"Pietari. Varpunen." Pietarissa erään kanavan seinämässä on varpuspatsas nimeltä Čižik-Pižik.

Onkos tää nyt vähän jotenkin koomista, kun juon samasta mukista peräkkäin kahvia, mehua ja teetä, tietenkään pesemättä sitä välillä? Kun ei jaksa vääntäytyä keittiöön saakka vaikka muutakin tiskiä olisi :P No, onneksi ei ole tämän isompia huolenaiheita, sillä nettikin toimii taas, ihan ite fiksasin. Viherpeukalo puuttuu mut joku kevyt mikropiiripeukalo on vissiin ilmestymässä (en toki osaa mitään oikeita asioita, kunhan räplään kaikkea).

Löysin yhden blogin, jonka pitäjä on asunut täällä samaisessa asuntolassa kaksi vuotta sitten Tverin-keikkani aikoihin, ja tuntuu aika huojentavalta, että siellä puhutaan samoista asioista kuin mä ja edeltäjäni. Kopiointitaukoja pitävä ukkeli on tosiaan ilmeisesti järkyttänyt silloin enemmän, mutta mediatunneilla on näemmä silloinkin podettu alemmuudentunnetta. Huoks.

Mun venäjäni kuulemma kaipaa vielä pehmeyttä. Liudennukset tuppaavat unohtumaan, mutta muutoin puhetta tulee ihan kivasti. Mitä nyt silloin, kun seurassa on useampia venäläisiä, jään helposti hieman hiljaisemmaksi. Onneksi kuitenkin saan vastailla ristikuulusteluun: mitä teollisuutta Suomessa on paperin lisäksi? Eikös siellä tehdä jotain hienoja sotakoneita? Mitä muuta niissä tehtaissa tehdään, ja voisiko sitä tuoda Venäjälle? Täytyi pyöritellä päätä ja todeta, että pitänee ottaa selvää asioista paremmin. 

Kävin tänään kirjakaupassa, ei olisi pitänyt, sillä nyt on taas lisää paperitavaraa kotiin roudattavaksi :P No ei, olen tyytyväinen ostoksiini. Kaunis valokuvakirja Venäjän luonnosta ja keittokirja "Alkupalat".

Ystävä P. sai kuulla, että kotiinlähtö häämöttää lähempänä kuin hän oli suunnitellut. Viisumin pidentäminen ei sopinut joko yliopistolle tai poliisille, joten keskiviikkona nautitaan lähtösushit ja torstaina mies hyppää lentsikkaan. Minä nautin kovasti kesäkuusta, ilmat ovat lämpimiä, vaikka ei tämä pelkkää ruusuilla tanssimista ole, kun kylmiäkin päiviä mahtuu joukkoon. Aurinkoa riittää joka päivä, se antaa mahdottomasti virtaa.

Hevoskastanjan runsaat kukinnot Lokakuun 50-vuotisjuhlan puistossa.

Rupesin katsomaan tätä kirjoitusta uudestaan, ja jotenkin kauhean negatiivinen näemmä olen :D Sekä epäjohdonmukainen, mutta sitä olen harjoittanut koko blogin ajan. Iloisella mielellä olen kyllä, mistä lie möksähtely tullut tekstiin. Alakerran karaokessakin soi rakkauslaulu ja vatsa on täynnä ruokaa. :)

Kaulukset ojennuksessa

Tämänpäiväiset keskustelut johtivat minut opettelemaan jälkeenpäin sellaisia sanoja kuin "tärkkelys" крахмал ja "kaivo" колодец. Tärkkelyksestä tuli puhetta, kun kävimme iltasella syömässä asuntolan lähellä sijaitsevassa korealaisessa ravintolassa. Siellä tarjottiin talon puolesta monenlaista pientä alkupalaa, herkullisinta oli mielestäni kaalisalaatti (kuinka tavanomaista. Mutta liemi oli sentään erikoista) ja säilötyt, jollain punaisella maustetut kurkut.

Pääruokanani oli valikoima korealaisittain valmistettuja vihanneksia ynnä muita aineksia sekä naudanjauhelihaa riisipedillä. En yritäkään muistaa ruokalajini nimeä. Edessäni oli pata, johon oli aseteltu riisikerroksen päälle sektoreittain öljyssä paahdettua porkkanaa ja kurkkua, herkullisesti maustettua naudanlihaa, ituja, merilevää (suolaista, meristä, kasvissyöjä ei halunnut syödä kun siitä tuli liikaa mieleen kala), kaalia, ehkä jonkinlaisia papuja viipaloituna, sieniä sekä aurinkona keskellä kananmunankeltuainen, ilmeisesti raaka, joka oli erittäin hyvää, kun sen sekoitti kaiken muun joukkoon. Se antoi riisille mukavasti kiinnikettä.

Tärkkelys nousi esiin talon tarjoaman juoman takia: painavassa kivikulhossa tuotiin pöytään perinteistä korealaista juomaa, jonka nimeä en tietenkään muista enää. Sen pohjalla lillui kypsiä riisinjyviä, ja maku toi mieleen perunan, ja siksi tärkkelyksen. Hauska vaan, että ravintolassa aikaisemmin käynyt P viittasi makuun puhumalla paidankauluksista. Minusta se ei sammuttanut janoa kovin hyvin.

Ravintolasta lähdettyämme emme olleet kovin hyvissä tunnelmissa. Muutoin kaikki meni hienosti, mutta juuri ennen lähtöä yksi meistä sattui laukullaan vahingossa pudottamaan viereiselle pöydälle jääneen lasin, joka tietysti särkyi. Se kustansi 200 ruplaa eli viisi euroa ja risat. A alkoi puolustaa mielipidettään siitä, että on epämiellyttävää pilata hyvä ravintolakäynti tyrkkäämällä ovensuussa uusi lasku käteen. Periaatteessa ymmärrän, että ravintolan on veloitettava särkyneistä astioista, mutta hyvä fiilis sai tästä kommelluksesta harmaat reunukset.

No, maksoimme laskun yhdessä, vahinkohan se oli ollut. Olisi tehnyt mieli ottaa raha tipeistä, mutta illan tyhmä lopetus ei tietenkään ollut herttaisen tarjoilijamme syytä.

Kotimatkalla poikkesimme A:n kanssa vielä ostamassa vettä. En mitä ilmeisimminkään tule juoneeksi tarpeeksi vettä jos se joutuu seisomaan pitkään viiden litran kanisterissa. Olen siirtynyt edullisimpien kanistereiden sijaan kahden litran pulloihin, sillä sellainen kuluu nopeammin, kun siitä on helpompi kaataa mukiin ja milloin minnekin (haha). Juttelimme vesien mauista - aihe, josta en viisi vuotta sitten olisi osannut sanoa mitään. Vesi kuin vesi, ei erityisen herkullista paitsi jalkapallotreenien jälkeen.

Kaivo tuli sitten esiin kun A mainitsi, että hänen kotikaupunkinsa Geneven vesi on yleensä hyvänmakuista. Meillä kotikotona kaivovedessä maistuu rauta, ja tajusin sen vasta pois muutettuani. Tampereella ei vedessä mielestäni maistu erityisesti mikään (pitänee kutsua äiti makutestaajaksi), tosin sitä vettä mielelläni seisotan kannussa vähän aikaa ennen juomista.

Rautainen vesi on silti suosikkini siksi, että se tulee omasta kaivosta siellä omilla nurkilla.

(Miten niin rupean vähän nostalgiseksi? Sitä se teettää kun juttelee siskonsa kanssa. Ei ole mun syy :P)

Presidentti ja vaimonsa [sic] tai red alert - kielioppia!

Tänään olen energinen. Aamun lievän lumentuprutuksen jälkeen paistaa jopa aurinko! Se jos mikä antaa virtaa. Eilen tunnin aikana tuli seitsemän kertaa lunta, paistoi kaksi kertaa aurinko ja rähmi kertaalleen räntää. Seikkailullinen sää oli.

Tähän päivään saan poweria myös siitä, että takana on hurjasti inspiroivia luentoja. Oli esimerkiksi käännöstunti, jolla yritin saada selitettyä, millaisissa tilanteissa sanotaan "ministeri ja hänen vaimonsa" ja missä voi käyttää vain "ministeri ja vaimonsa". Yritin saada rakennetuksi lauseen, jossa Bushia menee tapaamaan ministeri ja hänen vaimonsa, ja lopputuloksena kuulijalla herää epäilyksiä siitä, kenen vaimo itse asiassa on kyseessä, mutta en tunnilla onnistunut. Joka tapauksessa toimimaton ja kerta kaikkiaan hirveä on se tapa, jota lukiessa selkäpiitä karmii kuin vetäisi omia, repaleisia kynsiään pitkin liitutaulua: "ministeri ja vaimonsa vierailivat Valkoisessa talossa". Au au.

Pahoittelen kaapissa piilottelevan ammattiylpeyteni puolesta, mutta nyt en kyennyt kaivamaan kielioppikirjoja esiin (vaikka Iso suomen kielioppikin on jo pitemmän aikaa sijainnut kirjahyllyn lisäksi myös netissä, jei!), vaan muistelen historiallisten luentojen hämärästä, että persoonapronomitonta versiota voisi käyttää silloin, kun viitataan johonkin muuhun kuin lauseen subjektiin.

Eli tähän tapaan: "Bush kutsui ministerin ja hänen vaimonsa Valkoiseen taloon." Puhutaan ministerin vaimosta.

Sitten taas: "Bush kutsui ministerin ja vaimonsa Valkoiseen taloon." Sisälukutaito kertoo, että Bushilla on kovin virallinen komento vaimonsa suhteen tässä.

Karkeasti ottaen tämä jälkimmäinen ehkä vastaisi venäjän "Буш звал министра и свою жену"? Miksen voinut älytä näitä esimerkkejä siellä tunnilla?! Oon siellä joka toisen kysymyksen kohdalla kuin kala kuivalla maalla. Ei mulla ole niin hyvää osaamista suomen kieliopista, vastaan fiilispohjaisen kielitajuni perusteella ja hämmennyn tarkoista kysymyksistä. Kuten vaikka onko sanoilla mukaan ja mukaisesti jotain eroa, kun puhutaan sopimuksesta, jonka mukaan/mukaisesti jotain tehdään. Ei minusta. Ainakaan tässä tapauksessa.

No nyt täytyy tunnustaa, että vilkaisin kuitenkin sitä kielioppia. Uteliaisuus tappoi kissan. Yllätyin kyllä siitä, mitä löysin.

Luennolla yksi Suomessa ollut venäläinen opiskelija nimittäin kertoi, että joku Joensuun opettaja oli kehottanut ilmeisesti kirjakielessä käyttämään ilmaisua "minun perhe", koska jos tähän lisää possessiivisuffiksin (perheeni), se tarkoittaa perheen omistamista, mikä ei ole totta. Tamperelainen opettaja oli kohotellut tälle ehdotukselle kulmiaan, ja minä perässä. Mutta mitä Viskin (sen kieliopin) sivuilla näenkään:

Toiseksi possessiivisuffiksi voi puuttua lähinnä monikon 1., harvemmin 2. persoonan pronominin sisältävistä vakiintuneista ilmauksista, joiden substantiivi ilmaisee mm. perheenjäsentä, yhteisöä tai asuinpaikkaa: meidän äiti, meidän perhe, teidän kunta (c).

Jassoo. Ehkä minusta ei ole auktoriteettina kilpailemaan tämän kanssa. Tosin noista opiskelijan esittämistä omistamisperusteluista en niinkään perusta, ovat ehkä saaneet damagea matkan varrella.

Jätän kielioppipohdinnat tältä illalta tähän. Riennän neloskerroksen keittiöön, missä minua ja A:ta kielletään osallistumasta ruoanlaittoon. P tekee paellaa, johon tarvitaan kilo perunoita, ja K laittaa salaattia. Sitten syödään.

Kootut sepustukset - vähän tästä päivästä ja huomisesta

Alkuun hurjan iso, venäläisen ylenpalttista kokoluokkaa oleva kiitos edellisille täällä asustaneille Tampereen tytöille! Kämppis K:n ja mun ei tarvinnut ensi töiksemme ostiskella patoja ja pannuja tai astianpesuainetta ynnä muuta, kun saimme kassikaupalla perintöä edeltäjiltämme :) Säilykkeitä on jo popsittu jonkun verran, ja radio ja päänvaivaa aiheuttanut lamppu ovat käytössä (lusikanvarsi poksautti muovilampun ulos kuvustaan.) Kiitos hirveästi!

Tämän päivän saldo on peruttu luento, yliopistokierros, neljä uutta italialaista kaveria sekä yksi taiwanilainen, vähän eilistä enemmän tietoa opiskeluista ja kursseista.

Saavuin tänne viikon myöhässä siitä, mitä minulle suositeltiin. Luulin, että joudun hyppäämään lennosta kursseille, joilla muut ovat jo aloittaneet, mutta tähän mennessä olen ollut japanilaisten ja korealaisten ryhmän mukana yhdellä kirjallisuusluennolla ja siinä se. Viime viikolla saapuneet uudet vaihtarit ovat olleet ns. vanhojen eli syksyllä saapuneiden ryhmissä. Ilmeisesti nämä ryhmät jatkavat kevääseen saakka, mutta jostain syystä minut laitetaan uuteen 1-ryhmään, jonka opiskelijat ovat vasta saapuneet tai saapumassa. Kolme edellämainituista italialaisista ja jotain hämäriä saksalaisia siellä kai tulee minun lisäkseni olemaan.

Ihmiset puhuvat täällä venäjää! Siis kansainväliset. Olen vaikuttunut. Ja ne puhuvat hyvin! Mulla on kauhea alemmuuskompleksi ensi viikosta, kun tunnit oikeesti alkaa. Oon kumminkin tuppisuuna tai sitten esitän monologin "kootut kielioppivirheeni" :P Tänään solkkasin epätoivoisena aiheesta metro että "jos meette tuonne niin ette pääse siellä sisällä niin kuin tuonne"... Eli että linjaa ei pysty vaihtamaan. Toisina päivinä taas sujuu paremmin. Mutta kyllä me suomalaistytöt vaan joudutaan väkivalloin pakottamaan suumme auki keskusteluissa sveitsiläis-ranskalaisen, espanjalaisen ja saksalais-italialaisen kanssa. Kun ei tule sellaisia luontevia hengähdystaukoja, että tässä nyt olen saanut sanottavani sanottua, vaan ei kun pitää puhua hiukkasen edellisen päälle ettei asia mene vallan ohi.

Päivän uusi sana: ложанка eli lozhanka eli pesuvati. Täällä kun on nyrkkipyykki kovassa huudossa.

Eilen yöllä ei karaoke soinut. En silti saanut unta. Tänä iltana ei maha itke tyhjyyttään (on mulla rahaa, en vaan ollu muistanu ostaa ruokaa tai syödä sitä mitä oli), ehkä siis parempi tuuri. Asuntolaa tuntemattomille: täällä on siis alakerrassa karaokebaari. Yleensä öisin saa nauttia popin helmistä. Korvatulpat auttavat vähän, tosin mulla on näemmä (kuulemma? :P) hiukan heikkolaatuiset.

Ja hei pahoittelen että mun jutut on aina tällaista sillisalaattia, mutta jos jäisin jäsentelemään fiksuja kokonaisuuksia, näitä kirjoituksia saisi odottaa maailman tappiin saakka :D

Pikapikaa

Uusi kaupunki ja uudet tuulet. Olen siis nyt Moskovassa, saavuin eilen puoliltapäivin.

Lisäsin blogiin englanninkielisen välilehden, joten sieltä voivat kielitaitoiset lukea kuvausta matkastani tänne. Kirjoitan sen toki suomeksikin, mutta nyt pitää lähteä hoitamaan asioita. Käyn koputtelemassa asuntolan päivystäjän (?) ovea josko saisin kulkuluvan asuntolaan. Sitten suuntaan yliopistolle, tuohon ehkä kymmenen minuutin kävelymatkan päähän, ja parhaani mukaan jutustelen opiskeluistani.

Eilen tapasin suomalaisen kämppikseni kautta pari muuta tänne saapunutta opiskelijaa. Espanjalainen Pablo on opiskellut venäjää ainoastaan viime syksystä asti, mutta puolan osaaminen kuulemma auttaa, joten heppu puhuu venäjää erittäin innokkaasti. Auttaahan se varmasti, mutta en silti odottaisi selostusta Siperian matkasta kertovasta kirjasta tai vihasta tilliä kohtaan. Puhuu siis hyvin venättä. Sveitsiläinen kääntäjäopiskelija Aleksandra taas puhuu myös erittäin hyvin ja on jotenkin sympaattisen tavallinen, jos ei laske puoleen selkään ulottuvia hiuksia. Hän myös kääntää venäjän lisäksi niin italiasta, saksasta kuin englannistakin, äidinkieli on ranska. Huh huh, vaikuttavaa. Jos osuisin näiden kanssa samaan ryhmään, voisin olla aika tyytyväinen.

Oma venäjäni kuulemma tulee nykyisin tsekkiläisellä korostuksella :D Puheessani on samalla tavoin avoimet vokaalit kuin tsekissä. Pablo minua tästä informoi, koska on useampaan otteeseen käynyt Prahassa oman Erasmuksensa aikana. Tsekin sanoja muutenkin pyrkii tunkemaan suusta ulos, ja samoin meinaan aloittaa keskustelun kämppiksen kanssa englanniksi. Ei ehkä tarvitse.

Mulla on asiat hyvin kun heti ekana päivänä sain hankittua puhelinliittymän ja ladattua netin. Yhteydet pelaa siis. Ainoa miinus tähän mennessä on tämän huoneen tunkkaisuus. Patterissa ei ole minkäänlaista termostaattia, joten ikkunaa pitää availla vähän väliä ettei vallan hikoilisi omassa huoneessaan. No, yleisvaikutelma on hyvä, vaikka en vielä olekaan nähnyt kuin Lubjankan metron lähellä sijaitsevan ihanan suuren kirjakaupan nimeltä Biblio-Globus ja Mu-Mu-ravintolan, jossa käytiin myös kesän reissulla. Tai käveltiinhän me sinne kirjakaupalle Kremlin muurin viertä, myönnetään.

Kielet ennen

Luin eilen vanhaa päiväkirjaani ja totesin, että olen aloittanut venäjän opiskelun heti lukion ihkaensimmäisessä jaksossa. Siitä on nyt neljä ja puoli vuotta aikaa, ja illalla mietin, että nykytilanteeni ei olisi mitenkään mahtunut silloisiin tulevaisuudenhaaveisiini, ei edes kauhukuviini. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä "isona" tekisin. Ei sillä että nyt olisi jotenkin kovasti selvemmät sävelet, mutta ainakin on yksi kohtalaisen selkokielinen maali, jota kohti olen kömpimässä.

Lukiossa oli mukava opiskella uutta kieltä: tunteja oli usein, vain yksi koulupäivä viikosta jäi venäjättömäksi, ja ryhmä oli innostunut. Toisin oli ollut yläasteella. Saksan kaksivuotinen valinnaiskurssi oli täynnään työlääntyneitä koululaisia, joita eivät olisi Roman Schatzin uudet kujeet voineet vähempää kiinnostaa. Opettajakin oli senlaatuinen persoona, että hänen avuliaasta asenteestaan huolimatta kovin moni prepositio ei ole enää mieleni listassa paikoillaan. Ehkä olisin tarvinnut autoritaarisempaa opettajaa, joka olisi vaatinut meiltä oikeasti jotain. Tämä saksanope oli vähän hassahtanut oppilaitten kaveriksi pyrkivä täti, joka pukeutui kuin kolme vuosikymmentä nuorempi. Myönnettävä on, että kylläkin aika tyylikkäästi.

Lukion venäjänopettajani opetti myös englantia. Suurimman osan englannistani opiskelin hänen kursseillaan, vaikka toinen opettaja olisi ollut rennompi. En edes sanottavammin pitänyt venäjänopettajasta, mutta jotenkin hän osui sympatiasuoneeni. Hän oli varsin jäykkä ja etäinen, arviolta kolmenkympin puolivälissä oleva polkkatukkainen, pitkä nainen. Jäykkiksen pukeutumistyyli osui usein yksiin omani kanssa, tai ainakin ajattelin, että parinkymmenen vuoden päästä haluaisin olla työssä, jossa voi käyttää kirkkaanpunaisia sukkahousuja tai oliivinvihreää mekkoa.

Abivuoden kevätjuhlapäivänä tämä Jäykkis yllätti minut perin pohjin. Osuimme samaan aikaan opettajanhuoneen ovelle, ja Jäykkis sitten kyseli jotain jatko-opintosuunnitelmistani. Minä koetin selittää jotain puolivillaista enkä yhtään enää muista, mitä sanoin, mutta lopuksi opettaja toivotti oikein sydämellisesti onnea tulevaisuuteen, halusi ottaa kuvan juhlavasta minusta ja halasi jopa. Hänen halauksensa tuntui sikäli oudolta, että oli kuin kani olisi alkanut keskustella selibaatista.