Kuumia aaltoja

Huh hellettä. Tänään juoksentelin hoitamassa asioita (kirjapaketti lähti Suomeen pussissa eikä laatikossa, joten kenkälaatikkometsästys olikin yhtä tyhjän kanssa) yhtenä hikiläiskänä. Tietty on ihan kiva, ettei tarvitse ennen iltakymmentä miettiä, tuleeko ulkona kylmä, mut vähän pitää valittaa. Okei, tykkään oikeastaan tästä kuumasta ilmasta. Yliopistolla sain kyllä vähän toruja kun olin opiskellut niin vähän. Vakuuttelin, että olen kyllä itse ihan tyytyväinen. Minusta tuntuu, että ystävien kanssa jutellessa opitut asiat ovat minulle nopeammin hyödyllisiä kuin jälleen yksi kirjallisuuskurssi, tai kielioppi, jonka idiomien avaamiseen tarvitaan pari sanakirjaa. Vielä tosin pitää oppia pois vakiovirheistä :P

Pieneksi loppukiriksi Moskovani päätteeksi kävin kuuntelemassa musiikkiyhtyettä nimeltä Gogol Bordello. He soittivat Gorkin puistossa Vihreässä teatterissa, ja osasin kyllä harhailla kunnolla ennen perille löytämistäni. Tajusin vasta puiston portilla, etten tarkistanut, missä nimenomaan se paikka sijaitsee. No, epämääräisen palloilun jälkeen vahvan intuitioni opastamana seurasin sitten yhtä tyttöä, joka minut ohittaessaan hermosi puhelimeensa "no mä tuun koko ajan, nauti sä musiikista siellä!" Hän johdatti minut oikeaan suuntaan.

Soitto soi puolisentoista tuntia ja oli hyväää. Ja kivaaaa. Vaikkei mulla keikkaseuraa ollutkaan, nautin fiiliksestä ja musiikista täysin rinnoin. Olin amfiteatterissa penkeillä, aika kaukana lavasta, mutta lavanedustan meininkiä seuratessa olin ihan tyytyväinen ratkaisustani :D Siellä oli aika tiukkaa. Vieressäni konsertista nauttineesta kaveriporukasta yksi nainen teki kuperkeikan kahden penkkirivin yli. Ei tullut kuin mustelmia.

Minä heiluin biiseissä mukana ja elin mukana. Mm, tykkäsin. Kannatti mennä. Minusta pidettiin huolta: sateen varalta sain suojavarusteita mukaan, mutta en sitten tarvinnut niitä :)

Huomenna lennähdän kotimaan kamaralle. Varmaankin kirjoitan heinäkuun puolella vielä jotain yhteenvetoa tai herkistelyä, tai laitan näkyville kuvia, jotka ovat jääneet välistä ja itkevät huomion perään.

Lopun iltakuva on otettu Moskva-joen yltä Aleksandrovskin sillalta kohti keskustaa.

Ystävähetkiä ja oppitunteja

Liikennevalopylväs Strastnoi bulvarilta. Ruusut ehkä kuivuvat mutta muovisydän porskuttaa!

Eilen kirjoittaessani sveitsiläiselle Aleksandralle synttärikorttia - tietysti viime tipassa niin että samalla testasin tasapainoani, kun kirjoitushetkellä seisoin liikkuvassa metrossa ja kädet olivat kortin ja kynän varaamat - aloin miettiä, mitä kaikkea olen ystäviltäni oppinut. 

Vaihtojeni parasta antia ovat nimittäin juuri ystävät, kuten olen voinut jokusen kerran täällä ja erinäisissä sähköposteissa jo sanoa. En vain voi uskoa, miten ihaniin ihmisiin olen törmännyt. (No niin, sainpa tuon sanottua taas yhden postauksen osalta.)

Voisin kuvailla tähän parhaiten mieleen jääneitä ihmisiä vajaan vuoden varrelta, mutta en usko, että istumalihakseni kestäisivät sen. Muutamat tapasin mieleenjäävällä tavalla, kuten sen USA:sta tulleen espanjalaisen kiharatukkaisen Guillermon, joka kiroili Hostivarin aulan rappusissa puhtaalla suomenkielellä, tai vaikka puolalaisen Przemekin, joka kävi avaamassa minulle oven samaisen Hostivarin nelosrakennuksen neljännen kerroksen käytävään, kun minä väsyksissäni työnsin kun olisi pitänyt vetää. (Äsken mietin Hostivarin käytävänovien aukenemissuuntaa, ja muistin sen siitä, että usein käytäväpippaloitten aikana niitä piti auki joko tiiliskivi tai jalan päässä seisova iso tuhkakuppi. Virallisesti Hostivarissa on tupakointi toki kielletty.)

Joidenkin kanssa taas koin hienoja asioita, kuten tsekin kielikurssin sertifikaattienjakotilaisuuden jälkeen brittiläisen Ianin kanssa vedetty viimeinen tsekkipolkka, tai reissu kauniiseen Cesky Krumloviin, jonka aikana viimeistään tutustuin kunnolla iloiseen puolalaiseen Kasiaan, tai sitten uusivuosi, jolloin hytisimme sekalaisella vaihtariporukalla Riegrovy sadyn mäenhuipulla ja katselimme talvisen Prahan ylle nousevia ilotulituksia, tai se, kun lämpimänä myöhäiskesän päivänä reisilihakseni huusivat rinteiden takia armoa tsekkijääkiekkoilijan vetämällä mäkikiipeilyllä ja vihreään pukeutuneet puolalaistytöt hihittelivät.

Toiset taas liittyvät hämmentäviin hetkiin, kuten auringonnousun aikaan pikaruokalassa venäläisen Diman kanssa käyty eksistentiaalinen keskustelu, tai sankan espanjalaisedustuksen takia uskomattoman kovaääniset espanjalaisen P:n synttärit. Tai se hetki, kun eräs toinen Dima oli joukkomme oppaana Moskovan yössä ja tapasimme ratsukon käytännössä baarin ja luostarin välissä.

Paulinalta opin teinipojaksi taantuneen huumorin lisäksi sen, että itsepäisyyskin voi olla tietyllä hetkellä hyve, ja että kaveria ei jätetä.

Elli opetti monen muun asian lisäksi itsetutkiskelua ja itsekriittisyyttä, mutta myös hetkeen heittäytymistä. We are still young, let's just enjoy life.

Aleksandran kanssa ystävystyminen on avannut silmiäni kohteliaisuuden suhteen. Hän on luonnostaan erittäin huomaavainen muita kohtaan ja demokratia voisi olla hänen toinen nimensä, mutta hän ei silti pelkää seisoa sanojensa takana tai puolustaa omia oikeuksiaan. Kiltteys ei siis tarkoita muiden ovimattona olemista.

Karoliinalta opin (polveilevista pohdiskeluista huolimatta) mutkatonta suhtautumista elämään. Intohimojaan kannattaa seurata, koska sillä tekee elosta kiinnostavaa. 

Pablo näytti mallia siinä, että asiat, jotka haluaa tietää, täytyy kysyä ääneen, koska ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita, ja koska vaiteliaskin ihminen haluaa kertoa kuulumisistaan, mutta ehkä kaipaa suoraa kysymystä, jolla päästä alkuun.

Metallistiystävältä olen oppinut lämpöä ja luottamusta.

Kaikilta edellä mainituilta olen oppinut sen, että jaettu ilo todella on kaksinkertainen ilo. Myös: ystävyys ei lopu, vaikka välitön kontakti katkeaakin. Neiti H koti-Helsingistä sanoi, että oikean ystävän kanssa ei ole väliä sillä, onko viime näkemästä kaksi tuntia vai kaksi vuotta.

Pääni on täynnä vaaleanpunaisia ja pehmeitä asioita, kun olen ahkerasti ajatellut näitä ihmisiä ja hetkiä. Onneksi sentään ajattelin näitä omaperäisesti nyt enkä lammasmaisesti helmikuun 14:nen tienoilla.

Jaa mutta kas, nythän on juhannus. No, juhlapäivä sekin. Vietän sitä varmaan sitten yhdessä ryppäässä synttäreitten ja läksiäisten kanssa.

P.S. Alakerran karaokessa Now playing - L'Italiano. Meikäläisittäin tunnetaan Kari Tapion hittinä Olen suomalainen. Linkissä paina vasemman reunan play-napista niin tulee ääntä.

Lukaali ja ruokalista

Ei kuvia tekstin aiheista, joten tässä lohdutukseksi runoratsu Jeseninin patsaalta Tverskoi bulvarilta. Pikku-Pegasoksen siipi on vähän piilossa.

Kotibileet designlukaalissa katsastettu. Shashlik oli jälleen hyvää. Tällä kertaa mangalissa oli puolimetriset jalat ja se rupesi purkautumaan (hajoamaan) kesken kaiken. Illan urheilulaji oli pingis. Lukaalin vahtikoira oli ylisuloinen, tuloksettomasti kerjäävä kultainennoutaja Jesse. Sen karvoja löytyy mun (tietysti mustista) housuista varmaan hamaan maailmanloppuun. Yöllä - siunattu hiljaisuus! Ei karaokea mailla halmeillakaan, kunhan koulunsa päättäneiden nuorien rääkäisyt vaikenivat.

Lukaali oli kuin suoraan sisustuslehden sivulta ja jättimäinen. Se myös sijaitsi reilun tunnin matkan päässä Ukraina-hotellilta, eli aika pitkällä mielestäni. En tiedä julkisen liikenteen yhteyksistä, koska meidät kuskasi ilmeisesti perheen autonkuljettaja (!). Takaisin toi sitten toinen kuski, jonka kanssa yksissä liikennevaloissa illan nuori emäntä kävi hassua läpsytaistelua.

Keskiviikkopäivän ruokailut: aamiaiseksi illan rääppeitä, eli kylmiä, edellisiltana grillattuja kasviksia, mehua, jokunen leipäpala ja linnunlaulua. Myöhäinen lounas Mu-Mussa Lubjankan takana, listalla ihanan pehmeällä juustolla höystettyä tuorekurkku-retiisisalaattia, tavallista perunasalaattia (eli vissiin stolichnij) tietysti ekstramajoneesilla höystettynä kun en osannut kieltäytyä, svekolnikia (kylmä punajuurikeitto, jonka en odottanut olevan ollenkaan hyvää, mutta olipa vaan!) ja pikkuinen kolmionmuotoinen kaalipiirakka. Illallinen Avokado-nimisessä kasvisravintolassa (voi K, oltaisiin menty sinne niin olisit ollut taivaassa!) Chistoprudnyi bulvarin varrella, annos kuivatuilla hedelmillä höystettyä papuplovia (jännästi vuorotellen makeaa ja suolaista). 

Plov (lausutaan "ploff") on vähän kuin risotto, mutta oikeauskoiset  ruokaharrastajat eivät arvosta jos sen näin esittelee. Oikeastaan yhteistä on käsittääkseni lähinnä se, että ne ovat ruoka-ainesekamelska, jonka pohjana on riisi.

Illallinen oli myös sveitsiläisen A:n synttärijuhlistus ja jäähyväiset. Vasta ravintolan keittiön mennessä kiinni kahdentoista maissa A tuntui tajuavan, että tämä alkaa olla hänen kohdaltaan ohi. Tulevaan vaihtoystävien luokse suuntautuvaan Euroopan-kiertueeseen sisältyy ehdottomasti Geneve. Olen nähnyt siitä niin kauniita kuviakin että.

Tänään on tuskin vaikeuksia saada unta, sen verran käy väsy käpälään. Olen alkanut pitää huoneeni molempia ikkunoita auki, koska taikauskoisesti väitän, että poistaa oudon pistävän päänsäryn, joka tuntuu ilmaantuvan kämpille tullessa.

12.5.: Rekisteröintiä on uudistettu

Kappas. Olen unohtanut laittaa tämän merkinnän näytille. No, sopivasti se on näköjään kirjoitettu tasan kuukausi sitten, silloin, kun A:n sveitsiläiset kaverit olivat täällä.

---

Kristus Vapahtajan katedraali Moskva-joen puolen portailta.

Ulkomaalaisten rekisteröitymiseen liittyvää lainsäädäntöä on Venäjällä muutettu. Olen hiukan jäljessä, sillä tieto tästä julkaistiin jo maaliskuun lopussa, mutta parempi myöhään, eikös niin. Kämppis tästä minua infosi.

Ennen ulkomaalaisen on tullut rekisteröityä kolmen arkipäivän kuluessa maahan saapumisesta. Nykyisin aikaa on seitsemän päivää. Rekisteröinnin hoitaa yleensä hotelli, opiskelupaikka tai työpaikka, vaikka yksityishenkilökin sen voi tehdä. Puskaradion tietojen mukaan rekisteröiminen on yksityiselle vaivalloista paperisotaa (mitä muutakaan). Sen voi tehdä joko miliisin OVIR-osastossa tai ilmeisesti nykyisin myös postitoimistossa. Lisätietoa.

Itse olen ollut rekisteröitymisen kanssa tekemisissä sen verran, että olen kuljettanut lappuani kansainväliseen toimistoon ennen Venäjältä poistumista ja jos olen palannut takaisin, hakenut sen sieltä matkan jälkeen. Tietysti rekisteröintilappu on yksi huolella säilytettävä paperinpalanen lisää. Muita ovat passin kopio, maahantulokortti ja tietysti viisumi. Hirveää korttipeliä tämä, alan todella arvostaa EU:n systeemiä, jossa luottokortin kokoinen henkilökortti riittää maasta toiseen siirtymiseen.

Tiistaina olin tulossa takaisin asuntolalle keskustasta, kun päätin tutustua uuteen maastoon. Kävelin Sretenski bulvarin metrolta yhden asemanvälin Kuznetski mostille ja kamera oli pakko kaivaa esiin, kun talojen välistä ilmestyi luostari. Сретенский монастырь, Sretenskii monastir' eli kääntyisikö se sitten Herran temppeliintuomisen tai Kynttelinpäivän luostariksi.

Siitä maanantain jääkiekko-ottelusta jäi sanomatta se, että muistaakseni toisen ja kolmannen erän välillä pidettiin hiljainen hetki toisessa maailmansodassa taistelleiden ja kaatuneiden muistoksi. (Joku paikalla ollut voi korjata jos ymmärsin väärin.) Mainoskatkon sijaan televisiossa näytettiin Punaista toria ja Moskovaa, ja baarin väki laski vähän äänenvoimakkuuttaan. Odotin, että keskustelu jatkuisi, mutta ei, vaikutuin kunnolla. Nimittäin silloin, kun selostaja vaikeni kokonaan ja kellonlyönti kertoi hiljaisen hetken alkaneen, kaikki asiakkaat hiljentyivät ja lähes kaikki nousivat seisomaan. Suuri kello tikitti, kuvaruudulla näkyi tuntemattoman sotilaan tuli, ravintolassa oli hiirenhiljaista. Minun kohdallani hetki toimi, oli hankala palata takaisin jännittyneeseen pelitunnelmaan. 

Suurkaupungin huminaa

Kylpyvaahtoa? Ei kun poppelin höytyviä.

Sitä voisi kuvitella, että kun maailmasta kiinnostunut nuori ihminen muuttaa väliaikaisesti yhteen pallomme suurimmista kaupungeista, tulisi jokainen valveillaolon hetki käytettyä kuin vain parhaimmalla turistilomalla: tutkien uutta, imemällä vaikutteita ja ihmettelemällä, sillä täällä riittää kaikkea. Tällaista aistit yliherkkinä vuorokauden ympäri -menoa ei kuitenkaan jaksa kovin kauaa. Tietysti itsekin olin etukäteen sitä mieltä, että varmasti sitten kävisin kaikissa baleteissa ja oopperoissa niin paljon kuin vain ehtisin, mutta enpä vaan ole pistänyt nokkaani kumpaankaan. 

En toki ole hautautunut huoneeseeni (mitä nyt satunnaisesti ja kohtuullisessa määrin). Kaupunkiin olen kyllä tutustunut sen verran, mitä nyt tähän jättimäiseen muurahaispesään voi. Tavallisimmat turistikohteet ovat hanskassa. Olisi hauskaa tituleerata itseään käveleväksi matkakirjaksi, joka on nähnyt ja kokenut kaiken (ehe joo), mutta arkea tämä oleminen on pitkään jo ollut. 

Ei sillä, että olisin täysin jo tottunut Moskovaan: jatkuvasti minua hämmästyttävät taivaisiin kohoavat kerrostalot ja pelkkä ihmisten määrä. En ole tottunut kirkkailla väreillä maalattuihin aitoihin ja kaiteisiin saati roskaisiin kadunvarsiin, joskaan en jaksa enää joka kerta erikseen nyrpistää roskille nenääni. En edelleenkään kulje yhdenkään kerjääjän ohitse puhtaalla omatunnolla. Liikenteen joukkoon en halua lähteä muuten kuin jonkun kyydissä, ja mieluiten metrolla. 

Jos edellä on lista siitä, mitä en ole, niin se mitä olen, tuottaa pidemmän listan. Olen jossain määrin tottunut ihmisten keskellä luovimiseen, ja olen itse asiassa mielissäni siitä, että moskovalaiset kävelevät keskimäärin melko nopeasti. Pidän siitä, että osaan kulkea metrossa ilman karttaa - toki vain tutuimmilla kaikista 12 linjasta. Olen vielä sen verran uusi Moskovassa, että näin alkukesästä lumihiutaleiden tavoin ilmassa pyörteilevä poppelin höytyvä jaksaa huvittaa minua. Opastan mielelläni silloin kun voin, kun ihmiset silloin tällöin kysyvät kadulla neuvoa, vaikka itse vielä osaakaan kysyä. Luotan karttaan ja siihen että "minä itse".

Olin vielä toukokuun loppuun saakka täysin sitä mieltä, että en halua vielä palata Suomeen, että Moskovassa on niin paljon nähtävää, koettavaa ja ennen kaikkea opittavaa, ettei minulla ole mitään syytä tulla kotiin. Paitsi nyt tietysti se, että viisumi loppuu. Olen kuitenkin näemmä saanut itseni suggeroitua eri mielelle. Tai sitten tajusin, ettei tällaista lomailua voi iän kaiken jatkaa - haluan palata siihen oikeaan arkeen. Jos täällä opiskelut olisivat vaativampia, ja voisin näyttää kehittymiseni jonain konkreettisena, olisin ehkä tyytyväisempi. Myös, jos asuisin muutoin kuin asuntolassa, kokisin varmaankin olevani aikuisempi ja itsenäisempi. Nyt olo on jotenkin holhottu, kun on kotiintuloajat ja käytävällä siivooja, joka toruu, kun kävelen keskeltä vastaluututtua lattiaa. Omassa asunnossa, mielellään kämppisten kanssa jaetussa, olisi oma lupa.

Kirjoitan tätä blogia enemmän sisään- kuin ulospäin. Parempi turistimatka taitaa kulkea mun pääni sisään kuin varsinaisesti kaupunkeihin, joista koetan kirjoittaa.

---

Kuriositeetti: pieni sanasto moskovalaisen ja pietarilaisen kielenkäytön eroista. Venäjäksi tietenkin. Nyt tiedän, ettei Pietarissa kannata etsiä ponchikkeja vaan pyshkoja (munkkeja) ja Pietarista voi löytää yhtä helposti meshokin kuin täällä käytetyn paketin (muovikassin). Sen olin kyllä jo oppinut, että jos tapaaminen sovitaan jollekin metroasemalle, Moskovassa se tarkoittaa kohtaamista metron sisällä laiturilla, ja Pietarissa liukuportaiden yläpäässä porttien luona. Tämä viimeinen on ehkä siksi, että Moskovassa on todennäköisempää, että kummatkin saapuvat tapaamispaikkaan metrolla?

"Pietari. Varpunen." Pietarissa erään kanavan seinämässä on varpuspatsas nimeltä Čižik-Pižik.

Onkos tää nyt vähän jotenkin koomista, kun juon samasta mukista peräkkäin kahvia, mehua ja teetä, tietenkään pesemättä sitä välillä? Kun ei jaksa vääntäytyä keittiöön saakka vaikka muutakin tiskiä olisi :P No, onneksi ei ole tämän isompia huolenaiheita, sillä nettikin toimii taas, ihan ite fiksasin. Viherpeukalo puuttuu mut joku kevyt mikropiiripeukalo on vissiin ilmestymässä (en toki osaa mitään oikeita asioita, kunhan räplään kaikkea).

Löysin yhden blogin, jonka pitäjä on asunut täällä samaisessa asuntolassa kaksi vuotta sitten Tverin-keikkani aikoihin, ja tuntuu aika huojentavalta, että siellä puhutaan samoista asioista kuin mä ja edeltäjäni. Kopiointitaukoja pitävä ukkeli on tosiaan ilmeisesti järkyttänyt silloin enemmän, mutta mediatunneilla on näemmä silloinkin podettu alemmuudentunnetta. Huoks.

Mun venäjäni kuulemma kaipaa vielä pehmeyttä. Liudennukset tuppaavat unohtumaan, mutta muutoin puhetta tulee ihan kivasti. Mitä nyt silloin, kun seurassa on useampia venäläisiä, jään helposti hieman hiljaisemmaksi. Onneksi kuitenkin saan vastailla ristikuulusteluun: mitä teollisuutta Suomessa on paperin lisäksi? Eikös siellä tehdä jotain hienoja sotakoneita? Mitä muuta niissä tehtaissa tehdään, ja voisiko sitä tuoda Venäjälle? Täytyi pyöritellä päätä ja todeta, että pitänee ottaa selvää asioista paremmin. 

Kävin tänään kirjakaupassa, ei olisi pitänyt, sillä nyt on taas lisää paperitavaraa kotiin roudattavaksi :P No ei, olen tyytyväinen ostoksiini. Kaunis valokuvakirja Venäjän luonnosta ja keittokirja "Alkupalat".

Ystävä P. sai kuulla, että kotiinlähtö häämöttää lähempänä kuin hän oli suunnitellut. Viisumin pidentäminen ei sopinut joko yliopistolle tai poliisille, joten keskiviikkona nautitaan lähtösushit ja torstaina mies hyppää lentsikkaan. Minä nautin kovasti kesäkuusta, ilmat ovat lämpimiä, vaikka ei tämä pelkkää ruusuilla tanssimista ole, kun kylmiäkin päiviä mahtuu joukkoon. Aurinkoa riittää joka päivä, se antaa mahdottomasti virtaa.

Hevoskastanjan runsaat kukinnot Lokakuun 50-vuotisjuhlan puistossa.

Rupesin katsomaan tätä kirjoitusta uudestaan, ja jotenkin kauhean negatiivinen näemmä olen :D Sekä epäjohdonmukainen, mutta sitä olen harjoittanut koko blogin ajan. Iloisella mielellä olen kyllä, mistä lie möksähtely tullut tekstiin. Alakerran karaokessakin soi rakkauslaulu ja vatsa on täynnä ruokaa. :)

Ilman kämppistä olen vajaa

Mulla on pasmat nyt ihan sekaisin, kun olen nähnyt ihania ihmisiä ja todistanut ihania hetkiä, ja kuitenkin huomenna on edessä surustelua ja herkistelyä, kun kämppikseni lähtee kohti Suomenmaata. Yhdenlaisia monimutkaisia lisäkkeitä nämä tunteet.

Tänään pidimme Gorkin puistossa piknikkiä salaattien ja mansikkakakun voimin. Ohrana-ukkeli vahdiskeli meitä salavihkaa siltä varalta, että käyttäytyisimme epäilyttävästi. Onneksi se ei tullut osille, kun avasimme kuoharipullon synttärisankarin kunniaksi. 

Joukossa oli suomalaisia sekä suomea osaavia venäläisiä, ja illan espanjalaisten saapumiseen asti A oli ainoa suomentaidoton. Hän kyllä puhuu sveitsiläisenä sekä ranskaa, italiaa että jonkun verran saksaakin, ja myös espanja taipuu, että kielistä ei pidä puuttuman.

Sää suosi piknikkeilijöitä (ha mikä sana) siihen asti, että mahtaisa kermakakku oli melkein tuhottu. Sitten ripahti, ja otimme jalat allemme. Puiston portilla pysähdyimme ihailemaan sateenkaarta ja tekemään sotasuunnitelmaa loppuillalle (menimme ravintolaan, jossa kaksi kitaristia soitti jotenkin välimerellisen tuntuista musiikkia), ja lehtimiesnaisemme K havaitsi valon olevan otollinen kuvailulle. Minä pääsin kameran puikkoihin, hohoo. Ei kuulemma tullut huonoja.

Viime viikonloppuna yllätin kummitätini soittamalla hänelle Tampereen moottoritieltä. Kävin nimittäin nopeasti pyörähtämässä kotona. Siellä lähinnä söin paljon, hain veljeä koulusta (siinä on edelleen jotain hienoa vaikka kortti ei ihan uunituore enää olekaan) ja kävin syvällisiä keskusteluita itse kunkin perheenjäseneni kanssa. Sitä tarvittiin. Ai niin, ja myös tarvitsin sitä hiljaisuutta, kun ei oikeasti kuulu kuin oma hengitys, tuuli ja linnunlaulu. Sekä pörrökissan epävireinen rääkäisy nilkan vierestä: "Rakasta mua."

Takaisin tänne palatessani sain hiukan stressata, kun junani lähtö viivästyi, ja Tolstoi-juna tunnetusti ei odota. Kaikki kuitenkin kävi loppujen lopuksi hyvin, turhaan panikoin. Veljeltä pihistämäni matkalaukun tosin meinasin jättää sinne hyttiin :P "Jotain kumminkin jää... Oi pahus, mullahan oli jotain kannettavaakin!" Sitten sain ruusuja ja olin yhtä hymyä.

Hyvin pyyhkii

Blogihiljaisuus johtuu siitä, että käyn nettitikkuni kanssa tahtojen taistoa. Suomeksi sanottuna odotan, kunnes kyllästyn netittömyyteen ja armeliaan kämppiksen koneen lainaamiseen, ja menen liikkeeseen tikkuni kanssa, koska päivitys sai sen sekaisin enkä pääse sillä nettiin.

Viime päivinä on tapahtunut kivoja asioita, ja mulla olisi kivoja kuvia kukkasista ja ihmisistä ja taloista, mutta en juuri nyt kykene säätämään niiden kanssa. Kuvitelkaa tulppaanimeri ja synagoga.

Tänään olin Suomen suurlähetystössä katsomassa elokuvaa Postia pappi Jaakobille. Sen jälkeen löysin itseni pikaruokalasta kolmen pitkätukkaisen, ruskeasilmäisen Suomea harrastavan venäläisen kanssa. Heh, oli hauskaa :)

Myös olen toki ollut illat aika tiiviisti tv:n ääressä kämppiksen kanssa, tulihan sieltä viisuja ja pelejä ja sellaisia. Outoa, miten voin olla ylpeä jostain sellaisesta, mihin en itse voi millään tavalla vaikuttaa ja mikä ei ole edes välillisesti omaa tai jonkun tuntemani ansiota. Kuka määrittelisi, mistä kansallisylpeys kumpuaa?

(Mun tagit on niin epämääräisiä kuin olla voi. Haha.)

Pääsiäisvieraita!

Pushkinin taidemuseo

Tänään oli sellainen kiva päivä! Tekee mieli lopettaa joka virke huutomerkkiin ja vetää päähän vaaleanpunainen pipo, kun elämä on tällä hetkellä niin kivaa.

Riemun aihe on sekä upean aurinkoinen ilma (varmasti oli ainakin kaksikymmentä astetta auringossa, varmasti!) että siskon ja toverin saapuminen Moskovaan, Venäjän bisneksen ja historian sydämeen. Olimme hyviä turisteja, kun kävimme sekä Vanhalla Arbatilla että Punaisella torilla, tosin torilla todettiin, että onhan tätä jo nähtykin, ja lähdettiin ehkä vähän liian pitkälle kävelylle kohti Kitai-Gorodin ruokapaikkoja. 

Olimme museovierailleet Moscow House of Photographyssa, ja pitkästä jalkojen päällä vietetystä ajasta johtuen oli mukavaa, että Maroseika-kadun PirOGIssa oli yksi pöytä vapaana, joskin sitten edellisten asiakkaiden jäljiltä vielä siivoamatta. Kitoihin upposi niin borssia (smetanalla), kanakotletteja (kermakastikkeella), syrnikkejä eli paistettuja rahkakakkuja (smetanalla) kuin blinejäkin (rahkatäytteisiä, smetanalla). Ah ihana smetana, silkkisen pehmeä koostumuksesi saa kieleni visertämään onnesta kuin kevätpöllyissään sirkuttavan talitiaisen. Rahka on myös hyvää.

Olen sen verran luterilaisesti kasvatettu, että tunnen syyllisyyttä odottaessani pitkäperjantaita iloisella mielellä. Mutta täällä kun kirkollisia pyhiä juhlivat vain uskonnolliset ihmiset, tilanne on jotenkin eri kuin Suomessa. Joka tapauksessa huomisen suunnitelmiin kuuluu suomea puhuvien venäläisten tapaaminen. Olisi tarkoitus katsella Moskovaa Varpusvuorilta käsin, eli valtionyliopisto MGU jää selän taakse. Voin raksia uuden kohdan "tee nämä asiat Moskovassa" -listastani, jota en toki ole oikeasti tehnyt.

Niin, tänään oli myös palotarkastus täällä asuntolassa. Jo eilen illalla kävi komendantkarouva juttelemassa herttaisesti: 

"Onko tytöillä vedenkeittimiä, silitysrautoja, muuta elektroniikkaa? Sovitaanko, että pistätte ne piiloon, kun muuten tulee ikäviä seuraamuksia, kun palomiehet jatkavat täällä juoksemista ihan yhtenään."

Pistettiinhän me. Aamulla eri nainen kävi sopottamassa, että onhan nyt sähkölaitteet jossain tallessa. Tarkastus oli nopea juttu, ukkelit porhalsivat huoneeseen ja vilkaisivat, mitä on töpseleissä kiinni.

Miten voin suhtautua paloharjoituksiin venäläisten tavoin vakavasti, jos huoneiden konkreettinen paloturvallisuus on tätä tasoa?

Toisaalta asuntolan lievä kollektiivisuus antaa turvaa: eilen saatoin istuskella huoneessani autuaan muistamattomana puolisen tuntia aikomani kymmenen minuutin sijaan sillä välin kun keitin kananmunia kerroskeittiössä. Aika tarkkaan puoli tuntia haahuiltuani sain hepulin,sillä muistin iltapalani. Ne kananmunat kiehuvat siellä vielä! Onneksi taiwanilainen vakikokkauskaverini oli tullut kellontarkasti vartin minun jälkeeni keittiöön ja nostanut kattilani kylmälle levylle. Kaikki vesi oli toki kiehunut kuiviin ja kattilan pohja oli musta, mutta munat olivat taatusti kypsiä. 

Kuorin siinä kananmuniani keittiön roskikseen, ja tämä taiwanilainen poika esitti jälleen kysymyksen, jonka olen kuullut jo muutamaan kertaan: onko tämä joku suomalainen ruokalaji? Ei elämän kevät, tyypille pitäisi esitellä joku mämmi tai kalakukko, niin voisin kerrankin sanoa oudoista kokkauksistani, että joo tätä meillä syödään.

Raportti

Viikonloppu hurahti ohitse jotensakin nopeasti, vaikka se alkoi oikeastaan jo torstaina. Tai todennäköisemmin se tuntuu kuluneen vauhdilla siksi, että minulla on ollut paljon tekemistä. Tiistai aloitti viikon ahkeralla luennoilla istumisella (yhdellä taisin aktiivisesti torkahdella), keskiviikkona näin pitkästä aikaa metsää ja tajusin, kuinka suurkaupunki ahdistaa vaikken sitä tiedostakaan, torstaina kokattiin ja syötiin jälleen urakalla. 

Turhautumistunteita

Eilen oli erilainen fiilis kirjoittaa blogitekstiä kuin parina edellisenä kertana. En puhkunut asiaa, ollut kiireessä tai ääriäni myöten innostunut, vaan paremminkin miellyttävän seesteinen. Kuulostaa jotenkin oudolta tuo edellinen, mutta älkää huoliko, en sentään tee asteikkoa mielialojeni mittaamiseen :P Vähän silti huolestuttaa, että mieluummin kirjoitan tänne kuin henkilökohtaiseen päiväkirjaani. Se on joutunut lievän ylenkatsomisen kohteeksi, raukka. 

En eilen sitten kuitenkaan saanut julkaistua mitään, koska pidin parempana sujahtaa peiton alle ajoissa. Tänään puolestaan tulin luennoilta kiukkua kihisten. Tiistaisin sattuu olemaan vaikeimmat luennot, ja niin tiiviisti, että välissä ehtii hädin tuskin vaihtaa paikkaa. 

Näillä luennoilla täytyy oikeasti olla skarppina koko sen puolentoista tuntia kullakin jos haluaa saada niistä jotain irti. Yhdeltä on Venäjän taloutta. Sitä luennoitsijaa A kuvasi sanoin "kuin radiota olisi kuunnellut" - nainen papattaa tilastoilla (kiinnostavilla kylläkin) höystettyä asiatekstiä ja katselee jonnekin katonrajaan. Sen jälkeen puoli kolmelta on periaatteessa tulkkaamiseen valmistavia kuullunymmärtämisen harjoituksia. Katsotaan uutislähetyksiä tai keskusteluohjelmia, joista poimitaan tärkeimmät asiat. Useimmiten keskityn raivoisasti vain että saisin selvää käytetyistä sanoista, ja siinä vieressä toiset, puolinatiivit, toistavat kaiken sanotun papukaijoina perässä. Ottaa päähän. En ole samalla tasolla sanastoni suhteen.

Olen yliopisto-opiskelua lukuunottamatta tottunut pääsemään koulussa ponnistelematta mitenkään hiki päässä, mitä nyt yläasteen läksyntekosessiot paisuivat välillä naurettaviin mittoihin, kun yritin huijata valvovaa silmää piilottamalla läksypinojen sekaan muuta huvitusta. Luulisi, että olisin kolmessa vuodessa tottunut tekemään silloin tällöin töitä ja ylittämään esteitä. Näemmä en, sillä kun eteeni osuu kova haaste, turhaudun ja haluan luovuttaa. 

En osaa sanoa, ovatko nämä kurssit oikeasti minulle liian vaikeita. En halua tunnustaa, että ne olisivat, koska saan kuitenkin taloudesta ihan hyvin asioita irti. Tämä jälkimmäinen on kyllä sillä rajalla, että tekisi mieli antaa olla. Mutta en taida, sillä harjoitan psykologisointia: koska kerron vaikeasta kurssista täällä, minulla on motivaatio saada ensi luennosta jotain positiivisempaa kerrottavaa. Vaikka että avasin suuni siellä edes kerran pari. 

Veli venäläinen, sisko suomalainen

Eipä tule tänään mistään oikein mitään. Oppitunti kyllä meni hyvin opettajan vastaillessa itse kysymyksiinsä, ничего страшного. Hän oli mursunviiksinen herrasmies pikkutakissaan, poistui luennon puolessavälissä tupakalle. Meitä suomalaisia hän ilmeisesti piti jotenkin yhtenä henkilönä, koska kun K vastasi, minä sain olla rauhassa. No puhuin mäkin jotain.

Tältä opettajalta ei tullut mitään erityisempää kommenttia meidän suomalaisuudesta, mutta toissapäiväinen historiakurssin opettaja oli vähän toista lajia. Ensinnäkään hän ei vaikuta ihan parhaalta opettamaan ulkomaalaisia, joiden kielitaito on vähän sellaisissa sun tällaisissa kantimissa. Jos takarivissä istuu kaksi aasialaista opiskelijaa, ja poika sanoo olevansa Etelä-Koreasta, niin vaikkei vieressä istuvan tytön vastausta kuulekaan ihan täydellisesti eikä se ole virheetöntä venäjää, niin miksei sitä voi arvata, että sieltä se tyttökin on? Varsinkin, kun Korean nimeä ei ole mitenkään helppo sekoittaa Kiinaan tai Japaniin (Kitai, Jiponija, kun taas Južnaja Kareja), ja juuri on puhuttu, että sieltä Pohjois-Koreasta tuskin ketään on tulossa. Arjen päättelykyky hoi.

Toisekseen opettaja artikuloi aika epäselvästi. Itse ymmärsin opettajan puhetta ihan hyvin, mutta tuntui siltä, että vähemmän venäjää kuunnelleille hänen syvältä tulevat h:nsa ynnä muut olivat vähän hankalia. Venäjän historiaan ei luennolla päästy vielä ollenkaan, kunhan jutusteltiin niitä näitä.

Varsinainen onks tää tottakaan -hetki oli, kun esittelin itseni suomalaiseksi. "Jaa jaa, veljeskansaa", oli opettajan innostunut vastaus. Sitten hän kertoi meille, että Suomihan kuului vuoteen -17 Venäjän keisarikuntaan ja ihmiset siellä kutsuivat itseään venäläisiksi.

Niinkö. Minä koetin varovaisesti sanoa, että kuului joo, mutta ehkä paremminkin väki piti itseään lähinnä Venäjän kansalaisina. Opettaja ei tainnut huomata eroa.

Luennon jälkeen vaahtosin sveitsiläisen A:n kanssa, kuinka oli ollut outoa. Olin tyytyväinen kun sain selitettyä edes hänelle, että opettajalla on hiukan eri käsitys kuin meikäläisellä.

Lauantaina baarissa sain samasta aiheesta kysymyksen eräältä nuoremmalta täkäläiseltä. Hän oli yllättävän tietoinen kansojemme välisestä suhtautumisesta toisiinsa, sillä hän kysyi, miksi suomalaiset eivät yleensä ajattele venäläisistä kovin hyvää. (Hänen kaverinsa kyllä kysyi, että oliko pääkaupunki se Oslo.) Tverissä en juuri tavannut ihmisiä, jotka olisivat tienneet normisuomalaisten kylmäkiskoisuudesta venäläisiä kohtaan. Minä sitten koetin selittää, että sotien muisto elää ihmisten mielissä, ja viimeiset parisataa vuotta valloittaja on tullut idästä.

Venäläisten asenne on useimmiten ollut neutraali tai positiivinen. On muisteltu suomalaisten urheilusuorituksia tai hyviä tarkka-ampujia. Suomesta tulevat asiat, kuten Valion voi ja Oltermanni, ovat laadukkaita. Suomessa on puhdasta ja hyvät tiet. Yleensä tiedetään Ville Haapasalo, se pipopäinen näyttelijä. Olen voinut täällä mainitakin, mutta toiston uhalla: venäläisten stereotypia suomalaisista on, että olemme vähän yksinkertaisia mutta (ehkä juuri siksi) rehellisiä. Emme aina ymmärrä huumoria tai yhteiskunnan toimintaa (voitelua), mutta toisaalta suomalainen puhuu asiaa kun suunsa avaa.

Muuta ohjelmaa tässä parin päivän aikana on ollut ruokakaupassa käynti ja karaoken kuuntelu. Sieltä alakerran baarista siis. Eilen tosin poikkeuksellisesti en tarvinnut korvatulppia. Ne vähän yrittelivät joskus yhdeksän korvilla, mutta ilmeisesti ilta ei oikein ottanut tulta alleen.

Tuosta alun saamattomuudesta. Tänään minulla oli vain yksi luento, joten olisi ollut aikaa tehdäkin jotain, ja sitä paitsi paistoi aurinko! Blogissa ei ehkä saisi näyttää hapanta naamaa, enkä näytä nytkään kun kirjoitan vaan, mutta valitan kuitenkin. Jäi sitten toiselle päivälle suunnitelmat sekä etsiä Oktjabrskajan läheltä ruokakauppa Perekrestok eli tienristeys tai käydä Tretjakovin uudemman taiteen museossa sekä leffassa. Tässä noin kilometrin sisällä olisi kaksikin leffateatteria. Valitettavasti vain sen ketjuteatterin ohjelmisto löytyy netistä, minä laiskamato. Pitää käydä ihan fyysisesti katsastamassa se toinen, Fitil', siinä on kai kahvilakin ohessa. Tuolla Moskva-joen varressa sijaitsee se.

Tarvin ruokaa. Onneksi on vielä eilistä vihannessoppasovellusta. Siinä on mukana georgialaisen lobio-ruokalajin mukaan maustettuja papuja.

Ja mitenkäs hitossa näitä merkintöjä pitäisi muka osata tägätä. Ehkä luovun koko hommasta. Päänvaivaa!

Ai niin: on täälläkin vähän vilpoista. Suomessa nyt on enemmän kuin kunnon pakkaset, mutta kyllä minulle on riittävästi Moskovan -15 astetta. Loppuviikoksi elohopean on luvattu putoavan alle kahteenkymmeneen. Hurr.

Kootut sepustukset - vähän tästä päivästä ja huomisesta

Alkuun hurjan iso, venäläisen ylenpalttista kokoluokkaa oleva kiitos edellisille täällä asustaneille Tampereen tytöille! Kämppis K:n ja mun ei tarvinnut ensi töiksemme ostiskella patoja ja pannuja tai astianpesuainetta ynnä muuta, kun saimme kassikaupalla perintöä edeltäjiltämme :) Säilykkeitä on jo popsittu jonkun verran, ja radio ja päänvaivaa aiheuttanut lamppu ovat käytössä (lusikanvarsi poksautti muovilampun ulos kuvustaan.) Kiitos hirveästi!

Tämän päivän saldo on peruttu luento, yliopistokierros, neljä uutta italialaista kaveria sekä yksi taiwanilainen, vähän eilistä enemmän tietoa opiskeluista ja kursseista.

Saavuin tänne viikon myöhässä siitä, mitä minulle suositeltiin. Luulin, että joudun hyppäämään lennosta kursseille, joilla muut ovat jo aloittaneet, mutta tähän mennessä olen ollut japanilaisten ja korealaisten ryhmän mukana yhdellä kirjallisuusluennolla ja siinä se. Viime viikolla saapuneet uudet vaihtarit ovat olleet ns. vanhojen eli syksyllä saapuneiden ryhmissä. Ilmeisesti nämä ryhmät jatkavat kevääseen saakka, mutta jostain syystä minut laitetaan uuteen 1-ryhmään, jonka opiskelijat ovat vasta saapuneet tai saapumassa. Kolme edellämainituista italialaisista ja jotain hämäriä saksalaisia siellä kai tulee minun lisäkseni olemaan.

Ihmiset puhuvat täällä venäjää! Siis kansainväliset. Olen vaikuttunut. Ja ne puhuvat hyvin! Mulla on kauhea alemmuuskompleksi ensi viikosta, kun tunnit oikeesti alkaa. Oon kumminkin tuppisuuna tai sitten esitän monologin "kootut kielioppivirheeni" :P Tänään solkkasin epätoivoisena aiheesta metro että "jos meette tuonne niin ette pääse siellä sisällä niin kuin tuonne"... Eli että linjaa ei pysty vaihtamaan. Toisina päivinä taas sujuu paremmin. Mutta kyllä me suomalaistytöt vaan joudutaan väkivalloin pakottamaan suumme auki keskusteluissa sveitsiläis-ranskalaisen, espanjalaisen ja saksalais-italialaisen kanssa. Kun ei tule sellaisia luontevia hengähdystaukoja, että tässä nyt olen saanut sanottavani sanottua, vaan ei kun pitää puhua hiukkasen edellisen päälle ettei asia mene vallan ohi.

Päivän uusi sana: ложанка eli lozhanka eli pesuvati. Täällä kun on nyrkkipyykki kovassa huudossa.

Eilen yöllä ei karaoke soinut. En silti saanut unta. Tänä iltana ei maha itke tyhjyyttään (on mulla rahaa, en vaan ollu muistanu ostaa ruokaa tai syödä sitä mitä oli), ehkä siis parempi tuuri. Asuntolaa tuntemattomille: täällä on siis alakerrassa karaokebaari. Yleensä öisin saa nauttia popin helmistä. Korvatulpat auttavat vähän, tosin mulla on näemmä (kuulemma? :P) hiukan heikkolaatuiset.

Ja hei pahoittelen että mun jutut on aina tällaista sillisalaattia, mutta jos jäisin jäsentelemään fiksuja kokonaisuuksia, näitä kirjoituksia saisi odottaa maailman tappiin saakka :D

Maalaamatonta puuta ja venäläistä poppista

No kai mä nyt kirjotan sitten kunnolla tuosta matkastani. Näissä kolmessa päivässä, jotka olen ehtinyt täällä Moskovassa viettää, on tosin ehtinyt jotenkin kulua enemmän kuin 72 tuntia, siitä olen ihan varma, ja siksi tuntuu hassulta palata kaukaiseen aikaan parin päivän taakse.

Varoitan heti alkuun: tämä on maratonipostaus, koska olen väsynyt ja käytän turhan paljon sanoja.

Tiedotus perheelle: en tulekaan ihan heti käymään kotona, koska saan monikertaviisumin vasta huhtikuussa. Tyhmääääää. :( Jää J sun vanhat väliin ja kaikkea.

---

Sen verran eroa on Prahan elämään, että kuvia olen ehtinyt ottaa vain kaksi, mutta samaa taas on se, että kämppiksen kanssa tuntuu käyneen hyvä tuuri. Tänäänkin kahviteltiin hauskassa paikassa Chistie Prudyn lähellä useampi tunti. Siksi koputankin puuta, koska nyt vaikuttaa siltä, kuin olisimme tunteneet tämän suomalaisen journalismiopiskelijan kanssa jo jotenkin pitemmän aikaa. Toivon, ettei mitään ongelmia tulekaan.

GUM-tavaratalo iltaloistossaan

Jospa siirrymme asiaan. Seuraa sekava sepustus viime lauantai-maanantailta, pysähdyksiä olivat Tampere, Helsinki, Pietari sekä lopulta Moskova.

Minulla oli suunnitelmana tulla turvallisesti ja jännityksettömästi Tolstoi-junalla Moskovaan. Olin hyvissä ajoin Helsingissä ja istuskelin tyytyväisenä ystävän kanssa kahvilla (oli muuten mahdottoman ihana nähdä!) ja hykertelin itsekseni, kuinka aion mennä ajoissa rautatieasemalle että ehdin raahata matkatavarani (rinkka ja pieni matkalaukku sekä etureppu, koska luovutin kunnianhimoisen "ainoastaan kaksi roudattavaa kappaletta" -periaatteeni suhteen heti matkani ekalla etapilla, eli Tampereella) ylös Helsingin rautatieaseman tavarasäilytyksestä. Sivuhuomautus: siellä säilön käytävällä muuten istui noin seitsenpäinen viroa puhuvien nuorten miesten porukka, joka käytteli yhtä miniläppäriä ja hörppi olutta.

Lippu poltteli taskussa, kun kuudelta talsimme ystävän kanssa laiturille. Vaan kappas, ei ollutkaan taululla Moskovaan menevää junaa. Ystävä tarjoutui kysymään. Minä jäin hölmönä laiturille töröttämään. Ilmeni, että ei ihme, kun tahdonvoimani ei riittänyt Tolstoi-junan kutsumiseen aikataulunäytölle, koska se oli lähtenyt jo 17.52. Minä olin ylpeänä muistanut vanhojen papereitteni perusteella ulkoa, että lähtöaika on 18.23. Oikein minuutitkin tarkasti tiedossa! Ja pah. Muutama aika kirjava sana pääsi kun oli kerrankin tilanne vähän sadatella. Oma tyhmyys ottaa aina päähän kaikkein eniten. Tietysti se lähtöaika luki lipussani, ja varmaan virkailijakin sen sanoi, mutta mähän tiesin sen jo, niin enpä vilkaissut.

Ai niin, jo lauantaina olin herättänyt ystävissä tuttavissa Tampereella levottomuutta, kun kerroin, että aion hypätä Moskovan-junaan sunnuntai-iltana, mutta että lippua ei vielä ollut, koska Tampereen aseman kansainvälinen lipunmyynti on auki vain ma-pe kello 9-17. Minä tietysti olin liikkeellä lauantaina kymmentä yli viisi. Vuoronumeroni oli sitten 803. Opinpa tämänkin. Helsingissä kuitenkin myydään ulkomaille lippuja koko viikon kello 21 asti, että tiedät sitten sinäkin siellä toisen näytön takana, kun päätät lähteä yks kaks yllättäen minua vilkaisemaan.

Eli plan B tai toisin sanoen varasuunnitelma otettiin käyttöön. Savonlinjojen suomalainen bussi lähtee vasta kello 23, mikä oli mielestämme myöhään, joten suuntasimme sinne Kampin taakse hotelli Presidentin ja Tennispalatsin kulmille. Siellä oranssiin toppikseen pakkautunut täti heti huusi meidät bussiinsa. Ystävä ei nyt kuitenkaan tälle matkalle lähtenyt mukaan, vaikka joku kerta mä kyllä vielä... ;) Lähtö oli kello 20 ja matka maksoi 25 euroa. Ilmeisesti 30 eurolla haetaan kotiovelta, kuten eräs täti jossain keskustan jälkeen, ehkä Hakunilassa. Vertailuna Savonlinjat 39 euroa Hki-Pietari. Allegro näyttää kustantavan 84 euroa.

... sekä GUM-katok eli tämän fiinin tavaratalon nimikkoluistinrata Punaisella torilla

Minibussi körötteli siis itään. Väestä muut olivat venäläisiä (tai ainakin venäläisen nimisiä) paitsi minä ja yksi suomalainen opiskelijapoika. Rajalla päädyin siihen tulokseen, että takapenkin Bakir-tai-jotain-sinnepäin oli vaaleansinisine passeineen epäilyttävä, kun tietokonevarusteita täynnä olevia kasseja syynättiin tunti. Lopulta matka jatkui. Tie vaan oli huomattavan reikäinen. Irvistin joka kuopan kohdalla ja muistin takatilaan tungetussa matkalaukussa oleilevaa konettani. Matkalaukun vetokahva tietysti meni rikki jo Helsingissä ja viimeinenkin säälittävä kahvan ripe irtosi rajalla uudelleenpakkauksen yhteydessä. Vova-kuski jätti sen muistoksi bussiinsa.

Matka oli yllättävän uninen. Sain torkuttua lämpimän vierustoverini kyljessä, olisiko ollut Sergei tai Jaroslav. Saavuimme Pietariin kello 4.30 paikallista aikaa, eli minulle puoli neljä. Sain mukavan turistikierroksen. Ensin jätettiin pari matkalaista kotioville Vasilinsaarelle ja sitten huristettiin Iisakinkirkon ohi ja Nevskin päästä päähän. Käsitin, että Ploštšad Vosstanya eli Kapinanaukio oli viimeinen pysäkki. Tai on, jos sillä on hotelli Oktjabrskaja. Ainakin sen toisella puolella oli Moskovan asema, jolle minä hilasin väsyneen persoonani kaikkine lisäkkeineen.

Kädet huusivat apua ja silmät seisoivat päässä. Työnsin 24-h-lipunmyynnin ovea hyvän aikaa ennen kuin älysin kokeilla samaa taktiikkaa kuin edelliseenkin oveen: työntämistä. Johan toimi. Junalippu Moskovaan järjestyi sopuhintaan 2660 ruplaa, eli 70 euroa. Se oli sellainen bisnes-pikapikajuna. Lähtö 6.45, ei pysähdyksiä, perillä 10.30. Taisin itse asiassa matkustaa tunnin vähemmän kuin Tolstoi-juna? En pysty harrastamaan matematiikkaa tällä hetkellä.

Vietin aikani Pietarissa erittäin hedelmällisesti: seisoin asemahallin seinustalla parin mummelin muodostaman harvan rivin jatkona. Siinä ehti hyvin järjestää omaisuuttaan ja siirrellä rahojaan paikasta toiseen, ehdottoman turvallista :P No olin varovainen. Oli muuten hauska nähdä ehkä 13-vuotias poika melkein metrisen ruusun kanssa jotain junaa odottamassa. Useimmat näistä kukkapukettimiehistä kun ovat ihan aikuisia. Tietty kukka se on kukka vaikka tulisi varhaisteiniltä.

Juna oli hieno ja penkillä oli epämukava nukkua. Moskovassa seikkailin metrossa hyvän aikaa. Lopulta lopulta raahauduin pitkin loputtomiin jatkuvaa katua. Rengastin matkalaukkuni vyöhön, joten sitä sai hilata perässä eikä tarvinnut enää kantaa. Perillä huoneessa ensi töikseni vietin tunnin tuijottaen seinää ja sitten uudistuin suihkussa. Lopulta kaaduin sänkyyn kävelylenkin ja muun ohjelman jälkeen joskus kymmenen tai yhdentoista maissa.

Se satanen hintaa tekemättömälle matkalle Hgistä Moskovaan jäi kyllä hieman kaivelemaan. Jos kukaan on tulossa tätä väliä seuraavan kahden kuukauden aikana, niin täältä saisi yhden käyttämättömän lipun. Ehkä sen voi lunastaa takaisin. Tutkin asiaa. Ja en voi käyttää sitä itse, koska minulle tehdään monikertaviisumi vasta huhtikuussa.

Olen opiskeluiden suhteen ryhmässä noomer 1. Huomenna on joku luento jossain. Tason näen sitten. Samoin huomenna mut rekisteröidään vihdoin viimein ja muutenkin hoidetaan paperitöitä. Olen kyllä visitoinut kv-toimistossa sekä eilen että tänään. Alla Nikolajevna jutteli mulle ja ranskattarelle päälle tunnin. Tsekkiä täällä ei opeteta, puolaa kylläkin, mutta aloittavaa ryhmää tuskin on. Suomen käännöstunneille aion tunkea. Muuten en vielä tiedä mitään. Täällä ei kai ole kovin paljon vaihtareita vielä, vaan huomenna tulee lisää ja lopullisin tieto kevään systeemeistä tulee joskus kuukauden päästä, kun tulee porukkaa taas. Voi huoks. Onneks mulle on oltu ystävällisiä. Paitsi kaupan kassalla sain torut kun unohdin punnita omppuni. Mutku Skalkan Tesco! Kassalla tapahtui se.

Ok, nyt menee löpinä liian sekavaksi ja kellokin on puoliyö. Unia.

Nokka kohti koillista

Kirjoitan tätä laivalla. Olen ekaa kertaa Siljalla, ainakin niin luulisin. Ns. art nouveau -tyylinen yökerho ei ihan vakuuttanut sisustukseltaan, tulenhan juuri yhdestä Euroopan jugend-kaupungista, mutta enpä kattonut pitemmälle kuin oven läpi vilkaisin.

Junamatka Köpiksestä Tukholmaan meni erittäin rauhallisissa merkeissä. Sain kylläkin "lipustani" nuhteet lipuntarkastajalta, kun en ollut osannut tulostaa oikeaa lappusta. Onneksi setä oli ruotsalaisen hyväntuulinen ja etsi minut koneeltaan. Sitten sain vielä malliksi vilkaista että tällainen on oikea e-lippu.

Saksassa oli kurja sadetihkusää, Kööpenhaminassa sen sijaan mitä ihanin aurinko. Kirkas ilma, kirpeä pikkuinen pakkanen sekä aurinko, joka jopa lämmitti vähäsen. Aamulla minulla oli pari tuntia aikaa, joten kävelin, käyttelin metroa (joka näyttää mielestäni nykytaiteen museolta siinä missä Lontoon metro näyttää kylpyhuoneelta), etsiskelin busseja bussipysäkkien hyvien karttojen avulla sekä tähtäilin kamerallani. Sain kivoja kuvia.

Ruokakauppa Irma

Christianshavn

Kebabkoju lähellä yliopistoa

Kööpenhaminasta jäi hieman epämääräinen kuva, koska vielä laivalla päällimmäinen muisto kotimatkasta oli muistikuva Tukholman keskusrautatieasemalla hikisenä palloilemisesta. Mukava kaupunki se toki oli, ilmavan oloinen, tyylikkäästi haalistunut väreiltään, varovaisen boheemi. 

Onneksi Tukholman päässä oli kokonaiset kaksi tuntia aikaa päästä Siljan terminaalille, koska ehdin sinä aikana kävellä edestakaisin, ostaa ruokaa, venyttää käsivarteni reppuni takia ja lopulta, lopulta löytää terminaalin ja siellä oikean putken. Ensin tietysti yritin Scandic-hotellin putkeen.

Täytyy muuten arvostaa ruotsalaisia, koska pienimmänkin ostoksen pystyi rautatieasemalla tekemään kortilla. Ei tarvinnut nostaa kruunuja. Vaikka Tanskan versioita oli vielä jäljellä, ne tuskin olisivat kelvanneet.

---

Tätä kirjoitan jo siskon luona Turussa. Matka loppui hyvin. Vähän pitkähän tämä kotimatkani oli, mutta mielenkiintoinen kyllä. Nyt sitten voimia keräämään. Taidan yrittää "kotonakin" kävellä kameran kanssa. Täällä on yhtä lailla kauniita paikkoja kuin maailmallakin.

Turkuseen päättyi matkani

Noutaja-riistäjä

Kohta täytyy kehittää jokin englanninkielinen blogisysteemi, kun feisbuuk ei tahdo riittää. On nimittäin viimeinen aamuni Prahassa Erasmus-vaihdon aikana. Eilen illalla vietimme huolella aikaa kolmestaan parhaiden ystävieni kanssa, kävimme illallisella, höpötimme, sitten istumassa hospodassa, väittelimme, avauduimme, lätisimme ja pidimme parhaamme mukaan hauskaa. Sattumoisin samana iltana Hostivarissa oli juhlat, joten muitakin kavereita oli vielä myöhään liikkeellä eli halattavina ja ennakkoikävöitävinä.

Kämppis E tulee sentään saattamaan minut tässä aamulla bussille (lintsaa osan tunneistaan, hah) joten voi varata vähän kyynelöintiä hänelle, mutta P sekä hänen kämppiksensä J piti halata käytävällä keskellä yötä. Ei riittänyt viitisen halausta. Jos nyt tässä vannon, että tulen tutustumaan Puolaan seuraavan vuoden aikana, niin he eivät odota lupausteni perusteella yhtään vähempää. Tietysti kutsuin samoin Suomeen, ja todella näyttäisin kotiseutujani heille erittäin motivoituneena. J sattuu vieläpä olemaan kova suomalaisten mäkihyppääjien fani, heh.

Yksi ilta laskin puolihuvikseni kiinnostavia ihmisiä, jotka olen vaihtoni aikana tavannut, ja jotka tapaisin mielelläni uudestaan. Luku taisi nousta jonnekin 70 ja sadan välimaille. Siihen päälle olisi varmaan vielä saman verran ihmisiä, jotka olen tavannut kerran tai kaksi mutta joiden kanssa ei hetken moikkausta syvempää kaveruutta ole syntynyt. Ikinä en olisi uskonut tällaista itsestäni, jos etukäteen olisi ehdotettu. Olen jotenkin vaalinut käsitystä itsestäni varautuneena ja harvoin sydämellisiä suhteita solmivana ihmisenä. Toki sydänystäviä on vähemmän, P ja E, ja hyviä ystäviä viisi tai kuusi, inhimillisesti käsitettävä määrä. Mutta voi että. Bussissa aukeavat tulvaportit aivan taatusti.

Tässä vaiheessa sanon täydestä sydämestäni, että en suosittele kenellekään kahden vaihdon kokeilemista yhden vuoden aikana. Yksistään Erasmuksesta olisi kiva olla puolisen vuotta palautumista ainakin omalla kohdallani. Mutta kun kerran olen lusikkani soppaan pistänyt niin se pitää myös loppuun asti lipittää, eli ei kun häntä pystyyn ja uusia haasteita kohti. (Huokaus.)

Pikkuisen kyllä ottaa päähän että toiset jäävät tänne vielä helmikuun puoleenväliin asti, saati sitten eräät tietyt koko loppuvuodeksi. No, otan ilon irti Moskovasta, eiköhän sielläkin ole ihan jännää. Viimeaikaiset uutiset vähän liiankin jänniä. Toivon parasta.

Kotimatkan reitti kulkee Köpiksen ja Tukholman jälkeen Silja-puatilla Turkuun, siellä pääsen siskon hellään huomaan. Ihanata.

Turistiaktiivisuutta

Tänään pesin toivottavasti viimeisen kerran pyykkiä täällä. Kone ei tapellut vastaan, vaikka oli edellisellä kerralla värjännyt riepujani.

Tänään tein toisen kerran illalliseksi pinaattipastaa. Sattumina viimeiset maissit, kuskusta keräämään nesteet, palan painikkeeksi päärynämehua. Minusta on tullut mehuaddikti täällä. Maidosta saa entistä enemmän limaa kurkkuun. Kämppis E totesi ateriastani: "Aah! Spainäch!" Elikkä pinaatti, yhteinen lemppari. Muuten ruoat pysyvät helposti erillään: hän pitää hapankaalista, minä en mitenkään erityisesti, toisin kuin pavuista, joita minä rakastan, mutta E ei ole edes maistanut.

Myöskin tänään kävin vihdoin Vyšehradissa. Pitkään olen sinne jo aikonut, yrittänyt houkutella seuraa, mutta eipä ole koskaan tärpännyt. Lähdin sitten itsekseni iltasella. Se oli kiinnostava ratkaisu, ja tämän keikan jälkeen minulla on uusi lempipaikka Prahassa.

Yksi karmivimmista turisteiluista se kyllä minulle oli. Pimeässä illassa yksin. En ottanut karttaa mukaan, joten metroasemalta piti lähteä taktiikalla "jos oisin kartalla näin päin niin se linnoitus vois olla tässä suunnassa, mutta..." Metodi on valitettavasti johdattanut usein harhaan, mutta ehkä suurin osa käytännön sovelluksista on joka tapauksessa päättynyt haluttuun paikkaan. Kiertoteitä ei lasketa epäonnistumisiksi, nehän ovat vain hidasteita.

Tumma rakennelma on Vysehradin ja Nove meston yhdistävä massiivinen silta. Kulkee korkeuksissa varmaan pari kilometriä.

Kävelin autioita katuja ja ihmettelin, että tätä Prahaa en ole vielä nähnyt. Rakennukset olivat korkeita, kadut välttivät suorakulmaisuutta parhaansa mukaan, maasto nousi jyrkästi. Sisäinen salapoliisini päätteli minun lähestyvän linnavuorta, ja ennen pitkää niin kävikin. Satuin tosin lähestymään linnan muuria portittomalta seinämältä, joten ovela yritykseni päihittää puistopolun kalteva ja liukas pinta oli sinänsä onnistunut mutta ei johtanut haluamaani kanssakäymiseen muurin sisäpuolen kanssa.

Taustalla Vyšehradin, tarujen Libušen linnoituksen muurit

Onneksi optimistinen minä ei antanut periksi ennen kuin siinä vaiheessa, kun oli tuurikkaasti tietämättään kiertänyt suurelle portille. Sillä kulmalla oli ihmisiäkin, eikä vain pelottavia huppupäisiä koirantaluttajakorstoja. No, näin minä aikaisemmin yhden tavallisen kassatädin oloisen naisenkin, että.

Vyšehradin alue siellä muurien sisällä vaikutti hämmästyttävästi tavalliselta pikkukaupungilta. Mukulakivikatuja, yksi- tai kaksikerroksisia rapattuja rakennuksia. Sitten tuli vastaan herttainen rotunda.

Kuvat tällä kertaa pienempiä koska käsi ja valo eivät toimineet yhteisymmärryksessä.

Rotundan tavattuani jäin odottelemaan, että kepilleen rähjäävää koiraa taluttava joukko menisi kauemmas, ja koin taikahetken. Kirkosta kantautui kelloilla soitettu melodia, vähän kuin kansanlaulun tapainen virsi. En tiedä, minkä tyylistä kirkoissa soitettava musiikki täällä on. Minulla ei ole harmainta aavistusta myöskään siitä, mitä laulua siellä soitettiin ja miksi, mutta jäin paikoilleni niiksi viideksi minuutiksi, jotka soitto kesti.

Toivuin sitten ihastuksestani koska hiljainen puisto oli jotakuinkin karmiva. Keskelle pimeyttä, puita ja pensaita sytytetty punainen muistokynttilä olisi voinut olla vielä pelottavampi, ellen olisi kuullut hautakynttilöiden olevan täällä yleensä punaisissa lyhdyissä. Lähistöllä aidan takana toki oli hautausmaa.

Vyšehradský hřbitov, hautausmaa, jossa lepäävät sekä Mucha että Smetana ja muut Tšekin taiteiden suuruudet.

Sikäli ilta oli minulle omiaan, että sain rauhassa kuvitella mörköjä ja vihaisia pultsareita pimeisiin kohtiin. (Kumpiakaan en ole tavannut sen paremmin Tsekissä kuin Suomessa.) Eihän siellä mitään ikinä ole, mutta mielikuvitukseni lähtee hieman lentelemään ilman lupaa, kun ilma on kostea ja siirtää pienetkin äänet ihan lähelle, kun sitä kulkee ilman seuraa tuntemattomien korkeiden muurien välissä ja nurkan takaa putkahtaa lenkkeilijä tai koirantaluttaja. Tai Alfa Romeo. Yhden kerran hätkähdin kunnolla alhaalta Vltavan sillalta kuuluvaa junan torvea.

Uusgoottilainen Pietarin ja Paavalin kirkko

No, yksinkertaisesti sanottuna Vyšehrad oli mieletön. Ehkä yksinäinen ekskursioni hieman saattoi päästää romanttisen mietintätaipumukseni liikkeelle, mutta sieltä muurilta Vltavan yli Prahan linnaa ja Petřínin tornia tähyillessäni olin ihan varma, että golem odottaa jossain ullakolla, soturi Bruncvíkin taikamiekka Kaarlen sillassa ja pyhä Václav sotureineen Blaník-kukkulan sisässä.

Caca-oota ja unikonsiemeniä

Vuuhuu, tänään oon ihan voittaja. Kaks kuittausta tältä päivältä opiskeluvihkosessa (indeksissä), molemmat A eli kymppi. Toinen opettajista kehui, että oonpa aika hyvä kun vuosi sitten syksyllä rupesin tsekkiä opettelemaan ja nyt olin edistyneiden ryhmässä. Ok, ei ne A:t musta ihan oikeutettuja olleet, kun kuitenkin oon huonoimpien joukossa näissä molemmissa ryhmissä, mutta täällä on muutenkin systeemit vähän sinne päin, niin että en rupee valittamaan :P

Juhlin saavutustani (ja sitä, että pikaisesti kirjoitetulla aineellani sain opettajan naureskelemaan hänen sitä tarkistaessaan) automaatista ostetulla kaakaolla ja unikonsiemenmössöllä täytetyllä munkilla. Jauhettua unikonsiementä laitetaan myös viinereiden täytteeksi sen keltaisen minkä-lie -marmelaadin seuraksi. Aika hyvää.

Tästä pitäis nyt yrmistäytyä ja laittautua tuonne kulman taakse metroasemalle. Mennään tyttöjen ja poikien kanssa kaakaolle Montmartre -nimiseen paikkaan.

Eilen satuin lähtemään vähän ulos vaikka oli tarkoitus lukea kokeeseen (josta tuli 70/100, ihan ok vaikka vähän kyllä petyin itteeni, mutta oma vika, pitää reenata ne lokatiivit ja datiivit vähä paremmin) ja kirjoittaa se tänään tehty pika-aine. Kämppikseni oli saanut kutsun leffailtaan. Siellä sitten katottiin jotain gangsterileffaa, kämppiksen kurssikaverin asunto oli melko hulppea näin vaihtarimittakaavalla. Kahdessa kerroksessa kaksi makuuhuonetta, iso olkkari (ei kalusteita paitsi patja lattialla) sekä oikea keittiö. Ai niin, ja sisäänkäynti oli alakerran pubin lävitse. Pari tyyppiä kävi täydentämässä tuoppejaan siellä tiskillä. Maksoivat kyllä, mutta tulivat sitten nauttimaan meidän muiden seurasta.

Elokuvan jälkeen koitti lähdön hetki. Kävimme pienellä porukalla vielä nauttimassa illan tunnelmasta kahvilassa/baarissa, jonka olen ulkoapäin luullut suljetuksi. No, Shadow eli varjo oli nimikin. Siellä taas todettiin, että tsekkiläiset tykkäävät, kun joku yrittää puhua heidän kieltään, edes auttavalla menestyksellä. Sama varmaan kaikilla pienten kielten edustajilla.

Hoho, yliopistojen mikroluokissa on varmaan aina samanlainen tunnelma. Kuumeista näpytystä, syviä tuskanhuokauksia, ja tulostimesta on paperi loppu.

Paluu ns. arkeen

Elämä palasi Hostivarin kämppääni. Toisin sanoen kämppis E tuli Saksasta. Miten ihmeessä mahdan pärjätä täysipäisenä yksin huoneessani, kun paluu Tampereelle lopulta tapahtuu? Pitänee keskittyä sikäläisen kämppiksen löytämisessä sosiaalisuuteen vähän eri tavalla kuin ennen. Ja omalla kohdalla myös.

No, joulu meni ihanasti ja uusi vuosi mukavasti myös. Olen tänne palattuani nukkunut paljon, mutta olin kuitenkin hereillä aamuseitsemältä ensimmäinen ensimmäistä kaksituhattayksitoista. Aurinko paistoi kerroksittain ikkunasta sisään. Ihanaa, että on idänpuoleinen huone.

Uudenvuodenaattona täällä asuntolalla oli vähän vaihtarien omia juhlallisuuksia, sosiaalista kanssakäymistä ja sellaista. Keskustassa suuntasimme Chotkový sady -nimiseen puistoon linnan takana. Siellä on kiva jyrkkä mäki, jolta näkee yli puolen Prahan. Se oli myös yllättävän autio, sillä kaksi porukkaa oli siinä lähistöllä ja jotain paukkupommeja räjäytteleviä tyyppejä meni vähän matkan päästä ohi, mutta siinä se. Kaarlensillalta nousi paljon raketteja. Hyvä, ettei menty sinne.

Myöhemmin sitten kierrätimme kaverin pääsylippua että minäkin pääsin sisätiloihin juhlistamaan vuoden vaihtumista. Ei sitä kyllä munkaan kohdalla millään tavalla mitätöity :D

Yritän tässä miettiä, mitä koulusuorituksia minulla on täällä tehtävänä. Yksi tentti on perjantaina, ja yksi aine pitää kirjoittaa (edelleen aloittamatta vaikka aikaa on ollut kaksi viikkoa, kuinkas muutenkaan). Edelliset viikot ovat vaan olleet niin täysiä, että tuntuu epätodelliselta palata samojen materiaalien pariin.

E mainitsi, että hänestä on outoa tulla takaisin. Totesin saman. Välipäivinä mietin päässäni, että johan minä tulin kotiin sieltä vaihdosta. Nyt kun palasin takaisin, on sellainen olo, oikeastaan Prahan vaihdon ajanjakso on jo päättynyt, mutta jotenkin olen vaan päätynyt tänne takaisin. Kotona ollessa vaihtarielämä tuntui kaukaiselta muutenkin kuin fyysisesti. Ikävöin hyviä ystäviäni, mutta kyllä vanhojen ystävien näkeminen vaan on jollain tapaa arvokkaampaa. Siinä on enemmän taustaa. Toisaalta taas parhaat näistä "uusista" tuntuvat yllättävän läheisiltä lyhyehkön ajan jälkeen. Ehkä outo ympäristö vaikuttaa.

Äh, tämä pitäisi kirjoittaa omaan päiväkirjaan eikä tänne :D

No. Reissaamista olisi suunnitelmissa kunhan kouluhommista pääsen. Ensi viikonlopulle jotain erikoista, onhan E:n synttärit.

Ai niin, ja viisumia en Turusta saanut, koska siellä ei avattu ovia, joten pitää tulla sitä varten kotiin joskus tammikuun loppupuolella. Ai kamala, mikä ikävä velvollisuus :P

Perillä jälleen

Palasin Prahaan. Se on paljon vähälumisempi kuin kotikulmat. Myös ruokaa on heikommin kuin emon patojen äärellä, onneksi pussikeitto pelasti nälkäkuolemalta.

Kotoa lähteminen oli hieman nahkeaa, kun en olisi halunnut edes mennä nukkumaan edellisenä iltana. Yön vietti parhaiten veljen kanssa filosofoimalla, kuinkas muutenkaan.

Joululoma oli kyllä toiveideni mukainen. Söin paljon, sain paistettua joulutorttuja, kiusasin muiden talon asukkien mielenrauhaa joululauluja soittamalla, näin sekä sukulaisia että ystäviä (paljon ihania ja hauskoja ihmisiä molemmissa), ja unohdin roikkuvat opiskeluasiat hetkeksi. K-k-kivaa oli.

Yhteensä 12 tuntia kestänyt matka takaisin vaihtarielämään meni torkkuessa. Ensin hikoiltiin autossa bussille ehtimistä, kun tuulilasia piti jatkuvalla syötöllä raapia jäästä. Puhaltimelle neuvolakäynti? Tai jotain. Sitten oli bussi lopulta puoli tuntia aikataulusta myöhässä, mutta ehdin jonottaa check-inissä. Mikä järki on laittaa ihmiset tekemään itsepalvelu-check-in (mikä sanakaunotar), kun kuitenkin sama lauma jonottaa matkatavaroiden luovutukseen? Monet tajusivat jo tässä jonossa myöhästyvänsä jatkolennolta. Minulla näin kävi vasta portilla istuessa. Putken päähän ei meinannut kuulua lentokonetta, kun edellinen lento oli myöhässä. Lopulta pääsimme ilmaan tunnin myöhässä. Vaihdoin jälleen Münchenissä, ja nyt ei ollut supererikoiskuljetusta. Tai oli, jos lasketaan se, että pikakävelin varmaan kilometrin: aloitin portin G10 vierestä ja päädyin portille G47, joka sattumalta oli lähtöpisteeseeni nähden viimeisenä tässä osassa terminaalia.

Ravasin viimeiset metrit tuskainen katse horisonttiin kohotettuna. Ehkä vaikutin hieman kiireiseltä, sillä avulias lentoemo (lentokenttätyöntekijä, emmätiiä) huikkasi toiseksi viimeiseltä portilta: "Krakow?" En meinannut saada ääntä ilmoille, mutta pihisin sitten Prahan. Nainen rauhoitti minua: "Ach, Praaag. Langsam." Koneeseen nousua oli omalla portillani lykätty puolella tunnilla, edellinen lento taisi olla tässäkin myöhässä. Voi äh ja puh, helpotus tietysti, mutta silti...

Juttelin koneessa pari sanaa suomalaisen Prahassa asuvan naisen kanssa. Sillä oli polkkatukka niin kuin mullakin melkein.

Leikin päässäni paikallista kun selitin espanjalaisen oloiselle miehelle bussilippuautomaattia. Toivottavasti herra ei joutunut jäämään koko yöksi lentokentälle. Itse tykkäilin täkäläisestä systeemistä, kun matka maksaa ehkä kirpun karvan verran vaikka köröttelin puolitoista tuntia bussilla ja kahdella ratikalla. No ok, ei se mitään naurettavan halpaa lystiä ole, mutta ihan jees silti.

Kämppis ei ole vielä tullut Hostivariin. Vähän on autiota. En saa tehtyä suunnittelemaani pientä yllätystä: oli tarkoitus imuroida meidän luukku, mutta respan tädit ovat lomalla kolmanteen päivään saakka. Jassoo. Kuitenkin oli kiva, että respakopin ikkunassa oli lappu "Back in 5 minutes".