Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmiset. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Tällä hetkellä Berliini

En tiedä, kuinka moni enää tämän blogin puolelle eksyy, mutta kirjoitanpa nyt kuitenkin. Matkapäiväkirja kun on aika rajoitettu kooltaan, tänne saa enemmän tekstiä.

Pääsiäisen Moskovan-matkalta pääsimme luonnollisesti Suomeen. Tuli tutkittua Kouvolan kävelykatu päästä päähän ja ahdettua maha täyteen Coffee Housen muffinsilla sen jälkeen, kun nälkä oli tyydytetty Hesessä. Mitään muuta kovin yksityiskohtaista en siltä reissulta enää muista, paitsi että tapasimme paikallisia ystäviä hauskassa Ziferblat-kahvilassa (nimi tarkoittaa kellotaulua, logossa oli kellotaulu ilman viisareita). Siellä ei maksettu juomisista ja syömisistä, vaan kulutetusta ajasta. Plus tupakointi kielletty! Mahtavan söpö paikka.

Nyt on siis vuorossa Berliini, tulin eilen ja huomenna lähden Puolaan Wroclawiin. Tämän reissu pitää sisällään vaihtokavereiden tapaamista, mutta ainakin tämä alkupuoli ei ihan mennyt putkeen. Meitä oli neljä, jotka suunnittelimme tapaavamme täällä Berliinissä, mutta yksi on kovasti töissä ja toinen joutui viime hetkellä perumaan, koska uusi vuokraisäntä oli ruvennut hankalaksi juuri muuton kynnyksellä, ja sitä piti sitten jäädä selvittämään.

No, treffasimme sitten kaksin espanjalaisen P:n kanssa, ja mikäs siinä, hän tuntee Schönebergin alueen kuin omat taskunsa, koska on asunut täällä pari vuotta sitten kolmisen kuukautta. Hänellä olikin paljon uutisia kuluneelta vuodelta, ja on harmi, että emme kaikki voineet olla paikalla. Mutta minkäs sitä voi, joskus elämä käy päälle. Vuoden päästä ainakin täytyy kaikkien päästä paikalle, koska erityinen tapaaminen on jo lyöty lukkoon: yhden meistä häät! (Ei minun.)

Eilen kävimme syömässä intialaista ja sitten jäätelöllä, ja sitten jäin kävelemään kohti majapaikkaani. Totesin jälleen kerran, että nämä vinoon kulkevat kadut ovat pirullisia. Ei voi kiertää korttelia ja luottaa 90 asteen kulmiin, koska korttelit ovat usein kolmion muotoisia. No, omia jälkiään palaamalla pääsin aina kartalle.

Sellaista hauskaa vietin, että bongailin viime reissulla (kaksi vuotta sitten! huh) näkemiäni maisemia. Täällä vaihdossa ollut kaverini oli oppaana, kun kävelimme hänen lempparialueillaan täällä. Nyt olen nauranut itselleni moneen otteeseen, kun nämä maisemat sijaitsevatkin ihan majapaikkani vieressä. Minulla ei ollut mitään käsitystä niiden sijainnista kartalla, koska menin vain ystäväni perässä. Heh. Eli olenkin nähnyt vain yhtä ja samaa kulmaa Berliinistä koko ajan :P

Parvekkeet ovat hienoja. Ainakin näillä kulmilla liki joka parveke tulvii kukkia ja vehreyttä. Toisaalta sitten tietysti on niitä betonimöykkyjä, joilla ei kuki kuin männävuotinen muovituoli.

Kansallisia kokemuksia säästä: minusta on ihanaa, kun aurinko tuli esiin vartiksi: "aurinko paistaa". P ensin luuli että vitsailen, koska hänestä sää oli pilvinen: "tuollahan on noin paljon pilviä!" Heh, Espanja.

Yritän laittaa muutaman kuvan jossain vaiheessa reissua.

torstai 5. huhtikuuta 2012

Maha täynnä sushia

Ei ole yhtään turistiolo tällä matkalla. Tapaamme vanhoja ystäviä, yhden uudenkin olemme ehtineet saada jo. Hän tosin on erittäin hyvä tuttu erään trelaisen opiskelukaverini kanssa. Maailma on pieni - мир тесен.

Istuimme monta tuntia teellä hauskassa kahvilassa, jossa ei makseta ruoista ja juomista vaan vietetystä ajasta. Meiltä otettiin yhden henkilön nimi ylös ja saimme pöytäämme Pafnuti-nimisen herätyskellon. Pafnutin nimi laitettiin myös ylös, ja lähtiessämme sitten maksoimme parista tunnista 190 ruplaa per nokka, eli kuutisen euroa. Ei paha. Tähän hintaan joimme varmaan kukin kolme kuppia teetä ja kahvia sekä tuhosimme pari greippiä ja lukemattomia pikku keksejä.


Illalla kotona rullasimme itse sushimme. G oli laittanut ainekset valmiiksi, leikannut lohen ja kurkun ja keittänyt  riisin. Tuli hyvää! Teen lomassa maisteltiin leipäjuustoa, joka sai erittäin hyväksyvän vastaanoton. Lakkahilloakin ylistettiin, mutta erillään leipäjuustosta. En niitä ostaessani tajunnutkaan, että tässäkin suomalaiset syövät yhdessä suolaista ja makeaa. Muita vastaavia hassuja ruokia ovat pizza, jossa on ananasta, salaatti, jossa on rusinoita tai pipari ja homejuusto. No, kukin tyylillään. Vielä on mämmi maistattamatta... Kommentit voivat olla mielenkiintoisia!

torstai 30. kesäkuuta 2011

Kuumia aaltoja



Huh hellettä. Tänään juoksentelin hoitamassa asioita (kirjapaketti lähti Suomeen pussissa eikä laatikossa, joten kenkälaatikkometsästys olikin yhtä tyhjän kanssa) yhtenä hikiläiskänä. Tietty on ihan kiva, ettei tarvitse ennen iltakymmentä miettiä, tuleeko ulkona kylmä, mut vähän pitää valittaa. Okei, tykkään oikeastaan tästä kuumasta ilmasta. Yliopistolla sain kyllä vähän toruja kun olin opiskellut niin vähän. Vakuuttelin, että olen kyllä itse ihan tyytyväinen. Minusta tuntuu, että ystävien kanssa jutellessa opitut asiat ovat minulle nopeammin hyödyllisiä kuin jälleen yksi kirjallisuuskurssi, tai kielioppi, jonka idiomien avaamiseen tarvitaan pari sanakirjaa. Vielä tosin pitää oppia pois vakiovirheistä :P

Pieneksi loppukiriksi Moskovani päätteeksi kävin kuuntelemassa musiikkiyhtyettä nimeltä Gogol Bordello. He soittivat Gorkin puistossa Vihreässä teatterissa, ja osasin kyllä harhailla kunnolla ennen perille löytämistäni. Tajusin vasta puiston portilla, etten tarkistanut, missä nimenomaan se paikka sijaitsee. No, epämääräisen palloilun jälkeen vahvan intuitioni opastamana seurasin sitten yhtä tyttöä, joka minut ohittaessaan hermosi puhelimeensa "no mä tuun koko ajan, nauti sä musiikista siellä!" Hän johdatti minut oikeaan suuntaan.

Soitto soi puolisentoista tuntia ja oli hyväää. Ja kivaaaa. Vaikkei mulla keikkaseuraa ollutkaan, nautin fiiliksestä ja musiikista täysin rinnoin. Olin amfiteatterissa penkeillä, aika kaukana lavasta, mutta lavanedustan meininkiä seuratessa olin ihan tyytyväinen ratkaisustani :D Siellä oli aika tiukkaa. Vieressäni konsertista nauttineesta kaveriporukasta yksi nainen teki kuperkeikan kahden penkkirivin yli. Ei tullut kuin mustelmia.


Minä heiluin biiseissä mukana ja elin mukana. Mm, tykkäsin. Kannatti mennä. Minusta pidettiin huolta: sateen varalta sain suojavarusteita mukaan, mutta en sitten tarvinnut niitä :)

Huomenna lennähdän kotimaan kamaralle. Varmaankin kirjoitan heinäkuun puolella vielä jotain yhteenvetoa tai herkistelyä, tai laitan näkyville kuvia, jotka ovat jääneet välistä ja itkevät huomion perään.

Lopun iltakuva on otettu Moskva-joen yltä Aleksandrovskin sillalta kohti keskustaa.


perjantai 24. kesäkuuta 2011

Ystävähetkiä ja oppitunteja

Liikennevalopylväs Strastnoi bulvarilta. Ruusut ehkä kuivuvat mutta muovisydän porskuttaa!
Eilen kirjoittaessani sveitsiläiselle Aleksandralle synttärikorttia - tietysti viime tipassa niin että samalla testasin tasapainoani, kun kirjoitushetkellä seisoin liikkuvassa metrossa ja kädet olivat kortin ja kynän varaamat - aloin miettiä, mitä kaikkea olen ystäviltäni oppinut. 

Vaihtojeni parasta antia ovat nimittäin juuri ystävät, kuten olen voinut jokusen kerran täällä ja erinäisissä sähköposteissa jo sanoa. En vain voi uskoa, miten ihaniin ihmisiin olen törmännyt. (No niin, sainpa tuon sanottua taas yhden postauksen osalta.)

Voisin kuvailla tähän parhaiten mieleen jääneitä ihmisiä vajaan vuoden varrelta, mutta en usko, että istumalihakseni kestäisivät sen. Muutamat tapasin mieleenjäävällä tavalla, kuten sen USA:sta tulleen espanjalaisen kiharatukkaisen Guillermon, joka kiroili Hostivarin aulan rappusissa puhtaalla suomenkielellä, tai vaikka puolalaisen Przemekin, joka kävi avaamassa minulle oven samaisen Hostivarin nelosrakennuksen neljännen kerroksen käytävään, kun minä väsyksissäni työnsin kun olisi pitänyt vetää. (Äsken mietin Hostivarin käytävänovien aukenemissuuntaa, ja muistin sen siitä, että usein käytäväpippaloitten aikana niitä piti auki joko tiiliskivi tai jalan päässä seisova iso tuhkakuppi. Virallisesti Hostivarissa on tupakointi toki kielletty.)

Joidenkin kanssa taas koin hienoja asioita, kuten tsekin kielikurssin sertifikaattienjakotilaisuuden jälkeen brittiläisen Ianin kanssa vedetty viimeinen tsekkipolkka, tai reissu kauniiseen Cesky Krumloviin, jonka aikana viimeistään tutustuin kunnolla iloiseen puolalaiseen Kasiaan, tai sitten uusivuosi, jolloin hytisimme sekalaisella vaihtariporukalla Riegrovy sadyn mäenhuipulla ja katselimme talvisen Prahan ylle nousevia ilotulituksia, tai se, kun lämpimänä myöhäiskesän päivänä reisilihakseni huusivat rinteiden takia armoa tsekkijääkiekkoilijan vetämällä mäkikiipeilyllä ja vihreään pukeutuneet puolalaistytöt hihittelivät.

Toiset taas liittyvät hämmentäviin hetkiin, kuten auringonnousun aikaan pikaruokalassa venäläisen Diman kanssa käyty eksistentiaalinen keskustelu, tai sankan espanjalaisedustuksen takia uskomattoman kovaääniset espanjalaisen P:n synttärit. Tai se hetki, kun eräs toinen Dima oli joukkomme oppaana Moskovan yössä ja tapasimme ratsukon käytännössä baarin ja luostarin välissä.

Paulinalta opin teinipojaksi taantuneen huumorin lisäksi sen, että itsepäisyyskin voi olla tietyllä hetkellä hyve, ja että kaveria ei jätetä.

Elli opetti monen muun asian lisäksi itsetutkiskelua ja itsekriittisyyttä, mutta myös hetkeen heittäytymistä. We are still young, let's just enjoy life.

Aleksandran kanssa ystävystyminen on avannut silmiäni kohteliaisuuden suhteen. Hän on luonnostaan erittäin huomaavainen muita kohtaan ja demokratia voisi olla hänen toinen nimensä, mutta hän ei silti pelkää seisoa sanojensa takana tai puolustaa omia oikeuksiaan. Kiltteys ei siis tarkoita muiden ovimattona olemista.

Karoliinalta opin (polveilevista pohdiskeluista huolimatta) mutkatonta suhtautumista elämään. Intohimojaan kannattaa seurata, koska sillä tekee elosta kiinnostavaa. 

Pablo näytti mallia siinä, että asiat, jotka haluaa tietää, täytyy kysyä ääneen, koska ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita, ja koska vaiteliaskin ihminen haluaa kertoa kuulumisistaan, mutta ehkä kaipaa suoraa kysymystä, jolla päästä alkuun.

Metallistiystävältä olen oppinut lämpöä ja luottamusta.

Kaikilta edellä mainituilta olen oppinut sen, että jaettu ilo todella on kaksinkertainen ilo. Myös: ystävyys ei lopu, vaikka välitön kontakti katkeaakin. Neiti H koti-Helsingistä sanoi, että oikean ystävän kanssa ei ole väliä sillä, onko viime näkemästä kaksi tuntia vai kaksi vuotta.

Pääni on täynnä vaaleanpunaisia ja pehmeitä asioita, kun olen ahkerasti ajatellut näitä ihmisiä ja hetkiä. Onneksi sentään ajattelin näitä omaperäisesti nyt enkä lammasmaisesti helmikuun 14:nen tienoilla.

Jaa mutta kas, nythän on juhannus. No, juhlapäivä sekin. Vietän sitä varmaan sitten yhdessä ryppäässä synttäreitten ja läksiäisten kanssa.

P.S. Alakerran karaokessa Now playing - L'Italiano. Meikäläisittäin tunnetaan Kari Tapion hittinä Olen suomalainen. Linkissä paina vasemman reunan play-napista niin tulee ääntä.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Lukaali ja ruokalista

Ei kuvia tekstin aiheista, joten tässä lohdutukseksi runoratsu Jeseninin patsaalta Tverskoi bulvarilta. Pikku-Pegasoksen siipi on vähän piilossa.
Kotibileet designlukaalissa katsastettu. Shashlik oli jälleen hyvää. Tällä kertaa mangalissa oli puolimetriset jalat ja se rupesi purkautumaan (hajoamaan) kesken kaiken. Illan urheilulaji oli pingis. Lukaalin vahtikoira oli ylisuloinen, tuloksettomasti kerjäävä kultainennoutaja Jesse. Sen karvoja löytyy mun (tietysti mustista) housuista varmaan hamaan maailmanloppuun. Yöllä - siunattu hiljaisuus! Ei karaokea mailla halmeillakaan, kunhan koulunsa päättäneiden nuorien rääkäisyt vaikenivat.

Lukaali oli kuin suoraan sisustuslehden sivulta ja jättimäinen. Se myös sijaitsi reilun tunnin matkan päässä Ukraina-hotellilta, eli aika pitkällä mielestäni. En tiedä julkisen liikenteen yhteyksistä, koska meidät kuskasi ilmeisesti perheen autonkuljettaja (!). Takaisin toi sitten toinen kuski, jonka kanssa yksissä liikennevaloissa illan nuori emäntä kävi hassua läpsytaistelua.

Keskiviikkopäivän ruokailut: aamiaiseksi illan rääppeitä, eli kylmiä, edellisiltana grillattuja kasviksia, mehua, jokunen leipäpala ja linnunlaulua. Myöhäinen lounas Mu-Mussa Lubjankan takana, listalla ihanan pehmeällä juustolla höystettyä tuorekurkku-retiisisalaattia, tavallista perunasalaattia (eli vissiin stolichnij) tietysti ekstramajoneesilla höystettynä kun en osannut kieltäytyä, svekolnikia (kylmä punajuurikeitto, jonka en odottanut olevan ollenkaan hyvää, mutta olipa vaan!) ja pikkuinen kolmionmuotoinen kaalipiirakka. Illallinen Avokado-nimisessä kasvisravintolassa (voi K, oltaisiin menty sinne niin olisit ollut taivaassa!) Chistoprudnyi bulvarin varrella, annos kuivatuilla hedelmillä höystettyä papuplovia (jännästi vuorotellen makeaa ja suolaista). 

Plov (lausutaan "ploff") on vähän kuin risotto, mutta oikeauskoiset  ruokaharrastajat eivät arvosta jos sen näin esittelee. Oikeastaan yhteistä on käsittääkseni lähinnä se, että ne ovat ruoka-ainesekamelska, jonka pohjana on riisi.

Illallinen oli myös sveitsiläisen A:n synttärijuhlistus ja jäähyväiset. Vasta ravintolan keittiön mennessä kiinni kahdentoista maissa A tuntui tajuavan, että tämä alkaa olla hänen kohdaltaan ohi. Tulevaan vaihtoystävien luokse suuntautuvaan Euroopan-kiertueeseen sisältyy ehdottomasti Geneve. Olen nähnyt siitä niin kauniita kuviakin että.

Tänään on tuskin vaikeuksia saada unta, sen verran käy väsy käpälään. Olen alkanut pitää huoneeni molempia ikkunoita auki, koska taikauskoisesti väitän, että poistaa oudon pistävän päänsäryn, joka tuntuu ilmaantuvan kämpille tullessa.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

"Pietari. Varpunen." Pietarissa erään kanavan seinämässä on varpuspatsas nimeltä Čižik-Pižik.

Onkos tää nyt vähän jotenkin koomista, kun juon samasta mukista peräkkäin kahvia, mehua ja teetä, tietenkään pesemättä sitä välillä? Kun ei jaksa vääntäytyä keittiöön saakka vaikka muutakin tiskiä olisi :P No, onneksi ei ole tämän isompia huolenaiheita, sillä nettikin toimii taas, ihan ite fiksasin. Viherpeukalo puuttuu mut joku kevyt mikropiiripeukalo on vissiin ilmestymässä (en toki osaa mitään oikeita asioita, kunhan räplään kaikkea).

Löysin yhden blogin, jonka pitäjä on asunut täällä samaisessa asuntolassa kaksi vuotta sitten Tverin-keikkani aikoihin, ja tuntuu aika huojentavalta, että siellä puhutaan samoista asioista kuin mä ja edeltäjäni. Kopiointitaukoja pitävä ukkeli on tosiaan ilmeisesti järkyttänyt silloin enemmän, mutta mediatunneilla on näemmä silloinkin podettu alemmuudentunnetta. Huoks.

Mun venäjäni kuulemma kaipaa vielä pehmeyttä. Liudennukset tuppaavat unohtumaan, mutta muutoin puhetta tulee ihan kivasti. Mitä nyt silloin, kun seurassa on useampia venäläisiä, jään helposti hieman hiljaisemmaksi. Onneksi kuitenkin saan vastailla ristikuulusteluun: mitä teollisuutta Suomessa on paperin lisäksi? Eikös siellä tehdä jotain hienoja sotakoneita? Mitä muuta niissä tehtaissa tehdään, ja voisiko sitä tuoda Venäjälle? Täytyi pyöritellä päätä ja todeta, että pitänee ottaa selvää asioista paremmin. 

Kävin tänään kirjakaupassa, ei olisi pitänyt, sillä nyt on taas lisää paperitavaraa kotiin roudattavaksi :P No ei, olen tyytyväinen ostoksiini. Kaunis valokuvakirja Venäjän luonnosta ja keittokirja "Alkupalat".

Ystävä P. sai kuulla, että kotiinlähtö häämöttää lähempänä kuin hän oli suunnitellut. Viisumin pidentäminen ei sopinut joko yliopistolle tai poliisille, joten keskiviikkona nautitaan lähtösushit ja torstaina mies hyppää lentsikkaan. Minä nautin kovasti kesäkuusta, ilmat ovat lämpimiä, vaikka ei tämä pelkkää ruusuilla tanssimista ole, kun kylmiäkin päiviä mahtuu joukkoon. Aurinkoa riittää joka päivä, se antaa mahdottomasti virtaa.

Hevoskastanjan runsaat kukinnot Lokakuun 50-vuotisjuhlan puistossa.
Rupesin katsomaan tätä kirjoitusta uudestaan, ja jotenkin kauhean negatiivinen näemmä olen :D Sekä epäjohdonmukainen, mutta sitä olen harjoittanut koko blogin ajan. Iloisella mielellä olen kyllä, mistä lie möksähtely tullut tekstiin. Alakerran karaokessakin soi rakkauslaulu ja vatsa on täynnä ruokaa. :)

perjantai 27. toukokuuta 2011

Ilman kämppistä olen vajaa

Mulla on pasmat nyt ihan sekaisin, kun olen nähnyt ihania ihmisiä ja todistanut ihania hetkiä, ja kuitenkin huomenna on edessä surustelua ja herkistelyä, kun kämppikseni lähtee kohti Suomenmaata. Yhdenlaisia monimutkaisia lisäkkeitä nämä tunteet.

Tänään pidimme Gorkin puistossa piknikkiä salaattien ja mansikkakakun voimin. Ohrana-ukkeli vahdiskeli meitä salavihkaa siltä varalta, että käyttäytyisimme epäilyttävästi. Onneksi se ei tullut osille, kun avasimme kuoharipullon synttärisankarin kunniaksi. 

Joukossa oli suomalaisia sekä suomea osaavia venäläisiä, ja illan espanjalaisten saapumiseen asti A oli ainoa suomentaidoton. Hän kyllä puhuu sveitsiläisenä sekä ranskaa, italiaa että jonkun verran saksaakin, ja myös espanja taipuu, että kielistä ei pidä puuttuman.

Sää suosi piknikkeilijöitä (ha mikä sana) siihen asti, että mahtaisa kermakakku oli melkein tuhottu. Sitten ripahti, ja otimme jalat allemme. Puiston portilla pysähdyimme ihailemaan sateenkaarta ja tekemään sotasuunnitelmaa loppuillalle (menimme ravintolaan, jossa kaksi kitaristia soitti jotenkin välimerellisen tuntuista musiikkia), ja lehtimiesnaisemme K havaitsi valon olevan otollinen kuvailulle. Minä pääsin kameran puikkoihin, hohoo. Ei kuulemma tullut huonoja.

Viime viikonloppuna yllätin kummitätini soittamalla hänelle Tampereen moottoritieltä. Kävin nimittäin nopeasti pyörähtämässä kotona. Siellä lähinnä söin paljon, hain veljeä koulusta (siinä on edelleen jotain hienoa vaikka kortti ei ihan uunituore enää olekaan) ja kävin syvällisiä keskusteluita itse kunkin perheenjäseneni kanssa. Sitä tarvittiin. Ai niin, ja myös tarvitsin sitä hiljaisuutta, kun ei oikeasti kuulu kuin oma hengitys, tuuli ja linnunlaulu. Sekä pörrökissan epävireinen rääkäisy nilkan vierestä: "Rakasta mua."

Takaisin tänne palatessani sain hiukan stressata, kun junani lähtö viivästyi, ja Tolstoi-juna tunnetusti ei odota. Kaikki kuitenkin kävi loppujen lopuksi hyvin, turhaan panikoin. Veljeltä pihistämäni matkalaukun tosin meinasin jättää sinne hyttiin :P "Jotain kumminkin jää... Oi pahus, mullahan oli jotain kannettavaakin!" Sitten sain ruusuja ja olin yhtä hymyä.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Hyvin pyyhkii

Blogihiljaisuus johtuu siitä, että käyn nettitikkuni kanssa tahtojen taistoa. Suomeksi sanottuna odotan, kunnes kyllästyn netittömyyteen ja armeliaan kämppiksen koneen lainaamiseen, ja menen liikkeeseen tikkuni kanssa, koska päivitys sai sen sekaisin enkä pääse sillä nettiin.

Viime päivinä on tapahtunut kivoja asioita, ja mulla olisi kivoja kuvia kukkasista ja ihmisistä ja taloista, mutta en juuri nyt kykene säätämään niiden kanssa. Kuvitelkaa tulppaanimeri ja synagoga.

Tänään olin Suomen suurlähetystössä katsomassa elokuvaa Postia pappi Jaakobille. Sen jälkeen löysin itseni pikaruokalasta kolmen pitkätukkaisen, ruskeasilmäisen Suomea harrastavan venäläisen kanssa. Heh, oli hauskaa :)

Myös olen toki ollut illat aika tiiviisti tv:n ääressä kämppiksen kanssa, tulihan sieltä viisuja ja pelejä ja sellaisia. Outoa, miten voin olla ylpeä jostain sellaisesta, mihin en itse voi millään tavalla vaikuttaa ja mikä ei ole edes välillisesti omaa tai jonkun tuntemani ansiota. Kuka määrittelisi, mistä kansallisylpeys kumpuaa?

(Mun tagit on niin epämääräisiä kuin olla voi. Haha.)

tiistai 10. toukokuuta 2011

Hyötyliikuntaa

Voitonpuiston suihkulähteet
Tänään sekä päivä että ilta olivat voittoisia! Päivällä kävimme tosiaan Voitonpuistossa kävelemässä, sieltä kuvat. Aurinko paistoi, koska uhkaavat pilvet ajettiin pois mahtavan valtion mahtavin kemikaalein. En halua ajatella, mitä ilmassa sadepisaroiden sijaan liikkui. Jotain kallista käsittääkseni ja jälkeenpäin luin, ettei ilmaa ollut tarvinnut nätintää keinotekoisesti. Hyvä se.

Oli hieno tänään katsoa, kuinka vanhoja, paljon nähneitä, työnsä tehneitä ihmisiä kunnioitetaan ja muistetaan. Harmi vaan, että voitonpäiviä on vuodessa vain yksi, ja usein eläkeläisillä eläke hädin tuskin riittää elämiseen. Tässä lyhyen yliopistomatkankin varrella on useampi mummo kerjäämässä tai myymässä sukkia, kuivattuja sieniä tai tohveleita. Moskovassa kuukauden elämiseen arvioitu minimisumma on jossain 8500 ruplan (noin 212 euroa) tienoilla, kun taas keskieläke tässä kaupungissa on 7500 ruplaa (noin 187 euroa). Viidenkymmenen ruplan tulppaanipuketteja saa tätä erotusta varten myydä aika monta.

Puistossa oli yhtään valehtelematta väkeä kuin pipoa.
Voitonpuistossa istuskelimme pikkupiknikillä ja katselimme ihmisiä, kukkia, neuvostosuikkia ja leijoja. Jouduin melkein pienen sotilasosaston tallomaksi, kun en huomannut heidän marssivan juuri takaani. Onneksi K oli skarppina ja vetäisi hihasta. Mitähän ne olisivat tehneet, ellen olisi ehtinyt väistää?

Olen muuten vieläkin innoissani Suomen voitosta. En yleensä niin hirveästi katso urheilua, mutta tämä peli oli erityinen. Katsoimme sen venäläisten keskellä baarissa, meitä oli neljä (blondia) suomalaista ja kaksi venäläistä, joilla suomenliput poskissa. Myöhemmin epälukuinen määrä espanjalaisia saapui paikalle. 

No mutta, Valeri Gergijevhän se siellä! Hän johti sinfoniaorkesteria Voitonpuistoon rakennetulla lavalla.
Mitään vinoja katseita kummempaa emme joutuneet vastaanottamaan, vaikka hihkuimme valko- eikä punapaitojen maaleja, en kyllä muuta odottanutkaan. Kun aplodeerasimme Suomen toista maalia, viereisestä pöydästä joku venäläismies rupesi peesissä myös taputtamaan. Tajusi sitten heti perään, että nyt ei tainnut ihan olla oikea joukkue. Hehe.

Pelin jälkeen evotimme ja pyöriskelimme metroasemalla.Olimme matkalla katsomaan ilotulitusta, ja ensin piti tavata yksi ystävä, mutta hän olikin jo mennyt eteenpäin, ja toinen oli vasta tulossa, vai oliko mennyt jo omia menojaan hänkin, en tähänkään mennessä tiedä, mutta pääasia on, että saavutimme määränpäämme Varpusvuoret kohtuullisessa järjestyksessä ja huolsimme toisemme ulos metrosta.

Veteraaneilla kunniamerkit kilisivät rinnassa. Ihmiset onnittelivat, kiittivät uroteoista ja antoivat heille kukkia, pääasiassa punaisia neilikoita. Kuvassa vasemmalla pariskunnan poika tai vävy kantaa loppuja kukkia.

Tämä kumaraselkäinen rouva oli alkuiltapäivästä jo niin väsynyt, ettei ollenkaan huomannut näitä kukkienantajia.

Metrosta ulos tullessa olikin edessä aikamoinen ihmisjoukko. Jälkeenpäin katsoen toimimme hiukan typerästi kuten kaikki muutkin sokeat lampaat, ja lähdimme kiipeämään jyrkkää mäenrinnettä, koska kaikki muutkin. No, kukaan ei kaatunut vaikka joukkomme hajosikin. Itselläni oli loppujen lopuksi erittäin hyvä näköalapaikka (äiti älä lue seuraavaa:) jyrkän rinteen reunamalla. Pidin kovasti kiinni, ei ollut vaaraa pudota. Seisoimme tiukassa rykelmässä tuntemattomien kanssa, kaikilla niskat kenossa ja nokka kohti taivasta. Ilotulitus oli hieno! Se kesti varmaan vartin, ainakin jos minun ajantajuuni on mitään luottamista, ja useinkaan ei ole. Näin myös Voitonpuistosta sekä jostain pohjoisempaa kohoavia pamauksia. Kerrassaan ihana ilta.

Kukitettuja kiviä on yksi jokaiselle toisen maailmansodan vuodelle.
Näin loppuun pieni vinkki: kannattaa opiskella venäjää, sen avulla tutustuu mielenkiintoisiin (niin venäläisiin kuin muunkinmaalaisiin) ihmisiin! Plus mulla on luotettavasta lähteestä tieto, että Suomesta ja suomesta kiinnostuneet ihmiset ovat kilttejä. Tähänastisen perusteella olen samaa mieltä.

maanantai 9. toukokuuta 2011

День победы

Paraatin harjoitukset nurkan takana
Tänään on Venäjällä Voiton päivä, toisen maailmansodan eli venäläisittäin suuren isänmaallisen sodan päättymisen muistolle omistettu päivä. Punaisella torilla oli aamulla kymmeneltä sotilasparaati, johon osallistui tandemparin lisäksi veteraaneja ja 20 000 sotilasta sekä yli 100 sotakonetta. Katsoimme sen televisiosta, sillä toria lähelle tuskin olisi päässyt.

Hiukan oli kummallinen olo katsoa paraatia. Sotakoneiden esittely ei missään maassa tuo minulle hyvää fiilistä. Toki tiukassa järjestyksessä marssivat sotilaat ovat komea näky, mutta minusta ne tankit olisi voinut jättää pois. 

90-luvulla paraatia ei ilmeisesti järjestetty, tai ei ainakaan läheskään tässä mittakaavassa. Putinin aikana se taas herätettiin henkiin kuten muutamat muutkin neuvostoperinteet. (En tietenkään ole tehnyt taustatyötä tarpeeksi että voisin kertoa, mitä ne perinteet ovat.)

Kaupungin puistoissa on paljon ohjelmaa, muun muassa Gorkin puistossa on ulkoilmakonsertteja ja soppatykkejä, ja Voiton puistossa, minne mekin olemme menossa kunhan saamme aikaiseksi (eli heti tämän julkaisemisen jälkeen), pitäisi olla liikkeellä veteraaneja ja heitä kukittavia ihmisiä ja sen sellaista. Varmaan myös krääsänmyyjiä.

Illalla istumme lähikuppilassa katsomassa jääkiekkopeliä. Ei syytä huoleen, jos vaikka Leijonat voittavat, sillä meillä Suomi-tytöillä tulee olemaan muassamme suomenmielisiä venäläisiä. Toivottavasti siellä ei tapella yhtä paljon kuin Tsekki-pelissä (joka oli kyllä tappeluja lukuunottamatta energistä katsottavaa).

lauantai 7. toukokuuta 2011

sldkjfsdf



Näin tässä käy, kun on liikaa hauskaa tekemistä ja paljon menemistä: aamutee jää pöydälle jäähtymään ja tiskit itkemään harjan perään. No, luonnollisesti olen kovin iloinen, että näkemistä riittää. Viikoissa vaan on kovin vähän päiviä, ja kun kämppis K alkaa jo huolehtia kotiinlähtönsä lähenemisestä, itsellänikin alkaa pohjoiseen vievien raiteiden kalke kuulua korvissa.

Viime kirjoituksesta on näemmä viikko, ja kaikenlaista on ehtinyt tapahtua. Tiistaina palelimme K:n kanssa vesisateessa Tverskajalla. Tarkoitus oli tuijottaa voitonpäivän paraatia varten harjoittelevia sotakonehirvityksiä, mutta saamamme informaatio oli heikkolaatuista, sillä harjoitus alkoi vasta kymmeneltä illalla. Me olimme siihen mennessä seisoskelleet jo useamman tunnin (toki välillä käytiin sieniblineillä Ohotnij rjadin kauppakeskuksessa), joten suuntasimme kotiin. Kivoja kuvia toki saatiin, ja nähtiinhän me pari tankkia ja ohjuksia niiden kyydissä (tuntui oudolta, oli kuin olisi dokumenttielokuvaan astunut). Niitä löysäryhtisiä pikkusotilaita oli taas katujen varsilla passissa. Heillä oli hyvät sadeviitat.



Jonain toisena päivänä, olisiko ollut torstai, sitten lähdettiin "vähän kävelemään", kun oli niin kaunis ilma. Päädyimme tekemään useamman kilometrin lenkin Kremlin ympäri. Osuimme sopivasti toisten harjoitusten aikaan Moskva-joen rantakadulle, ja siinä kävellessä meidän ohitse ajoi muutama kymmenen bussillista nuoria sotapoikia. Osa kovasti vilkutteli. 

Busseissa lukee aiheeseen sopivasti "deti", eli lapsia.
Eilenkin oli mukava päivä, kävimme syömässä kera Moskova-lomaa viettävien sveitsiläistyttöjen, A:n kavereiden. He ovat herttaisia. Tänään olimme Lumieren veljesten valokuvamuseossa Moskva-joen saaren nokassa. Siellä on 90-luvun valokuvia, tunnistin jopa muutaman näyttelijän, ja toki poliitikkoja. 

Konseptualistien taistelu. Lev Rubinshtein ja Dmitri Prigov. 1990-luvun alku. Kuva: V. Cherkashin.
Itse suuntasin hyvässä seurassa vielä Bulgakovin kotimuseoon, jossa "sisäänpääsy on ilmainen ja ulospääsy maksuton". Hihi. Kahvilan puolella tunnelma oli jälleen kuin elokuvasta: vuosikymmenien takaiseen sotilaspukuun pukeutunut viiksekäs herrasmies soitti kitaraa ja lauloi vanhoja iskelmiä kahvilan asiakkaiden kanssa. "Тёмная ночь..." 


Sumuinen herrasmies. Sori kun kiusaan huonoilla kuvilla.



tiistai 3. toukokuuta 2011

Vappu moskovalaisittain osa 2: vappumarssi


Jos vappuaatto sujui auringosta ja ystävien seurasta nautiskellessa, niin vappupäivänäkin oli ystävien suhteen ihanaa. Se aurinko kävi pilkahtamassa yhdeltä. Täytti sääennustuksen lupauksen ja vetäytyi takaisin pilveen. No, sentään ei tullut rakeita :)

Menimme K:n ja ruotsalaisen A:n kanssa katsomaan kommunistien vappumarssia. En ole koskaan nähnyt niin paljon punalippuja ja tuntenut oloani niin ulkopuoliseksi. Leninin patsaat nyt ovat jo tuttuja, mutta kun juhlaväellä oli Stalinia kehuvia lippuja... Niitä oli vain muutama, mutta silti.


Marssi alkoi yhdentoista maissa Oktjabrskaja-aukiolta ja päättyi ehkä puolitoista tuntia myöhemmin Vallankumouksen aukiolle Bolshoi-teatterin eteen. Matkalle mahtui niin hyväntuulisia mummeleita kuin löysäryhtisiä pikkupoikapoliiseja.


Mitä hätäapujoukkoja mahtoivatkaan olla nämä pulipäiset pojat, joilla marssin reitti oli reunustettu, sitä en tiedä, mutta he seisoivat hiljaa paikoillaan koko parituntisen. Kuvan poika oli ainoa, joka jopa kiinnitti huomiota hänelle juttelemaan tulleeseen vanhukseen - yleensä nämä keskenkasvuiset vartijat tuijottivat tyhjyyteen kuten hommaan kuuluu.



Marssin päätteeksi Kommunistisen puolueen puheenjohtaja Gennadi Zjuganov piti palopuheen, jossa vaadittiin Yhtenäisen Venäjän päihittämistä, tyrmättiin koulu-uudistus ja verrattiin Venäjällä valmistettujen traktoreiden määrää Valko-Venäjän vastaavaan. Jälkimmäinen on suoriutunut paremmin, kuulimme, kuinka Valko-Venäjä vie traktoreitaan kaikkiin maailman maihin. Puheen positiivisia kohtia olivat maininnat Venäjän saavutuksista: ensimmäinen ihminen avaruudessa ja kansainvälisesti palkitut Volga-autot. Harmi, että molemmista on ehtinyt kulua jo aika kauan. Näkisin mielelläni, että tällä kansalla olisi ylpeydenaiheita myös lähempänä nykypäivää.


Illemmalla suuntasimme pienimuotoiseen illanviettoon A:n luokse. Siellä keskustelimme muun muassa Sverigedemokraateista (sikäläiset persut, joiden kanssa kukaan ei halua olla samaa mieltä), venäjän kieliopin vaikeuksista ja suomalaisesta metallimusiikista. Minä ja K testasimme ruotsintaitoamme kahden länsinaapurin juttuja kuuntelemalla, mutta täytyy sanoa, että vaikka ymmärsin heitä ihan kohtuullisesti, puheen tuottaminen ei sujunutkaan ihan noin vain. Sekaan tuli venäjänkielisiä sanoja, ja niin muuten tuli välillä englanninkin sekaan. Hämmentävää.

Ilta päättyi aivan mahtavasti! Menimme Masterskaja-nimiseen baariin ja sen parituntisen aikana, jonka siellä vietimme, en istunut kertaakaan alas. Tanssilattialla oli huikea meno, välillä tuli tanssittua puoliksi tuntemattomienkin porukassa. Siitä tietää tanssineensa, kun yläselkää aristaa seuraavana päivänä.

Kansantaksin kuskit yrittivät huijata viisikymppiä (noin euron) sekä mennessä  että tullessa mutta kyllä sitä nyt pari minuuttia aiemmin sovitun hinnan muistaa. Vajaan kymmenen minuutin matka taisi olla kumpaankin suuntaan 200 ruplaa (noin neljä euroa).

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Vappu moskovalaisittain

Hirveästi perhosia!

Totesin, että paras vappu ei ole tänä vuonna Koskenrannassa vaan VKNH-puistossa Moskovan pohjoisosassa. (Tämän paikan nimi on aina niin hauska avata: vystavka dostizhenii narodnogo hozjaistva eli kansantalouden saavutusten näyttely. Sillä voi sitten kavereita hengästyttää kun itse on lakannut hönkimästä sen pituutta.)

Niitä saavutuksia siellä sitten.
Päivässä ei sinänsä ollut mitään kovinkaan erityistä, mitä nyt vietin sen erittäin hyvässä seurassa. Ensin ihmettelimme taivaisiin kurkottavaa kosmonauttimuseon rakettipatsasta espanjalaisen P:n kanssa, sitten löysimme pienen pallottelun jälkeen moskovalaisen J:n ja guljailimme puistossa. Vahvistimme itseämme teemaan sopivasti Kansojen ystävyys -nimisessä ravintolassa salaattilounaalla (kuinka jupin kuuloista) ja jotta tasapaino säilyisi, menimme seuraavaksi tutisuttamaan polviamme maailmanpyörään (vähäsen tutisin, oli avonainen kopperokin missä kiikuimme.) Tämä maailmanpyörä nousee 73 metrin korkeuteen. Kuvaa ei ole, hähä.

"Leipää." Auto on Valko-Venäjän rekkareissa, vieressä Valko-Venäjän paviljonki.
Kun P:n tuli aika lähteä sanomalehtihaastatteluun (jännää!), uppouduimme J:n kanssa hetkeksi suomen adjektiivien vertailumuotojen kiehtovaan maailmaan. En olekaan ennen tajunnut, kuinka niissä on erilaisia kaavoja. Myöskin minua riemastuttaa, että kieliopista voi repiä niin paljon riemua kuin toverini :)

Palasimme vaeltelemaan puistoon kun K liittyi seuraan. Söin kesän ensimmäisen jäätelön, jes! Toteutimme päivän pääagendan, eli vuokrasimme polkupyörät. 150 ruplalla sai kunnollisen pyörän tunniksi, muistaakseni 750 ruplalla olisi saanut koko päiväksi. Melko edullista. Suhailimme kesämielellä olevan kansan joukossa. Ei tullut edes läheltä piti -tilanteita, vaikka pyöräilijöitä ja rullaluistelijoita oli aika paljon. Koskettavin oli yksi pariskunta, jossa rullilla selvästi ensimmäistä kertaa ollut tyttö takertui poikaystäväänsä itkua vääntäen: "Kun en mä osaa, en mä osaa!" Poika sitten lohdutteli, että otetaan iisisti, kyllä se siitä.

Hämärä kuva vapaalle vaihtaneista venäläisistä. Savu tulee shashlik-grilleistä.
Polkupyörien palauttamisen jälkeen kävelimme taas. Harmittelin, että tumman kiiltävä kivikukkasuihkulähde oli remontissa, mutta onneksi kansojen ystävyyden kullankimaltava suihkulähde toimi. Istuskelimme sen vieressä penkillä, johon oli kirjoiteltu asioita, joilla ansaitsisi leipälävelleen saippuapesun, josta myös keskustelimme pitkällisesti. 

Vappuaattoon sopivasti bongasimme yläilmoista useita karkuun päässeitä ilmapalloja. Ilta alkoi hämärtää ja tuuli nousta, kun suuntasimme metroasemalle. Päivästä jäi erittäin mukava tunne.

---
P.S. Tämä on 123. teksti tässä blogissa! Tanssisin pienen tanssin ellei olisi nukkumaanmenoaika. Myös tanssin aihetta olisi ehkä kaikkein söpöimmässä hakusanassa, jolla tähän blogiin on tultu: yhtä hymyä auringossa. Alkaa hymyilyttää tässä istuskellessakin. Tähän päivään hakusana todella sopii, aurinko paistoi niin että niska on nyt hennon vaaleanpunainen, ja hymyiltyä ja naurettua tuli paljon-paljon!

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Piknikurakointia

22-kerroksinen talo Stroginossa
Pääsiäiseni oli tänä vuonna yhtä hymyä ja aurinkoa, uusia ja vanhoja mutta yhtä kaikki ihania ystäviä, piknikkejä, sydämellistä naurua, kielikeskusteluja, vitsien kääntämistä suomesta venäjään ja venäjästä suomeen, kävelemistä ja mukavassa määrin myös syömistä.

Pashani nautin jo tiistaina pakottavista olosuhteista johtuen. Mämmiä ei näillä leveysasteilla tunneta, ja sitä on aika hankala selittää. Onneksi sanakirja sukeltaa esiin tiheään tahtiin.

Kertoilen pääsiäisviikonlopusta vielä lisää, mutta nyt on saatava unta. Tämän lyhyen yhteenvedon lopuksi vielä video Kolomenskoen puistosta. Nousimme videolla näkyvää mäkeä Iivana Julman rakennuttaman kirkon ohi kohti merkillistä metallilevysoitinta. Millähän nimellä tuota kutsuisi.


perjantai 22. huhtikuuta 2011

Pääsiäisvieraita!

Pushkinin taidemuseo

Tänään oli sellainen kiva päivä! Tekee mieli lopettaa joka virke huutomerkkiin ja vetää päähän vaaleanpunainen pipo, kun elämä on tällä hetkellä niin kivaa.

Riemun aihe on sekä upean aurinkoinen ilma (varmasti oli ainakin kaksikymmentä astetta auringossa, varmasti!) että siskon ja toverin saapuminen Moskovaan, Venäjän bisneksen ja historian sydämeen. Olimme hyviä turisteja, kun kävimme sekä Vanhalla Arbatilla että Punaisella torilla, tosin torilla todettiin, että onhan tätä jo nähtykin, ja lähdettiin ehkä vähän liian pitkälle kävelylle kohti Kitai-Gorodin ruokapaikkoja. 

Olimme museovierailleet Moscow House of Photographyssa, ja pitkästä jalkojen päällä vietetystä ajasta johtuen oli mukavaa, että Maroseika-kadun PirOGIssa oli yksi pöytä vapaana, joskin sitten edellisten asiakkaiden jäljiltä vielä siivoamatta. Kitoihin upposi niin borssia (smetanalla), kanakotletteja (kermakastikkeella), syrnikkejä eli paistettuja rahkakakkuja (smetanalla) kuin blinejäkin (rahkatäytteisiä, smetanalla). Ah ihana smetana, silkkisen pehmeä koostumuksesi saa kieleni visertämään onnesta kuin kevätpöllyissään sirkuttavan talitiaisen. Rahka on myös hyvää.

Olen sen verran luterilaisesti kasvatettu, että tunnen syyllisyyttä odottaessani pitkäperjantaita iloisella mielellä. Mutta täällä kun kirkollisia pyhiä juhlivat vain uskonnolliset ihmiset, tilanne on jotenkin eri kuin Suomessa. Joka tapauksessa huomisen suunnitelmiin kuuluu suomea puhuvien venäläisten tapaaminen. Olisi tarkoitus katsella Moskovaa Varpusvuorilta käsin, eli valtionyliopisto MGU jää selän taakse. Voin raksia uuden kohdan "tee nämä asiat Moskovassa" -listastani, jota en toki ole oikeasti tehnyt.

Niin, tänään oli myös palotarkastus täällä asuntolassa. Jo eilen illalla kävi komendantkarouva juttelemassa herttaisesti: 
"Onko tytöillä vedenkeittimiä, silitysrautoja, muuta elektroniikkaa? Sovitaanko, että pistätte ne piiloon, kun muuten tulee ikäviä seuraamuksia, kun palomiehet jatkavat täällä juoksemista ihan yhtenään."
Pistettiinhän me. Aamulla eri nainen kävi sopottamassa, että onhan nyt sähkölaitteet jossain tallessa. Tarkastus oli nopea juttu, ukkelit porhalsivat huoneeseen ja vilkaisivat, mitä on töpseleissä kiinni.

Miten voin suhtautua paloharjoituksiin venäläisten tavoin vakavasti, jos huoneiden konkreettinen paloturvallisuus on tätä tasoa?

Toisaalta asuntolan lievä kollektiivisuus antaa turvaa: eilen saatoin istuskella huoneessani autuaan muistamattomana puolisen tuntia aikomani kymmenen minuutin sijaan sillä välin kun keitin kananmunia kerroskeittiössä. Aika tarkkaan puoli tuntia haahuiltuani sain hepulin,sillä muistin iltapalani. Ne kananmunat kiehuvat siellä vielä! Onneksi taiwanilainen vakikokkauskaverini oli tullut kellontarkasti vartin minun jälkeeni keittiöön ja nostanut kattilani kylmälle levylle. Kaikki vesi oli toki kiehunut kuiviin ja kattilan pohja oli musta, mutta munat olivat taatusti kypsiä. 

Kuorin siinä kananmuniani keittiön roskikseen, ja tämä taiwanilainen poika esitti jälleen kysymyksen, jonka olen kuullut jo muutamaan kertaan: onko tämä joku suomalainen ruokalaji? Ei elämän kevät, tyypille pitäisi esitellä joku mämmi tai kalakukko, niin voisin kerrankin sanoa oudoista kokkauksistani, että joo tätä meillä syödään.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Салют в Москве - Ujo ilotulitus

Kauppareissulta
Eilen 12.4. oli juhlan paikka, kun Neuvostoliiton yhdestä suurimmasta saavutuksesta eli Juri Gagarinin avaruuslennosta tuli kuluneeksi 50 vuotta.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Luistelemassa


Viikonloppu meni rauhaisasti. Kämppis oli poissa ja minulla oli koko huone itselläni. Perjantaina lähinnä nukuin, lauantaina nukuin ja söin, ja sitten käytiin luistelemassa Gorkin puistossa tovereiden kanssa. 


A (vas.) jaksoi opastaa taiwanilaisia tyttöjä luistelussa. Toinen tyttö vasemmalta oli toista kertaa jäällä, ja muut kaksi, toinen taiwanilainen ja P (Espanja) ensimmäistä kertaa ikinä. 







Sain osakseni hämmästyksen henkäyksiä, kun kerroin, etten oikeastaan muista, koska olen oppinut luistelemaan, ja että meillä sitä harjoitellaan koulussa. Ehkä luistelin ensimmäisen kerran joskus eskari-ikäisenä? Sitä en ainakaan muistanut, millaista luistelemaan opettelu on. Tyttö pelkäsi koko ajan kaatuvansa, joten oli ihan jäykkänä. Tunti ja kärsivällinen opettaja A kuitenkin riittivät siihen, että hän pääsi itse eteenpäin jäällä. P oli aika paljon uskaliaampi, ja mahdottoman innostunut. Intoa oli hauska katsella.

Jäämuseo paviljongissa 11! Sokolnikin puisto.
Maanantaina käppäilin toisessa puistossa Sokolnikissa. Lähistöllä on toinen käännöstieteen laitoksen toimipiste, vai miten sen fiksusti sanoisi. Hatarat ohjeet olivat tarpeeksi paikan löytämiseen. Lopullinen tunnistaminen johtui siitä, että rakennuksen edessä oli joukoittain parikymppisiä ihmisiä tupakalla. Selkeästi yliopisto.

"Attrapark"
Keväämmällä voidaan sitten tulla tänne Sokolnikin puistoon, on maailmanpyörää ja kaikenlaisia pelikojuja. Ruokakojuja oli nyt auki kourallinen, kesällä varmasti moninkertaisesti. Söin munkkeja. Olivat vähän raakoja sisältä, mutta kukkaro ei kärsinyt: kolme munkkia eli n. 100 grammaa kustansi 25 ruplaa, vajaat 50 senttiä.

No niin, huokaustauko pidetty. Käännöksen kimppuun, tällä kertaa venäjä-suomi. Edelleen uutisjuttu, jossa kerrotaan, kuinka Sveitsi on muuttanut Japanin tapahtumien johdosta suunnitelmiaan ydinvoimaloiden suhteen. 

torstai 24. helmikuuta 2011

Linkkivinkkien viidakko

Surffailin Suomen Moskovan-suurlähetystön sivuilla, koska muistin, että mähän äänestän täällä. Täällä voi äänestää ennakkoon 6.-9.4., silloin sitten näen sisältäpäin Suomen suurlähetystön hienon funkisrakennuksen, Finski Domin, kuten aikanaan siellä työskennelleet USA:n suurlähetystön työntekijät sitä olivat kutsuneet. He siis olivat siellä siksi että vuokrasivat tiloja.

Olen sikäli tyytyväinen, että opiskelen Moskovassa enkä jossain pienemmässä paikassa, sillä muita äänestyspaikkoja ovat Pietarin pääkonsulaatti sekä Petroskoin ja Murmanskin toimipisteet. Ei tarvitse liittyä nukkuvien puolueeseen.

Suurlähetystön sivuilta päädyin FinPron ja Tverin oblastin (venäjäksi, ei ne kaikkein pahimman näköiset) sivujen kautta kieliharjoitteluni yliopiston sivuille, ja mitäs sieltä löytyi! Meidän ns. vuosikurssi on ollut kaikkein suurin Tverin valtionyliopiston ulkomaalaisille venäjänopiskelijoille järjestämistä kursseista. Hoh, sekava lause, mutta silloin oli enemmän ihmisiä kerralla kuin koskaan ennen. Jotain vähän päälle sata, ja siltä kyllä tuntuikin, kun luentoja taisi olla kahdessa vuorossa jossain vaiheessa.

Edellisen tekstin Lena muuten ei ole varsinaisesti suurlähetystössä töissä, vaan juuri FinProssa. Se on suomalaisten ja venäläisten yritysten yhteistyötä edistävä organisaatio. FinPro voi auttaa venäläisen yhteistyökumppanin löytämisessä tai vaikka edustuston perustamisessa. FinPro on käsittääkseni verotuksellisesti suurlähetystön osa mutta toimii omissa tiloissaan. Heillä on sekä venäläisiä että suomalaisia työntekijöitä, viidestä kymmeneen kumpiakin. Eilen, miestenpäivänä, oli töissä lähinnä suomalaisia, koska oli venäläinen juhlapäivä. Venäläiset ovat töissä sitten suomalaisina juhlapäivinä.

Moskova-luutapallo-ottelusta vielä Wikipedia linkki tässä.

Muuta surffailuani oli sitten sääasiat. Olemme kavereiden kanssa valitelleet pakkasta, kun se on kiristellyt meille hampaitaan. Tiedän, että Suomessakin on kylmä, eikä täällä päästä niihin lukemiin. Kuitenkin kylmyys täällä pääsi yllättämään minut... Pakko tunnustaa. Mutta lämmintä vaatetta on kyllä.

Löysin sääsivustolta pienen jutun helmikuun säästä: klik. Siellä kerrotaan (jälleen venäjäksi), kuinka helmikuun keskilämpötila oli -7,5 asteen sijaan peräti -16,4! Perjantaina 18.2. oli kauden absoluuttinen lämpötilaminimi -26,4 astetta. Artikkeli ei kerro, mitattiinko minimi päivällä vai yöllä (todennäköisesti yöllä), mutta juuri tuona päivänä taisimme olla Park iskusstvossa, ja palella jälleen kerran kuin jääkauden viimeiset oravat.

Kuukauden kolmanneksen lämpötilamaksimi oli myös epätavallisen alhainen: 11. helmikuuta vain -10 astetta. Keskilämpötilojen mukaan olisimme siis voineet yhtä hyvin asua Komin tasavallan Pečorassa. Karttakuva kaapattu hienosti Google Mapsista.

Kuvan saa klikkaamalla isommaksi. Punaiset rinkulat vasemmalta oikealle: Tampere, Moskova, Pečora.

Lumitilanne oli korkeimmillaan ystävänpäivänä: 56 cm. Kaupungissa sitä ei tietenkään oikein näe. Tai juu, puistossa oli komeat kinokset.

Nyt jälleen Punaista toria katsastamaan.

Luutapallo - давай, девочки!


Oletkos koskaan ajatellut, mitä syntyy, kun yhdistetään maahockey, Moskova ja risuluuta? En minäkään, ja luulin, että täällä on hurahdettu johonkin huispauksen leikkimiseen (ks. Harry Potter), mutta ei, tähän lajiin luudat liittyvät vain mailoiksi teipattuina puolimetrisinä kepakoina. 

Kämppikseni K pyysi minut mukaan katsomaan, kun Suomen suurlähetystön naisista koostuva joukkue kohtasi Saksan suurlähetystön naiset luutapallon merkeissä. Ottelu pidettiin "Suurlähetystökylässä" Saksan suurlähetystön jäädytetyllä tenniskentällä. Saksan työntekijöiden käytössä muuten on näemmä myös uima-allas. Melko siistiä.

Menimme kansantaksilla, matka Frunsenskajan metron paikkeilta MGU-yliopistolle kesti ehkä parikymmentä minuuttia ja maksoi 250 ruplaa eli 5-6 euroa. Ihan sopivasti neljälle hengelle jaettuna.

Minä, Lena ja Laura
Meillä oli oikein kannustushuutoja katsottuna, Lena suurlähetystöstä oli käyttänyt guuglea. Piirsimme myös hienot kyltit, "Finn Ladies voittoon" ja "FINal", koska tämä oli kultaottelu. Kuvassa kyltit tietysti rullalla kainalossani.

Peliä oli hyistä katsella, koska meillä oli sen alkaessa jo puoli tuntia pakkasessa odottelua takana. Varpaat kävivät tunnottomiksi, mutta pelin jälkeen lämmittelimme ne taas henkiin pukuhuoneessa. Normaaleilta näyttävät edelleen.
Pallo on tietty tuolla nurkassa
 Luutapallo on aika hauskaa katseltavaa. Pelaajat sutivat sileäpohjaisilla tossuilla pitkin jäätä ja huitovat ympäriinsä lyhyillä mailoilla. Joku on koko ajan nurissa, ja itse asiassa polvilla liukuminen on nopein tapa edetä. Mailat pysyvät tallessa rannehihnan avulla. Pelaajan ulottuvuus on aika suuri, kun taktisesti venyttää itsensä jäälle pitkälleen ja tökkää mailan jatkoksi.

Laji on Wikipedian, tuon internetin kaikkitietävän runsaudensarven, mukaan kehitetty Kanadassa, ja sitä on 80-luvulla pelattu Suomessa jopa 200 pelaajan voimin. Suomeen peli tuli Moskovan diplomaattipiireistä, ja meillä pelattu versio on Moskovan luutapalloa, eli ilmeisesti vähän erilaista kuin kanadalainen. Missä ero? Ei harmainta aavistusta.

Voitto!
Täällä luutapallo on ilmeisesti kova sana, joskin treenejä ei pidetä (lahjattomat harjoittelee). Suomi on ollut kärkijoukossa, mistä todistaa sekin, että tänä vuonna sekä miehet että naiset voittivat muiden suurlähetystöjen joukkueet. Saksan kanssa oli alla yksi hävitty ja kaksi voitettua harjoituspeliä (tai jotain), joten ihan varma tämä voitto ei etukäteen ollut. Tosin  voittoon oli ehditty varautua, sillä kun viimeinen erä päättyi ja Suomi voitti 7-1, yhdestä muovipussista putkahti parikymmentä kultapipoa :D

Tämän illan voitto oli Suomen naisille erityisen kallis, koska nyt heillä on tilillään voitto kolmena perättäisenä vuonna. Samovaari-pokaali koristaa hyväntekeväisyysgaalan jälkeen varmaankin suurlähetystön hyllynotsaa.


Kaikki kuvat otti kämppikseni K. H.

Finn Ladies - I love you!
Finn Ladies - я люблю!
Finn Ladies - лучше всех!
Finn Ladies - ждёт успех!
Finn Ladies - фаворит!
Finn Ladies - победит!

(Ai niin. Tänään on myös день защитника отечества, eli isänmaan puolustajan päivä. Suomennettuna miestenpäivä. Jossain oli ilotulitus ja juhlakonsertti, ja mainoksissa esitellään partakoneita ja muita miehisiä hilavitkuttimia: kullalle tämä, niin heilalle on kukkapuketti taattu.)

maanantai 21. helmikuuta 2011

Vetkun vetkun, eli läksyjä pitäisi tehdä

Tässä olisi jotain käännöksen yrittelyä ilmassa. Hieman tahmeasti vaan sujuu, kun tämä päivä meni nukkuessa. Eilen nimittäin oli juhlan aihetta, sillä kämppikseni K:n ystävä Anni täytti vuosia. Näimme sitten hieman toisenlaisen opiskelija-asuntolan, jossa oli kunnollinen kylppärikin, mutta kieltämättä tilaa tämän entisen hotellin huoneissa ei olisi kahdelle hengelle juuri ollenkaan. Prahan asuntolahuonekin vaikutti ruhtinaallisen kokoiselta tähän verrattuna, joskin muutoin puitteet olivat paremmassa kunnossa.

Synttäreitä oli juhlimassa myös kaksi venäläistä tyttöä siellä viiden suomalaisen joukossa. Hehkutimme jälkeenpäin K:n kanssa kuinka oli itsevarma fiilis venäjäntaidoista, sillä pystyimme liittymään venäjäksi käytyyn läpänheittoon aika hyvin. Olin varmaan kaikkein nuorin 22 vuodellani, muut about kahdestaviidestä kolmeenkymmeneen, vaikka eipä se näkynyt kuin Venäjällä käymisen kerroissa. Tosin toinen venäläistytöistä on jo ehtinyt paljon: hän on ehkä 23 tai 24, korkeintaan 26-vuotias, mutta kerinnyt olla naimisissa ja erotakin. Heillä oli molemmilla ihanan tarttuva nauru ja mahdottomasti virtaa, vaikka Svetalla olikin tänä aamuna herätys kahdeksalta. Silti jaksoi olla liikenteessä kahteen.

Opittua: "много - не мало" eli mnogo ne malo eli parempi liikaa kuin liian vähän (parempi överit kuin vajarit :P),
sekä: "велико - не мало" eli veliko ne malo eli ei iso sisältään kaada.

Huomenna pirteänä kahdeksalta suomi-venäjä -käännökseen. Siellä oli kaksi Tampereellakin ollutta venäläistä opiskelijaa, mutta ei ne mua tunnistaneet enkä minä niihin silloin joskus tutustunut.

Aivan, torstaina siis piti olla venäjä-suomi -käännöstä puoli kahdeltatoista. Eipä ollut, vaan kirjallisuutta, koska lukujärjestykseen oli tullut muutos ja käännös onkin jo kahdeksalta. Siellä sitten K:n kanssa kuunneltiin esitelmää Waltarin teoksista, ja kerrottiin, että ei meillä koulussa tarvitse lukea kovin paljon. Jos Seitsemän veljestä ja joku nykykirja. Härkösen Häräntappoase (hah haa alkusointu) kuitattiin meidän yläasteella videon katsomisella. Nuori Santeri Kinnunen oli aika hyvä.

Venäläisillä koululaisilla on puolestaan luettavana Rikos ja rangaistus joskus 13-vuotiaana, mistä johtuen kovin ymmärrettävästi he eivät jaksa arvostaa Dostojevskia. Ulkomaiset opiskelijat puolestaan ylistävät hänen teoksiaan. Mun täytyy tunnustaa, että en ole vielä lukenut venäläisiä klassikoita. Ehkä olisin, jos olisin filologi, mutta nyt ne kansoittavat lukulistaa.

Okei, nyt on havaittavissa jo niin selvää vätystelyä ja vetkuttelua, että ei auta kuin jatkaa hommaa.

Karaoken bassot resonoi meidän lattiassa.