Aurinkoa ja lämpöä ja dekkareita

Punaisen lokakuun suklaatehtaan alueelta. Nykyisin siellä on gallerioita ja hip-pop-klubeja.

Herttaisen hajamielinen opettaja päästi K:n ja minut, ainoat opiskelijat, etuajassa tunniltaan. 

Opettaja: "Millainen olo teillä nyt on?" 

K: "Huono."

O: "Huomaan sen."

Olemme vihdoin oppineet, miten kysymykseen tulee vastata. Suomalaisen vaatimaton "ihan hyvä" on väärin, sillä tunnin lopussa kuuluu sanoa rehellisesti "on nälkä". Tällä kertaa K kyllä puhui totta, koska hän on allerginen jollekin ja pärskähteli vähän. 

Lähdimme hoitamaan asuntola-allergiaa (ok, en tiedä, mistä pärskintä oikeasti johtuu) Gorkin puistoon. Että siellä on jo vihreätä! Olen katsellut tätä sisäpihan puuta ja tarkkaillut kasvavien lehtien kokoa, mutta jälleen kerran kevään vihreys pääsi yllättämään. Puistossa on komeita tulppaani-istutuksia ja suihkulähteet koristavat keskusaukiota, jonka laidoilla on jäätelökärryjä ja muita kojuja. Puistoon tullessamme kaiuttimista soi haitarimusiikki ja vähältä piti, etten pistänyt tanssiksi. Istuimme mukavasti auringossa lukemassa, pari kolme tuntia siinä vierähti. Pääsin Akuninissani kuutisenkymmentä sivua eteenpäin. Lukeminen alkaa olla melko tuskatonta jo, vaikken aivan kaikkia sanoja ymmärräkään tai jaksa etsiä sanakirjasta. Luen siis venäjäksi, ellei joku jo arvannut.

Boris Akunin on kirjoittanut kunnon sarjan dekkareita Sherlock Holmesin henkeen. Nuori moskovalainen etsivä Erast Fandorin aloittaa uransa kirjassa nimeltä Azazel', jota nyt luen (suomennettu nimellä Asaselin salaliitto), ja joka sijoittuu vuoteen 1876. Puhelin on uutuuskeksintö ja matka Lontoosta Pietariin kestää junalla kuusi päivää. Kirjoja on sarjassa kolmetoista ja niistä viisi on tähän mennessä suomennettu.

Muita asioita: eilen jäin lukitun oven taakse, tällä kertaa ulkopuolelle. Heh hee. Olin ollut luennolla poikkeuksellisesti mukanani vain muistiinpanovälineet. Lähtiessäni ehdin ajatella, että mitäs jos K lähtee jonnekin, mutta en edes sanonut ääneen, ettei minulla ole avainta. Sitten kun palasin, sain koputella niin kauan kuin halusin, mutta myös korealainen kämppis oli jossain.

Käväisin koputtelemassa neloskerroksessa A:n ovelle, ei vastausta. Menin hetkeksi istumaan keittiöön, "opiskelemaan", koska ei ollut muutakaan tekemistä ja muistiinpanot olivat joka tapauksessa siinä käsillä, mutta ei siitä mitään tullut, kun särki päätä. Kun siivoojatäti alkoi kolistella jossain kulman takana, lähdin kysymään neuvoa alakerran vartijalta. Siellä oli tietysti kirves-Valeri vuorossa. Hän onneksi ymmärsi nopeasti ongelmani ja kesken selitykseni laukaisi: "228." 

Kyseisessä huoneessa vietti lounastaukoaan asuntolan nachalnik eli johtaja tai hänen sijaisensa, en tiedä, mutta avainta ei ollut. Juuri eilen oli nimittäin käynnissä jonkin sortin tarkastus, ja kaikki vitoskerroksen ylimääräiset avaimet olivat tarkastajalla. Mihin hän niitä tarvitsi, sitä en tiedä, koska meidän huoneeseemme hän ei ainakaan tullut sisään, mutta yhtä kaikki, nachalnikilla ei avainta ollut. 

Ratkaisu saapui K:n hahmossa. Koputin uudestaan A:n ovelle, ja hän onneksi tuli avaamaan, vaikka kärsikin ruokamyrkytyksestä (damn you, golden arches!). Sain käyttää puhelun verran hänen puhelintaan ja vartin ajan hänen nurkkasohvaansa, ja sitten apuun hälyttämäni K palasikin jo puistosta. Reilun tunnin seikkailin ympäri asuntolaa :P

Hyötyliikuntaa

Voitonpuiston suihkulähteet

Tänään sekä päivä että ilta olivat voittoisia! Päivällä kävimme tosiaan Voitonpuistossa kävelemässä, sieltä kuvat. Aurinko paistoi, koska uhkaavat pilvet ajettiin pois mahtavan valtion mahtavin kemikaalein. En halua ajatella, mitä ilmassa sadepisaroiden sijaan liikkui. Jotain kallista käsittääkseni ja jälkeenpäin luin, ettei ilmaa ollut tarvinnut nätintää keinotekoisesti. Hyvä se.

Oli hieno tänään katsoa, kuinka vanhoja, paljon nähneitä, työnsä tehneitä ihmisiä kunnioitetaan ja muistetaan. Harmi vaan, että voitonpäiviä on vuodessa vain yksi, ja usein eläkeläisillä eläke hädin tuskin riittää elämiseen. Tässä lyhyen yliopistomatkankin varrella on useampi mummo kerjäämässä tai myymässä sukkia, kuivattuja sieniä tai tohveleita. Moskovassa kuukauden elämiseen arvioitu minimisumma on jossain 8500 ruplan (noin 212 euroa) tienoilla, kun taas keskieläke tässä kaupungissa on 7500 ruplaa (noin 187 euroa). Viidenkymmenen ruplan tulppaanipuketteja saa tätä erotusta varten myydä aika monta.

Puistossa oli yhtään valehtelematta väkeä kuin pipoa.

Voitonpuistossa istuskelimme pikkupiknikillä ja katselimme ihmisiä, kukkia, neuvostosuikkia ja leijoja. Jouduin melkein pienen sotilasosaston tallomaksi, kun en huomannut heidän marssivan juuri takaani. Onneksi K oli skarppina ja vetäisi hihasta. Mitähän ne olisivat tehneet, ellen olisi ehtinyt väistää?

Olen muuten vieläkin innoissani Suomen voitosta. En yleensä niin hirveästi katso urheilua, mutta tämä peli oli erityinen. Katsoimme sen venäläisten keskellä baarissa, meitä oli neljä (blondia) suomalaista ja kaksi venäläistä, joilla suomenliput poskissa. Myöhemmin epälukuinen määrä espanjalaisia saapui paikalle. 

No mutta, Valeri Gergijevhän se siellä! Hän johti sinfoniaorkesteria Voitonpuistoon rakennetulla lavalla.

Mitään vinoja katseita kummempaa emme joutuneet vastaanottamaan, vaikka hihkuimme valko- eikä punapaitojen maaleja, en kyllä muuta odottanutkaan. Kun aplodeerasimme Suomen toista maalia, viereisestä pöydästä joku venäläismies rupesi peesissä myös taputtamaan. Tajusi sitten heti perään, että nyt ei tainnut ihan olla oikea joukkue. Hehe.

Pelin jälkeen evotimme ja pyöriskelimme metroasemalla.Olimme matkalla katsomaan ilotulitusta, ja ensin piti tavata yksi ystävä, mutta hän olikin jo mennyt eteenpäin, ja toinen oli vasta tulossa, vai oliko mennyt jo omia menojaan hänkin, en tähänkään mennessä tiedä, mutta pääasia on, että saavutimme määränpäämme Varpusvuoret kohtuullisessa järjestyksessä ja huolsimme toisemme ulos metrosta.

Veteraaneilla kunniamerkit kilisivät rinnassa. Ihmiset onnittelivat, kiittivät uroteoista ja antoivat heille kukkia, pääasiassa punaisia neilikoita. Kuvassa vasemmalla pariskunnan poika tai vävy kantaa loppuja kukkia.

Tämä kumaraselkäinen rouva oli alkuiltapäivästä jo niin väsynyt, ettei ollenkaan huomannut näitä kukkienantajia.

Metrosta ulos tullessa olikin edessä aikamoinen ihmisjoukko. Jälkeenpäin katsoen toimimme hiukan typerästi kuten kaikki muutkin sokeat lampaat, ja lähdimme kiipeämään jyrkkää mäenrinnettä, koska kaikki muutkin. No, kukaan ei kaatunut vaikka joukkomme hajosikin. Itselläni oli loppujen lopuksi erittäin hyvä näköalapaikka (äiti älä lue seuraavaa:) jyrkän rinteen reunamalla. Pidin kovasti kiinni, ei ollut vaaraa pudota. Seisoimme tiukassa rykelmässä tuntemattomien kanssa, kaikilla niskat kenossa ja nokka kohti taivasta. Ilotulitus oli hieno! Se kesti varmaan vartin, ainakin jos minun ajantajuuni on mitään luottamista, ja useinkaan ei ole. Näin myös Voitonpuistosta sekä jostain pohjoisempaa kohoavia pamauksia. Kerrassaan ihana ilta.

Kukitettuja kiviä on yksi jokaiselle toisen maailmansodan vuodelle.

Näin loppuun pieni vinkki: kannattaa opiskella venäjää, sen avulla tutustuu mielenkiintoisiin (niin venäläisiin kuin muunkinmaalaisiin) ihmisiin! Plus mulla on luotettavasta lähteestä tieto, että Suomesta ja suomesta kiinnostuneet ihmiset ovat kilttejä. Tähänastisen perusteella olen samaa mieltä.

sldkjfsdf

Näin tässä käy, kun on liikaa hauskaa tekemistä ja paljon menemistä: aamutee jää pöydälle jäähtymään ja tiskit itkemään harjan perään. No, luonnollisesti olen kovin iloinen, että näkemistä riittää. Viikoissa vaan on kovin vähän päiviä, ja kun kämppis K alkaa jo huolehtia kotiinlähtönsä lähenemisestä, itsellänikin alkaa pohjoiseen vievien raiteiden kalke kuulua korvissa.

Viime kirjoituksesta on näemmä viikko, ja kaikenlaista on ehtinyt tapahtua. Tiistaina palelimme K:n kanssa vesisateessa Tverskajalla. Tarkoitus oli tuijottaa voitonpäivän paraatia varten harjoittelevia sotakonehirvityksiä, mutta saamamme informaatio oli heikkolaatuista, sillä harjoitus alkoi vasta kymmeneltä illalla. Me olimme siihen mennessä seisoskelleet jo useamman tunnin (toki välillä käytiin sieniblineillä Ohotnij rjadin kauppakeskuksessa), joten suuntasimme kotiin. Kivoja kuvia toki saatiin, ja nähtiinhän me pari tankkia ja ohjuksia niiden kyydissä (tuntui oudolta, oli kuin olisi dokumenttielokuvaan astunut). Niitä löysäryhtisiä pikkusotilaita oli taas katujen varsilla passissa. Heillä oli hyvät sadeviitat.

Jonain toisena päivänä, olisiko ollut torstai, sitten lähdettiin "vähän kävelemään", kun oli niin kaunis ilma. Päädyimme tekemään useamman kilometrin lenkin Kremlin ympäri. Osuimme sopivasti toisten harjoitusten aikaan Moskva-joen rantakadulle, ja siinä kävellessä meidän ohitse ajoi muutama kymmenen bussillista nuoria sotapoikia. Osa kovasti vilkutteli. 

Busseissa lukee aiheeseen sopivasti "deti", eli lapsia.

Eilenkin oli mukava päivä, kävimme syömässä kera Moskova-lomaa viettävien sveitsiläistyttöjen, A:n kavereiden. He ovat herttaisia. Tänään olimme Lumieren veljesten valokuvamuseossa Moskva-joen saaren nokassa. Siellä on 90-luvun valokuvia, tunnistin jopa muutaman näyttelijän, ja toki poliitikkoja. 

Konseptualistien taistelu. Lev Rubinshtein ja Dmitri Prigov. 1990-luvun alku. Kuva: V. Cherkashin.

Itse suuntasin hyvässä seurassa vielä Bulgakovin kotimuseoon, jossa "sisäänpääsy on ilmainen ja ulospääsy maksuton". Hihi. Kahvilan puolella tunnelma oli jälleen kuin elokuvasta: vuosikymmenien takaiseen sotilaspukuun pukeutunut viiksekäs herrasmies soitti kitaraa ja lauloi vanhoja iskelmiä kahvilan asiakkaiden kanssa. "Тёмная ночь..." 

Sumuinen herrasmies. Sori kun kiusaan huonoilla kuvilla.

Vappu moskovalaisittain osa 2: vappumarssi

Jos vappuaatto sujui auringosta ja ystävien seurasta nautiskellessa, niin vappupäivänäkin oli ystävien suhteen ihanaa. Se aurinko kävi pilkahtamassa yhdeltä. Täytti sääennustuksen lupauksen ja vetäytyi takaisin pilveen. No, sentään ei tullut rakeita :)

Menimme K:n ja ruotsalaisen A:n kanssa katsomaan kommunistien vappumarssia. En ole koskaan nähnyt niin paljon punalippuja ja tuntenut oloani niin ulkopuoliseksi. Leninin patsaat nyt ovat jo tuttuja, mutta kun juhlaväellä oli Stalinia kehuvia lippuja... Niitä oli vain muutama, mutta silti.

Marssi alkoi yhdentoista maissa Oktjabrskaja-aukiolta ja päättyi ehkä puolitoista tuntia myöhemmin Vallankumouksen aukiolle Bolshoi-teatterin eteen. Matkalle mahtui niin hyväntuulisia mummeleita kuin löysäryhtisiä pikkupoikapoliiseja.

Mitä hätäapujoukkoja mahtoivatkaan olla nämä pulipäiset pojat, joilla marssin reitti oli reunustettu, sitä en tiedä, mutta he seisoivat hiljaa paikoillaan koko parituntisen. Kuvan poika oli ainoa, joka jopa kiinnitti huomiota hänelle juttelemaan tulleeseen vanhukseen - yleensä nämä keskenkasvuiset vartijat tuijottivat tyhjyyteen kuten hommaan kuuluu.

Marssin päätteeksi Kommunistisen puolueen puheenjohtaja Gennadi Zjuganov piti palopuheen, jossa vaadittiin Yhtenäisen Venäjän päihittämistä, tyrmättiin koulu-uudistus ja verrattiin Venäjällä valmistettujen traktoreiden määrää Valko-Venäjän vastaavaan. Jälkimmäinen on suoriutunut paremmin, kuulimme, kuinka Valko-Venäjä vie traktoreitaan kaikkiin maailman maihin. Puheen positiivisia kohtia olivat maininnat Venäjän saavutuksista: ensimmäinen ihminen avaruudessa ja kansainvälisesti palkitut Volga-autot. Harmi, että molemmista on ehtinyt kulua jo aika kauan. Näkisin mielelläni, että tällä kansalla olisi ylpeydenaiheita myös lähempänä nykypäivää.

Illemmalla suuntasimme pienimuotoiseen illanviettoon A:n luokse. Siellä keskustelimme muun muassa Sverigedemokraateista (sikäläiset persut, joiden kanssa kukaan ei halua olla samaa mieltä), venäjän kieliopin vaikeuksista ja suomalaisesta metallimusiikista. Minä ja K testasimme ruotsintaitoamme kahden länsinaapurin juttuja kuuntelemalla, mutta täytyy sanoa, että vaikka ymmärsin heitä ihan kohtuullisesti, puheen tuottaminen ei sujunutkaan ihan noin vain. Sekaan tuli venäjänkielisiä sanoja, ja niin muuten tuli välillä englanninkin sekaan. Hämmentävää.

Ilta päättyi aivan mahtavasti! Menimme Masterskaja-nimiseen baariin ja sen parituntisen aikana, jonka siellä vietimme, en istunut kertaakaan alas. Tanssilattialla oli huikea meno, välillä tuli tanssittua puoliksi tuntemattomienkin porukassa. Siitä tietää tanssineensa, kun yläselkää aristaa seuraavana päivänä.

Kansantaksin kuskit yrittivät huijata viisikymppiä (noin euron) sekä mennessä  että tullessa mutta kyllä sitä nyt pari minuuttia aiemmin sovitun hinnan muistaa. Vajaan kymmenen minuutin matka taisi olla kumpaankin suuntaan 200 ruplaa (noin neljä euroa).

Kävelen kohta vaikka Puolaan

Lähellä metro Teatralnajaa, maanantailta

Hei vaan, täällä on yksi väsynyt tyttö, joka on kävellyt koko päivän ympäri Moskovaa. Tapasin tänään filippiiniläisen tytön ja siperialaisen pojan, ja heidän kanssaan vietin mukavan parituntisen Tagankan paikkeilla. Kun käväisimme luostarialueella, minusta tuntui outolta ilman huivia. Luostarin jokaiseen kirkkoon ja kappelille ja jokaisen ulkona olevan ikonin eteen oli monikymmenmetriset jonot. Ihmiset toivat kukkia ja rukoilivat ikonien edessä. Olettaisin tavan liittyvän pääsiäiseen, mutta selkeää selitystä en saanut, sillä Siperiasta saapunut venäläisvahvistuksemme ei ole kovin uskonnollisesti kasvatettu.

Sosiologian luennolla opettaja jaksaa toistaa, miten Venäjällä on uskonnollisia nuoria enemmän kuin länsimaissa. En ilmeisesti ole onnistunut tapaamaan heitä, sillä olen kuullut venäläisten lähinnä luokittelevan itsensä ateistiksi tai agnostikoksi. Heidän vanhempansa kyllä saattavat olla uskonnollisia ja uskovia, ja erityisesti isovanhemmat.

Sää oli tänäänkin aivan upea, aurinko paistoi ja linnut sirkuttivat. Myös pöly lentää, mutta räpyttelemällä olen selvinnyt. Onneksi ei ole allergioita.

Ai niin, tänään pestiin ikkunat. Puolenpäivän maissa siivoojatäti tuli koputtelemaan oveen. Hän oli hiukan pettynyt, kun emme olleet tajunneet itse pestä ikkunoitamme (ilmeisesti oli tullut kielimuuri vastaan), mutta pesaisi ne sitten nopeasti ja tehokkaasti, kuivausvälineenä oli kokoon puristettu ehkä sanomalehti, ehkä ammattisalaisuusriepu. Kämppis K pitkänä tyttönä hoiteli ikkunoiden yläreunat, ja sai tädiltä kovasti kehuja.

Tsoin seinä

Jos Prahassa oli Lennonin muuri, täällä Moskovassa on Kino-yhtyeen laulajan Viktor Tsoin seinä. Se on vanhan Arbatin yhdellä sivukadulla, ja sen lähistöllä oli kolme-neljä käheä-äänistä trubaduuria laulamassa Kinoa kitaroineen. Nahkatakkisilla herrasmiehillä musiikkiura taitaa jo olla takanapäin.

Presidentti ja vaimonsa [sic] tai red alert - kielioppia!

Tänään olen energinen. Aamun lievän lumentuprutuksen jälkeen paistaa jopa aurinko! Se jos mikä antaa virtaa. Eilen tunnin aikana tuli seitsemän kertaa lunta, paistoi kaksi kertaa aurinko ja rähmi kertaalleen räntää. Seikkailullinen sää oli.

Tähän päivään saan poweria myös siitä, että takana on hurjasti inspiroivia luentoja. Oli esimerkiksi käännöstunti, jolla yritin saada selitettyä, millaisissa tilanteissa sanotaan "ministeri ja hänen vaimonsa" ja missä voi käyttää vain "ministeri ja vaimonsa". Yritin saada rakennetuksi lauseen, jossa Bushia menee tapaamaan ministeri ja hänen vaimonsa, ja lopputuloksena kuulijalla herää epäilyksiä siitä, kenen vaimo itse asiassa on kyseessä, mutta en tunnilla onnistunut. Joka tapauksessa toimimaton ja kerta kaikkiaan hirveä on se tapa, jota lukiessa selkäpiitä karmii kuin vetäisi omia, repaleisia kynsiään pitkin liitutaulua: "ministeri ja vaimonsa vierailivat Valkoisessa talossa". Au au.

Pahoittelen kaapissa piilottelevan ammattiylpeyteni puolesta, mutta nyt en kyennyt kaivamaan kielioppikirjoja esiin (vaikka Iso suomen kielioppikin on jo pitemmän aikaa sijainnut kirjahyllyn lisäksi myös netissä, jei!), vaan muistelen historiallisten luentojen hämärästä, että persoonapronomitonta versiota voisi käyttää silloin, kun viitataan johonkin muuhun kuin lauseen subjektiin.

Eli tähän tapaan: "Bush kutsui ministerin ja hänen vaimonsa Valkoiseen taloon." Puhutaan ministerin vaimosta.

Sitten taas: "Bush kutsui ministerin ja vaimonsa Valkoiseen taloon." Sisälukutaito kertoo, että Bushilla on kovin virallinen komento vaimonsa suhteen tässä.

Karkeasti ottaen tämä jälkimmäinen ehkä vastaisi venäjän "Буш звал министра и свою жену"? Miksen voinut älytä näitä esimerkkejä siellä tunnilla?! Oon siellä joka toisen kysymyksen kohdalla kuin kala kuivalla maalla. Ei mulla ole niin hyvää osaamista suomen kieliopista, vastaan fiilispohjaisen kielitajuni perusteella ja hämmennyn tarkoista kysymyksistä. Kuten vaikka onko sanoilla mukaan ja mukaisesti jotain eroa, kun puhutaan sopimuksesta, jonka mukaan/mukaisesti jotain tehdään. Ei minusta. Ainakaan tässä tapauksessa.

No nyt täytyy tunnustaa, että vilkaisin kuitenkin sitä kielioppia. Uteliaisuus tappoi kissan. Yllätyin kyllä siitä, mitä löysin.

Luennolla yksi Suomessa ollut venäläinen opiskelija nimittäin kertoi, että joku Joensuun opettaja oli kehottanut ilmeisesti kirjakielessä käyttämään ilmaisua "minun perhe", koska jos tähän lisää possessiivisuffiksin (perheeni), se tarkoittaa perheen omistamista, mikä ei ole totta. Tamperelainen opettaja oli kohotellut tälle ehdotukselle kulmiaan, ja minä perässä. Mutta mitä Viskin (sen kieliopin) sivuilla näenkään:

Toiseksi possessiivisuffiksi voi puuttua lähinnä monikon 1., harvemmin 2. persoonan pronominin sisältävistä vakiintuneista ilmauksista, joiden substantiivi ilmaisee mm. perheenjäsentä, yhteisöä tai asuinpaikkaa: meidän äiti, meidän perhe, teidän kunta (c).

Jassoo. Ehkä minusta ei ole auktoriteettina kilpailemaan tämän kanssa. Tosin noista opiskelijan esittämistä omistamisperusteluista en niinkään perusta, ovat ehkä saaneet damagea matkan varrella.

Jätän kielioppipohdinnat tältä illalta tähän. Riennän neloskerroksen keittiöön, missä minua ja A:ta kielletään osallistumasta ruoanlaittoon. P tekee paellaa, johon tarvitaan kilo perunoita, ja K laittaa salaattia. Sitten syödään.

Bulgakovin nurkilla

Keskiviikkona oli vain neljä astetta pakkasta ja, kuten ulos päästyämme havaitsimme, aurinkokin lämmitti. Ihanaa, ei tarvitse enää miettiä, miten päin olisi, kun tuuli puree ihoa joka puolelta! Juhlistimme tätä ihanaa päivää (no, ihana se oli sen jälkeen kun lukkojupakka selvisi) lähtemällä vähän ulkoilemaan.

Ensimmäiseksi kuitenkin kävimme metron kassalla, ja minä sain metrokorttini! Jes. Sitten suuntasimme Tverskajan metroasemalle, josta putkahdimme Pushkinin patsaan juurella ulkoilmoihin.

Äm niin kuin metro

Meillä oli päämääränä Patriarkan lammet (Патриаршие пруды). Niistä maisemista Bulgakov aloittaa tarinansa kirjassaan Saatana saapuu Moskovaan. Nimisuomennos on aika erilainen kuin alkuperäinen nimi Master i Margarita. Yksi selitys käsittääkseni on, että suomalainen yleisö ei tunnistaisi nimestä Faustin tarinaa, josta Bulgakovin päähenkilön rakastetun Margaritan nimi on poimittu. No jaa. Itse en olisi osannut yhdistää, mutta kirjaa lukiessa viittaus oli kyllä aika selvä, siellähän seikkailee itse paholainen ja tekee apureineen kaikenlaisia kepposia. Edellinen oli kyllä aika laimeasti sanottu, mutta menköön. Itse ainakin nauroin ääneen sitä lukiessani, ja jokunen kyynelkin saattoi tirahtaa. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Yksi lautailukuvien helmistä

Patriarkan lammet ovat oikeastaan yksi melko neliskanttinen lampi, näin talvella jäässä, ja sen ympärillä olevat puistokaistaleet. Lampi on muodostunut, kun patriarkka Iov (Jov?) kuivatti paikalla olleen suon. Bulgakov valitsi mielenkiintoisen paikan romaaninsa alkukohtaukselle, sillä alueella on myös todellisuudessa jotensakin yliluonnollinen karma. Ei riitä se, että puiston reunassa risteävillä kaduilla tapahtuva onnettomuus saa romaanihahmo Wolandin ennustamaan kuolemaa ja kaaosta Moskovaan. Pääsyy suon kuivaamiseen joskus 1500-luvulla oli se, että siellä kummitteli. Näin ainakin jos uskomme opaskirjaani The rough guide to Moscow, ja miksi emme uskoisi.

Noin sadat lastenvaunut, oikealla se lampi, yllätys

 Rough guide tosin myös uskotteli, että lammilla olisi meneillään maanrakennustyöt, koska Moskovan pormestari haluaa sinne patsaita Bulgakovin kirjan tapahtumista. Esimerkiksi pylväiden päällä (?) kävelevä Jeesus tai kamiina, jonka ympärillä kirjan pahat henget kertovat hirvittävistä elämistään. Molemmat kuuluvat kyllä tarinaan, mutta niistä ei näkynyt merkkiäkään, vaan eläinsatujen kirjoittaja Krylovin patsas istuskelee edelleen rauhassa lehmusten keskellä. Mene tiedä, mutta luulinpa Pietari Suuren karmean laivapatsaankin olleen häätöuhan alla jo pitkään, ja silti se pönöttää keskellä Moskva-jokea.

Kohtaus Krylovin sadusta Kana ja kukko. Lukko myöhempi lisäys.

Ivan Krylov kirjoitti faabeleita eli opettavaisia eläinsatuja. Puistossa on useitakin patsaita hänen saduistaan, tässä edustavat Kana ja kukko (Кукушка и петух). Linkissä venäjänkielinen runo/satu. Kukko ja kana kehuvat toistensa laulua, kuinka se on kummallakin niin käsittämättömän, ylimaallisen kaunista, niin herkkää ja puhdasta. Paikalle sattuu varpunen, joka kysäisee, miten toiset kehtaavatkin ylistää moista rääkymistä, eihän siinä ole yhtään säveltä. Krylov vastaa, että siksi juuri kehuu kukko kanaa, kun kanakin kehuu kukkoa, ja päinvastoin.

Hyväntuulinen heppu tallentui muistikortilleni

Lammilla oli paljon ihmisiä käveleskelemässä. Penkeilläkin saattoi istua, paistoihan aurinko tänä toisena kevätpäivänä jo varsin lämpimästi, ja penkit oli suojattu valkoisin peittein. K mainitsi ensimmäisenä, että puistossa oli mielenkiintoinen tunnelma. Tajusin saman. Ihmiset istuivat rauhassa tai tuijottelivat aurinkoiselle jäälle, juttelivat vaitonaisesti. Hiukan hölmösti huomasin, että täällä todella on yleensä ihmisten vauhti aika kova. Vasta nyt, kun se pysähtyi miltei kokonaan, ehdin ymmärtää.

Puistossa oli rauhaisa kävellä ja ottaa kuvia patsaista. Tuli sellainen olo, että kaikilla on hyvä, tyyni mieli. Sellainen maailmaa halaava sinisilmäinen olo.

Yksi hampaista.

Puiston jälkeen menimme teelle, kahville ja piirakalle. Minä söin sienikulebjakaa, oli erittäin hyvää. Sitten ihmettelimme kuvassa näkyvää yksilöä seitsemästä sisaruksesta, ohitimme Tsaikovskin konserttitalon ja tulimme kotiin. Illalliseksi pelmenejä smetanalla, mums.

Linkkivinkkien viidakko

Surffailin Suomen Moskovan-suurlähetystön sivuilla, koska muistin, että mähän äänestän täällä. Täällä voi äänestää ennakkoon 6.-9.4., silloin sitten näen sisältäpäin Suomen suurlähetystön hienon funkisrakennuksen, Finski Domin, kuten aikanaan siellä työskennelleet USA:n suurlähetystön työntekijät sitä olivat kutsuneet. He siis olivat siellä siksi että vuokrasivat tiloja.

Olen sikäli tyytyväinen, että opiskelen Moskovassa enkä jossain pienemmässä paikassa, sillä muita äänestyspaikkoja ovat Pietarin pääkonsulaatti sekä Petroskoin ja Murmanskin toimipisteet. Ei tarvitse liittyä nukkuvien puolueeseen.

Suurlähetystön sivuilta päädyin FinPron ja Tverin oblastin (venäjäksi, ei ne kaikkein pahimman näköiset) sivujen kautta kieliharjoitteluni yliopiston sivuille, ja mitäs sieltä löytyi! Meidän ns. vuosikurssi on ollut kaikkein suurin Tverin valtionyliopiston ulkomaalaisille venäjänopiskelijoille järjestämistä kursseista. Hoh, sekava lause, mutta silloin oli enemmän ihmisiä kerralla kuin koskaan ennen. Jotain vähän päälle sata, ja siltä kyllä tuntuikin, kun luentoja taisi olla kahdessa vuorossa jossain vaiheessa.

Edellisen tekstin Lena muuten ei ole varsinaisesti suurlähetystössä töissä, vaan juuri FinProssa. Se on suomalaisten ja venäläisten yritysten yhteistyötä edistävä organisaatio. FinPro voi auttaa venäläisen yhteistyökumppanin löytämisessä tai vaikka edustuston perustamisessa. FinPro on käsittääkseni verotuksellisesti suurlähetystön osa mutta toimii omissa tiloissaan. Heillä on sekä venäläisiä että suomalaisia työntekijöitä, viidestä kymmeneen kumpiakin. Eilen, miestenpäivänä, oli töissä lähinnä suomalaisia, koska oli venäläinen juhlapäivä. Venäläiset ovat töissä sitten suomalaisina juhlapäivinä.

Moskova-luutapallo-ottelusta vielä Wikipedia linkki tässä.

Muuta surffailuani oli sitten sääasiat. Olemme kavereiden kanssa valitelleet pakkasta, kun se on kiristellyt meille hampaitaan. Tiedän, että Suomessakin on kylmä, eikä täällä päästä niihin lukemiin. Kuitenkin kylmyys täällä pääsi yllättämään minut... Pakko tunnustaa. Mutta lämmintä vaatetta on kyllä.

Löysin sääsivustolta pienen jutun helmikuun säästä: klik. Siellä kerrotaan (jälleen venäjäksi), kuinka helmikuun keskilämpötila oli -7,5 asteen sijaan peräti -16,4! Perjantaina 18.2. oli kauden absoluuttinen lämpötilaminimi -26,4 astetta. Artikkeli ei kerro, mitattiinko minimi päivällä vai yöllä (todennäköisesti yöllä), mutta juuri tuona päivänä taisimme olla Park iskusstvossa, ja palella jälleen kerran kuin jääkauden viimeiset oravat.

Kuukauden kolmanneksen lämpötilamaksimi oli myös epätavallisen alhainen: 11. helmikuuta vain -10 astetta. Keskilämpötilojen mukaan olisimme siis voineet yhtä hyvin asua Komin tasavallan Pečorassa. Karttakuva kaapattu hienosti Google Mapsista.

Kuvan saa klikkaamalla isommaksi. Punaiset rinkulat vasemmalta oikealle: Tampere, Moskova, Pečora.

Lumitilanne oli korkeimmillaan ystävänpäivänä: 56 cm. Kaupungissa sitä ei tietenkään oikein näe. Tai juu, puistossa oli komeat kinokset.

Nyt jälleen Punaista toria katsastamaan.