän kaikkein eniten. Tietysti se lähtöaika luki lipussani, ja varmaan virkailijakin sen sanoi, mutta mähän tiesin sen jo, niin enpä vilkaissut.

Ai niin, jo lauantaina olin herättänyt ystävissä tuttavissa Tampereella levottomuutta, kun kerroin, että aion hypätä Moskovan-junaan sunnuntai-iltana, mutta että lippua ei vielä ollut, koska Tampereen aseman kansainvälinen lipunmyynti on auki vain ma-pe kello 9-17. Minä tietysti olin liikkeellä lauantaina kymmentä yli viisi. Vuoronumeroni oli sitten 803. Opinpa tämänkin. Helsingissä kuitenkin myydään ulkomaille lippuja koko viikon kello 21 asti, että tiedät sitten sinäkin siellä toisen näytön takana, kun päätät lähteä yks kaks yllättäen minua vilkaisemaan.

Eli plan B tai toisin sanoen varasuunnitelma otettiin käyttöön. Savonlinjojen suomalainen bussi lähtee vasta kello 23, mikä oli mielestämme myöhään, joten suuntasimme sinne Kampin taakse hotelli Presidentin ja Tennispalatsin kulmille. Siellä oranssiin toppikseen pakkautunut täti heti huusi meidät bussiinsa. Ystävä ei nyt kuitenkaan tälle matkalle lähtenyt mukaan, vaikka joku kerta mä kyllä vielä... ;) Lähtö oli kello 20 ja matka maksoi 25 euroa. Ilmeisesti 30 eurolla haetaan kotiovelta, kuten eräs täti jossain keskustan jälkeen, ehkä Hakunilassa. Vertailuna Savonlinjat 39 euroa Hki-Pietari. Allegro näyttää kustantavan 84 euroa.

... sekä GUM-katok eli tämän fiinin tavaratalon nimikkoluistinrata Punaisella torilla

Minibussi körötteli siis itään. Väestä muut olivat venäläisiä (tai ainakin venäläisen nimisiä) paitsi minä ja yksi suomalainen opiskelijapoika. Rajalla päädyin siihen tulokseen, että takapenkin Bakir-tai-jotain-sinnepäin oli vaaleansinisine passeineen epäilyttävä, kun tietokonevarusteita täynnä olevia kasseja syynättiin tunti. Lopulta matka jatkui. Tie vaan oli huomattavan reikäinen. Irvistin joka kuopan kohdalla ja muistin takatilaan tungetussa matkalaukussa oleilevaa konettani. Matkalaukun vetokahva tietysti meni rikki jo Helsingissä ja viimeinenkin säälittävä kahvan ripe irtosi rajalla uudelleenpakkauksen yhteydessä. Vova-kuski jätti sen muistoksi bussiinsa.

Matka oli yllättävän uninen. Sain torkuttua lämpimän vierustoverini kyljessä, olisiko ollut Sergei tai Jaroslav. Saavuimme Pietariin kello 4.30 paikallista aikaa, eli minulle puoli neljä. Sain mukavan turistikierroksen. Ensin jätettiin pari matkalaista kotioville Vasilinsaarelle ja sitten huristettiin Iisakinkirkon ohi ja Nevskin päästä päähän. Käsitin, että Ploštšad Vosstanya eli Kapinanaukio oli viimeinen pysäkki. Tai on, jos sillä on hotelli Oktjabrskaja. Ainakin sen toisella puolella oli Moskovan asema, jolle minä hilasin väsyneen persoonani kaikkine lisäkkeineen.

Kädet huusivat apua ja silmät seisoivat päässä. Työnsin 24-h-lipunmyynnin ovea hyvän aikaa ennen kuin älysin kokeilla samaa taktiikkaa kuin edelliseenkin oveen: työntämistä. Johan toimi. Junalippu Moskovaan järjestyi sopuhintaan 2660 ruplaa, eli 70 euroa. Se oli sellainen bisnes-pikapikajuna. Lähtö 6.45, ei pysähdyksiä, perillä 10.30. Taisin itse asiassa matkustaa tunnin vähemmän kuin Tolstoi-juna? En pysty harrastamaan matematiikkaa tällä hetkellä.

Vietin aikani Pietarissa erittäin hedelmällisesti: seisoin asemahallin seinustalla parin mummelin muodostaman harvan rivin jatkona. Siinä ehti hyvin järjestää omaisuuttaan ja siirrellä rahojaan paikasta toiseen, ehdottoman turvallista :P No olin varovainen. Oli muuten hauska nähdä ehkä 13-vuotias poika melkein metrisen ruusun kanssa jotain junaa odottamassa. Useimmat näistä kukkapukettimiehistä kun ovat ihan aikuisia. Tietty kukka se on kukka vaikka tulisi varhaisteiniltä.

Juna oli hieno ja penkillä oli epämukava nukkua. Moskovassa seikkailin metrossa hyvän aikaa. Lopulta lopulta raahauduin pitkin loputtomiin jatkuvaa katua. Rengastin matkalaukkuni vyöhön, joten sitä sai hilata perässä eikä tarvinnut enää kantaa. Perillä huoneessa ensi töikseni vietin tunnin tuijottaen seinää ja sitten uudistuin suihkussa. Lopulta kaaduin sänkyyn kävelylenkin ja muun ohjelman jälkeen joskus kymmenen tai yhdentoista maissa.

Se satanen hintaa tekemättömälle matkalle Hgistä Moskovaan jäi kyllä hieman kaivelemaan. Jos kukaan on tulossa tätä väliä seuraavan kahden kuukauden aikana, niin täältä saisi yhden käyttämättömän lipun. Ehkä sen voi lunastaa takaisin. Tutkin asiaa. Ja en voi käyttää sitä itse, koska minulle tehdään monikertaviisumi vasta huhtikuussa.

Olen opiskeluiden suhteen ryhmässä noomer 1. Huomenna on joku luento jossain. Tason näen sitten. Samoin huomenna mut rekisteröidään vihdoin viimein ja muutenkin hoidetaan paperitöitä. Olen kyllä visitoinut kv-toimistossa sekä eilen että tänään. Alla Nikolajevna jutteli mulle ja ranskattarelle päälle tunnin. Tsekkiä täällä ei opeteta, puolaa kylläkin, mutta aloittavaa ryhmää tuskin on. Suomen käännöstunneille aion tunkea. Muuten en vielä tiedä mitään. Täällä ei kai ole kovin paljon vaihtareita vielä, vaan huomenna tulee lisää ja lopullisin tieto kevään systeemeistä tulee joskus kuukauden päästä, kun tulee porukkaa taas. Voi huoks. Onneks mulle on oltu ystävällisiä. Paitsi kaupan kassalla sain torut kun unohdin punnita omppuni. Mutku Skalkan Tesco! Kassalla tapahtui se.

Ok, nyt menee löpinä liian sekavaksi ja kellokin on puoliyö. Unia.

Kerta se ensimmäinenkin

No niin, nyt on siirrytty koti-Suomen kamaralle. Ei ihan seikkailuitta tosin.

Lentoni oli tarkoitus lähteä klo 17.30 Prahasta. Minä ja muu koneellinen istuimme kentällä vielä kello 18, mutta kymmentä yli pääsimme koneeseen. Siellä jatkoimme odottamista. Vieressäni istui tšekkiläinen vanhempi nainen, jonka oli tarkoitus jatkaa Nizzaan. Hän meinasi jo palata pois koneesta, koska ei kielitaidottomana pitänyt ajatuksesta mennä Münchenissä hotelliin. Toisella puolellani istuva tšekkityttö, joka oli koko ajan tulkannut kuulutuksia naiselle, kuitenkin joutuisi myös menemään hotelliin ennen Ankaraan pääsyä, joten rouva muutti suunnitelmiaan. Onneksi, sillä lähtö oli enää kymmenen minuutin päässä, ja lentoemännän mukaan matkatavaroiden kaivaminen olisi jälleen viivästyttänyt meitä.

Ilmeisesti syy lentoni myöhästymiseen ei niinkään ollut lumi tai huono keli, vaan tiedonkulun ongelmat. Ensin kapteeni kuulutti, että Brysselistä ja Kölnistä ei tule tietoja, mutta sitten hän ilmoitti, että nuo paikat kyllä tietävät tarpeeksi, mutta Prahassa ei meidän lennosta ole informashuunia. No, Prahan pääkin sai ilmeisesti sitten piuhansa toimimaan, ja me lensimme.

Kuten edeltä huomasi, tämä kahden tunnin viivästys vei monelta jatkoyhdeyden. Minä taas pääsin vähän kuin siivellä nopeasti koneesta toiseen Münchenissä. Helsinkiin oli nimittäin matkalla raskaana oleva nainen, jolla oli kiire perille. Olin sattumalta istunut hänen ja hänen miehensä vieressä Růzyněn kentällä, ja hän oli kyllä kovin tuskainen. Koetin miettiä, mikä sairaus hänellä mahtoi olla, mutta raskautta en tullut ajatelleeksi. Nainen oli suomalainen, ja puhui miehensä kanssa englantia ja tsekkiä.

Münchenissä sitten kaikki kuusi Helsinkiin menijää kiidätettiin seuraavan koneen ovelle ennätysajassa. Sen koneen lentäjä teki varmaan jotain jännittävää, sillä reilun puolen tunnin myöhästymisestä huolimatta se tuli Helsinkiin vain viisitoista minuuttia myöhässä.

Helsingissä tuli sitten yksi "eka kerta" jota ei matkailija kohdalleen kuvittele: sininen laukkuni ei pyörinytkään hihnalla. Odottelin kolme varttia ja menin sitten juttelemaan virkailijalle, koska päähäni pälkähti, että eihän siellä Münchenissä pysähdytty matkatavaroita kyytiin ottamaan. Kuulemma se tulee sitten kotiovelle sitten aikanaan. Toivottavasti vaan ehtii tulla ennen kuin palaan Prahaan... Olisi hauskempi antaa ihmisille joululahjoja silloin kun joulu on jotakuinkin ajankohtainen :P

Bussi Tampesteriin lähtee vartin päästä. Etsinpä laiturin.

Onneksi tuli käytyä siellä Saksan puolella niin on nyt euroja kukkarossa.

Hopi hopi

Alkuun tiivistelmä: pääsin ajoissa takaisin Prahaan, ehdin maksaa vuokrani ja huokaista huoneessani helpotuksesta. Maanantai on odotuksistani huolimatta päättynyt onnellisesti. Aamu nimittäin oli melkoista ravaamista.

Sunnuntai vietettiin rauhassa Münchenin pohjoisessa kolkassa (olin luullut, että sijaitsemme ennemminkin keskustasta etelään...) Pojat kokkasivat (tai no , ja heidän astrofyysikkonaapurinsakin tuli käymään. Vaikka en niin kovin mausteisten ruokien ystävä olekaan, täytyy sanoa, että sen kämppiksen curryinen kana-sienikastike oli erittäin maukasta. Sellaisella oikean ruuan tavalla, eikä "vähä jotain heitin, meni liikaa soijakastiketta" -tavalla, kuten itse tapanani pidän. (Äiti, ruoanlaittotunteja ilmeisesti kaivataan. Tai sitten vaan kokemusta.)

Todiste!

Iltapäivällä (ok, joskus neljän jälkeen, siksi kaikki kuvat pimeitä) sitten lähdin E:n kanssa vanhaan kaupunkiin (vanhaankaupunkiin? ääk, suomi pettää!). Siellä oli komea uusgoottilainen Rathaus, jonka on joskus 1870-luvulla suunnitellut vain 25-vuotias opiskelijanplanttu. Väki oli tietysti purnannut, mutta uskallan väittää, että müncheniläiset ovat nykyisin jotakuinkin tyytyväisiä aikaansaannokseen. Raatihuoneen lisäksi keskustassa oli joulutori poikineen, ja jälleen maistelimme höyryävää Glühweinia.

Münchenin raatihuone jokseenkin merkillisestä kuvakulmasta

Söpöimmällä torilla

Tuossa tornissa sisällä kiertävät joulukuvaelman hahmot, jotka ovat ehkä ihmisen kokoisia. Tuolla lipan alla oli sitten makkarakoju. Sopii kivasti stereotyyppeihin. Tässä ihan vieressä muuten nähtiin yhdellä naisella sämpylän välissä valehtelematta puolimetrinen makkara!

Olemme joka adventtina osuneet kirkkoon tai vähintään kirkon viereen. Tällä kertaa kyseessä oli katolinen, miellyttävän vähäkultainen kirkko Isertorin vieressä.

Iser-joki jäi näkemättä, mutta yksi Eva kyllä nähtiin: tapasin sikäläisen monivuotisen kirjekaverini. Oletukseni oli suunnilleen oikea, sillä hän oli herttainen ja hiukan vakava. E kutsui hänet isonsiskon oikeudella veljensä keittiöön nauttimaan omenateestä (join itsekin ehkä kolme kupillista) ja juustolla päivitetystä currykastikkeesta. Juttelimme ja häädimme vilua jälleen Glühweinilla, sillä pojat eivät kuulemma säästösyistä paljon patterin termostaatteja kääntele. Eivät tosin myöskään palelleet, toisin kuin me heiveröiset tyttöihmiset.

Nukkumaanmenoaika tuli E:lle ja minulle vähän aikaisemmin kuin pojat olivat ehkä odottaneet. Heidät passitettiin pois television äärestä ja me kääriydyimme peittoon. Olisi aikainen herätys.

Aamulla tein klassisen virheen: painoin kännykän herätyskellon torkulle.

Tulin tajuihini, kun katsoin kelloa minuuttimäärällä 7:30. Bussi lähtisi keskustasta kahdeksan reikä reikä. Pystyyn ja äkkiä.

Kenkäni nirskahtelivat eteisen muovimattoon, kun sidoin niiden nauhoja. Unisilmäiset pojat heräsivät siihen, tosin E:n veli ei edes päätään tyynystä jaksanut nostaa :D Ymmärrän hyvin. Aamu-uni on usein se paras uni. Sieltä ovenraosta he toivottelivat hyviä matkoja, ja minä koitin parhaani mukaan kiittää kestityksestä ynnä majoituksesta.

E ponkaisi samalla ovenavauksella minua saattamaan, ja hyvä oli, että tuli. Ensinnäkin hän oli vähän paremmin perillä metrolinjoista, sekä noin yleisesti ottaen puhuu saksaa, joten pystyi tiedustelemaan muilta matkustajilta junien kauttakulkuasemia, mutta ennen kaikkea hän toimi erittäin hyvänä kirittäjänä, kun parhaamme mukaan pingoimme oikeaan suuntaan. Onneksi kaduilla ei ollut jäätä, eikä paljon vettäkään.

Tietysti meidän piti sitten metrolinjan vaihdon jälkeen ajaa yhden asemanvälin verran väärään suuntaan. Revittiin vähän huumoria nopeasta nousemisesta (kumpikin meistä venyttelee mielellään pitemmän kaavan mukaan ennen heräämistä) samalla kun vilkuiltiin toisella silmällä kelloa. Tasan kello kahdeksan olimme vasta lähdössä toiseksi viimeiseltä metroasemalta. Aloin laskeskella, millaisia kohteliaan anelevia sanamuotoja osaisin asuntolan respan tädeille kehitellä vuokranmaksusta myöhästymisen perusteluksi.

No, putkahdimme joka tapauksessa oikealle asemalle niillä viimeisen jälkeisillä minuuteilla ja ravi jatkui. Olisi ollut liian helppoa kulkea se kymmenen metriä joka laiturilta bussiaseman katokseen suoraviivaisesti mitattuna olisi ollut, joten nousimme portaat ja metroraiteiden toisella puolella tramppasimme toiset alas. Minun mielestäni meidän olisi pitänyt mennä kulman ympäri ihan toiseen suuntaan, koska sieltä luulin tulleenikin, mutta en onneksi avannut suutani, koska yksi bussi oli juuri kohdallamme. Ja sen ikkunassa luki München-Prague-München. Ja se pysähtyi meidän kohdallemme.

Toistelimme siinä hetken Prahaa ja Pragia ja Pragueta, ja E lähti vielä juoksemaan muut aseman bussit läpi, josko löytyisi sopiva. Minä en hirveästi kuskin saksasta ymmärtänyt, mutta se nyökytteli Pragille eikä käskenyt pois, kun nousin kyytiin ja tyrkytin lippuani. E ehti tyrkätä vielä tuliaisherkkua mukaan, Lebkucheneita, saksalaisia pehmeitä piparkakun oloisia joululeivonnaisia. En ehtinyt E:lle edes kunnolla jouluja toivottaa, kun bussikuski ihan selvästi kysyi nimeäni, ja koetin tunkea passiani sille käteen. Ja kissan viikset, ei sitä kiinnostanut minun passini, nauroi vaan että kai sinä itse tiedät, kuka olet, ja että menepäs istumaan. Minä menin, ei ollut pelottava kuski ja löytyi tyhjä penkkiparikin.

Paras kohta oli, kun kuski vielä tuhisi etupenkin leideille tai jollekin ns. aikuisten ihmisten huolten kuuntelijalle: "Diese Junge...!"

E totesi, että onpa another adventure for the diary. Näin on, kun päätös oli onnellinen.

Bussissa oli sitten aikaa ihmetellä maailmaa. Vähän lähempänä Münchenin keskustaa näin vuoden 2006 olympialaisiin rakennetun stadionin. Se oli kuin kokoelma salkojen varaan jäätymään jätettyjä lepakonsiipiä, varsin massiivisia sellaisia. Toisessa lähistön isossa rakennuksessa oli kylkiäisenä rakennelma, joka oli ehkä jonkinlainen torni, mutta muistutti lähinnä kieroon puristettua juomatölkkiä. BMW:n toimistot olivat neljä yhteen liittynyttä lasi-ikkunalieriötä. Jalkapallostadion oli kuin vaahtokarkista rakennettu. 


Siinä vaiheessa, kun oikealla harmaanruskeat elementtitalot alkoivat näkyä meluvallin yli, tie sukelsikin kymmeneksi minuutiksi maan alle. Heh. 

Yläpuolella olevissa epämääräisissä bussin ikkunan läpi otetuissa kuvissa näkyy jonkinlaisia pylväitä pystyssä pellolla. Näitä oli ihan valtavasti autobahnin kummallakin puolella kumpuilevilla pelloilla. Ne näyttävät kannattelevan jonkinlaista isosilmäistä verkkoa, mutta tarkoituksesta minulla ei ole hajuakaan. Yksi traktori näytti kovin pikkuiselta tällaisten seassa, joten näihin väleihin mahtuisi kevyesti vaikka kaksi.

Olin Prahassa vähän ennen kahta, ja pääsin asuntolalle joskus viittätoista yli. Maksoin vuokran. En ollut viimeisellä minuutilla tuskanhiessä kylpemässä.

Vilkaisin myös uudemman kerran sitä office hoursit ilmoittavaa lappusta. Perjantaina rahakirstu ottaa lahjoituksia vastaan vain klo 8-11, joten olinkin ollut monta tuntia myöhässä sen luulemani viiden minuutin sijaan. Parempi näin, ei tunnu niin tuskaisalta.

Tänä iltana suuntaan kotikonnuille. Palaan tänne uudenvuoden kynnyksellä, ja silloin sopii odottaa uusia juttuja. Jos tosin vaihtoaikani Münchenin kentällä (tiedetään...) venyy, saatan purkaa turhautumistani tänne. Illalla sitten näen, onko siellä lunta vastaan taistelu yhtä hankalissa kantimissa kuin uutisten perusteella Frankfurtissa, vai onko sadekeli tehnyt tehtävänsä.

P.S. Noloa tunnustaa, mutta löysin juuri villasukkani. Olin pakannut ne lenkkareihin. Villasukkia olen syksyn mittaan kaipailllut, mutta lenkkareita näemmä en...

Ofis auors!

Mieli mustana kuin viikon takainen Hostivař.

Nyt ei löydy pilkettä silmäkulmasta. Piti maksaa vuokra. Aamulla jonotin puoli tuntia, mutta sitten tuli respakopin tädeille lounastauko ja muutenkin mun piti lähteä luennolle. (Luennolla taasen piti olla kielioppikoe, mutta opettaja oli unohtanut ne kotiin. No, onneksi en opiskellut kovin ahkerasti.)

Välihuomautus: Suomalainen pääni ei käsitä tätä teknisten taukojen tarvetta. Kopissa oli kuitenkin kaksi tätiä, joten miksi pitää pistää rahastuspalvelut puoliltapäivin kiinni tunniksi ja kolmeksi vartiksi? Melkein kaksi tuntia! Miten kauan ne syö? Tai kaivelevat varpaankynsiään, mitä ikinä keksivätkään tehdä. Miksei se toinen voi ottaa vastaan ihmisten vuokrarahoja sillä aikaa kun toinen on tauolla, kysyn vaan? Liian tehokasta varmaankin. Rahojen käsittely kun ei näillä rouvilla niin kovin sukkelaa muutenkaan ole.

Takaisin kielioppiin. Kokeen puuttuminen tarkoitti normaalia luentoa. Olin laskenut, että lyhyen kokeen jälkeen (opettajan arvio: puolisen tuntia) ehtisin käydä hakemassa nimmareita indeksikirjaseeni ja sen jälkeen maksamaan vuokran, mutta nyt pääsin pois vasta kahdelta. Asuntolan respan office hours loppuu kello 15. Matka Hostivařiin kestää melkein kolme varttia. Pikaisesti kaupan kautta metroon. Olin viittä vaille kolme jonossa. Jotkut italialaiset maksoivat pesukonettaan edessäni, yksi tyttö osti tupakkaa. Tupakkaa! Sitä voi ostaa ympäri vuorokauden, kuten rakas resparouva valkoisissaan meille ensimmäisenä iltana äänekkäästi demonstroi, miksi oi miksi juuri nyt piti tulla siihen jonoa pidentämään?

Pääsin tiskille neljä yli kolme. Jo edelläni ollut poika oli saanut eioota, ei nyt pysty ottaan enää rahaa, office hours meni, säestyksenä naputus ikkunaan teipattuun lappuun. No, täti jopa hymyili minulle myötätuntoisesti kun ähisin epäonneani, puhuinhan hänelle sentään tšekkiä. Viidestä minuutista ei voinut joustaa. Säännöt on sääntöjä. Maanantaina voi maksaa.

Ainoa mutka matkassa vaan on se, että olen lähdössä viikonlopuksi Müncheniin. Palaan juuri silloin maanantaina. Tässä tilanteessa tosin siunaan keskiviikkoista vastoinkäymistäni: sain paluubussiin lipun maanantaiaamuksi, vaikka olisin halunnut palata vasta tiistain vastaisena yönä. Ellei bussi ole lumen takia hirveästi myöhässä, *kop kop*, ehdin juuri ja juuri kolmeksi Hostivařiin. Ho hoo. Huvittaa paljon ajatella sitä tuskanhikeä, joka tulee nousemaan pintaan siinä vaiheessa kun bussi kääntää Florencin asemalle ja kello tikittää jotain yli kahta. Käytän sitten metromatkan selaamalla sanakirjasta mahdollisimman koskettavia vetoomuksia tiukkojen tätien varalle.

Hyviäkin uutisia on: viisumikutsu oli tullut perille vanhemmilleni. Nyt pitää vaan selvittää, onko Turun konsulaatti vielä auki ennen uutta vuotta. Sitten saisin lappusen passiini ja yksi huoli olisi hetkeksi kuitattu.

Nettisivuillaan viisumivaatimuksissa Turun konsulaatti kyllä vielä listaa HIV-todistuksen. Ehkä en vaan puhu siitä mitään. Ei sitä kyllä viimeksikään tarvittu.

Ja ai niin: sekin on ihanaa, että tänään illalla menen kuuntelemaan Mozartia ja Dvořakia keskustaan Obecní dům-nimiseen ihanaan jugend-rakennukseen. Täytyy ensin tehdä jotain sievät suolarajat keränneille saappailleni.

Tilanne eilen parin tunnin kävelyn ja puolen tunnin kuivattelun jälkeen. Kuulemma viinietikka voisi auttaa. Hyvä että otin saapasrasvan mukaan.

Tässä yksi Obecní důmissa sijaitsevan jugend-kahvilan kattokruunuista. Salissa oli myös pianisti ihanan, kirsikkapuiselta vaikuttavan flyygelin takana. Tuli Summertimet ja Oi jouluyöt, mm.