Aurinkoa ja lämpöä ja dekkareita

Punaisen lokakuun suklaatehtaan alueelta. Nykyisin siellä on gallerioita ja hip-pop-klubeja.

Herttaisen hajamielinen opettaja päästi K:n ja minut, ainoat opiskelijat, etuajassa tunniltaan. 

Opettaja: "Millainen olo teillä nyt on?" 

K: "Huono."

O: "Huomaan sen."

Olemme vihdoin oppineet, miten kysymykseen tulee vastata. Suomalaisen vaatimaton "ihan hyvä" on väärin, sillä tunnin lopussa kuuluu sanoa rehellisesti "on nälkä". Tällä kertaa K kyllä puhui totta, koska hän on allerginen jollekin ja pärskähteli vähän. 

Lähdimme hoitamaan asuntola-allergiaa (ok, en tiedä, mistä pärskintä oikeasti johtuu) Gorkin puistoon. Että siellä on jo vihreätä! Olen katsellut tätä sisäpihan puuta ja tarkkaillut kasvavien lehtien kokoa, mutta jälleen kerran kevään vihreys pääsi yllättämään. Puistossa on komeita tulppaani-istutuksia ja suihkulähteet koristavat keskusaukiota, jonka laidoilla on jäätelökärryjä ja muita kojuja. Puistoon tullessamme kaiuttimista soi haitarimusiikki ja vähältä piti, etten pistänyt tanssiksi. Istuimme mukavasti auringossa lukemassa, pari kolme tuntia siinä vierähti. Pääsin Akuninissani kuutisenkymmentä sivua eteenpäin. Lukeminen alkaa olla melko tuskatonta jo, vaikken aivan kaikkia sanoja ymmärräkään tai jaksa etsiä sanakirjasta. Luen siis venäjäksi, ellei joku jo arvannut.

Boris Akunin on kirjoittanut kunnon sarjan dekkareita Sherlock Holmesin henkeen. Nuori moskovalainen etsivä Erast Fandorin aloittaa uransa kirjassa nimeltä Azazel', jota nyt luen (suomennettu nimellä Asaselin salaliitto), ja joka sijoittuu vuoteen 1876. Puhelin on uutuuskeksintö ja matka Lontoosta Pietariin kestää junalla kuusi päivää. Kirjoja on sarjassa kolmetoista ja niistä viisi on tähän mennessä suomennettu.

Muita asioita: eilen jäin lukitun oven taakse, tällä kertaa ulkopuolelle. Heh hee. Olin ollut luennolla poikkeuksellisesti mukanani vain muistiinpanovälineet. Lähtiessäni ehdin ajatella, että mitäs jos K lähtee jonnekin, mutta en edes sanonut ääneen, ettei minulla ole avainta. Sitten kun palasin, sain koputella niin kauan kuin halusin, mutta myös korealainen kämppis oli jossain.

Käväisin koputtelemassa neloskerroksessa A:n ovelle, ei vastausta. Menin hetkeksi istumaan keittiöön, "opiskelemaan", koska ei ollut muutakaan tekemistä ja muistiinpanot olivat joka tapauksessa siinä käsillä, mutta ei siitä mitään tullut, kun särki päätä. Kun siivoojatäti alkoi kolistella jossain kulman takana, lähdin kysymään neuvoa alakerran vartijalta. Siellä oli tietysti kirves-Valeri vuorossa. Hän onneksi ymmärsi nopeasti ongelmani ja kesken selitykseni laukaisi: "228." 

Kyseisessä huoneessa vietti lounastaukoaan asuntolan nachalnik eli johtaja tai hänen sijaisensa, en tiedä, mutta avainta ei ollut. Juuri eilen oli nimittäin käynnissä jonkin sortin tarkastus, ja kaikki vitoskerroksen ylimääräiset avaimet olivat tarkastajalla. Mihin hän niitä tarvitsi, sitä en tiedä, koska meidän huoneeseemme hän ei ainakaan tullut sisään, mutta yhtä kaikki, nachalnikilla ei avainta ollut. 

Ratkaisu saapui K:n hahmossa. Koputin uudestaan A:n ovelle, ja hän onneksi tuli avaamaan, vaikka kärsikin ruokamyrkytyksestä (damn you, golden arches!). Sain käyttää puhelun verran hänen puhelintaan ja vartin ajan hänen nurkkasohvaansa, ja sitten apuun hälyttämäni K palasikin jo puistosta. Reilun tunnin seikkailin ympäri asuntolaa :P

Kävelen kohta vaikka Puolaan

Lähellä metro Teatralnajaa, maanantailta

Hei vaan, täällä on yksi väsynyt tyttö, joka on kävellyt koko päivän ympäri Moskovaa. Tapasin tänään filippiiniläisen tytön ja siperialaisen pojan, ja heidän kanssaan vietin mukavan parituntisen Tagankan paikkeilla. Kun käväisimme luostarialueella, minusta tuntui outolta ilman huivia. Luostarin jokaiseen kirkkoon ja kappelille ja jokaisen ulkona olevan ikonin eteen oli monikymmenmetriset jonot. Ihmiset toivat kukkia ja rukoilivat ikonien edessä. Olettaisin tavan liittyvän pääsiäiseen, mutta selkeää selitystä en saanut, sillä Siperiasta saapunut venäläisvahvistuksemme ei ole kovin uskonnollisesti kasvatettu.

Sosiologian luennolla opettaja jaksaa toistaa, miten Venäjällä on uskonnollisia nuoria enemmän kuin länsimaissa. En ilmeisesti ole onnistunut tapaamaan heitä, sillä olen kuullut venäläisten lähinnä luokittelevan itsensä ateistiksi tai agnostikoksi. Heidän vanhempansa kyllä saattavat olla uskonnollisia ja uskovia, ja erityisesti isovanhemmat.

Sää oli tänäänkin aivan upea, aurinko paistoi ja linnut sirkuttivat. Myös pöly lentää, mutta räpyttelemällä olen selvinnyt. Onneksi ei ole allergioita.

Ai niin, tänään pestiin ikkunat. Puolenpäivän maissa siivoojatäti tuli koputtelemaan oveen. Hän oli hiukan pettynyt, kun emme olleet tajunneet itse pestä ikkunoitamme (ilmeisesti oli tullut kielimuuri vastaan), mutta pesaisi ne sitten nopeasti ja tehokkaasti, kuivausvälineenä oli kokoon puristettu ehkä sanomalehti, ehkä ammattisalaisuusriepu. Kämppis K pitkänä tyttönä hoiteli ikkunoiden yläreunat, ja sai tädiltä kovasti kehuja.

Tsoin seinä

Jos Prahassa oli Lennonin muuri, täällä Moskovassa on Kino-yhtyeen laulajan Viktor Tsoin seinä. Se on vanhan Arbatin yhdellä sivukadulla, ja sen lähistöllä oli kolme-neljä käheä-äänistä trubaduuria laulamassa Kinoa kitaroineen. Nahkatakkisilla herrasmiehillä musiikkiura taitaa jo olla takanapäin.

Pääsiäisvieraita!

Pushkinin taidemuseo

Tänään oli sellainen kiva päivä! Tekee mieli lopettaa joka virke huutomerkkiin ja vetää päähän vaaleanpunainen pipo, kun elämä on tällä hetkellä niin kivaa.

Riemun aihe on sekä upean aurinkoinen ilma (varmasti oli ainakin kaksikymmentä astetta auringossa, varmasti!) että siskon ja toverin saapuminen Moskovaan, Venäjän bisneksen ja historian sydämeen. Olimme hyviä turisteja, kun kävimme sekä Vanhalla Arbatilla että Punaisella torilla, tosin torilla todettiin, että onhan tätä jo nähtykin, ja lähdettiin ehkä vähän liian pitkälle kävelylle kohti Kitai-Gorodin ruokapaikkoja. 

Olimme museovierailleet Moscow House of Photographyssa, ja pitkästä jalkojen päällä vietetystä ajasta johtuen oli mukavaa, että Maroseika-kadun PirOGIssa oli yksi pöytä vapaana, joskin sitten edellisten asiakkaiden jäljiltä vielä siivoamatta. Kitoihin upposi niin borssia (smetanalla), kanakotletteja (kermakastikkeella), syrnikkejä eli paistettuja rahkakakkuja (smetanalla) kuin blinejäkin (rahkatäytteisiä, smetanalla). Ah ihana smetana, silkkisen pehmeä koostumuksesi saa kieleni visertämään onnesta kuin kevätpöllyissään sirkuttavan talitiaisen. Rahka on myös hyvää.

Olen sen verran luterilaisesti kasvatettu, että tunnen syyllisyyttä odottaessani pitkäperjantaita iloisella mielellä. Mutta täällä kun kirkollisia pyhiä juhlivat vain uskonnolliset ihmiset, tilanne on jotenkin eri kuin Suomessa. Joka tapauksessa huomisen suunnitelmiin kuuluu suomea puhuvien venäläisten tapaaminen. Olisi tarkoitus katsella Moskovaa Varpusvuorilta käsin, eli valtionyliopisto MGU jää selän taakse. Voin raksia uuden kohdan "tee nämä asiat Moskovassa" -listastani, jota en toki ole oikeasti tehnyt.

Niin, tänään oli myös palotarkastus täällä asuntolassa. Jo eilen illalla kävi komendantkarouva juttelemassa herttaisesti: 

"Onko tytöillä vedenkeittimiä, silitysrautoja, muuta elektroniikkaa? Sovitaanko, että pistätte ne piiloon, kun muuten tulee ikäviä seuraamuksia, kun palomiehet jatkavat täällä juoksemista ihan yhtenään."

Pistettiinhän me. Aamulla eri nainen kävi sopottamassa, että onhan nyt sähkölaitteet jossain tallessa. Tarkastus oli nopea juttu, ukkelit porhalsivat huoneeseen ja vilkaisivat, mitä on töpseleissä kiinni.

Miten voin suhtautua paloharjoituksiin venäläisten tavoin vakavasti, jos huoneiden konkreettinen paloturvallisuus on tätä tasoa?

Toisaalta asuntolan lievä kollektiivisuus antaa turvaa: eilen saatoin istuskella huoneessani autuaan muistamattomana puolisen tuntia aikomani kymmenen minuutin sijaan sillä välin kun keitin kananmunia kerroskeittiössä. Aika tarkkaan puoli tuntia haahuiltuani sain hepulin,sillä muistin iltapalani. Ne kananmunat kiehuvat siellä vielä! Onneksi taiwanilainen vakikokkauskaverini oli tullut kellontarkasti vartin minun jälkeeni keittiöön ja nostanut kattilani kylmälle levylle. Kaikki vesi oli toki kiehunut kuiviin ja kattilan pohja oli musta, mutta munat olivat taatusti kypsiä. 

Kuorin siinä kananmuniani keittiön roskikseen, ja tämä taiwanilainen poika esitti jälleen kysymyksen, jonka olen kuullut jo muutamaan kertaan: onko tämä joku suomalainen ruokalaji? Ei elämän kevät, tyypille pitäisi esitellä joku mämmi tai kalakukko, niin voisin kerrankin sanoa oudoista kokkauksistani, että joo tätä meillä syödään.

Puisto ja asuntolahuone

Mitäs tää nyt on, selailen vaan Venäjän-matkakeskusteluja vaikka itse jo pönötän täällä. Jotain vikaa tuolla toimisto-osastolla.

Viralliset asiat alkaa olla melkein hanskassa, mut on rekisteröity ja tiedän, mille kursseille menen ja milloin. Opiskelijakortti ja metrokortti puuttuvat vielä. Tänään olisi ilmeisesti opiskelijakortti ollut valmis, mutta en ollut lounaan jälkeen enää keskustassa, niin jää maanantaihin se.

Tältä päivältä jäi viivan alle itse etsitty kaavake metron alennuskorttia varten, reissu Arhangelskoe-palatsin maille sekä ylenpalttinen tee- ja keksi-illallinen (oli siinä mandariinia ja juustosoppaakin seurana) telkkarin monenmoisten visailuohjelmien höystämänä.

Jälleen yksi rakkauden lukkojen silta Arhangelskoessa

Ruhtinas Jusupov on aikoinaan (ehkä 1700-luvun lopulla? Vois tarkistaa matkaoppaasta mut nyt ei hotsita.) rakennuttanut itselleen komean kompleksin, johon kuuluu puistoa ja puutarhaa ja palatsia. Neuvostosotilaitten parantola 70-luvulta ei kiinnostanut meitä yhtä paljon kuin Pietarissa sijaitsevasta Kazanin tuomiokirkosta tehty pienempi kopio, mutta tietenkään emme löytäneet tätä kirkkoa enää kahvilatauon jälkeen. En ollut missään vaiheessa kartalla sijainnistamme... Hyvin kuitenkin kiersimme sattumanvaraisesti ympyrän ja lähdimme samalta portilta kuin mihin olimme saapuneet.

Palatsin jonkun rakennuksen komea portti. Remppa vähän kesken, rahat vähissä.

Onnenpyörää ja satunnaista talent-showta muistuttavan visailuohjelman pyörityspöytä on kukkuroillaan herkkuja

Pikkupoikien yleinen bravuuri oli lausua runo

Sain tänään taas kuulla tsekkiläisestä aksentistani :P Pitää kyllä tunnustaa, että saatoin myös kysyä aiemmin päivällä ihan selväksi tsekiksi että tykkääkö kaveri uimisesta. Tsekin osaamisesta on tosin hyötyä, koska puolaa puhuva P ei niin paljon osaa venäjää vielä, ja kysyy välillä jotain puolan kautta, ja usein ymmärrän häntä. Se on vähemmän huijaamista kuin englannin kautta kysyminen. Yleensä yritämme puhua venäjää koko ajan, vaikka kielioppi meneekin päin Moskovan oblastin mäntyä.

Oikealla mun puoli, vasemmalla kämppis K:n. Selän taakse jää nitiseväoviset vaatekaapit. Oikeassa reunassa näkyy harmaa lukko ja ruskea ovennuppi. Ikkunaa saa säätää auki kiinni jatkuvasti koska kämppä on tuskaisen kuuma.

Tärisevä eteinen. Jääkaapin takana korealaisen ovi, jääkaapin päällä taas meidän ja korealaisen vedensuodattimet. Suodatettu vesi kiehautetaan vielä.

Ei oo liikaa krumeluureja lampussa.

Tässä vielä muutama kuva asuntolahuoneestamme, kuten huomaatte. Telkkari jäi päälle kuviinkin nyt kun sen taas avasin. Pariin päivään en oikein rekisteröinyt koko lootan olemassaoloa, kun en ole aikoihin ollut televisiollinen. Syksyn tamperelainen vaihtari Bee asusti ilmeisesti naapurissa, mutta meilläkin on korealainen naapuri. Sellainen huoneessaan pysyvä malli, joka välillä räkättää skypelle.

Jutut on edelleen jees. Tosin vähäisen blogiyleisöni reagoimattomuus vähän mietityttää. Hei tyypit, mulla on eka viikko Moskovassa meneillään :D Eli jättäkääs puumerkkiänne. En mä pelkkien sivulatauksien perusteella usko että ketään kiinnostaa!

Pikapikaa

Uusi kaupunki ja uudet tuulet. Olen siis nyt Moskovassa, saavuin eilen puoliltapäivin.

Lisäsin blogiin englanninkielisen välilehden, joten sieltä voivat kielitaitoiset lukea kuvausta matkastani tänne. Kirjoitan sen toki suomeksikin, mutta nyt pitää lähteä hoitamaan asioita. Käyn koputtelemassa asuntolan päivystäjän (?) ovea josko saisin kulkuluvan asuntolaan. Sitten suuntaan yliopistolle, tuohon ehkä kymmenen minuutin kävelymatkan päähän, ja parhaani mukaan jutustelen opiskeluistani.

Eilen tapasin suomalaisen kämppikseni kautta pari muuta tänne saapunutta opiskelijaa. Espanjalainen Pablo on opiskellut venäjää ainoastaan viime syksystä asti, mutta puolan osaaminen kuulemma auttaa, joten heppu puhuu venäjää erittäin innokkaasti. Auttaahan se varmasti, mutta en silti odottaisi selostusta Siperian matkasta kertovasta kirjasta tai vihasta tilliä kohtaan. Puhuu siis hyvin venättä. Sveitsiläinen kääntäjäopiskelija Aleksandra taas puhuu myös erittäin hyvin ja on jotenkin sympaattisen tavallinen, jos ei laske puoleen selkään ulottuvia hiuksia. Hän myös kääntää venäjän lisäksi niin italiasta, saksasta kuin englannistakin, äidinkieli on ranska. Huh huh, vaikuttavaa. Jos osuisin näiden kanssa samaan ryhmään, voisin olla aika tyytyväinen.

Oma venäjäni kuulemma tulee nykyisin tsekkiläisellä korostuksella :D Puheessani on samalla tavoin avoimet vokaalit kuin tsekissä. Pablo minua tästä informoi, koska on useampaan otteeseen käynyt Prahassa oman Erasmuksensa aikana. Tsekin sanoja muutenkin pyrkii tunkemaan suusta ulos, ja samoin meinaan aloittaa keskustelun kämppiksen kanssa englanniksi. Ei ehkä tarvitse.

Mulla on asiat hyvin kun heti ekana päivänä sain hankittua puhelinliittymän ja ladattua netin. Yhteydet pelaa siis. Ainoa miinus tähän mennessä on tämän huoneen tunkkaisuus. Patterissa ei ole minkäänlaista termostaattia, joten ikkunaa pitää availla vähän väliä ettei vallan hikoilisi omassa huoneessaan. No, yleisvaikutelma on hyvä, vaikka en vielä olekaan nähnyt kuin Lubjankan metron lähellä sijaitsevan ihanan suuren kirjakaupan nimeltä Biblio-Globus ja Mu-Mu-ravintolan, jossa käytiin myös kesän reissulla. Tai käveltiinhän me sinne kirjakaupalle Kremlin muurin viertä, myönnetään.

Ofis auors!

Mieli mustana kuin viikon takainen Hostivař.

Nyt ei löydy pilkettä silmäkulmasta. Piti maksaa vuokra. Aamulla jonotin puoli tuntia, mutta sitten tuli respakopin tädeille lounastauko ja muutenkin mun piti lähteä luennolle. (Luennolla taasen piti olla kielioppikoe, mutta opettaja oli unohtanut ne kotiin. No, onneksi en opiskellut kovin ahkerasti.)

Välihuomautus: Suomalainen pääni ei käsitä tätä teknisten taukojen tarvetta. Kopissa oli kuitenkin kaksi tätiä, joten miksi pitää pistää rahastuspalvelut puoliltapäivin kiinni tunniksi ja kolmeksi vartiksi? Melkein kaksi tuntia! Miten kauan ne syö? Tai kaivelevat varpaankynsiään, mitä ikinä keksivätkään tehdä. Miksei se toinen voi ottaa vastaan ihmisten vuokrarahoja sillä aikaa kun toinen on tauolla, kysyn vaan? Liian tehokasta varmaankin. Rahojen käsittely kun ei näillä rouvilla niin kovin sukkelaa muutenkaan ole.

Takaisin kielioppiin. Kokeen puuttuminen tarkoitti normaalia luentoa. Olin laskenut, että lyhyen kokeen jälkeen (opettajan arvio: puolisen tuntia) ehtisin käydä hakemassa nimmareita indeksikirjaseeni ja sen jälkeen maksamaan vuokran, mutta nyt pääsin pois vasta kahdelta. Asuntolan respan office hours loppuu kello 15. Matka Hostivařiin kestää melkein kolme varttia. Pikaisesti kaupan kautta metroon. Olin viittä vaille kolme jonossa. Jotkut italialaiset maksoivat pesukonettaan edessäni, yksi tyttö osti tupakkaa. Tupakkaa! Sitä voi ostaa ympäri vuorokauden, kuten rakas resparouva valkoisissaan meille ensimmäisenä iltana äänekkäästi demonstroi, miksi oi miksi juuri nyt piti tulla siihen jonoa pidentämään?

Pääsin tiskille neljä yli kolme. Jo edelläni ollut poika oli saanut eioota, ei nyt pysty ottaan enää rahaa, office hours meni, säestyksenä naputus ikkunaan teipattuun lappuun. No, täti jopa hymyili minulle myötätuntoisesti kun ähisin epäonneani, puhuinhan hänelle sentään tšekkiä. Viidestä minuutista ei voinut joustaa. Säännöt on sääntöjä. Maanantaina voi maksaa.

Ainoa mutka matkassa vaan on se, että olen lähdössä viikonlopuksi Müncheniin. Palaan juuri silloin maanantaina. Tässä tilanteessa tosin siunaan keskiviikkoista vastoinkäymistäni: sain paluubussiin lipun maanantaiaamuksi, vaikka olisin halunnut palata vasta tiistain vastaisena yönä. Ellei bussi ole lumen takia hirveästi myöhässä, *kop kop*, ehdin juuri ja juuri kolmeksi Hostivařiin. Ho hoo. Huvittaa paljon ajatella sitä tuskanhikeä, joka tulee nousemaan pintaan siinä vaiheessa kun bussi kääntää Florencin asemalle ja kello tikittää jotain yli kahta. Käytän sitten metromatkan selaamalla sanakirjasta mahdollisimman koskettavia vetoomuksia tiukkojen tätien varalle.

Hyviäkin uutisia on: viisumikutsu oli tullut perille vanhemmilleni. Nyt pitää vaan selvittää, onko Turun konsulaatti vielä auki ennen uutta vuotta. Sitten saisin lappusen passiini ja yksi huoli olisi hetkeksi kuitattu.

Nettisivuillaan viisumivaatimuksissa Turun konsulaatti kyllä vielä listaa HIV-todistuksen. Ehkä en vaan puhu siitä mitään. Ei sitä kyllä viimeksikään tarvittu.

Ja ai niin: sekin on ihanaa, että tänään illalla menen kuuntelemaan Mozartia ja Dvořakia keskustaan Obecní dům-nimiseen ihanaan jugend-rakennukseen. Täytyy ensin tehdä jotain sievät suolarajat keränneille saappailleni.

Tilanne eilen parin tunnin kävelyn ja puolen tunnin kuivattelun jälkeen. Kuulemma viinietikka voisi auttaa. Hyvä että otin saapasrasvan mukaan.

Tässä yksi Obecní důmissa sijaitsevan jugend-kahvilan kattokruunuista. Salissa oli myös pianisti ihanan, kirsikkapuiselta vaikuttavan flyygelin takana. Tuli Summertimet ja Oi jouluyöt, mm.

Keilauspeukalo

Eilen vei kämppikseni minut keilaamaan lääketieteenopiskelijoiden masinoimaan iltaan. Opin, että heitän keilapalloa yhden kierroksen ajan erinomaisesti, mutta sitten tekniikka pettää ja pallo kalahtaa usein vasemman laidan ränniin. Sen verran ehdin kolmen kierroksen aikana opetella parempaa heittotapaa, että sain pallon useammin kuin muutamaan kertaan siihen keilaan kuin halusinkin.

Tapasin keilauspaikassa ensimmäisen egyptiläiseni, ja myös Oulussa Erasmus-vaihdossa olleen tšekkipojan. Kyykkää muisteli, teekkarit kuulemma pelasivat sitä erittäin taidokkaasti. Tämä Petr, kuten muutama muukin Suomessa vaihdossa ollut, on kiertänyt maata enemmän kuin minä. Käyty oli Tampereen museot, Rovaniemi ja Kuopio, ja varmasti moni muukin paikka. Pitäisiköhän ottaa jonkun kesän ohjelmaksi kotimaan kiertäminen ettei tarttisi hävetä: "Lappeenranta? Jyväskylä? En mä oo koskaan käyny." Lahdessa on sentään pitänyt pyörähtää kun Tolstoi-junaan sieltä kerran hyppäsin.

Muuta eilistä ohjelmaa oli jännittävä episodi nimeltään vuokranmaksu. Se maksetaan respaan käteisellä office hoursien aikana, eli klo 8-11.15 ja teknisen tauon jälkeen taas 12-15. Kämppis lähti puoli kahden maissa ruokakauppaan. Pari minuuttia huoneen oven kolahduksen jälkeen tuli puhelu: "Muista sit kans maksaa, täällä on kauhee jono."

No, minulta meni vielä puoli tuntia ennen kuin pääsin nämä neljä kerrosta alemmas, mutta aulassa odotti yllätys: oli typötyhjää! Neljä espanjalaista tyttöä muodosti jononpoikasen, mutta he vain pyysivät pölynimurin ja lähtivät saman tien menemään, joten minua ja ehkä italialaista poikaa palveltiin samaan aikaan. Toimituksessa, johon kuului myös rahan nostaminen (huomaavaisesti asuntolan aulassa on pankkiautomaatti), kului aikaa ehkä kymmenen minuuttia. Olin varautunut vähintään puolen tunnin jonottamiseen, ehkä kello kolmen lähestyessä tšekkiläisten vetoomuksien harjoitteluun, kun muutama muukin mattimyöhäinen haluaa maksaa kahdestatoista neliöstään. Kävi tuuri!

(Pahoittelen tämän tekstin kummallisia sanajärjestyksiä, harjoitin siskon kanssa hieman toisen käden oikolukua ja nyt ei ajatus kulje. Tai kulkee, mutta vähän mutkan kautta.)

Menestyksiä!

Tänään: tein tsekin tasokokeen, hankin kirjastokortin kaupunginkirjastoon ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä sain netin huoneeseeni. Success. Tosin myös käytin tunnin matkaan, joka tehokkaimmalla tavalla olisi vienyt ehkä puoli tuntia, mutta mitäpä siitä.

Koetan kovasti selviytyä hamsteriudestani. Olen nimittäin käynyt ruokakaupassa itselleni täysin epätyypillisellä rytmillä. Kämppiksellä on tapana käydä joka päivä kaupassa, ja minä taas kävisin parin kolmen päivän välein. Nyt on shopattu sen verran ahkerasti, että jääkaapissa on rahkaa purkki poikineen ja rehuja hylly täynnä. Eipä ehdi tulla nälkä kun vaan muistan ottaa evästä veskaani.

Opiskeluistani en edelleenkään tiedä enempää kuin pari kuukautta sitten. Tänään pitänee jälleen kerran yrmistäytyä ja paneutua kurssisisältöihin, jopa ehkä ilmoittautua johonkin. Aikaisemmin ilmoittautuminen on ollut hyvin vaikeata, koska se tapahtuu netissä, ja sain yhteyden vain asuntolan vetoisassa, meluisassa aulassa tai keskustan netillisessä KFC:ssä (pikaruokala).

Aasit ja sillat käyttöön: aulasta muistui mieleeni, että sain eilen pyykkipäivän johdosta vaeltaa sen laajan alan lävitse turhan usein. Sain pyykkituvan avaimen vasta toisella käynnillä, koska en ensin tajunnut ottaa asukaskorttia (mikä lie propuska/osoitekortti) mukaan. Sitten roudasin pyykkini kakkoskorpukseen. Itse asun nelostalossa, ja 10-kerroksisia taloja tässä asuntolakompleksissa on 8 tai 10. Onneksi kakkostalon pesukone oli "veri fajn", kuten respatäti sanoi. Pesuaineluukku tosin avataan narulla kun etupaneelia ei enää ole, mutta vaatteista tuli puhtaita. Fajn práčka, hyvä kone.

Pari muuta aulan läpi juoksua tuli vielä illan mittaan, kun vein ja hain pyykkejäni, mutta piristin askeliani käyttämällä välillä ulkoreittiä.

Pyykkien kuivatusta varten viritin narun ikkunankahvojen väliin. Kämppis onneksi ehdotti, että ehkä alkkarit vois kuitenkin kuivata vaikka patterilla :D Tässäkin kohtaa oli onnenpotku, että huoneessamme oli valmiiksi poikkipuullisia henkareita. Niitä sai ripustettua kylppärin nelisuuntaiseen jännäkoukkuun.

Täällä muuten vessanpönttöä ei ole eristetty omaan koppiinsa.

Päivällä Na Příkopě -kävelykadulla istuksiessani näin saman sateenvarjoa kantavan miehen kuin eilen muutaman korttelin päässä. Eilisestä poiketen hän ei kiroillut itsekseen äänekkäästi saksaksi. Sadattelun syynä oli luultavasti se, etteivät ohikulkijat ole kovin hyvä tulonlähde.

Kävin istuksimassa Karlovo náměstin puistossa. Toisella puolen istutuksia pahaa-aavistamaton koirantaluttaja sai pulumummolta huudot kun pelotti elukoineen mummon linnut taivaan tuuliin. Varsin äkkiä mummelilla oli kyllä taas pulusia polvella.

Suomalaisia on löytynyt kymmenisen henkeä. Asuntolassa asustavat ovat kaveria myös muitten ulkomaalaisten kanssa, mutta keskustammassa omissa asunnoissaan elelevät vaikuttavat tähänastisten näkemisten perusteella olevan paljon keskenään. Mahdanko saada oikean vaikutelman? No, kaksi tyttöä kuitenkin tiedän Treen tsekin kurssilta, ja kolmannen kanssa on yhteisiä kavereita, olin jopa kesällä samoissa häissä hänen poikaystävänsä kanssa.

// Lisäsin tämän kuvan jännäkoukusta:

Melkein-yhteisasunnossa on elämän tuntua

Otsikoin kyllä hiukan harhaanjohtavasti. Pitää tunnustaa heti alkuun, että Tampereen opiskelijakimppakämppäni on lähempänä yhteisasuntoa kuin huoneisto, jossa täällä Tverissä asun. Koen vain pääseväni Lipsonin Kosmonautin tunnelmaan, kun tulen harmahtavanvaaleanpunaisesta käytävästä kalisevan peltioven kautta eteiseen, riisun siihen päällysvaatteeni ("Päällysviittani" :P) naapurin hopeaisen turkin viereen ja sitten hipsin sisään eteisen siitä ovesta, jota ei ole pehmustettu. Itse asunnossa siis asun kaksin babuskan kanssa, mutta yhteinen eteinen on näemmä tarpeeksi eksoottinen minulle.


Sisälle asti päästyäni sanon babuskalleni dobrij vetser ja puikahdan purkamaan omaisuuteni sohvasängyn laidalle. Babuskani Nina Aleksandrovna on nähtävästi ottanut tavaksi tulla kyselemään päivästäni tässä välissä, ja mikäs siinä. Tähän asti olen onnistunut joka jutteluhetkessä sekoittamaan jotain, kuten tänään puhuessamme hiihtolomasta sekä yliopistoon pääsemisestä Suomessa ja Venäjällä, mutta itse asia on yleensä tullut ymmärrettyä puolin ja toisin.


Luentoni loppuvat joka päivä kello 13.40 eikä niitä edes ole kuin kaksi per päivä, joten periaatteessa voisin tulla kotiin melko aikaisin. Olemme kuitenkin vaihtelevalla joukolla päätyneet Pljazh-kahvilaan tekemään vähän läksyjä ja, mikä tietysti tärkeintä, dataamaan tämän Rannaksi nimetyn paikan ilmaisen langattoman netin houkuttelemina.


Olen siis tullut näinä muutamana päivänä kotiin siinä viiden-kuuden aikaan. Pitempään ei keskustassa viitsi viipyä, koska kävelyä on yliopistolta yhteensä puolisen tuntia ja en ole vielä ihan niin rohkea että hiippailisin täällä pimeän tultua. Kai siihen aikanaan uskaltautuu, kuten julkista liikennettäkin käyttämään.


Nina Aleksandrovnalla on saavuttuani hyvin äkkiä ruoka lautasella. Ruokaa odotellessa oloni on kuin pikkulapsella tai vaihtoehtoisesti täydellä idiootilla, sillä istun pöydän vieressä tattina ja saan valmiin annoksen eteeni. Koetan siinä jutella jotain, etten tuntisi oloani läpikotaisin turhaksi. Ruoka itsessään ansaitsee oman merkintänsä jo tähänastisten kokemusten perusteella.



Lautasen tyhjennettyäni babuskani kysyy, haluanko maitoa vai teetä, oli kerran tosin vaihtoehtona kaakaotakin, ja yhden maidon jälkeen valitsen tästä lähin melko varmasti teetä. Teestä arvasin etukäteen, mitä tuleman pitää, eli zavarkaan lisätään kiehuvan kuumaa vettä sekä maun mukaan sokeria tai hilloa. Maidon oletin olevan kuin kotona, eli kylmää ja tarkoitettu ruoan kanssa hörpittäväksi. Se kuitenkin tarjottiin ruoan jälkeen ja kuumennettuna. Lasipurkista alumiinikuppiin kaasuhellalle kaadettu maito taisi olla pastöroimatonta, muuten vähemmän käsiteltyä tai ainakin rasvaisempaa kuin olen tottunut, sillä niin maukasta se oli...


Olin odottanut ruokailuista samantapaisia yhteisiä hetkiä kuin kotona, mutta Nina Aleksandrovna nähtävästi syö eri aikaan, koska minun kushatessani hän siirtyy televisiolle viereiseen huoneeseen. Ymmärrän sen sikäli, että televisio on minun käytössäni olevassa huoneessa, ja Nina Aleksandrovna vaikuttaa olevan aika hienotunteinen, eikä halua häiritä läksyjäni, joita teen niihin aikoihin kun Suomessakin kiinnostavimmat ohjelmat tulevat. Minä sitten istuskelen pöydän ääressä kaikessa rauhassa, hämmentelen teetäni ja kuuntelen Radio Rossiita.


Kahdeksan jälkeen Nina Aleksandrovna siirtyy makuuhuoneeseensa ja minä jatkan mitä olenkaan tekemässä. Muutamana iltana menin nukkumaan yhdeksän aikoihin kun pelkkä venäjän kuunteleminen sekä ymmärtäminen väsytti niin paljon. Nyt kello on jo yli yksitoista ja olen kyllä aika kuitti.


Aamuisin nousen kahdeksan maissa. Nina Aleksandrovna on varmaan ollut hereillä jo aikaa, ja aamiainen on yhtä tukeva kuin päivällinenkin. Tänä aamuna oli makaronia pikkuisten lihapalleroiden kera, ja eilen kaalimuhennosta, perunamuusia sekä makkaraa. Laihtumaan en ainakaan pääse jos ruokalista jatkuu tällaisenaan, sillä epäilen, ettei pöydällä näkemääni Valion Fin-voin käyttöä liikoja säästellä.


Yhtenä aamuna olen käynyt "suihkussa" ja huomenna on sama koettelemus edessä. Viimeksi en saanut tulemaan kuin jääkylmää vettä, joten vedin vaatetta taas päälleni alle viidessä minuutissa. Etu sekin, ettei ei mene niin paljon aikaa peseytymiseen kuin kotona.


Yhdeksän jälkeen kerään tavarani ja koetan arvioida, onko parempi laittaa korolliset (korosta saa iskupiikin suolan mössäämään lumimoskaan) vai korottomat saappaat (parempi pito liukkaalla). Korollisissa on sekin etu, että olen lähempänä tveriläisnaisen stereotyyppiä. Katseita tosin lakkaan vetämästä puoleeni vasta kun jätän silmälasini pois, puen ylleni jotain karvaista ja kasvatan tukkaani vielä noin puoli metriä.


Tapaan tällä puolen Volgaa asuvat tamperelaiskaverit erään ostoskeskuksen edessä ja vaellamme yliopistolle suomea kailottaen, reittitaksien ja johdinautojen välissä suojateillä juoksennellen.

Alivuokralainen

Olin pitkään siinä luulossa, että voisin jättää huoneeni jotakuinkin luonnontilaan, eli siivoaisin henkilökohtaisimmat Suomeen jäävät tavarat pois näkyviltä ja jättäisin oven auki että kämppis pääsee parvekkeelle ja ilma kulkee. Luulin, ettei minun tarvitsisi huolehtia pois muuttamsesta. Tällä viikolla sain kuitenkin puhelun, että tähän on tulossa alivuokralainen. Opiskelija, joka on palaamassa vaihdosta Hollannista, asuu tässä ainakin toukokuun loppuun asti. Jos saan kesätöitä täältä, haluan kyllä palata "omaan" asuntooni, mutta jos työskentelen kesän kotikaupungissani, asustan tietysti siellä.

Onneksi huone vuokrataan kalustettuna eikä kaikkea muutakaan omaisuutta tarvitse raahata kotiin. Voin käyttää kellarikomeroa, ja kantomatkaa tulee vain kahden kerroksen verran. Paitsi että nykyisin osaan käyttää hissiäkin (kellariin päästäkseen pitää laittaa avain hissin seinässä olevaan lukkoon. Uusi asia minulle!)

Maanantaina on suunta Turkuun konsulaattiin kaverin kanssa, nyt kun kaikki paperit ovat kasassa. Muutama ryhmästäni on lähettänyt paperinsa postitse, joku hoitanut asiaa matkatoimiston kautta, ja pari on käynyt konsulaatissa henkilökohtaisesti. Helsingissä kuulemma ei kannata jonottaa kadulla, koska siinä jonottavat vain venäläiset viisuminhakijat, ja suomalaiset otetaan sisään.

Konsulaateissa on se hauska puoli, että ne ovat viisuminhakijoille auki vain pari tuntia päivässä, yhdeksästä puolille päivin. Minulle saattaa tuottaa ongelmia lähteä junalla liikenteeseen heti aamuvarhaisesta, mutta kun on pakko niin moni mahdotonkin asia onnistuu.

Juttelin kanadalaisen ystäväni kanssa. Hän muistutti, että pitää ottaa paljon kuvia. Kuinkahan senkin asian kanssa käy, kun en ole oikein kamerayhteensopiva... New Yorkissa en vaivautunut ottamaan kameraa mukaan, kun päivän ohjelmaan kuului niinkin vaatimaton kohde kuin Empire State Building. Vaikka helpompaahan (ja usein laadukkaampaa) on katsella netin syvyyksien aarteita.

... Miksi oi miksi en osaa käyttää tätä systeemiä? Fontit vaihtuilevat ihan oman päänsä mukaan kun en muista, minkänimistä piti olla.

Viimehetkittelyä

Nyt kun lähtö on miltei jatkuvasti takaraivossa kolkuttamassa, tulee mieleen uusia ja uusia asioita jotka pitää hoitaa vielä ennen laukkujen pakkaamista. Ilmiselvien matkalippujen ja viisumihommien lisäksi minulla on roikkumassa autokoulun II-vaiheen suorittaminen. Koko autokoulu on Senjan versiona ollut sen verran verkkaista puuhaa, että en ihmettelisi, vaikka hyppäisin Tolstoi-junaan suoraan vihoviimeiseltä teoriatunniltani...


Sain itseni autokouluun vasta muutama kuukausi 18 täytettyäni, ja puolen vuoden päästä minulla oli henkilöautoinssi suoritettuna. Tomerana maalaistyttönä päätin kuitenkin panna vähän paremmaksi, ja ajoin samalla C-kortinkin. Koulun kuorma-autolla ajaminen oli itse asiassa rennompaa kuin pikkuautolla. Sieltä ylhäältä oli ihan mielettömät näkymät! Ainoa harmi oli se, kun takanani ajava kerran sukelsi perälavan suojiin ja miltei jarrutin kotteromokoman lyttyyn.

Nyt alkaa välivaiheen kortti olla menossa umpeen: helmikuun lopun jälkeen minun pitäisi suorittaa käsittääkseni ainakin teoriakoe uudestaan, ja ehkä se ajokoekin. Ihan varmaksi en muista.


Niin vähän on ensi viikolla luentoja tai muutakaan aktiviteettia, että taidan suosiolla mennä tekemään nämä ajot kotikaupunkiini. Siellä ei ole liikennevaloja eikä yksisuuntaisia kuin yhdet ainoat kappaleet.

Myös asuntoni eteenpäin vuokraamista on mietittävä. Kämppä ei jää aivan tyhjilleen vaikken alivuokralaista huoneeseeni löytäisikään, koska minulla on kämppäkaveri. Tosin outo vuokrausaika ei ilmeisesti ole hirveän houkutteleva, enkä oikeastaan usko, että tähän ketään löytyy. Elän kuitenkin toivossa. Minulla on sentään vähän parempi tilanne kuin joillakin kurssikavereistani: yksi joutuu muuttamaan kokonaan asunnostaan pois ja toivoo saavansa opiskelija-asuntosäätiöltä luukun sitten syksyllä kun on taas palaamassa tähän kaupunkiin.

Rahaakin täytyy siirtää käyttötilille, ja sen takia on käytävä pankissa, ja inhoan sitä... Jotenkin pankeissa ja muissa virastoissa jonottaminen on niin turhan tuntuista, kun kuitenkin melkein kaiken pystyy muutoin tekemään netissä.