Näytetään tekstit, joissa on tunniste menneitä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste menneitä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Ystävähetkiä ja oppitunteja

Liikennevalopylväs Strastnoi bulvarilta. Ruusut ehkä kuivuvat mutta muovisydän porskuttaa!
Eilen kirjoittaessani sveitsiläiselle Aleksandralle synttärikorttia - tietysti viime tipassa niin että samalla testasin tasapainoani, kun kirjoitushetkellä seisoin liikkuvassa metrossa ja kädet olivat kortin ja kynän varaamat - aloin miettiä, mitä kaikkea olen ystäviltäni oppinut. 

Vaihtojeni parasta antia ovat nimittäin juuri ystävät, kuten olen voinut jokusen kerran täällä ja erinäisissä sähköposteissa jo sanoa. En vain voi uskoa, miten ihaniin ihmisiin olen törmännyt. (No niin, sainpa tuon sanottua taas yhden postauksen osalta.)

Voisin kuvailla tähän parhaiten mieleen jääneitä ihmisiä vajaan vuoden varrelta, mutta en usko, että istumalihakseni kestäisivät sen. Muutamat tapasin mieleenjäävällä tavalla, kuten sen USA:sta tulleen espanjalaisen kiharatukkaisen Guillermon, joka kiroili Hostivarin aulan rappusissa puhtaalla suomenkielellä, tai vaikka puolalaisen Przemekin, joka kävi avaamassa minulle oven samaisen Hostivarin nelosrakennuksen neljännen kerroksen käytävään, kun minä väsyksissäni työnsin kun olisi pitänyt vetää. (Äsken mietin Hostivarin käytävänovien aukenemissuuntaa, ja muistin sen siitä, että usein käytäväpippaloitten aikana niitä piti auki joko tiiliskivi tai jalan päässä seisova iso tuhkakuppi. Virallisesti Hostivarissa on tupakointi toki kielletty.)

Joidenkin kanssa taas koin hienoja asioita, kuten tsekin kielikurssin sertifikaattienjakotilaisuuden jälkeen brittiläisen Ianin kanssa vedetty viimeinen tsekkipolkka, tai reissu kauniiseen Cesky Krumloviin, jonka aikana viimeistään tutustuin kunnolla iloiseen puolalaiseen Kasiaan, tai sitten uusivuosi, jolloin hytisimme sekalaisella vaihtariporukalla Riegrovy sadyn mäenhuipulla ja katselimme talvisen Prahan ylle nousevia ilotulituksia, tai se, kun lämpimänä myöhäiskesän päivänä reisilihakseni huusivat rinteiden takia armoa tsekkijääkiekkoilijan vetämällä mäkikiipeilyllä ja vihreään pukeutuneet puolalaistytöt hihittelivät.

Toiset taas liittyvät hämmentäviin hetkiin, kuten auringonnousun aikaan pikaruokalassa venäläisen Diman kanssa käyty eksistentiaalinen keskustelu, tai sankan espanjalaisedustuksen takia uskomattoman kovaääniset espanjalaisen P:n synttärit. Tai se hetki, kun eräs toinen Dima oli joukkomme oppaana Moskovan yössä ja tapasimme ratsukon käytännössä baarin ja luostarin välissä.

Paulinalta opin teinipojaksi taantuneen huumorin lisäksi sen, että itsepäisyyskin voi olla tietyllä hetkellä hyve, ja että kaveria ei jätetä.

Elli opetti monen muun asian lisäksi itsetutkiskelua ja itsekriittisyyttä, mutta myös hetkeen heittäytymistä. We are still young, let's just enjoy life.

Aleksandran kanssa ystävystyminen on avannut silmiäni kohteliaisuuden suhteen. Hän on luonnostaan erittäin huomaavainen muita kohtaan ja demokratia voisi olla hänen toinen nimensä, mutta hän ei silti pelkää seisoa sanojensa takana tai puolustaa omia oikeuksiaan. Kiltteys ei siis tarkoita muiden ovimattona olemista.

Karoliinalta opin (polveilevista pohdiskeluista huolimatta) mutkatonta suhtautumista elämään. Intohimojaan kannattaa seurata, koska sillä tekee elosta kiinnostavaa. 

Pablo näytti mallia siinä, että asiat, jotka haluaa tietää, täytyy kysyä ääneen, koska ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita, ja koska vaiteliaskin ihminen haluaa kertoa kuulumisistaan, mutta ehkä kaipaa suoraa kysymystä, jolla päästä alkuun.

Metallistiystävältä olen oppinut lämpöä ja luottamusta.

Kaikilta edellä mainituilta olen oppinut sen, että jaettu ilo todella on kaksinkertainen ilo. Myös: ystävyys ei lopu, vaikka välitön kontakti katkeaakin. Neiti H koti-Helsingistä sanoi, että oikean ystävän kanssa ei ole väliä sillä, onko viime näkemästä kaksi tuntia vai kaksi vuotta.

Pääni on täynnä vaaleanpunaisia ja pehmeitä asioita, kun olen ahkerasti ajatellut näitä ihmisiä ja hetkiä. Onneksi sentään ajattelin näitä omaperäisesti nyt enkä lammasmaisesti helmikuun 14:nen tienoilla.

Jaa mutta kas, nythän on juhannus. No, juhlapäivä sekin. Vietän sitä varmaan sitten yhdessä ryppäässä synttäreitten ja läksiäisten kanssa.

P.S. Alakerran karaokessa Now playing - L'Italiano. Meikäläisittäin tunnetaan Kari Tapion hittinä Olen suomalainen. Linkissä paina vasemman reunan play-napista niin tulee ääntä.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Vasta työssä

Opiskelin venäjää lukiossa lähinnä siksi, että minulla olisi joku uusi outous. En ajatellut siitä olevan sanottavaa hyötyä, mutta minusta on kiva osata jotain harvinaista. Kyrillisillä oli kiva kirjoittaa kaverien nimiä, ja ykkösvuoden matkalla Pietariin loistin kyltinlukutaidoillani.

Kirjoitusten jälkeen piti sitten päättää, minne seuraavaksi vuodeksi suuntaisi. Välivuosi houkutti vapaudellaan, mutta ilmeisesti opon propaganda oli uponnut syvälle kallooni, sillä se olisi silloisesta minusta ollut vastuuton vaihtoehto. Listasin sitten yliopistohakemukseeni kirjallisuustiedettä ja käännöstiedettä (englanti ja venäjä). Kirjallisuustieteen pääsykoe (etukäteishaaveitteni mukaan kirjatoukan paratiisi) meni lähinnä panostukseni vähyydelle nauraessa, ja venäjän käännöstieteen kokeen jälkeen päivittelin mielessäni, miten kukaan jaksaisi lukea sepustuksiani, joissa vuosisadat tanssivat iloista ripaskaa nikolaiden, aleksantereiden ja katariinojen kanssa. Englannin pääsykokeeseen en hajamielisyyteni takia edes päässyt paikalle... Tunnelmani hieman kuumenivat, kun kahdelta iltapäivällä huomasin, että olisi pitänyt olla Kouvolassa. Jäin tuskailemaan tuloksiani aika epätoivoisena, sillä koko kevään pääsykoekirjat olivat kummitelleet takaraivossani lähes yhtä avaamattomina kuin kirjastosta talsiessani.

Pääsykoekirjoja oli koulutusohjelmaani vain yksi aiheenaan Venäjän historia. Kirja ehti järkyttää saman kokeen kanssa pinnistelevän ystäväni. Tyttö selitti tyrmistyneenä pääsykoetilaisuutta odotellessamme, kuinka hän ei ollut pystynyt lukemaan kirjan erästä kertomusta kokonaan. Tarina kertoi, kuinka erään nälänhädän aikaan (vuosisadasta en sano mitään...) joukko sotilaita oli tunkeutunut yksinäisen naisen mökkiin ruokaa vaatimaan.
Mökin nurkassa oli kehto vaikka missään ei näkynyt yhtään lasta. Nainen toisteli kaappien olevan typötyhjät, mutta sotilaat äkkäsivät höyryävän padan. Miehet söivät padallisen keittoa vaikka nainen esteli ja väänteli tuskaisena käsiään minkä ehti. Syötyään miehet kyselivät, mitä keitossa oli ollut. Nainen kertoi, että oli nälkäänsä tehnyt ruokaa nääntyneestä lapsestaan.
En mene takuuseen tarinan sisällöstä, koska sen lukemisesta ja osaaottavasta päivittelystä on kulunut vajaa kaksi vuotta.

Kirjoitusten jälkeisenä kesänä, joskus heinäkuun puolivälissä, olin kaverillani kylässä, kun pikkuveljeni soitti kotoa. Minulle oli tullut yliopistosta kaksi kirjettä, paksu ja ohut. Matkaa kotiin olisi ollut kilometri tai pari, mutta en viitsinyt lähteä pyöräilemään. Veli avasi kuoret, luki pari sanaa kirjeen alusta, ja minä totesin että sitä päästiin sitten yliopistoon, pääaine käännöstiede (venäjä). Hmm. Mitäs nyt?
Lähdin kotiin vasta illansuussa. Samana iltana laitoin asuntohakemuksia niin moneen opiskelija-asuntovälitykseen kuin vain löysin.

Oikeasti minun venäjäntaidoillani ei olisi ketään pitänyt päästää yliopistoon sisään. Vieläkin sanoja on päässäni luvattoman vähän, ja kielioppikurssista pääsin läpi enemmän armosta kuin taitojeni johdosta. Pitänee lohduttautua sillä, mitä opettajat ovat toistelleet: kääntämisen oppii vasta työssä. Ehkä se kieli liimaantuu päähän sitten Venäjällä samoin kuin biologiankirjan sisältö ala-asteella, kun kirjan laittoi yöksi tyynyn alle.

Koska tänään ei mitenkään voi tehdä mitään hyödyllistä, keskityn virkkaamaan uutta myssyä. Siitä tulee pinkki, joten se sopii silmälasinpokiini. Pankkiin ja suutariin meno on täysin poissuljettua. Pyykinpesu sentään onnistuu.

perjantai 23. tammikuuta 2009

Kielet ennen

Luin eilen vanhaa päiväkirjaani ja totesin, että olen aloittanut venäjän opiskelun heti lukion ihkaensimmäisessä jaksossa. Siitä on nyt neljä ja puoli vuotta aikaa, ja illalla mietin, että nykytilanteeni ei olisi mitenkään mahtunut silloisiin tulevaisuudenhaaveisiini, ei edes kauhukuviini. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä "isona" tekisin. Ei sillä että nyt olisi jotenkin kovasti selvemmät sävelet, mutta ainakin on yksi kohtalaisen selkokielinen maali, jota kohti olen kömpimässä.

Lukiossa oli mukava opiskella uutta kieltä: tunteja oli usein, vain yksi koulupäivä viikosta jäi venäjättömäksi, ja ryhmä oli innostunut. Toisin oli ollut yläasteella. Saksan kaksivuotinen valinnaiskurssi oli täynnään työlääntyneitä koululaisia, joita eivät olisi
Roman Schatzin uudet kujeet voineet vähempää kiinnostaa. Opettajakin oli senlaatuinen persoona, että hänen avuliaasta asenteestaan huolimatta kovin moni prepositio ei ole enää mieleni listassa paikoillaan. Ehkä olisin tarvinnut autoritaarisempaa opettajaa, joka olisi vaatinut meiltä oikeasti jotain. Tämä saksanope oli vähän hassahtanut oppilaitten kaveriksi pyrkivä täti, joka pukeutui kuin kolme vuosikymmentä nuorempi. Myönnettävä on, että kylläkin aika tyylikkäästi.

Lukion venäjänopettajani opetti myös englantia. Suurimman osan englannistani opiskelin hänen kursseillaan, vaikka toinen opettaja olisi ollut rennompi. En edes sanottavammin pitänyt venäjänopettajasta, mutta jotenkin hän osui sympatiasuoneeni. Hän oli varsin jäykkä ja etäinen, arviolta kolmenkympin puolivälissä oleva polkkatukkainen, pitkä nainen. Jäykkiksen pukeutumistyyli osui usein yksiin omani kanssa, tai ainakin ajattelin, että parinkymmenen vuoden päästä haluaisin olla työssä, jossa voi käyttää kirkkaanpunaisia sukkahousuja tai oliivinvihreää mekkoa.

Abivuoden kevätjuhlapäivänä tämä Jäykkis yllätti minut perin pohjin. Osuimme samaan aikaan opettajanhuoneen ovelle, ja Jäykkis sitten kyseli jotain jatko-opintosuunnitelmistani. Minä koetin selittää jotain puolivillaista enkä yhtään enää muista, mitä sanoin, mutta lopuksi opettaja toivotti oikein sydämellisesti onnea tulevaisuuteen, halusi ottaa kuvan juhlavasta minusta ja halasi jopa. Hänen halauksensa tuntui sikäli oudolta, että oli kuin kani olisi alkanut keskustella selibaatista.