Asuntolaan pääseminen oli tällä kertaa hieman hankalampi prosessi. Kirjoitan tätä varastoon lauantaina, ja tulimme perjantaina. Jo Ustista lähteminen oli pienoinen seikkailu, ja siihen päälle tuntien odottelut...
Kielikurssimme loppukoe pidettiin torstaina. Se ei ollut kovin vaativa, ja kaikki läpäisivät ihan hyvin. Kirjallinen osuus oli aamupäivällä, ja puistolounaan jälkeen yhdeltä tulimme odottelemaan suullista osuutta. Siinä olikin odottamista. Itse koe ei vienyt paljonkaan aikaa, mutta muutamalle tytölle piti kirjoittaa todistukset saman tien koska he olivat lähdössä vielä samana päivänä, joten tunteja tuhraantui yhteensä neljä ennen kuin viimeinen opiskelija oli kuulusteltu. Meitä ei ole kuitenkaan enempää kuin 27, joten hiukan liikaa aikaa tähän kului. Jos tilanne olisi järjestetty paremmin, minäkin olisin voinut siivota huoneeni ja pakata hyvissä ajoin. Nyt pakkasin perjantaiaamuna puolessatoista tunnissa, mikä ei ollut kovin kivaa.
Suullinen koe oli mun kohdallani erittäin nopea: opettaja Maruška tykitti kysymyksiä minuutin tai pari, sitten kerroin jonkun amerikkalaisen näyttelijän kuvasta, ja sitten mut potkaistiin ulos odottelemaan arvosanaa. A sieltä paukahti, ja Maruška selitti että hienosti puhun, se johtuu mun venäjästä, onnea kovasti. Jei. Aika monet sai A:n. Kaikki pääsi läpi, eli sai vähintään C:n (A, B, C).
Kokeen jälkeen juhlittiin tsekkiläistä joulua, heitettiin kenkää olan yli (varpaat kohti ovea: tyttö pääsee seuraavan vuoden aikana naimisiin, kantapää kohti ovea: ei häitä) ja lauleltiin Jouluyö, juhlayötä kaikilla kielillä.
Turkkilaisetkin kuulemma juhlivat joulua, mutta ajankohta vaan on uusivuosi.
Torstai-iltana vietimme laatuaikaa asuntolalla. Muutama uusikin ihminen liittyi seuraan, seitsemisen turkkilaista ja yksi portugalilainen, jotka tulivat Ústíin opiskelemaan. Perjantaiaamuna heräsin ilman herätyskelloa, riskipeliä. Pakkaaminen oli sekopäistä kuten aina, mutta Treelta lähtemiseen verrattuna oli mukavaa, että ainakin tiesin varmasti, mitä pakkaan (kaiken). Edelleenkään en osaa pakata sopivasti tavaraa, vaikka tällä kertaa omaisuutta on vähemmän kuin Tveriin lähtiessä. Plus pystyn itse kantamaan kaiken mitä raijaan mukanani. Myöskään minun ei tavaroita varten tarvitse välttämättä käydä kotona, vaan talvitakki ja -kengät ovat mukana.
Takaisin perjantaihin. Kymmeneltä aamulla piti olla yliopistolla todistustenjakoa varten. Kaksi yli kymmenen lähdin parin kaverin kanssa kävelemään, kun tuutori hoputti että pitäis olla siellä jo. Olisin päässyt lähtemään vähän aikaisemmin, mutta tämä nimenomainen tuutori oli hukassa, ja minun piti antaa avaimeni hänelle. (Tämä tuutori on soitellut mulle tänään, kysellyt, annoinko varmasti avaimeni. Hm. Annoin kyllä, ja hänkin sen kuulemma muistaa, mutta soittelipa vaan. Ei sanonut että olisi ongelmaa. Perästä kuuluu.)
Todistustenjako oli yllättävän iso seremonia. Paikalla olivat meidän tuutorimme, osa mustissa kaavuissa ja samettilakeissa, pääopettajamme Maruška, pedagogisen laitoksen varadekaani ja käsittääkseni filosofisen tiedekunnan dekaani. Ohjelmassa oli pari puhetta, tietenkin tsekiksi. Pari sanaa sieltä täältä tajusin, sitä tavallista kiittelyä ja tapahtumien kertaamista ja ihmisten kehumista. Meidät esiteltiin, kumarsimme nätisti. Sitten oli vielä vähän puhetta ja sitten todistustenjako. Ihan kuin olisin ollut taas ala-asteella. Yläasteella ja lukiossa todistukset jaettiin epävirallisemmin, paitsi tietysti viimeiset, mutta noin muutoin en ole viime aikoina kovin usein mennyt niiaamaan ja kättelemään todistuksen saadakseni.
Virallisen osuuden jälkeen meille oli järjestetty juotavaa ja pientä purtavaa. Neljä eniten tsekkiä puhuvaa ulkomaan ihmettä valkattiin paikallislehden haastatteluun, minun lisäkseni saksalainen Kai, puolalainen Paulina ja espanjalainen Yolanda. Sönkkäsimme parhaamme mukaan tsekkiä, kerroimme itsestämme ja opiskeluistamme. Juttu tullee myös yliopiston nettisivuille, ja kuvia on kanssa, joten suomenkielisetkin saavat jotain irti.
Juhlan jälkeen kävimme lounaalla ja raahauduimme bussiin. Samalla junalla meni Prahaan 8 kurssilaista plus kaksi tuutoria. Juna oli onneksi myöhässä, joten meidän viimeisen minuutin aikataulutuksemme olikin ihan sopiva. Juoksentelimme laiturilta toiselle ja lopulta pääsimme kyytiin. Jossain edessäpäin oli kuulemma ongelmia ilmassa olevien kaapeleiden kanssa, ja siksi eräskin juna oli aikataulun mukaan myöhässä 215 minuuttia. Mahtoiko kulkea ollenkaan sinä päivänä.
Me kuitenkin puksuttelimme miltei keskeytyksettä, mitä nyt seisottiin vartti jollain pikkuasemalla. Hupsu ranskalainen ystävämme kävi liimautumassa meidän vaunuosastomme ikkunaan ja minä varistelin leivänmuruja ympäriinsä.
Prahassa alkoi väsymys näkyä. Monella meistä oli useampikin matkalaukku, ja ne oli pinottu vaunun toiseen ovivälikköön. Konduktööri kävi vilkaisemassa mutta ei tietääkseni sanonut mitään. Kun sitten saavuimme Prahaan Holešovicen asemalle, meikäläiset eivät saaneet laukkujaan erään naisen mielestä tarpeeksi nopeasti pois ihmisten tieltä. Hän rupesi huutamaan syyttä suotta, ja tsekiksi tietenkin. Joku ranskalaisista kiehahti takaisin. Itse olin toisessa päässä vaunua.
Alun perin oli tarkoitus mennä päärautatieasemalle saakka, mutta jäimme sitten pois jo vähän aikaisemmin koska tavarat olivat nyt pakosta ulkona.
Asuntolamme Hostivař oli hieman haasteellinen löytää, koska metron pääteasema Depo Hostivař ei ole sitä lähin, vaan edellinen, nimeltään Skalka. Ajelimme ensin tietysti sinne päätepysäkille. Palasimme ja hyppäsimme bussiin. 26 korunaa, karvan verran yli euro.
Mur, nyt pitää lähteä menemään kun sade lakkasi. Lyhyesti sanottuna odotimme seitsemän tuntia asuntolakompleksin aulassa, joka on jotenkin erittäin neuvostotyylinen. Seitsemän ihanan, pitkän tunnin jälkeen kaikilla viidellä joukostamme oli huone. Tuli juteltua ihmisten kanssa, tapasimme ranskalaisten ja puolalaisten lisäksi yhden belgialaisen ja venäläisen. Tämä Sergei puhui sekaisin englantia ja venäjää ja odotteli kämppistään, jolla oli huoneen molemmat avaimet. Pääsimme nukkumaan lopen uupuneina kello puoli kaksi yöllä. Ruokaa saatiin sitten aamulla.
Kerroksessamme on paljon ranskalaisia ja puolalaisia, yksi portugalilainen, kämppikseni saksalainen ja minä.
Niin ja otsikko on tuollainen koska huone on ehkä puolet Ustin huoneesta. Mutta se on kuin minikokoinen hotellihuone, jonka sänkyjen sisään saa tavaraa. Myöskin asuntolan käytävät ovat kuin Ruotsin-laivalta kokolattiamattoineen ja läpinäkymättömine ikkunoineen. Hauskaista. Jääkaapit ovat käytävällä. Puolikokoinen jenkkikaappi per neljä huonetta eli kahdeksan henkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti