Linkkivinkkien viidakko

Surffailin Suomen Moskovan-suurlähetystön sivuilla, koska muistin, että mähän äänestän täällä. Täällä voi äänestää ennakkoon 6.-9.4., silloin sitten näen sisältäpäin Suomen suurlähetystön hienon funkisrakennuksen, Finski Domin, kuten aikanaan siellä työskennelleet USA:n suurlähetystön työntekijät sitä olivat kutsuneet. He siis olivat siellä siksi että vuokrasivat tiloja.

Olen sikäli tyytyväinen, että opiskelen Moskovassa enkä jossain pienemmässä paikassa, sillä muita äänestyspaikkoja ovat Pietarin pääkonsulaatti sekä Petroskoin ja Murmanskin toimipisteet. Ei tarvitse liittyä nukkuvien puolueeseen.

Suurlähetystön sivuilta päädyin FinPron ja Tverin oblastin (venäjäksi, ei ne kaikkein pahimman näköiset) sivujen kautta kieliharjoitteluni yliopiston sivuille, ja mitäs sieltä löytyi! Meidän ns. vuosikurssi on ollut kaikkein suurin Tverin valtionyliopiston ulkomaalaisille venäjänopiskelijoille järjestämistä kursseista. Hoh, sekava lause, mutta silloin oli enemmän ihmisiä kerralla kuin koskaan ennen. Jotain vähän päälle sata, ja siltä kyllä tuntuikin, kun luentoja taisi olla kahdessa vuorossa jossain vaiheessa.

Edellisen tekstin Lena muuten ei ole varsinaisesti suurlähetystössä töissä, vaan juuri FinProssa. Se on suomalaisten ja venäläisten yritysten yhteistyötä edistävä organisaatio. FinPro voi auttaa venäläisen yhteistyökumppanin löytämisessä tai vaikka edustuston perustamisessa. FinPro on käsittääkseni verotuksellisesti suurlähetystön osa mutta toimii omissa tiloissaan. Heillä on sekä venäläisiä että suomalaisia työntekijöitä, viidestä kymmeneen kumpiakin. Eilen, miestenpäivänä, oli töissä lähinnä suomalaisia, koska oli venäläinen juhlapäivä. Venäläiset ovat töissä sitten suomalaisina juhlapäivinä.

Moskova-luutapallo-ottelusta vielä Wikipedia linkki tässä.

Muuta surffailuani oli sitten sääasiat. Olemme kavereiden kanssa valitelleet pakkasta, kun se on kiristellyt meille hampaitaan. Tiedän, että Suomessakin on kylmä, eikä täällä päästä niihin lukemiin. Kuitenkin kylmyys täällä pääsi yllättämään minut... Pakko tunnustaa. Mutta lämmintä vaatetta on kyllä.

Löysin sääsivustolta pienen jutun helmikuun säästä: klik. Siellä kerrotaan (jälleen venäjäksi), kuinka helmikuun keskilämpötila oli -7,5 asteen sijaan peräti -16,4! Perjantaina 18.2. oli kauden absoluuttinen lämpötilaminimi -26,4 astetta. Artikkeli ei kerro, mitattiinko minimi päivällä vai yöllä (todennäköisesti yöllä), mutta juuri tuona päivänä taisimme olla Park iskusstvossa, ja palella jälleen kerran kuin jääkauden viimeiset oravat.

Kuukauden kolmanneksen lämpötilamaksimi oli myös epätavallisen alhainen: 11. helmikuuta vain -10 astetta. Keskilämpötilojen mukaan olisimme siis voineet yhtä hyvin asua Komin tasavallan Pečorassa. Karttakuva kaapattu hienosti Google Mapsista.

Kuvan saa klikkaamalla isommaksi. Punaiset rinkulat vasemmalta oikealle: Tampere, Moskova, Pečora.

Lumitilanne oli korkeimmillaan ystävänpäivänä: 56 cm. Kaupungissa sitä ei tietenkään oikein näe. Tai juu, puistossa oli komeat kinokset.

Nyt jälleen Punaista toria katsastamaan.

Shokki iskee

Kulttuurishokki iskee kai kolmen kuukauden maassa oleskelun jälkeen. Ensin muutaman viikon jälkeen sitä haluaa sellaista ruokaa kuin kotona, on ehkä masentunut, ärsyyntyy pikkuasioista ja inhoaa uuden maan tapoja tehdä asioita. Kolmen kuukauden päästä alkaa nähdä hyviä puolia ja alkaa uskoa, että maassa on mahdollista elää. Sitten joskus puolen vuoden tai vuoden jälkeen on tottunut outoihin olosuhteisiin ja osaa toimia arkipäivän tilanteissa. Oireita on koettu, mutta lähinnä toisen käden tietona, kun kaverit ovat meuhkanneet idiooteista venäläisistä.

Ulospäinsuuntautuneet ihmiset kokevat kulttuurishokin vahvempana kuin introvertimmät. Tämä voisi selittää sen, miksi kulttuurishokkini on ollut näin mieto. Kun toiset pauhaavat maan raivostuttavuudesta, minun itseni ei enää tarvitse. Tai sitten olen vaan niin sopeutuvainen ;P No ehkä en sentään.

-

Tänään aamulla matkalla yliopistolle puhuimme kaverin kanssa siitä, miten venäläiset naiset ehkä näkevät suomalaiset naiset. Me emme halua naimisiin, vaan menemme joskus ikäloppuina avoliittoon. Me emme hoida vanhempiamme emmekä lapsiamme, saati miehiämme, kun ajattelemme vain uraa ja ansioita. Lapset laitetaan päiväkotiin ja vanhemmat vanhainkotiin vaikka kumpikin maksaa maltaita (mutta huimilla palkoillamme meillä on siihen varaa). Emme myöskään vaivaudu pitämään ulkonäöstämme huolta, vaan laitamme ylle sitä, mikä on mukavinta.

Väitän, että tämän kieliharjoittelun jälkeen tunnistan venäläisen naisen ulkonäöltä 80 prosentin todennäköisyydellä. (Toivottavasti väitettä ei tarvitse todistaa...) Eli olen sveitsiläisen tytön kanssa samaa mieltä.

Ja aamuiseen analyysiin kuului myös se, että venäläisten naisten kanssa on usein vaikea puhua, kun he joko eivät tiedä mitään ja/tai eivät usko keskustelukumppania, koska tietävät paremmin eli oikein. Eivätkä kuuntele. Mutta kuunteluongelma on miestenkin kanssa puhuessa, sillä keskustelukulttuuri on täällä erilainen kuin Suomessa. Suomalaisten keskustelu voi venäläisistä kuulostaa oudolta ja tylsältä, kun kaikki sanovat asiansa vuorollaan muiden kuunnellessa hiljaa. Suomalaisesta taas venäläinen keskustelu saattaa kuulostaa riidalta, kun intonaatiot ovat liikkuvampia (ääni nousee useammin ja äkkinäisemmin) ja toisten päälle puhutaan jatkuvasti. Olen saamassa vähän kiinni tyypillisemmästä tavasta keskustella venäläisten kanssa. Ei tarvitse odottaa toisen vuorosanan loppumista, vaan esim. samaa mieltä olemista vakuuttaa monella sanalla toisen päälle.

Tänään kansainvälisen toimiston johtaja kehui venäjäntaitoani: "Mitä sinä enää tänne jäät kun puhut venäjää jo noin hyvin?" Heh, mitäs täällä enää tekemistä on :D Ihan turha paikka muutenkin. Opintopisteet vähän houkuttavat.

"Fakultatiivinen" jakso siis järjestyy. 28. päivä muutan tavarani tänne asuntolaan ja lähden kotiin lataamaan akkuja pariksi päiväksi. Mahtaako olla ylppäreitä tulossa? En tiedä yhtään. Suvussa muistaakseni ei, mutta kylällä? Ehkä parit? Ja mennäänkö niihin? No, maanantaiksi tulen sitten takaisin ja isken kiinni uusiin kursseihin. Kirjoja tulee luettavaksi neljä, muista kursseista kuin kirjallisuudesta ei ole tietoa. Ihanaa, ihana Zhanna-opettaja pitää senkin kurssin! Lempparimme.

Ihan sairasta

Nyt on testattu venäläiset flunssankarkotusmetodit. Joko sain pöpön asuntolasta, jossa kymmenisen ihmistä on ollut sairaana viime viikkoina, tai babuskan luota, missä Anja köhi viime maanantaista lähtien. Tai sitten olin liian vähillä vaatteilla liikkeellä viime keskiviikkona. Kuitenkin torstaiaamuna heräsin kuumeisena, mutta reilusta 37 asteesta huolimatta lähdin luennoille. Annoin itselleni luvan kulkea ratikalla, ja se nopeuttikin matkaa huomattavasti, eikä aamuruuhkista ollut tietoakaan.

Yliopistolta palattuani kuume oli noussut (ei mikään yllätys). Anjan äiti Irina oli asunnolla myös, ja minua ruvettiin hoivaamaan. Join ennen peiton alle sukeltamista Finrexinin tyyppisen kuumetta alentavan juoman nimeltä Teraflju, ja hyvin äkkiä hikoilin kuin pieni sika. Kuumeen lisäksi yskin inhottavia limaklönttejä (kaikki varmasti haluavat kuulla jokaisen likaisen yksityiskohdankin :D), ja rupesin niistämäänkin.

No, niistä hoitokeinoista. Aikavälillä torstai-lauantai nielin ainakin aspiriinia, Strepsilsejä, C-vitamiinipillereitä, männyltä haisevaa yskää helpottavaa keitosta, tavallista yskänlääkettä ja kuumaa maitoa, johon oli sekoitettu ruokasoodaa ja rasvaa. Kurlasin punertavanruskealla litkulla. Lisäksi tietysti käärin itseni villaan, mutta ekstrapointtina ennen villasukkia hieroin jalkapohjiani lämmitetyllä viinalla, ja sidoin myös rinnalleni sillä viinalla valellun kääreen.

Kuume on nyt sunnuntaihin mennessä laskenut niin, että uskalsin lähteä tänne asuntolalle tekemään ryhmätyötä Gogolin novellista Mielipuolen päiväkirja. Se oli kyllä kohtalaisen mielipuolista hommaa, täytyy tunnustaa. Välillä novellia lukiessa tuli mieleen, että kuinkahan sekopäinen kirjoittajan on täytynyt olla, että on keksinyt niin omituisia asioita. Mielipuoli on ilmeisesti ainoa Gogolin teksti, jossa hän käyttää ensimmäisen persoonan kertojaa, joten ehkä hänen ei ole tarvinnut hakea inspiraatiota kovin kaukaa :D

Joutsenlampi!

Arvasin etukäteen, että tulen intoilemaan Joutsenlammesta koko kotimatkan, ja niin olisikin käynyt, ellei matka olisi venynyt yli kolmeen tuntiin. Moskovasta tullessa ajoimme nimittäin kymmenisen kilometriä vajaassa tunnissa pienoisten probkien eli tietysti ruuhkien takia. No, keuhkosin silti musiikista ja upeasta leijuvasta tunnelmastani ihan mukavasti omalla mittakaavallani.

Pysähdyimme sekä matkalla Moskovaan että sieltä takaisin syömässä - missäs muuallakaan kuin tutussa ja turvallisessa Mäkkärissä. Oli toisaalta ihan kiva saada ruokaa, josta tietää, mitä saa, vaikka tiskikäyttäytyminen onkin hiukan erilaista kuin kotona. Ei paljon. Jonoja vaan ei ole, on yksi rykelmä, josta parhaiten liikkumaan pääsevä ponnistaa vapaaksi ilmoittautuvalle kassalle.

Joutsenlampi on ensimmäinen ja ainoa baletti, jonka olen nähnyt, ja edelliselläkin kerralla olin Venäjällä. En tosin Pietarin esityksestä muista ollenkaan, että joukkueeseen olisi kuulunut myös narri, mutta täällä sellainen oli. Narri oli lempparini, koska se oli selkeästi ainoa humoristinen hahmo, ja lisäksi hyppi aivan mielettömiä loikkia ja piruetteja. Upeaa.

Kremlin palatsin teatterin balettitanssijat kyllä todellakin saavuttivat sen, mitä joskus olen lukenut baletin tavoitteeksi asetetun: tanssijoiden tulee näyttää siltä, että heidän jalkansa eivät ollenkaan osuisi maahan.

Oli hassua bongata kesken baletin, että ai tämä musiikki onkin espanjalainen tanssi tai slaavilainen tanssi (en tiedä ovatko oikeita nimiä, mutta näin tulkitsin) Joutsenlammesta.

Sunnuntaina olikin aamuherätys hieman karu: aurinko sai silmäni ensin auki, ja yhdeksän jälkeen olinkin valmis ponkaisemaan pystyyn ovisummerin hälyttämänä. Mökillä viikonloppua jälleen viettäneet babuskan lapset toivat deduskan (eli papan) kaupunkiin sairaalaa varten. Mies oli ilmeisesti saanut sydänkohtauksen tai ainakin kärsi hyvin kivuliaan kuuloisesta yskästä. Tämän viikon olen käytännössä yksin, sillä Irina tulee Moskovasta töistä illalla kymmenen aikaan ja lähtee aamulla ehkä neljän jälkeen. Jossain välissä hän ehtii nukkua ja laittaa minulle ruokaa. Veikkaan, että keitän paljon pelmenejä ja syön keittoja. Mutta mikäs siinä, kunhan vain saisin selville, mistä talon smetana tulee. Sitä ei näy jääkaapissa eikä parvekkeella.

Tänä aamuna tosin oli taas sirnikkejä (сырники) eli jonkinlaisia paistettuja rahkakakkaroita, joten tämä tyttö oli erittäin tyytyväinen vaikka yö menikin esseetä kirjoittaessa valvomiseksi. Mmm niin hyviä!

Sunnuntaina päivällä hyppäsin kaverini isäntien kyytiin, ja pääsimme ulos kaupungista. Kävelimme metsässä! Oli ihanaa, että ympärillä oli lunta ja puita ja suhteellisen hiljaista. Siellä syrjäisessä kylässä (ehkä 20 min Tverin laidalta, eli ei ihan hirveän syrjässä) oli moskovalaisten mökkien ja muutaman paikallisasukkaan talon lisäksi nunnaluostari ja parin kilometrin päässä restauroinnin alla oleva pieni kirkko. Kirkkoon pääsi sisälle, ja täytyy sanoa, että ortodoksikirkko on kyllä läpikotaiselle luterilaiselle aika mystinen. Mutta kaunis. Tveriin palattuamme kävimme toisen nunnaluostarin kirkossa, jossa oli pyhäinjäännöksiäkin. Kummallista.

Jubilei

(Tretjakovin galleria, sisäänkäynti vasemmalta pikkuovesta)

Toissapäivänä aamupalalla babuska ilmoitti, että nyt on tytöllä juhlapäivä. Olin ollut täällä tasan kuukauden. Eilen kävellessäni kaverin kanssa yliopistolle tuli tosin vähän sellainen olo, että ei täällä enää niin paljon nähtävää muka olekaan :P Tuntuu, että kuukaudessa on ehtinyt olla tarpeeksi innostunut. No, eiköhän mieli tästä muutu kun lähden läksyurakkani ääreen. Jotenkin luennot aina jaksavat kuitenkin kiinnostaa, ja läksyjäkin on kivempi tehdä kuin kotona. Jokin minussa on selvästi vialla :D

Huomiselle on vihdoin taas aikataulutettu syntaksitunti, joka on ehkä aika kirpeä, koska syntaksista on ollut opettajan väittelyn takia taukoa ehkä pari viikkoa. Alun alkujaankaan se ei sujunut kovin hyvin... Meillä on ollut syntaksin sijaan käännöstunteja, mikä on kyllä tosi hyödyllistä, mutta olisin kyllä mieluummin ottanut syntaksitunteja joltain toiselta opettajalta. Ilmeisesti "menetettyjä" syntaksitunteja ei kuitenkaan korvata mitenkään. Ainakaan tähän mennessä ei ole kuulunut mitään sen suuntaisia uutisia.

Lauantaina on suunta taas Moskovaan: menemme katsomaan Joutsenlammen. En kyllä muista, onko kyseessä Bolshoi-teatteri. Se oli julkisivuremontissa silloin kun tyttöjen kanssa pari viikkoa sitten Moskovassa pyörähdimme. Nyt on toivottavasti sää hiukan parempi kuin silloin: koko ajan tuuli ihan mielettömän kylmästi ja loppuillasta alkoi sataa lunta. Punaisella torilla emme siis viipyneet kuin sen verran, että kävelimme aukion halki ja otimme kuvia. Sen jälkeen pakenimme Mäkkärin suojiin lounaalle.

Torin jälkeen suunnistimme Tretjakovin galleriaan, ja onnekseni muut kolme kääntäjäreissaajaa viihtyivät siellä varsin hyvin. Olin silti viimeinen joka tuli ulos. Muut lähtivät jo kahville kun minä vielä tuijottelin grafiikan osastoa ja suhasin läpi ikonit.

Kotimatka Moskovasta olikin sikäli mielenkiintoinen, että kovaääninen suomea puhuva tyttöporukka tietenkin houkutteli erinäisiä juoppoja taajamajunassa. Juna sinänsä oli jo kokemus, sillä pissanhajuun totuttuamme tölläsimme muutamaakin muusikkoa ja milloin essujen, milloin karttakirjojen kauppaajaa. Ehdimme vasta klo 21 lähtevään junaan, joten kun puolenyön aikaan pääsimme Tveriin, kanssamme oli tehnyt tuttavuutta niin räkäkännissä oleva teinipoika kuin hyvin kohtelias keski-ikäinen, maltillisesti ottanut mieskin. Kummallekaan emme silti antaneet puhelinnumeroitamme.

Pitkä radiohiljaisuuteni on johtunut lähinnä siitä, että iltaisin on ollut muuta tekemistä kuin roikkua asuntolalla kirjoittamassa blogijuttuja. Huomasin, etten päiväkirjaankaan kirjoita silloin kun menee hyvin, joten tekstejä kaipaavien kannattaa ottaa niiden vähyys hyvänä merkkinä. Tiettyyn rajaan saakka toki, mutta kuitenkin.

Siisteydestä

Päädyin äskettäin pienelle ekskursiolle vuodesohvan syvyyksiin. Kännykkäni nimittäin tipahti istuimen ja käsinojan välisestä raosta, josta käteni ei tietenkään mahtunut perässä. Hiiteen nämä uudet, ohuenohuet luurit :D Onneksi kudinpuikko on ystävä hädässä, ja puhelin on taas tallessa. Hieman tuli tutkailtua sohvanalusen pölypitoisuuksia, mutta käsidesillä varustettua eivät pöpöt pelota. Muutenkaan en ole pahemmin väistellyt vesijohtovesiä tai muita epämääräisyyksiä, joten vastustuskyky on varmaan pilvissä.



Vakavasti puhuen ja edelliseen huterasti liittyen, tänään kuraattorimme Zhanna mainitsi keskustelutunnilla, että erääseen kävelykadun pikaruokalaan ei ehkä kannata harhautua kovin usein. Sieltä on kuulemma muutamakin aiempi vaihto-opiskelija tuonut mukanaan ihan oikean ruokamyrkytyksen. Sääli sikäli, että paikan hedelmäsalaatti oli ihanaa: ei sokeria vaan ihan salaatin hedelmien liemi mausteena.

Meidän ruokamme kyseisessä paikassa ovat olleet ihan hyviä, mitä nyt annoksia on jonkun kerran saanut odotella melkein puoli tuntia. "Ootsen dolga zdaali!" oli raivokas, suomiaksenttinen välitön palaute. (Siis lähinnä: "Venattiin muuten tosi kauan, ei tulla hetkeen uusiks") Tiedä sitten, minkä verran väki otti onkeensa. Luultavasti ei yhtään, koska kukaan täällä ei tee tippaakaan ylimääräistä eikä ainakaan luovu asemaansa kuuluvan vallan rippeistäkään.

Olen ollut ihan tyytyväinen täällä syömääni ruokaan. Se tosin saattaa johtua siitä, etten joudu itse valmistamaan melkein mitään (babuskan ruokahuolto toimii esimerkillisesti) ja siitä, että syön vaikka pieniä kiviä, jos niitä ei ole maustettu mitenkään erityisen intohimoisesti.

Tänään opin ruokalassa sen, että kaikkiin eivät rasvassa uitetut tuntemattomuuden uppoa yhtä hyvin. Eräs ruoastaan tarkka ystävä sai nipin napin syötyä leivitetyt kaalipihvit ja keitetyistä vihanneksista kasatun majoneesisalaatin. Lihapiirakka oli yllätyksetön mutta ei silti aivan maistunut. Ilmeisesti asiaan vaikuttivat myös ruokailuvälineet: tarjotin on epämääräisen rasvatahmea, sinänsä sympaattisen eripariset kukkalautaset eivät ole ihan ehjiä, ja aseet ovat kevyenpehmeää alumiinia, joka sekin tuntuu hiukan likaiselta. Alumiinivälineillä ruokaileville tiedoksi: teemukissa jo muutamankin minuutin uinut lusikka on polttavan kuuma. Noin kuriositeettina mainitsen vielä, että tämänpäiväinen teelusikkani oli kiharalla.

Venäjälle matkustavia ohjeistetaan ruokamyrkytyksen ja muiden bakteerishokkien varalta keittämään ruokapöytään päätyvä hanavesi. Veden tulisi kiehua noin kymmenen minuutin ajan. Asuntolan toverien todella kannattaa keittää vettään, sillä vain muutaman minuutin kiehunut vesi maistui hieman... omintakeiselta. Syy kylläkin voi olla juomassani teessä ja mahdollisesti ylenmääräisessä haudutusajassa, joten mikään ei ole vielä hakattu kiveen.

Babuska keittää toki myös vetensä, ja täällä on vedensuodatinkin purputtamassa tiskipöydällä. Jotakuta nirsompaa saattaisi ilahduttaa, että suodatin vaikka kerran vuodessa kuurattaisiin, mutta itse hörpin vettä kuin vettä ihan tyytyväisenä kunhan se tosiaan on kertaalleen keitettyä. Korjaan: hörpin teetä kuin teetä. Janojuomat ja ylellisyydet eli kylmänä juotavan veden sekä satunnaiset, asuntolassa tovereiden jääkaapissa viihtyvät mehut ostan itse kaupasta.

Kulkemisesta

Aika täällä tuntuu kuluvan tehokkaammin kuin kotona. Koko arki on tietysti vielä aika uutta, joten ihan vaan ensimmäinen ratikkamatka, jonka tänään kaverin kanssa suoritimme, sai puntit hiukan tutisemaan. Sinänsä matkassa ei ollut mitään oikeasti pelättävää, koska kaverini ja minä tiesimme, kuinka ratikalla matkustaminen teoriassa tapahtuu, mutta silti saimme tilanteesta kehitettyä pienen jännityksen. Turvallista vaunussa kyllä oli, sillä takanamme istui kaksi sotilaspukuista miestä, ja yksi miliisintakkinenkin oli heti käytävän toisella puolella.

Meille opetettiin ensimmäisellä keskustelutunnilla ratikkakäyttäytymistä kun tuli tunnustettua, että me perheissä asuvat kaksi tyttöä olimme hiukan epäileväisiä raitiovaunulla eli tramvailla (трамвай) kulkemisen suhteen. Raiteet sijaitsevat kadun keskellä, joten kun tramvai pysähtyy, liikennekin pysähtyy. Tai ainakin sen pitäisi, mutta jalankulkijan kannattaa toki olla varovainen sukkuloidessaan autojen välissä. Sisään ei kuuluisi mennä etummaisesta ovesta koska siitä tullaan ulos, ja ulos tullessa taas ei saa juoksennella miten sattuu, vaan kuljetaan joko suoraan kadun poikki vaunusta laskeuduttua tai vaunun ympäri etukautta ja sitten toiselle puolen katua.

Ratikalla on siitä helppo matkustaa vähän kielitaidottomampanakin, että mitään ei tarvitse sanoa: konduktööri kulkee rahastamassa kymmenen ruplaa (n. 23 senttiä) ja ajokki seisahtuu joka pysäkillä.
Minä tosin ajoin ensimmäisen matkani pummilla, sillä se oli vain yhden pysäkinvälin mittainen ja konduktööri vaihtoi etummaiseen vaunuun kyytiin noustessamme.

Opettajamme Suomessa oli kertonut kauhutarinoita hirveistä metroista ja raitiovaunuista, joissa on aina mieletön tungos ja joissa täytyy puristaa laukkua vartaloaan vasten, ettei kukaan vaan saa kiusausta viedä sitä. Me lähinnä kohottelimme kulmiamme jutuille, mutta ilmeisesti jotain oli jäänyt takaraivoon, koska ratikan käyttäminen tuntui isolta jutulta. No, eiköhän tästä moiseen totuta, kun ei kokemus enempää hetkauttanut. Marshrutkat eli reittitaksit ovatkin sitten oma lukunsa...

En siis ole marshrutkalla (маршрутка) itse vielä ajanut, mutta sitäkin on selostettu. Käytännössä marshrutkat ovat pakettiauton kokoisia takseja, eli niihin mahtuu ehkä kymmenestä viiteentoista istumapaikkaa noin ulkoapäin arvioituna. Väriltään ne täällä Tverissä ovat yleensä keltaisia, ja kunnoltaan erittäin vaihtelevia. Ikkunassa on reitin numero ja muutaman pysäkin nimi.

Marshrutkoihin voi nousta koska tahansa kyytiin ja samaten niistä voi jäädä pysäkeistä riippumatta. Ne ovat kuulemani mukaan usein nopein tapa liikkua. Auto pysäytetään heilauttamalla kättä kuin bussille Suomessa. Kyytiin hypättyään matkustaja antaa rahan kuljettajalle, joko suoraan tämän käteen tai muiden matkustajien kautta. Yhden matkan hinta on helmikuun loppuun asti 12 ruplaa (n. 27 senttiä), ja maaliskuussa se kai nousee jonkin verran.

Kun on aika jäädä marshrutkasta pois, kuskille huikataan esimerkiksi: "Остоновите, пожалуйста!" (Pysäyttäkää, olkaa hyvä!) tai "На остановке, пожалуйста." (Pysäkille, kiitos.) Toki voi myös odottaa, että joku jää pois suurin piirtein oikealla kohdalla ja seurata perässä, jos vaikka ei usko äänensä kantavan tarpeeksi. Jotkut marshrutkoista pitävät nimittäin melko kunnioitettavaa räminää...

Viime viikon perjantai-iltana juttelin ehkä kolme tuntia Nina Aleksandrovnan tyttärentyttären kanssa. Anna eli Anja on 19-vuotias, minua puoli päätä pitempi pitkäraajainen blondi, joka opiskelee kolmatta vuotta kirjanpitoa Tverin valtiollisessa yliopistossa.

Tapaaminen oli hassu, koska kumpikin oli kovin innokas tutustumaan, mutta oli vaikea keksiä yhtäkkiä mitään puhuttavaa uppo-oudon ihmisen kanssa. Kyllä se siitä sitten lähti, vaikka jähmettyneitä hetkiä silloin tällöin esiintyikin.
Minun oli melko helppo ymmärtää Anjan puhetta, koska hän ei käyttänyt opettajien tapaan mitään kovin kirjakielisiä sanoja ja puhui selkeästi. Kun tein virheitä, hän korjasi niitä sellaiseen mukavaan tapaan. Minulle tuli sekä hänen sanoistaan että muusta olemuksestaan sellainen olo, että hän on vilpittömästi kiinnostunut tutustumaan minuun, ulkomaalaiseen, ja innostunut auttamaan minua oman kielensä oppimisessa.

Aamullakin vielä juttelimme ehkä tunnin. Puhuminen alkoi sujua vähän paremmin. Olen hiukkasen ylpeä itsestäni, että pystyin puhumaan eri asioista niin pitkiä aikoja ja ymmärsin Anjan jutut melkein täysin.

Lauantaiyönä (tai no sunnuntaiaamuna ;)) yhden meikäläisen syntymäpäiviä juhlimasta tultuani babuska Nina Aleksandrovna, Anja ja Anjan äiti Irina olivat jo kauan sitten lähteneet mökilleen. Sinne on kolmisenkymmentä kilometriä, ja deduska eli Nina Aleksandrovnan mies kuulemma asuu siellä. Olinkin ihmetellyt, onko deduskaa olemassa ollenkaan.

Perhe meni mökille viettämään laskiaisviikon alkua ja "miestenpäivää". Maanantaina juhlittiin nimittäin valtakunnan miehiä. Päivän nimi on virallisesti isänmaan puolustajien päivä (день защитников отечества, toivottavasti en mokannut nimeä), ja se on käsittääkseni vähän kuin suomalainen puolustusvoimain juhlapäivä. Televisiosta tulee vanhoja elokuvia ja radiossa haastateltiin jotakuta korkea-arvoista sotilashenkilöä. Virastot ja vastaavat olivat kiinni ja kaupungilla oli liikkeellä varsin paljon ihmisiä. Arkipäivistä poiketen nuoriakin näki.

Miestenpäivän takia maanantaina ei siis ollut luentoja. Se hieman harmittaa minua, sillä maanantaina olisi kirjallisuuskurssin luento, ja meiltä jää muutenkin paljon pois juuri sen kurssin luentokertoja. Venäjällä nimittäin on tapana, että jos juhlapäivä osuu pyhälle, sitä seuraava arkipäivä on vapaapäivä. Tänä vuonna kansainvälinen naistenpäivä 8.3. on sunnuntai, joten maanantai on jälleen vapaa. Lyhyet viikot ovat toki ihan kivoja, mutta ottaa päähän, kun suuritöiseltä kurssilta jää niin paljon luentoja väliin.

Melkein-yhteisasunnossa on elämän tuntua

Otsikoin kyllä hiukan harhaanjohtavasti. Pitää tunnustaa heti alkuun, että Tampereen opiskelijakimppakämppäni on lähempänä yhteisasuntoa kuin huoneisto, jossa täällä Tverissä asun. Koen vain pääseväni Lipsonin Kosmonautin tunnelmaan, kun tulen harmahtavanvaaleanpunaisesta käytävästä kalisevan peltioven kautta eteiseen, riisun siihen päällysvaatteeni ("Päällysviittani" :P) naapurin hopeaisen turkin viereen ja sitten hipsin sisään eteisen siitä ovesta, jota ei ole pehmustettu. Itse asunnossa siis asun kaksin babuskan kanssa, mutta yhteinen eteinen on näemmä tarpeeksi eksoottinen minulle.


Sisälle asti päästyäni sanon babuskalleni dobrij vetser ja puikahdan purkamaan omaisuuteni sohvasängyn laidalle. Babuskani Nina Aleksandrovna on nähtävästi ottanut tavaksi tulla kyselemään päivästäni tässä välissä, ja mikäs siinä. Tähän asti olen onnistunut joka jutteluhetkessä sekoittamaan jotain, kuten tänään puhuessamme hiihtolomasta sekä yliopistoon pääsemisestä Suomessa ja Venäjällä, mutta itse asia on yleensä tullut ymmärrettyä puolin ja toisin.


Luentoni loppuvat joka päivä kello 13.40 eikä niitä edes ole kuin kaksi per päivä, joten periaatteessa voisin tulla kotiin melko aikaisin. Olemme kuitenkin vaihtelevalla joukolla päätyneet Pljazh-kahvilaan tekemään vähän läksyjä ja, mikä tietysti tärkeintä, dataamaan tämän Rannaksi nimetyn paikan ilmaisen langattoman netin houkuttelemina.


Olen siis tullut näinä muutamana päivänä kotiin siinä viiden-kuuden aikaan. Pitempään ei keskustassa viitsi viipyä, koska kävelyä on yliopistolta yhteensä puolisen tuntia ja en ole vielä ihan niin rohkea että hiippailisin täällä pimeän tultua. Kai siihen aikanaan uskaltautuu, kuten julkista liikennettäkin käyttämään.


Nina Aleksandrovnalla on saavuttuani hyvin äkkiä ruoka lautasella. Ruokaa odotellessa oloni on kuin pikkulapsella tai vaihtoehtoisesti täydellä idiootilla, sillä istun pöydän vieressä tattina ja saan valmiin annoksen eteeni. Koetan siinä jutella jotain, etten tuntisi oloani läpikotaisin turhaksi. Ruoka itsessään ansaitsee oman merkintänsä jo tähänastisten kokemusten perusteella.



Lautasen tyhjennettyäni babuskani kysyy, haluanko maitoa vai teetä, oli kerran tosin vaihtoehtona kaakaotakin, ja yhden maidon jälkeen valitsen tästä lähin melko varmasti teetä. Teestä arvasin etukäteen, mitä tuleman pitää, eli zavarkaan lisätään kiehuvan kuumaa vettä sekä maun mukaan sokeria tai hilloa. Maidon oletin olevan kuin kotona, eli kylmää ja tarkoitettu ruoan kanssa hörpittäväksi. Se kuitenkin tarjottiin ruoan jälkeen ja kuumennettuna. Lasipurkista alumiinikuppiin kaasuhellalle kaadettu maito taisi olla pastöroimatonta, muuten vähemmän käsiteltyä tai ainakin rasvaisempaa kuin olen tottunut, sillä niin maukasta se oli...


Olin odottanut ruokailuista samantapaisia yhteisiä hetkiä kuin kotona, mutta Nina Aleksandrovna nähtävästi syö eri aikaan, koska minun kushatessani hän siirtyy televisiolle viereiseen huoneeseen. Ymmärrän sen sikäli, että televisio on minun käytössäni olevassa huoneessa, ja Nina Aleksandrovna vaikuttaa olevan aika hienotunteinen, eikä halua häiritä läksyjäni, joita teen niihin aikoihin kun Suomessakin kiinnostavimmat ohjelmat tulevat. Minä sitten istuskelen pöydän ääressä kaikessa rauhassa, hämmentelen teetäni ja kuuntelen Radio Rossiita.


Kahdeksan jälkeen Nina Aleksandrovna siirtyy makuuhuoneeseensa ja minä jatkan mitä olenkaan tekemässä. Muutamana iltana menin nukkumaan yhdeksän aikoihin kun pelkkä venäjän kuunteleminen sekä ymmärtäminen väsytti niin paljon. Nyt kello on jo yli yksitoista ja olen kyllä aika kuitti.


Aamuisin nousen kahdeksan maissa. Nina Aleksandrovna on varmaan ollut hereillä jo aikaa, ja aamiainen on yhtä tukeva kuin päivällinenkin. Tänä aamuna oli makaronia pikkuisten lihapalleroiden kera, ja eilen kaalimuhennosta, perunamuusia sekä makkaraa. Laihtumaan en ainakaan pääse jos ruokalista jatkuu tällaisenaan, sillä epäilen, ettei pöydällä näkemääni Valion Fin-voin käyttöä liikoja säästellä.


Yhtenä aamuna olen käynyt "suihkussa" ja huomenna on sama koettelemus edessä. Viimeksi en saanut tulemaan kuin jääkylmää vettä, joten vedin vaatetta taas päälleni alle viidessä minuutissa. Etu sekin, ettei ei mene niin paljon aikaa peseytymiseen kuin kotona.


Yhdeksän jälkeen kerään tavarani ja koetan arvioida, onko parempi laittaa korolliset (korosta saa iskupiikin suolan mössäämään lumimoskaan) vai korottomat saappaat (parempi pito liukkaalla). Korollisissa on sekin etu, että olen lähempänä tveriläisnaisen stereotyyppiä. Katseita tosin lakkaan vetämästä puoleeni vasta kun jätän silmälasini pois, puen ylleni jotain karvaista ja kasvatan tukkaani vielä noin puoli metriä.


Tapaan tällä puolen Volgaa asuvat tamperelaiskaverit erään ostoskeskuksen edessä ja vaellamme yliopistolle suomea kailottaen, reittitaksien ja johdinautojen välissä suojateillä juoksennellen.

Ensivaikutelmia

Kirjoitan tätä torstai-iltana aika paljon nukkumaanmenoajan jälkeen. Luulisin pääseväni nettiin joskus huomenna yliopistolla.

Olen nyt ollut Tverissä neljä päivää, ja alkuinnostus on vielä paikoillaan. Vaikka valitankin säästä, kaduista ja liikenteestä yhtä lailla kuin muutkin, olen tosiasiassa aivan mielettömän innoissani siitä, että olen nyt Venäjällä ja ihmiset ympärilläni eivät juuri puhu suomea. Tietysti juttelen suomalaisten opiskelukavereitten, niin entisten tamperelaisten kuin vähä vähältä tutuksi tulevien joensuulaisten ja kouvolalais-helsinkiläistenkin kanssa, ja kääntämistä opettava dosentti puhuu hiukkasen suomea.

En tiennyt asuinolosuhteistani ennen tänne saapumista muuta kuin että asuisin perheessä. Tässäkin kohtaa olisin toivonut kieliharjoittelumme järjestäjiltä vähän enemmän tiedottamista, sattui fiba sitten kummassa maassa tahansa. Tolstoi-juna saapui Tverin asemalle puoli seitsemältä aamulla ja meidät perheasujat kiidätettiin suoraan autoon. Muutaman kursailemattoman u-käännöksen ja kuskin päänraapimisen jälkeen päädyin Komsomolskij prospektin varrella sijaitsevan kerrostalon kymmenenteen kerrokseen Nina Aleksandrovnan olohuoneen sohvaan. Ikkunastani on upeat näkymät, tänäkin aamuna Tvertsa-joki höyrysi pakkasessa ja kirkas aurinkoinen ilma häikäisi. Tähän asti oli satanut erityyppistä lunta: ensin oli pientä ja kevyttä, sitten isoa ja tarttuvaa, ja sitten vielä pientä, pistävää ja erittäin märkää.

Ensi hetken sokkini koski kaupungin ulkonäköä. Osasin odottaa jotain ei kovin siistiä ja ehkä ränstynyttä niiden muutaman itäiseen Eurooppaan laskettavan kaupungin perusteella, joissa olen vieraillut. Luulin olevani ennakkoluulottomana liikkeellä, ja että ottaisin vastaan mitä tahansa kaupungilla olisi minulle tarjota. Kuitenkin oli yllättävää huomata, että suhtauduin näkemääni aluksi aika karsaasti. Maisemat vaikuttivat Pietarin slummeilta, eikä vaikutelma parantunut ennen päivänvaloa. Rehellinen ensimmäinen ajatukseni kaupungin läpi ajaessamme oli "Voi luoja... Tässä läävässäkö ihan todella joudun asumaan?" Optimistisuus ja kotikasvatus polkaisivat päälle tässä vaiheessa, ja toruin itseäni heti liian nopeasta tuomiosta. Oikeassa olinkin nuhteineni, sillä heti kun olin kaupungilla liikkeellä vatsa täynnä ja aurinko pääsi paistamaan täydeltä helmikuiselta terältään, rakennuksista huomasi niiden kauniit piirteet putoilleen rappauksen ohi, naisten turkissomisteiden bongailu alkoi taas huvittaa ja Volga näyttäytyi komeimmillaan kirpakassa pakkasessa. Jostain syystä jopa taivaanrannassa komeilevat tehtaanpiiput onnistuivat olemaan sympaattisia. Tietysti nenäni alla höyryävät kotletit osaltaan paransivat oloa.

Melkein kaikkien kurssilaisteni kanssa täällä oleskelemisessa on se etu, että on tuttuja ihmisiä, joille avautua arjen ongelmista. Isäntäperheitä on kiinnostava vertailla sekä keskenään että asuntola-asumisen kanssa, ja on helpottavaa päästä joko valittamaan, kuinka luento oli aivan käsittämätön, tai vaihtoehtoisesti yllättävän ymmärrettävä. (Substantiivitauti uhkasi iskeä vaikka venäläisiä tekstejä ei ole vielä paljon edes luettu... Voikohan tartunnan saada pelkästä radion kuuntelustakin? ;) )

Radio Rossii on aivan ihana. Mahtavatkohan Ylen kanavat olla näin monipuolisia? Aamupalani aikaan puoli yhdeksän maissa olen kuunnellut niin keittiövinkkejä sitruunan käyttämisestä, jonkun syntymäpäiväänsä viettävän kirjailijan ajatuksia lukemisesta kuin Majakovskin runoakin. Minua jotenkin ihastuttaa venäläisten tapa lausua runoja aivan erityisellä äänensävyllä. Ehkä suomalaiset tekevät samoin, mutta olen vaan aina tulkinnut muutamat kuulemani runonlausujat teennäisiksi. Ehkä vieras kieli lisää viehätystä, mene tiedä.

Samoin iltaruokaa syödessäni olen kerran pari osunut hetkeen, jolloin soitetaan Vladimir Vysotskin tyylisiä römeä-äänisiä trubaduurilauluja. Tähän mennessä kuulemastani musiikista niiden tyyli on ehkä vedonnut minuun eniten.

On hieman häiritsevää koettaa löytää sopivaa rekisteriä näiden merkintöjen kirjoittamiseen, koska tuntemattomille ja muutamalle läheiselle kirjoittaminen ei oikein osu yksi yhteen :P En kyllä osaa tunnisteitakaan käyttää, mutta ehkä tämä tästä.

Lähden Venäjälle, olen siis päästäni sekaisin

"Mitäs uusi vuosi tuo tullessaan?"
"Vaihtoon meinaan lähteä. Venäjälle."
"Mitä sä siellä teet? Siellähän on poliisit pahempia kuin rikolliset."

Kun keskustelua on käyty tähän asti, minulle aletaan usein tarjota hyviä neuvoja hengissä selviämiseen. Pitää varoa mafiaa, reikä lattiassa -vessoja, huumehörhöjä ja huijareita ynnä muita mukavia veikkosia.

Opiskelen venäjää suomalaisessa yliopistossa ja vietän kevään 2009 Tverissä opiskeluuni kuuluvassa kieliharjoittelussa. Lähtö on kolmen viikon päästä eikä minulla ole vielä viisumia, mutta eiköhän se hyvin ehdi järjestyä. Aion omaksua sikäläisen asenteen asioiden hoitumisen suhteen, mikä lienee ainakin verenpaineelleni oivallista.

Viisumikutsut tulivat viime viikolla, hiv-testeissä on käyty ja matkavakuutus hankittu, joten alan itse viisumia lukuunottamatta olla lähtökuopissa. Koska en ole kokonaista periodia enää Suomessa, en voi opiskella kuin jokusia kirjatenttejä ja rästikursseja meille tarjotun kieliharjoitteluun johdattavan kurssin lisäksi. Eipä se minua haittaa, koska tuskanhiki ei todellakaan tällä tahdilla ehdi pukata pintaan.

Tver (Тверь, pikkutarkasti translitteroituna Tver') sijaitsee 150 kilometrin eli parin tunnin junamatkan päässä Moskovasta pohjoiseen. Se on venäläisessä mittakaavassa pikkukaupunki, asukkaita on vain reilu 400 000. Turha paikka, ei edes miljoonaa. Sen mukaan mitä olen kuullut, monien mielestä vain Moskova ja Pietari ovat kaupunkeina varteenotettavia. Osa asukkaista on Tverin karjalaisia eli saarekekarjalaisia, joiden esi-isät pakenivat ortodoksisuuden ja raskaiden verojen takia Käkisalmen läänistä 1600-luvulla. Voisin ottaa heistä selvää ja kirjoittaa lisää toiste.

Neuvostoaikaan Tverin nimi oli Kalinin. Vuonna 1247 siitä mainitaan tulleen keisarillisen Venäjän maakunnan pääkaupunki, ja keskiajalla se taisteli mahtavuudesta Moskovan kanssa. Suomalainen Tverin ystävyyskaupunki on Hämeenlinna ja Saksan vastaava on Osnabrück, jossa eräs tuttuni sattumoisin asuu. Tveristä ovat kotoisin mm. NHL-pelaaja Ilja Kovaltshuk sekä lentokonesuunnittelija Andrei Tupolev. Joet Volga ja Tvertsa virtaavat Tverin läpi.

Blogikirjoittaminen on minulle melko vierasta ja minusta tuntuu vähän hassulta julkaista tällaista sepustusta. Mutta kuten Venäjällä sanotaan, первый блинь комом, eli ensimmäinen blini menee pannukakuksi. Ekayrittämästä on turha odottaa loistosuoritusta.