Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhlat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhlat. Näytä kaikki tekstit

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Ystävähetkiä ja oppitunteja

Liikennevalopylväs Strastnoi bulvarilta. Ruusut ehkä kuivuvat mutta muovisydän porskuttaa!
Eilen kirjoittaessani sveitsiläiselle Aleksandralle synttärikorttia - tietysti viime tipassa niin että samalla testasin tasapainoani, kun kirjoitushetkellä seisoin liikkuvassa metrossa ja kädet olivat kortin ja kynän varaamat - aloin miettiä, mitä kaikkea olen ystäviltäni oppinut. 

Vaihtojeni parasta antia ovat nimittäin juuri ystävät, kuten olen voinut jokusen kerran täällä ja erinäisissä sähköposteissa jo sanoa. En vain voi uskoa, miten ihaniin ihmisiin olen törmännyt. (No niin, sainpa tuon sanottua taas yhden postauksen osalta.)

Voisin kuvailla tähän parhaiten mieleen jääneitä ihmisiä vajaan vuoden varrelta, mutta en usko, että istumalihakseni kestäisivät sen. Muutamat tapasin mieleenjäävällä tavalla, kuten sen USA:sta tulleen espanjalaisen kiharatukkaisen Guillermon, joka kiroili Hostivarin aulan rappusissa puhtaalla suomenkielellä, tai vaikka puolalaisen Przemekin, joka kävi avaamassa minulle oven samaisen Hostivarin nelosrakennuksen neljännen kerroksen käytävään, kun minä väsyksissäni työnsin kun olisi pitänyt vetää. (Äsken mietin Hostivarin käytävänovien aukenemissuuntaa, ja muistin sen siitä, että usein käytäväpippaloitten aikana niitä piti auki joko tiiliskivi tai jalan päässä seisova iso tuhkakuppi. Virallisesti Hostivarissa on tupakointi toki kielletty.)

Joidenkin kanssa taas koin hienoja asioita, kuten tsekin kielikurssin sertifikaattienjakotilaisuuden jälkeen brittiläisen Ianin kanssa vedetty viimeinen tsekkipolkka, tai reissu kauniiseen Cesky Krumloviin, jonka aikana viimeistään tutustuin kunnolla iloiseen puolalaiseen Kasiaan, tai sitten uusivuosi, jolloin hytisimme sekalaisella vaihtariporukalla Riegrovy sadyn mäenhuipulla ja katselimme talvisen Prahan ylle nousevia ilotulituksia, tai se, kun lämpimänä myöhäiskesän päivänä reisilihakseni huusivat rinteiden takia armoa tsekkijääkiekkoilijan vetämällä mäkikiipeilyllä ja vihreään pukeutuneet puolalaistytöt hihittelivät.

Toiset taas liittyvät hämmentäviin hetkiin, kuten auringonnousun aikaan pikaruokalassa venäläisen Diman kanssa käyty eksistentiaalinen keskustelu, tai sankan espanjalaisedustuksen takia uskomattoman kovaääniset espanjalaisen P:n synttärit. Tai se hetki, kun eräs toinen Dima oli joukkomme oppaana Moskovan yössä ja tapasimme ratsukon käytännössä baarin ja luostarin välissä.

Paulinalta opin teinipojaksi taantuneen huumorin lisäksi sen, että itsepäisyyskin voi olla tietyllä hetkellä hyve, ja että kaveria ei jätetä.

Elli opetti monen muun asian lisäksi itsetutkiskelua ja itsekriittisyyttä, mutta myös hetkeen heittäytymistä. We are still young, let's just enjoy life.

Aleksandran kanssa ystävystyminen on avannut silmiäni kohteliaisuuden suhteen. Hän on luonnostaan erittäin huomaavainen muita kohtaan ja demokratia voisi olla hänen toinen nimensä, mutta hän ei silti pelkää seisoa sanojensa takana tai puolustaa omia oikeuksiaan. Kiltteys ei siis tarkoita muiden ovimattona olemista.

Karoliinalta opin (polveilevista pohdiskeluista huolimatta) mutkatonta suhtautumista elämään. Intohimojaan kannattaa seurata, koska sillä tekee elosta kiinnostavaa. 

Pablo näytti mallia siinä, että asiat, jotka haluaa tietää, täytyy kysyä ääneen, koska ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita, ja koska vaiteliaskin ihminen haluaa kertoa kuulumisistaan, mutta ehkä kaipaa suoraa kysymystä, jolla päästä alkuun.

Metallistiystävältä olen oppinut lämpöä ja luottamusta.

Kaikilta edellä mainituilta olen oppinut sen, että jaettu ilo todella on kaksinkertainen ilo. Myös: ystävyys ei lopu, vaikka välitön kontakti katkeaakin. Neiti H koti-Helsingistä sanoi, että oikean ystävän kanssa ei ole väliä sillä, onko viime näkemästä kaksi tuntia vai kaksi vuotta.

Pääni on täynnä vaaleanpunaisia ja pehmeitä asioita, kun olen ahkerasti ajatellut näitä ihmisiä ja hetkiä. Onneksi sentään ajattelin näitä omaperäisesti nyt enkä lammasmaisesti helmikuun 14:nen tienoilla.

Jaa mutta kas, nythän on juhannus. No, juhlapäivä sekin. Vietän sitä varmaan sitten yhdessä ryppäässä synttäreitten ja läksiäisten kanssa.

P.S. Alakerran karaokessa Now playing - L'Italiano. Meikäläisittäin tunnetaan Kari Tapion hittinä Olen suomalainen. Linkissä paina vasemman reunan play-napista niin tulee ääntä.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Lukaali ja ruokalista

Ei kuvia tekstin aiheista, joten tässä lohdutukseksi runoratsu Jeseninin patsaalta Tverskoi bulvarilta. Pikku-Pegasoksen siipi on vähän piilossa.
Kotibileet designlukaalissa katsastettu. Shashlik oli jälleen hyvää. Tällä kertaa mangalissa oli puolimetriset jalat ja se rupesi purkautumaan (hajoamaan) kesken kaiken. Illan urheilulaji oli pingis. Lukaalin vahtikoira oli ylisuloinen, tuloksettomasti kerjäävä kultainennoutaja Jesse. Sen karvoja löytyy mun (tietysti mustista) housuista varmaan hamaan maailmanloppuun. Yöllä - siunattu hiljaisuus! Ei karaokea mailla halmeillakaan, kunhan koulunsa päättäneiden nuorien rääkäisyt vaikenivat.

Lukaali oli kuin suoraan sisustuslehden sivulta ja jättimäinen. Se myös sijaitsi reilun tunnin matkan päässä Ukraina-hotellilta, eli aika pitkällä mielestäni. En tiedä julkisen liikenteen yhteyksistä, koska meidät kuskasi ilmeisesti perheen autonkuljettaja (!). Takaisin toi sitten toinen kuski, jonka kanssa yksissä liikennevaloissa illan nuori emäntä kävi hassua läpsytaistelua.

Keskiviikkopäivän ruokailut: aamiaiseksi illan rääppeitä, eli kylmiä, edellisiltana grillattuja kasviksia, mehua, jokunen leipäpala ja linnunlaulua. Myöhäinen lounas Mu-Mussa Lubjankan takana, listalla ihanan pehmeällä juustolla höystettyä tuorekurkku-retiisisalaattia, tavallista perunasalaattia (eli vissiin stolichnij) tietysti ekstramajoneesilla höystettynä kun en osannut kieltäytyä, svekolnikia (kylmä punajuurikeitto, jonka en odottanut olevan ollenkaan hyvää, mutta olipa vaan!) ja pikkuinen kolmionmuotoinen kaalipiirakka. Illallinen Avokado-nimisessä kasvisravintolassa (voi K, oltaisiin menty sinne niin olisit ollut taivaassa!) Chistoprudnyi bulvarin varrella, annos kuivatuilla hedelmillä höystettyä papuplovia (jännästi vuorotellen makeaa ja suolaista). 

Plov (lausutaan "ploff") on vähän kuin risotto, mutta oikeauskoiset  ruokaharrastajat eivät arvosta jos sen näin esittelee. Oikeastaan yhteistä on käsittääkseni lähinnä se, että ne ovat ruoka-ainesekamelska, jonka pohjana on riisi.

Illallinen oli myös sveitsiläisen A:n synttärijuhlistus ja jäähyväiset. Vasta ravintolan keittiön mennessä kiinni kahdentoista maissa A tuntui tajuavan, että tämä alkaa olla hänen kohdaltaan ohi. Tulevaan vaihtoystävien luokse suuntautuvaan Euroopan-kiertueeseen sisältyy ehdottomasti Geneve. Olen nähnyt siitä niin kauniita kuviakin että.

Tänään on tuskin vaikeuksia saada unta, sen verran käy väsy käpälään. Olen alkanut pitää huoneeni molempia ikkunoita auki, koska taikauskoisesti väitän, että poistaa oudon pistävän päänsäryn, joka tuntuu ilmaantuvan kämpille tullessa.

maanantai 9. toukokuuta 2011

День победы

Paraatin harjoitukset nurkan takana
Tänään on Venäjällä Voiton päivä, toisen maailmansodan eli venäläisittäin suuren isänmaallisen sodan päättymisen muistolle omistettu päivä. Punaisella torilla oli aamulla kymmeneltä sotilasparaati, johon osallistui tandemparin lisäksi veteraaneja ja 20 000 sotilasta sekä yli 100 sotakonetta. Katsoimme sen televisiosta, sillä toria lähelle tuskin olisi päässyt.

Hiukan oli kummallinen olo katsoa paraatia. Sotakoneiden esittely ei missään maassa tuo minulle hyvää fiilistä. Toki tiukassa järjestyksessä marssivat sotilaat ovat komea näky, mutta minusta ne tankit olisi voinut jättää pois. 

90-luvulla paraatia ei ilmeisesti järjestetty, tai ei ainakaan läheskään tässä mittakaavassa. Putinin aikana se taas herätettiin henkiin kuten muutamat muutkin neuvostoperinteet. (En tietenkään ole tehnyt taustatyötä tarpeeksi että voisin kertoa, mitä ne perinteet ovat.)

Kaupungin puistoissa on paljon ohjelmaa, muun muassa Gorkin puistossa on ulkoilmakonsertteja ja soppatykkejä, ja Voiton puistossa, minne mekin olemme menossa kunhan saamme aikaiseksi (eli heti tämän julkaisemisen jälkeen), pitäisi olla liikkeellä veteraaneja ja heitä kukittavia ihmisiä ja sen sellaista. Varmaan myös krääsänmyyjiä.

Illalla istumme lähikuppilassa katsomassa jääkiekkopeliä. Ei syytä huoleen, jos vaikka Leijonat voittavat, sillä meillä Suomi-tytöillä tulee olemaan muassamme suomenmielisiä venäläisiä. Toivottavasti siellä ei tapella yhtä paljon kuin Tsekki-pelissä (joka oli kyllä tappeluja lukuunottamatta energistä katsottavaa).

tiistai 3. toukokuuta 2011

Vappu moskovalaisittain osa 2: vappumarssi


Jos vappuaatto sujui auringosta ja ystävien seurasta nautiskellessa, niin vappupäivänäkin oli ystävien suhteen ihanaa. Se aurinko kävi pilkahtamassa yhdeltä. Täytti sääennustuksen lupauksen ja vetäytyi takaisin pilveen. No, sentään ei tullut rakeita :)

Menimme K:n ja ruotsalaisen A:n kanssa katsomaan kommunistien vappumarssia. En ole koskaan nähnyt niin paljon punalippuja ja tuntenut oloani niin ulkopuoliseksi. Leninin patsaat nyt ovat jo tuttuja, mutta kun juhlaväellä oli Stalinia kehuvia lippuja... Niitä oli vain muutama, mutta silti.


Marssi alkoi yhdentoista maissa Oktjabrskaja-aukiolta ja päättyi ehkä puolitoista tuntia myöhemmin Vallankumouksen aukiolle Bolshoi-teatterin eteen. Matkalle mahtui niin hyväntuulisia mummeleita kuin löysäryhtisiä pikkupoikapoliiseja.


Mitä hätäapujoukkoja mahtoivatkaan olla nämä pulipäiset pojat, joilla marssin reitti oli reunustettu, sitä en tiedä, mutta he seisoivat hiljaa paikoillaan koko parituntisen. Kuvan poika oli ainoa, joka jopa kiinnitti huomiota hänelle juttelemaan tulleeseen vanhukseen - yleensä nämä keskenkasvuiset vartijat tuijottivat tyhjyyteen kuten hommaan kuuluu.



Marssin päätteeksi Kommunistisen puolueen puheenjohtaja Gennadi Zjuganov piti palopuheen, jossa vaadittiin Yhtenäisen Venäjän päihittämistä, tyrmättiin koulu-uudistus ja verrattiin Venäjällä valmistettujen traktoreiden määrää Valko-Venäjän vastaavaan. Jälkimmäinen on suoriutunut paremmin, kuulimme, kuinka Valko-Venäjä vie traktoreitaan kaikkiin maailman maihin. Puheen positiivisia kohtia olivat maininnat Venäjän saavutuksista: ensimmäinen ihminen avaruudessa ja kansainvälisesti palkitut Volga-autot. Harmi, että molemmista on ehtinyt kulua jo aika kauan. Näkisin mielelläni, että tällä kansalla olisi ylpeydenaiheita myös lähempänä nykypäivää.


Illemmalla suuntasimme pienimuotoiseen illanviettoon A:n luokse. Siellä keskustelimme muun muassa Sverigedemokraateista (sikäläiset persut, joiden kanssa kukaan ei halua olla samaa mieltä), venäjän kieliopin vaikeuksista ja suomalaisesta metallimusiikista. Minä ja K testasimme ruotsintaitoamme kahden länsinaapurin juttuja kuuntelemalla, mutta täytyy sanoa, että vaikka ymmärsin heitä ihan kohtuullisesti, puheen tuottaminen ei sujunutkaan ihan noin vain. Sekaan tuli venäjänkielisiä sanoja, ja niin muuten tuli välillä englanninkin sekaan. Hämmentävää.

Ilta päättyi aivan mahtavasti! Menimme Masterskaja-nimiseen baariin ja sen parituntisen aikana, jonka siellä vietimme, en istunut kertaakaan alas. Tanssilattialla oli huikea meno, välillä tuli tanssittua puoliksi tuntemattomienkin porukassa. Siitä tietää tanssineensa, kun yläselkää aristaa seuraavana päivänä.

Kansantaksin kuskit yrittivät huijata viisikymppiä (noin euron) sekä mennessä  että tullessa mutta kyllä sitä nyt pari minuuttia aiemmin sovitun hinnan muistaa. Vajaan kymmenen minuutin matka taisi olla kumpaankin suuntaan 200 ruplaa (noin neljä euroa).

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Vappu moskovalaisittain

Hirveästi perhosia!

Totesin, että paras vappu ei ole tänä vuonna Koskenrannassa vaan VKNH-puistossa Moskovan pohjoisosassa. (Tämän paikan nimi on aina niin hauska avata: vystavka dostizhenii narodnogo hozjaistva eli kansantalouden saavutusten näyttely. Sillä voi sitten kavereita hengästyttää kun itse on lakannut hönkimästä sen pituutta.)

Niitä saavutuksia siellä sitten.
Päivässä ei sinänsä ollut mitään kovinkaan erityistä, mitä nyt vietin sen erittäin hyvässä seurassa. Ensin ihmettelimme taivaisiin kurkottavaa kosmonauttimuseon rakettipatsasta espanjalaisen P:n kanssa, sitten löysimme pienen pallottelun jälkeen moskovalaisen J:n ja guljailimme puistossa. Vahvistimme itseämme teemaan sopivasti Kansojen ystävyys -nimisessä ravintolassa salaattilounaalla (kuinka jupin kuuloista) ja jotta tasapaino säilyisi, menimme seuraavaksi tutisuttamaan polviamme maailmanpyörään (vähäsen tutisin, oli avonainen kopperokin missä kiikuimme.) Tämä maailmanpyörä nousee 73 metrin korkeuteen. Kuvaa ei ole, hähä.

"Leipää." Auto on Valko-Venäjän rekkareissa, vieressä Valko-Venäjän paviljonki.
Kun P:n tuli aika lähteä sanomalehtihaastatteluun (jännää!), uppouduimme J:n kanssa hetkeksi suomen adjektiivien vertailumuotojen kiehtovaan maailmaan. En olekaan ennen tajunnut, kuinka niissä on erilaisia kaavoja. Myöskin minua riemastuttaa, että kieliopista voi repiä niin paljon riemua kuin toverini :)

Palasimme vaeltelemaan puistoon kun K liittyi seuraan. Söin kesän ensimmäisen jäätelön, jes! Toteutimme päivän pääagendan, eli vuokrasimme polkupyörät. 150 ruplalla sai kunnollisen pyörän tunniksi, muistaakseni 750 ruplalla olisi saanut koko päiväksi. Melko edullista. Suhailimme kesämielellä olevan kansan joukossa. Ei tullut edes läheltä piti -tilanteita, vaikka pyöräilijöitä ja rullaluistelijoita oli aika paljon. Koskettavin oli yksi pariskunta, jossa rullilla selvästi ensimmäistä kertaa ollut tyttö takertui poikaystäväänsä itkua vääntäen: "Kun en mä osaa, en mä osaa!" Poika sitten lohdutteli, että otetaan iisisti, kyllä se siitä.

Hämärä kuva vapaalle vaihtaneista venäläisistä. Savu tulee shashlik-grilleistä.
Polkupyörien palauttamisen jälkeen kävelimme taas. Harmittelin, että tumman kiiltävä kivikukkasuihkulähde oli remontissa, mutta onneksi kansojen ystävyyden kullankimaltava suihkulähde toimi. Istuskelimme sen vieressä penkillä, johon oli kirjoiteltu asioita, joilla ansaitsisi leipälävelleen saippuapesun, josta myös keskustelimme pitkällisesti. 

Vappuaattoon sopivasti bongasimme yläilmoista useita karkuun päässeitä ilmapalloja. Ilta alkoi hämärtää ja tuuli nousta, kun suuntasimme metroasemalle. Päivästä jäi erittäin mukava tunne.

---
P.S. Tämä on 123. teksti tässä blogissa! Tanssisin pienen tanssin ellei olisi nukkumaanmenoaika. Myös tanssin aihetta olisi ehkä kaikkein söpöimmässä hakusanassa, jolla tähän blogiin on tultu: yhtä hymyä auringossa. Alkaa hymyilyttää tässä istuskellessakin. Tähän päivään hakusana todella sopii, aurinko paistoi niin että niska on nyt hennon vaaleanpunainen, ja hymyiltyä ja naurettua tuli paljon-paljon!

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Piknikurakointia

22-kerroksinen talo Stroginossa
Pääsiäiseni oli tänä vuonna yhtä hymyä ja aurinkoa, uusia ja vanhoja mutta yhtä kaikki ihania ystäviä, piknikkejä, sydämellistä naurua, kielikeskusteluja, vitsien kääntämistä suomesta venäjään ja venäjästä suomeen, kävelemistä ja mukavassa määrin myös syömistä.

Pashani nautin jo tiistaina pakottavista olosuhteista johtuen. Mämmiä ei näillä leveysasteilla tunneta, ja sitä on aika hankala selittää. Onneksi sanakirja sukeltaa esiin tiheään tahtiin.

Kertoilen pääsiäisviikonlopusta vielä lisää, mutta nyt on saatava unta. Tämän lyhyen yhteenvedon lopuksi vielä video Kolomenskoen puistosta. Nousimme videolla näkyvää mäkeä Iivana Julman rakennuttaman kirkon ohi kohti merkillistä metallilevysoitinta. Millähän nimellä tuota kutsuisi.


tiistai 8. maaliskuuta 2011

Pitkiä pellavia! С праздником, все женщины!


Kokeilin kynsiäni videon tekemisessä. Tuosta ylhäältä kun painatte playta, niin näette, miten Moskovassa juhlittiin sunnuntai-iltana laskiaista. Tietenkään en älynnyt ottaa videokuvaa Radoves'-ryhmän esityksen ensimmäisestä kappaleesta. Se oli suoraäänistä, kiertelemätöntä kansanlaulantaa, joka onnistui soittelemaan jotain kieliä minunkin sisälläni. Tyypillistä, että se mielestäni paras osa jäi pelkän kuvailun varaan. Lopun kappaleessa Edita Pjeha laulaa valkoisesta illasta. Kuvat ovat minun ottamiani, ja niissä esiintyvät erilaiset laskiais- eli maslenitsanuket. Чучело (čučelo), olkinukke, tai kostroma, on tämän nuken nimi.

Tässä vaiheessa ihmettelen, miten meitä täällä maailmassa johdatetaan. Olin nimittäin viikonloppuna ystävien kanssa pienellä kiertomatkalla, jonka viimeinen etappi ennen Moskovaan paluuta oli nimenomaan Kostroman kaupunki. Wikipedia tietää kertoa, että kaupunki kuten myös samanniminen joki on nuken tavoin todennäköisesti nimetty kokkoa tarkoittavan sanan kost'or (костёр) mukaan.

No, ilman sen kummempia aasinsiltoja matkaselostukseen. Lähdimme perjantaina klo 11.40 liikkeelle, ja olimme junassa kello 14. Junaan pääsyä edelsi puolisentoista tuntia harhailua ja epätietoisuutta, koska netistä ei ollut löytynyt kunnon aikataulutietoja, saati lipunhintoja, ja asemalla palloilu alkoi ottaa päähän. Pääsimme kuitenkin junaan ja minä pupelsin eväitäni ettei nälänhätä uhkaisi matkatunnelmaa. Seuraavassa kuvakertomus matkastamme.

Junamatka Moskovasta Rostov Velikiin kesti kolmisen tuntia
Aina ajoissa!
Rostov Veliki
Rostov Velikin korallinväristä Kremliä





Vuonna 1977 rakennettu hotelli Volga on sisustettu ainoastaan kertaalleen, ja maulla

Turkompleks Volga

Tuolla me oltiin! Kostroman linja-autoasema
Piilotin matkakuvauksen katkon taakse: paina alta sinistä sanaa.

torstai 24. helmikuuta 2011

Luutapallo - давай, девочки!


Oletkos koskaan ajatellut, mitä syntyy, kun yhdistetään maahockey, Moskova ja risuluuta? En minäkään, ja luulin, että täällä on hurahdettu johonkin huispauksen leikkimiseen (ks. Harry Potter), mutta ei, tähän lajiin luudat liittyvät vain mailoiksi teipattuina puolimetrisinä kepakoina. 

Kämppikseni K pyysi minut mukaan katsomaan, kun Suomen suurlähetystön naisista koostuva joukkue kohtasi Saksan suurlähetystön naiset luutapallon merkeissä. Ottelu pidettiin "Suurlähetystökylässä" Saksan suurlähetystön jäädytetyllä tenniskentällä. Saksan työntekijöiden käytössä muuten on näemmä myös uima-allas. Melko siistiä.

Menimme kansantaksilla, matka Frunsenskajan metron paikkeilta MGU-yliopistolle kesti ehkä parikymmentä minuuttia ja maksoi 250 ruplaa eli 5-6 euroa. Ihan sopivasti neljälle hengelle jaettuna.

Minä, Lena ja Laura
Meillä oli oikein kannustushuutoja katsottuna, Lena suurlähetystöstä oli käyttänyt guuglea. Piirsimme myös hienot kyltit, "Finn Ladies voittoon" ja "FINal", koska tämä oli kultaottelu. Kuvassa kyltit tietysti rullalla kainalossani.

Peliä oli hyistä katsella, koska meillä oli sen alkaessa jo puoli tuntia pakkasessa odottelua takana. Varpaat kävivät tunnottomiksi, mutta pelin jälkeen lämmittelimme ne taas henkiin pukuhuoneessa. Normaaleilta näyttävät edelleen.
Pallo on tietty tuolla nurkassa
 Luutapallo on aika hauskaa katseltavaa. Pelaajat sutivat sileäpohjaisilla tossuilla pitkin jäätä ja huitovat ympäriinsä lyhyillä mailoilla. Joku on koko ajan nurissa, ja itse asiassa polvilla liukuminen on nopein tapa edetä. Mailat pysyvät tallessa rannehihnan avulla. Pelaajan ulottuvuus on aika suuri, kun taktisesti venyttää itsensä jäälle pitkälleen ja tökkää mailan jatkoksi.

Laji on Wikipedian, tuon internetin kaikkitietävän runsaudensarven, mukaan kehitetty Kanadassa, ja sitä on 80-luvulla pelattu Suomessa jopa 200 pelaajan voimin. Suomeen peli tuli Moskovan diplomaattipiireistä, ja meillä pelattu versio on Moskovan luutapalloa, eli ilmeisesti vähän erilaista kuin kanadalainen. Missä ero? Ei harmainta aavistusta.

Voitto!
Täällä luutapallo on ilmeisesti kova sana, joskin treenejä ei pidetä (lahjattomat harjoittelee). Suomi on ollut kärkijoukossa, mistä todistaa sekin, että tänä vuonna sekä miehet että naiset voittivat muiden suurlähetystöjen joukkueet. Saksan kanssa oli alla yksi hävitty ja kaksi voitettua harjoituspeliä (tai jotain), joten ihan varma tämä voitto ei etukäteen ollut. Tosin  voittoon oli ehditty varautua, sillä kun viimeinen erä päättyi ja Suomi voitti 7-1, yhdestä muovipussista putkahti parikymmentä kultapipoa :D

Tämän illan voitto oli Suomen naisille erityisen kallis, koska nyt heillä on tilillään voitto kolmena perättäisenä vuonna. Samovaari-pokaali koristaa hyväntekeväisyysgaalan jälkeen varmaankin suurlähetystön hyllynotsaa.


Kaikki kuvat otti kämppikseni K. H.

Finn Ladies - I love you!
Finn Ladies - я люблю!
Finn Ladies - лучше всех!
Finn Ladies - ждёт успех!
Finn Ladies - фаворит!
Finn Ladies - победит!

(Ai niin. Tänään on myös день защитника отечества, eli isänmaan puolustajan päivä. Suomennettuna miestenpäivä. Jossain oli ilotulitus ja juhlakonsertti, ja mainoksissa esitellään partakoneita ja muita miehisiä hilavitkuttimia: kullalle tämä, niin heilalle on kukkapuketti taattu.)

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Paluu ns. arkeen

Elämä palasi Hostivarin kämppääni. Toisin sanoen kämppis E tuli Saksasta. Miten ihmeessä mahdan pärjätä täysipäisenä yksin huoneessani, kun paluu Tampereelle lopulta tapahtuu? Pitänee keskittyä sikäläisen kämppiksen löytämisessä sosiaalisuuteen vähän eri tavalla kuin ennen. Ja omalla kohdalla myös.

No, joulu meni ihanasti ja uusi vuosi mukavasti myös. Olen tänne palattuani nukkunut paljon, mutta olin kuitenkin hereillä aamuseitsemältä ensimmäinen ensimmäistä kaksituhattayksitoista. Aurinko paistoi kerroksittain ikkunasta sisään. Ihanaa, että on idänpuoleinen huone.

Uudenvuodenaattona täällä asuntolalla oli vähän vaihtarien omia juhlallisuuksia, sosiaalista kanssakäymistä ja sellaista. Keskustassa suuntasimme Chotkový sady -nimiseen puistoon linnan takana. Siellä on kiva jyrkkä mäki, jolta näkee yli puolen Prahan. Se oli myös yllättävän autio, sillä kaksi porukkaa oli siinä lähistöllä ja jotain paukkupommeja räjäytteleviä tyyppejä meni vähän matkan päästä ohi, mutta siinä se. Kaarlensillalta nousi paljon raketteja. Hyvä, ettei menty sinne.

Myöhemmin sitten kierrätimme kaverin pääsylippua että minäkin pääsin sisätiloihin juhlistamaan vuoden vaihtumista. Ei sitä kyllä munkaan kohdalla millään tavalla mitätöity :D

Yritän tässä miettiä, mitä koulusuorituksia minulla on täällä tehtävänä. Yksi tentti on perjantaina, ja yksi aine pitää kirjoittaa (edelleen aloittamatta vaikka aikaa on ollut kaksi viikkoa, kuinkas muutenkaan). Edelliset viikot ovat vaan olleet niin täysiä, että tuntuu epätodelliselta palata samojen materiaalien pariin.

E mainitsi, että hänestä on outoa tulla takaisin. Totesin saman. Välipäivinä mietin päässäni, että johan minä tulin kotiin sieltä vaihdosta. Nyt kun palasin takaisin, on sellainen olo, oikeastaan Prahan vaihdon ajanjakso on jo päättynyt, mutta jotenkin olen vaan päätynyt tänne takaisin. Kotona ollessa vaihtarielämä tuntui kaukaiselta muutenkin kuin fyysisesti. Ikävöin hyviä ystäviäni, mutta kyllä vanhojen ystävien näkeminen vaan on jollain tapaa arvokkaampaa. Siinä on enemmän taustaa. Toisaalta taas parhaat näistä "uusista" tuntuvat yllättävän läheisiltä lyhyehkön ajan jälkeen. Ehkä outo ympäristö vaikuttaa.

Äh, tämä pitäisi kirjoittaa omaan päiväkirjaan eikä tänne :D

No. Reissaamista olisi suunnitelmissa kunhan kouluhommista pääsen. Ensi viikonlopulle jotain erikoista, onhan E:n synttärit.

Ai niin, ja viisumia en Turusta saanut, koska siellä ei avattu ovia, joten pitää tulla sitä varten kotiin joskus tammikuun loppupuolella. Ai kamala, mikä ikävä velvollisuus :P

perjantai 31. joulukuuta 2010

Perillä jälleen

Palasin Prahaan. Se on paljon vähälumisempi kuin kotikulmat. Myös ruokaa on heikommin kuin emon patojen äärellä, onneksi pussikeitto pelasti nälkäkuolemalta.

Kotoa lähteminen oli hieman nahkeaa, kun en olisi halunnut edes mennä nukkumaan edellisenä iltana. Yön vietti parhaiten veljen kanssa filosofoimalla, kuinkas muutenkaan.

Joululoma oli kyllä toiveideni mukainen. Söin paljon, sain paistettua joulutorttuja, kiusasin muiden talon asukkien mielenrauhaa joululauluja soittamalla, näin sekä sukulaisia että ystäviä (paljon ihania ja hauskoja ihmisiä molemmissa), ja unohdin roikkuvat opiskeluasiat hetkeksi. K-k-kivaa oli.

Yhteensä 12 tuntia kestänyt matka takaisin vaihtarielämään meni torkkuessa. Ensin hikoiltiin autossa bussille ehtimistä, kun tuulilasia piti jatkuvalla syötöllä raapia jäästä. Puhaltimelle neuvolakäynti? Tai jotain. Sitten oli bussi lopulta puoli tuntia aikataulusta myöhässä, mutta ehdin jonottaa check-inissä. Mikä järki on laittaa ihmiset tekemään itsepalvelu-check-in (mikä sanakaunotar), kun kuitenkin sama lauma jonottaa matkatavaroiden luovutukseen? Monet tajusivat jo tässä jonossa myöhästyvänsä jatkolennolta. Minulla näin kävi vasta portilla istuessa. Putken päähän ei meinannut kuulua lentokonetta, kun edellinen lento oli myöhässä. Lopulta pääsimme ilmaan tunnin myöhässä. Vaihdoin jälleen Münchenissä, ja nyt ei ollut supererikoiskuljetusta. Tai oli, jos lasketaan se, että pikakävelin varmaan kilometrin: aloitin portin G10 vierestä ja päädyin portille G47, joka sattumalta oli lähtöpisteeseeni nähden viimeisenä tässä osassa terminaalia.

Ravasin viimeiset metrit tuskainen katse horisonttiin kohotettuna. Ehkä vaikutin hieman kiireiseltä, sillä avulias lentoemo (lentokenttätyöntekijä, emmätiiä) huikkasi toiseksi viimeiseltä portilta: "Krakow?" En meinannut saada ääntä ilmoille, mutta pihisin sitten Prahan. Nainen rauhoitti minua: "Ach, Praaag. Langsam." Koneeseen nousua oli omalla portillani lykätty puolella tunnilla, edellinen lento taisi olla tässäkin myöhässä. Voi äh ja puh, helpotus tietysti, mutta silti...

Juttelin koneessa pari sanaa suomalaisen Prahassa asuvan naisen kanssa. Sillä oli polkkatukka niin kuin mullakin melkein.

Leikin päässäni paikallista kun selitin espanjalaisen oloiselle miehelle bussilippuautomaattia. Toivottavasti herra ei joutunut jäämään koko yöksi lentokentälle. Itse tykkäilin täkäläisestä systeemistä, kun matka maksaa ehkä kirpun karvan verran vaikka köröttelin puolitoista tuntia bussilla ja kahdella ratikalla. No ok, ei se mitään naurettavan halpaa lystiä ole, mutta ihan jees silti.

Kämppis ei ole vielä tullut Hostivariin. Vähän on autiota. En saa tehtyä suunnittelemaani pientä yllätystä: oli tarkoitus imuroida meidän luukku, mutta respan tädit ovat lomalla kolmanteen päivään saakka. Jassoo. Kuitenkin oli kiva, että respakopin ikkunassa oli lappu "Back in 5 minutes".

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Pirulaisia metrossa

Näin muuten silloin pyhänä Mikulašina eli 5. päivän iltana metrossa pelottavan kuusikon. Pyhän Mikulašin viitan liepeissä pyöriskeli kokonaista viisi pikkupirua. En uskaltanut ottaa kuvaa kun niillä oli sarvetkin päässä ja häntä takapuolessa. Samaan aikaan tämän lössin kanssa metroon tuli suuri perhe, jonka lapsista ainakin kaksi tuhersi äänekkäänpuoleista itkua. Pirut olivat ilmeisen tyytyväisiä itseensä.

Piruista tuli mieleen nuutipukit. Nämä kyllä puhuivat ainakin metrossa keskenään ihan normaalisti, mutta ehkä tositilanteen tullen vaihtavat johonkin vikinään? Mitä ääntä mahtavat pirut pitää, "pir pir" niin kuin puput sanovat "pup pup"? Naamat olivat kuitenkin mustana ja tukka takussa, yhdellä takki vuori ulospäin ja toisella hupun karvareunus häntänä. Mikulašin sauva oli saanut edullisen koristekiekuran alumiinifoliosta ja päässä oli pahvinen hiippa. Mahtoiko sotisopaan kuulua parta? Luultavasti.

Tämä metrotapaaminen sekä myöhemmin illalla Náměstí Republikylla nähty joukkio selvensivät sen, miksi eräällä edellisen viikonlopun bileseurueella oli punaiset, vilkkuvat sarvet päässään. Minä pohjoismainen en ensin tiennyt, mietin vaan, että nyt on mennyt kalenteri sekaisin kun Demons-pippaloiden piti olla vasta seuraavalla viikolla. Keskemmältä Eurooppaa kotoisin olevat kaverit olivat paremmin kartalla.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Saksalaisinvaasio

Kämpässä on hulinaa. Täällä on kylässä kolme kämppikseni saksalaista kaveria, ja nukkumatila riittää just passelisti. Yks tai kaks lisääkin vielä mahtuisi. Työnsimme sängyt vierekkäin, ja niillä poikittain nukkuu kolme, ja lattialla on kahdelle patjat. Täällä vieraillut tietää, ettei niitä neliöitä silti kovin pitkälle enää jaettavaksi riitä :P

Eilen tehtiin reissu Plzeniin, eli ehkä tutummin Pilseniin. Lähtö onnistui viivästymään hiukan. Ensin tulimme junalla Hostivarista keskustaan. Viimeisellä asemalla ennen keskustaa kuitenkin ihana nykyaikainen, hiljainen junamme pysähtyi, ja konduktööri (tai vaunuhoitaja tai kuka oikealta nimeltään onkaan, lipuntarkastaja) kulki läpi vaunujen pahoittelemassa ihmiset ulos. Siirryimme ulos. Seikkailimme laitureilla hetken, kun siihen asti eivät tsekintaitoni riittäneet, että olisin saanut kerrasta selvää korvaavan junan laiturista. En tainnut tietää sitäkään, millä laiturilla itse olimme.

Saimme ihailla oikeaa höyryjunaa! Ilmeisesti sellainen ei kärsi pakkasesta niin paljon kuin sähköinen, tai jotain. Se oli hieno näky, ei mikään steriili sähkötoiminen kiskoilla liukuja, vaan höyryä joka puolelle pukkaava massiivinen puhisija, jonka savupiipusta tuli sellaiset pilvet että veitsellä olisi saanut leikata. (Ja ilmasto tykkää, jee.)

Me kuitenkin nousimme kahden vaunun mittaiseen pikkujunaan ja pääsimme keskustan päärautatieasemalle. Siellä oli luvassa lisää seikkailua, sillä kassantäti ei halunnu myydä mulle lippua.
"No kun kaikki on myöhässä, käy kysyyn tuolta infosta, meneeks tänään mikään."
Infon täti sanoi että aikatauluista näkee ajantasaisimmat tiedot, hän ei osaa sanoa, kuinka monta minuuttia mikäkin myöhästyy. Vietimme sitten laatuaikaa asemalla, söimme aamupalaa (kello oli yksitoista) ja keräsimme joukkoomme lisää kavereita.

Kävin eri tiskillä ostamassa ryhmälipun. Sadan kilometrin ja vajaan kahden tunnin matka maksoi kahdeksan hengen ryhmässä henkilöä kohden 86 korunaa eli vajaat neljä euroa. Kukkaro kiittää. Ryhmälippu on sitä halvempi, mitä enemmän ihmisiä ryhmässä on, ja kaksikin ihmistä on jo ryhmä. Täällä ei käytetä opiskelija-alennuksia. Lopulta kymmentä yli kaksitoista nousimme samaan junaan joka oli ollut lähdössä kymmeneltä mutta oli myöhässä 110 minuuttia. Tykkään niin kovasti siitä "näin paljon myöhässä"-rivistä aikatauluissa.

Plzeniin kesti parisen tuntia, ehkä vähän vajaat. Löysimme Plzenský prázdroj -panimon, joka oli huomaavaisesti sijoitettu lähelle päärautatieasemaa. Plzenissä asemia on monta, onhan se sentään Turun kokoinen. No, rautatieverkko on Hapsburgien jäljiltä Tsekissä erittäin kattava, ja pienemmissäkin kaupungeissa on useampi asema. Vaikka ei Plzen niin kovin pieni ole, Tsekin neljänneksi suurin. Usti on kahdeksannella sijalla kokonsa suhteen. Siellä on ainakin kolme rautatieasemaa.

Panimossa liityimme turistikierrokseen. Saksankieliseen. Muut suomalaiset lähtivät etsimään hostelliaan koska jäisivät yöksi, mutta minä jäin kierrokselle. Ymmärsin jotain, ja tytöt tulkkasivat sitten pääkohtia. Suurin osa ihmisistä oli saksalaista turistiryhmää, ja lopuksi heidän oppaansa halusi testata olutpanimon kellarin akustiikkaa. Oli ihan jees. Opas veti Amazing gracea aika tunteella, muut hymisi jotenkuten mukana.

Panimolta suuntasimme keskustaan. Plzenissä on Tsekin korkein kirkontorni, vähän yli sata metriä korkea. Pyän Bartolomeuksen kirkon tornilla on ollut parikin, mutta se on tuhoutui salamaniskusta vuonna 1525 eikä sitä rakennettu uudelleen. Hieno oli goottilaiskirkko. Ei käyty sisällä.

Kirkon juuressa Náměsti Republikilla oli joulutori, ja siellä oli myynnissä niitä samoja käsitöitä ja tossuja ja ruokia kuin Prahassakin, hinnat vaan olivat paljon järkevämmät. Lisäksi reissun yksi kohokohta: torilta sai parasta svařákia eli hehkuviiniä koko Tsekissä! Se tuoksui ihanasti kanelilta. Muistutti mielestäni aika paljon meikäläistä glögiä mausteisuudessaan. Usein svařák on paljolti vain kuumennettua punaviiniä, eli aika hapanta.

Kävimme syömässä tsekkiläisittäin harvinaisessa paikassa: kasvisravintolassa. Kahdeksasta reissaajasta kolme oli kasvissyöjiä, eikä valinta muitakaan haitannut. Itse söin palačinky s houbami, eli sieniomeletilla täytettyjä pannukakkuja. Tarjoilija oli oikeassa: siihen ei ehdottomasti tarvinnut kaveriksi perunoita.

Ennen junalle tarpomista kävimme vielä toistamiseen joulutorilla maistelemassa svařákia ja lämmintä medovinaa, tsekkiläistä hunajalikööriä. Tarkeni kävellä asemalle.

Tänään on käsittääkseni tsekkiläisille mikulašinpäivä ja puolalaisille pyhän Andreaksen päivä. Mikulašina lapset pelkäävät pyhää Mikulašia ja pirua, jotka tuovat pieniä lahjoja, kuten mandariineja tai suklaata. Andreaksena ennustetaan tulevaa vuotta. Yksi tapa on valuttaa kynttilästä steariinia kylmään veteen avaimen läpi. Vahasta sitten ennustetaan, mitä tuleman pitää. Toinen keino on halkaista omena poikittain karaan nähden. Jos siementen reiät muodostavat ristin, tulee vuosi olemaan epäonninen, mutta jos niistä tulee tähti, on vuosi onnekas.

Nyt lähdemme keskustaan turistikierrokselle. Perjantaina Kaarlensillan löytyminen ei kuulemma saksalaisvoimin onnistunut. Uutta yristystä kehiin. Myös olisi tarkoitus nähdä linna ja sen sellaista.

torstai 18. marraskuuta 2010

Paloja ja samettivallankumous

Yksi tsekkilainen opettaja onnistuu olemaan silloin talloin aika tyly. Hymya ei loydy, mutta eipa se mikaan valttamattomyys minusta ole, jos muuten on peruskohtelias. Eraana paivana suullisten kielioppiharjoitusten tunnilla tama opettajakulta ei jaksanut ymmartaa romanialaista tyttoa, joka kolmatta kertaa perakkain mokasi saman verbijutun.

"Jste tvrdohlav?" kysyi rouva opettaja.

Teitittely ei poistu mihinkaan: oletteko passinpaa?

Tanaan kadulla tuli vastaan nainen, joka nauroi kuin kalkkuna.

Ohitin myos englantia puhuvien turistien ryhman, joka leikki katukiveyksen ruuduilla. Jokainen seisoi yhdessa ruudussa ja yhdelle etsittiin viela paikkaa. Taukoleikki? Ihan olivat aikaihmisia.

Ehdin tanaan paivan ainoan luennon jalkeen syomaan viimeisella minuutilla. Menza Jednota menee kahdelta kiinni, kuten muutkin menzat eli opiskelijaruokalat, ja livahdin sisaan ehka viitta vailla kaksi. Sain ruokaa enka ollut edes viimeinen. Laihaa mutta lamminta makaronikeittoa, paaruokana keitettyja perunoita ja kanankoipi. Annoksessa oli perunaa ehka kolme kertaa sen verran mita olisin itse ottanut, mutta se oli mehukasta ja meni hyvin alas. Kana oli rasvaista ja hyvaa. Onneksi en tieda, mista loytyisi lahin vaaka.

Kiersin menzalta filosofisen tiedekunnan (FF, filosofická fakulta) paarakennukselle osin uutta reittia: ensin tunti Palladium-ostoskeskuksen kirjakaupassa hienoja kortteja shoppailemassa, sitten turistikatu Celetnán suuntaisesti Vanhankaupunginaukiolle. Týnin takana olevaa Marian kirkkoa kiertaessani (typera nimi mut en osaa tahan hataan muutenkaan sanoa) tormasin jalleen kerran kovaaaniseen amerikkalaista englantia puhuvaan oppaaseen. Miehella on aina iso ryhma mukanaan, ja opastus on vetavaa. Tekee mieli jaada kuuntelemaan.

-----

Pyhan Václavin patsas marraskuussa 1989. Kuva Wikipediasta.
Eilen oli Samettivallankumouksen alkamisen vuosipaiva. Tšekiksi sametová revoluce, slovakiaksi nežná revolúcia eli hella vallankumous. Tavallaan kuulemma tšekkilaisten ja slovakialaisten itsenaisyyspaiva. 17.11. vuonna 1989 mellakkapoliisi kavi rauhanomaisen opiskelijamielenosoituksen kimppuun. Paikalla oli tuona paivana ehka 200 000 ihmista. Tasta alkoi seka Prahassa etta Bratislavassa mielenosoitusten sarja, joka kesti joulukuun loppuun asti ja sai loppujen lopuksi liikkeelle kerralla yli puoli miljoonaa ihmista.

Muutaman viikon kestaneen vallankumouksen huipensi kahden tunnin yleislakko marraskuun 27. paivana. Kolme neljasosaa kansasta lakkoili kello 12-14. Vapaa televisiokeskustelu paria paivaa aikaisemmin oli saanut lehtien toimitukset kaantymaan kommunistivaltaa vastaan. Sensuuri paattyi, kun kirjastoista sai lainata antikommunistista kirjallisuutta.

Tšekkoslovakian ensimmainen vapailla vaaleilla valittu presidentti Václav Havel oli kirjailija ja kommunistiajan toisinajattelija, joka ei saanut nuoruudessaan opiskella yliopistossa ja naki vankilan sisaltapain useaan kertaan.

Yksi vuoden 1989 vallankumouksen symboli oli avainnippu. Václavin aukiolle keraantyneet ihmiset heiluttivat avaimiaan ilmassa merkiksi siita, etta alkava uusi aika ei toisi mukanaan lisaa lukittuja ovia.

Elokuvasta Kolja (1996). Kuva taalta.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Yhtä juhlaa

Eilen juhlittiin maantiedon opiskelijoiden johdolla hydrologista uutta vuotta. Ilmeisesti se liittyy siihen, että tähän aikaan vuotta (ainakin tällä maailmankolkalla) luonnossa oleva vesi on enimmäkseen jäätynyttä, ja veden kierto seuraavaan vuoteen mitataan tästä. Juhla alkoi Vaclavin aukiolla tapahtuneella hiihtokilpailulla.


Kuvan taustalla näemmä heiluu aukion vakiomielenosoittaja. Vielä en ole saanut selvää kyltin tekstistä, mutta jotain tuomarin epäoikeudenmukaisuudesta ja kodin menettämisestä siinä lukee.

Hiihtokilpailun aikana minulle kävi sääliksi suksia, koska kiveyksellä ei kaikesta huolimatta ole parhaat luisto-ominaisuudet. Maalissa sitten näkyi, että monella olikin Neuvostoliiton aikaiset pelkillä teipeillä kiinnitetyt vanhat läpyskät.

Hiihtäminen ei sujunut kovin nopeasti, mutta hauskalta se näytti :D Jotain vastaavaa voisi teekkarien kuvitella tempaisevan. Ihmisten ilmeet olivat kyllä näkemisen arvoisia, yksikin italialaisen näköinen keski-ikäistyvä gentlemanni mustassa palttoossa jäi daameineen haavi auki kesken askeleen. Hehee.

Mitali oli vuodenaikaan nähden ajankohtainen ja valmistuskustannuksiltaan järkevä: piparkakkurengas, joka roikkui keltaisessa nauhassa.

Juhlinta nousi huippuunsa illalla. Enimmäkseen luonnontieteiden opiskelijoiden kansoittaman asuntolan liikuntasalissa oli juhlat, rautalankabändi soitti ja ihmiset pomppivat. Hiki tuli, ja oli hauskaa!


Keskiyöllä pidettiin ilotulitusta ulkona.

"At' žije nový hydrologický rok!" Eläköön uusi hydrologinen vuosi.

Lauantaina taas vietettiin halloweenia, juhlaa, joka kuuluu yhtä lailla tsekkiläiseen kuin suomalaiseenkin perinteeseen. Eli ei kuulu. Mutta naamiaisasuun pukeutuminen on hauskaa, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Minä laitoin tukan pystyyn ja pistin isommat korvat päähän, illan mittaan sain vielä vaahteranlehden hiuksiini. Yksi kaveri oli merirosvo (kiltti sellainen, aseena voiveitsi) ja toinen teki punavärillä ampumahaavan rintaansa.

Metrossa oli hauska seurata ihmisten ilmeitä. Katseet vaelsivat ihmisestä toiseen, sitten hiljaista kommenttia seuralaiselle. Kato nyt totakin, mikä tää juttu on. Parasta oli, kun parilta asemalta tuli muita selvästi halloweenia varten pukeutuneita, oli piraattia ja mitä lie knallipäätä, suurimmalla osalla verta suupielessä ja repaleita sukkahousuissa sekä muuta mukavaa. Siinä sitten kaikki vilkuili toistensa asuja mahdollisimman huomaamattomasti :D

Harhailimme muutaman suomalaisen kämpille. Perille pääsemiseen vaadittiin kolme tai neljä puhelua, ja langan kumpikin pää alkoi olla varsin tuohtunut kun oikeaa metron uloskäyntiä ei meinannut löytyä... Lopulta sitten tajusimme, että tarkoitimme puistolla eri asioita, ja päästiin perille. Paikalla oli keltaisiin lehtiin pukeutunut ruotsalainen ja joukko suomalaisia, joista yksi oli vampyyri, yhtä oli purtu kaulaan, yksi pariskunta oli kuolleista noussut espanjalainen pari ja niin edelleen. Hienoja asuja. Tosin yhden kaverin viikset olivat ilmeisesti ihan peruskamaa.


Tapasimme kaikenlaisia mielenkiintoisia ilmestyksiä.

tiistai 24. helmikuuta 2009

Viime viikon perjantai-iltana juttelin ehkä kolme tuntia Nina Aleksandrovnan tyttärentyttären kanssa. Anna eli Anja on 19-vuotias, minua puoli päätä pitempi pitkäraajainen blondi, joka opiskelee kolmatta vuotta kirjanpitoa Tverin valtiollisessa yliopistossa.

Tapaaminen oli hassu, koska kumpikin oli kovin innokas tutustumaan, mutta oli vaikea keksiä yhtäkkiä mitään puhuttavaa uppo-oudon ihmisen kanssa. Kyllä se siitä sitten lähti, vaikka jähmettyneitä hetkiä silloin tällöin esiintyikin.
Minun oli melko helppo ymmärtää Anjan puhetta, koska hän ei käyttänyt opettajien tapaan mitään kovin kirjakielisiä sanoja ja puhui selkeästi. Kun tein virheitä, hän korjasi niitä sellaiseen mukavaan tapaan. Minulle tuli sekä hänen sanoistaan että muusta olemuksestaan sellainen olo, että hän on vilpittömästi kiinnostunut tutustumaan minuun, ulkomaalaiseen, ja innostunut auttamaan minua oman kielensä oppimisessa.

Aamullakin vielä juttelimme ehkä tunnin. Puhuminen alkoi sujua vähän paremmin. Olen hiukkasen ylpeä itsestäni, että pystyin puhumaan eri asioista niin pitkiä aikoja ja ymmärsin Anjan jutut melkein täysin.

Lauantaiyönä (tai no sunnuntaiaamuna ;)) yhden meikäläisen syntymäpäiviä juhlimasta tultuani babuska Nina Aleksandrovna, Anja ja Anjan äiti Irina olivat jo kauan sitten lähteneet mökilleen. Sinne on kolmisenkymmentä kilometriä, ja deduska eli Nina Aleksandrovnan mies kuulemma asuu siellä. Olinkin ihmetellyt, onko deduskaa olemassa ollenkaan.

Perhe meni mökille viettämään laskiaisviikon alkua ja "miestenpäivää". Maanantaina juhlittiin nimittäin valtakunnan miehiä. Päivän nimi on virallisesti isänmaan puolustajien päivä (день защитников отечества, toivottavasti en mokannut nimeä), ja se on käsittääkseni vähän kuin suomalainen puolustusvoimain juhlapäivä. Televisiosta tulee vanhoja elokuvia ja radiossa haastateltiin jotakuta korkea-arvoista sotilashenkilöä. Virastot ja vastaavat olivat kiinni ja kaupungilla oli liikkeellä varsin paljon ihmisiä. Arkipäivistä poiketen nuoriakin näki.

Miestenpäivän takia maanantaina ei siis ollut luentoja. Se hieman harmittaa minua, sillä maanantaina olisi kirjallisuuskurssin luento, ja meiltä jää muutenkin paljon pois juuri sen kurssin luentokertoja. Venäjällä nimittäin on tapana, että jos juhlapäivä osuu pyhälle, sitä seuraava arkipäivä on vapaapäivä. Tänä vuonna kansainvälinen naistenpäivä 8.3. on sunnuntai, joten maanantai on jälleen vapaa. Lyhyet viikot ovat toki ihan kivoja, mutta ottaa päähän, kun suuritöiseltä kurssilta jää niin paljon luentoja väliin.