Pääsin pääsiäisenä rajan yli

Me lähdettiin Moskovaan! Istuskelemme nyt S perheen luona Moskovan laitamilla, melkein metrolinjan päässä. Yksi kaveri soittelee kitaraa, toiset suunnittelevat nettisivuprojektia ja viimeinen lintsaa koulusta. Minun oli pakko päästä nettiin tarkistamaan koulujuttuja, siksi päädyin tännekin.

Tulimme Tolstoi-junalla. K nousi sen kyytiin jo Hgissä, minä ja toveri J paria asemaa myöhemmin Kouvolassa. Junaa odotellessamme saatoimme käydä ravitsemassa itseämme laadukkassa suomalaisessa pikaruokaravintolassa, koska sillä välin asemalla tavaroitamme vahti sattumalta samalla junalla matkustava J:n kurssitoveri. Kaupunki ei tullut tutuksi, mutta olenpa nyt ainakin käynyt asemarakennuksen ulkopuolella.

Juna tärisi kuten ennenkin. Olimme hereillä vielä puoli kahdelta Pietarin pysähdyksen aikaan, ja ihmettelimme kuulutuksia. Tolstoi-junaan otetaan käsittääkseni vain kansainvälisiä matkustajia, mutta asemalla kuulutettiin moneen kertaan "Hyvät matkustajat, nousu junaan Helsinki-Moskova jatkuu". No, emme saaneet neljättä hyttitoveria.

Moskovassa meitä oltiin vastassa asemalla, S ja G. Asemalla sitten pyöriskelimme liki tunnin. Oli tarkoituksena ostaa paluulippu. Pyöriskelimme ympäriinsä: tavallinen kansainvälinen kassa oli kiinni. Jonotimme toiselle. Väärä kassa. Saimme ohjeet. Löysimme toisen salin. Jonotimme. Oikea kassa, mutta kortti ei käy. Automaatille. Kokeilin kahta, mutta kummastakaan ei saanut rahaa. Onneksi yhdeltä meistä löytyi sen verran irtainta taskunpohjalta että ei tarvinnut lähteä kauemmas automaattia etsimään, ja saimme liput. Porukan minun puolikkaani lähtee kotia kohti pääsiäissunnuntaina. 

Hmm, pitänee paastota toinen pääsiäispäivä, ellei jokin kauppa ole pyhästä huolimatta auki...

No, Moskova. Suomen takatalvesta ei pääse eroon itärajan tällä puolellakaan. On kuin täällä olisi jopa enemmän lunta kuin Pirkanmaalla viimeisimmän ihastuttavan pikku pyryn jälkeen. Nyt puoliltapäivin taivas tosin näyttää selkenevän.

Kohta lähdemme kahvilaan, jossa maksetaan käytetystä ajasta, ei teestä ynnä muusta suuhunpantavasta. Kavereita näkyilemään!

Pitkiä pellavia! С праздником, все женщины!

Kokeilin kynsiäni videon tekemisessä. Tuosta ylhäältä kun painatte playta, niin näette, miten Moskovassa juhlittiin sunnuntai-iltana laskiaista. Tietenkään en älynnyt ottaa videokuvaa Radoves'-ryhmän esityksen ensimmäisestä kappaleesta. Se oli suoraäänistä, kiertelemätöntä kansanlaulantaa, joka onnistui soittelemaan jotain kieliä minunkin sisälläni. Tyypillistä, että se mielestäni paras osa jäi pelkän kuvailun varaan. Lopun kappaleessa Edita Pjeha laulaa valkoisesta illasta. Kuvat ovat minun ottamiani, ja niissä esiintyvät erilaiset laskiais- eli maslenitsanuket. Чучело (čučelo), olkinukke, tai kostroma, on tämän nuken nimi.

Tässä vaiheessa ihmettelen, miten meitä täällä maailmassa johdatetaan. Olin nimittäin viikonloppuna ystävien kanssa pienellä kiertomatkalla, jonka viimeinen etappi ennen Moskovaan paluuta oli nimenomaan Kostroman kaupunki. Wikipedia tietää kertoa, että kaupunki kuten myös samanniminen joki on nuken tavoin todennäköisesti nimetty kokkoa tarkoittavan sanan kost'or (костёр) mukaan.

No, ilman sen kummempia aasinsiltoja matkaselostukseen. Lähdimme perjantaina klo 11.40 liikkeelle, ja olimme junassa kello 14. Junaan pääsyä edelsi puolisentoista tuntia harhailua ja epätietoisuutta, koska netistä ei ollut löytynyt kunnon aikataulutietoja, saati lipunhintoja, ja asemalla palloilu alkoi ottaa päähän. Pääsimme kuitenkin junaan ja minä pupelsin eväitäni ettei nälänhätä uhkaisi matkatunnelmaa. Seuraavassa kuvakertomus matkastamme.

Junamatka Moskovasta Rostov Velikiin kesti kolmisen tuntia

Aina ajoissa!

Rostov Veliki

Rostov Velikin korallinväristä Kremliä

Vuonna 1977 rakennettu hotelli Volga on sisustettu ainoastaan kertaalleen, ja maulla

Turkompleks Volga

Tuolla me oltiin! Kostroman linja-autoasema

Piilotin matkakuvauksen katkon taakse: paina alta sinistä sanaa.

Maalaamatonta puuta ja venäläistä poppista

No kai mä nyt kirjotan sitten kunnolla tuosta matkastani. Näissä kolmessa päivässä, jotka olen ehtinyt täällä Moskovassa viettää, on tosin ehtinyt jotenkin kulua enemmän kuin 72 tuntia, siitä olen ihan varma, ja siksi tuntuu hassulta palata kaukaiseen aikaan parin päivän taakse.

Varoitan heti alkuun: tämä on maratonipostaus, koska olen väsynyt ja käytän turhan paljon sanoja.

Tiedotus perheelle: en tulekaan ihan heti käymään kotona, koska saan monikertaviisumin vasta huhtikuussa. Tyhmääääää. :( Jää J sun vanhat väliin ja kaikkea.

---

Sen verran eroa on Prahan elämään, että kuvia olen ehtinyt ottaa vain kaksi, mutta samaa taas on se, että kämppiksen kanssa tuntuu käyneen hyvä tuuri. Tänäänkin kahviteltiin hauskassa paikassa Chistie Prudyn lähellä useampi tunti. Siksi koputankin puuta, koska nyt vaikuttaa siltä, kuin olisimme tunteneet tämän suomalaisen journalismiopiskelijan kanssa jo jotenkin pitemmän aikaa. Toivon, ettei mitään ongelmia tulekaan.

GUM-tavaratalo iltaloistossaan

Jospa siirrymme asiaan. Seuraa sekava sepustus viime lauantai-maanantailta, pysähdyksiä olivat Tampere, Helsinki, Pietari sekä lopulta Moskova.

Minulla oli suunnitelmana tulla turvallisesti ja jännityksettömästi Tolstoi-junalla Moskovaan. Olin hyvissä ajoin Helsingissä ja istuskelin tyytyväisenä ystävän kanssa kahvilla (oli muuten mahdottoman ihana nähdä!) ja hykertelin itsekseni, kuinka aion mennä ajoissa rautatieasemalle että ehdin raahata matkatavarani (rinkka ja pieni matkalaukku sekä etureppu, koska luovutin kunnianhimoisen "ainoastaan kaksi roudattavaa kappaletta" -periaatteeni suhteen heti matkani ekalla etapilla, eli Tampereella) ylös Helsingin rautatieaseman tavarasäilytyksestä. Sivuhuomautus: siellä säilön käytävällä muuten istui noin seitsenpäinen viroa puhuvien nuorten miesten porukka, joka käytteli yhtä miniläppäriä ja hörppi olutta.

Lippu poltteli taskussa, kun kuudelta talsimme ystävän kanssa laiturille. Vaan kappas, ei ollutkaan taululla Moskovaan menevää junaa. Ystävä tarjoutui kysymään. Minä jäin hölmönä laiturille töröttämään. Ilmeni, että ei ihme, kun tahdonvoimani ei riittänyt Tolstoi-junan kutsumiseen aikataulunäytölle, koska se oli lähtenyt jo 17.52. Minä olin ylpeänä muistanut vanhojen papereitteni perusteella ulkoa, että lähtöaika on 18.23. Oikein minuutitkin tarkasti tiedossa! Ja pah. Muutama aika kirjava sana pääsi kun oli kerrankin tilanne vähän sadatella. Oma tyhmyys ottaa aina päähän kaikkein eniten. Tietysti se lähtöaika luki lipussani, ja varmaan virkailijakin sen sanoi, mutta mähän tiesin sen jo, niin enpä vilkaissut.

Ai niin, jo lauantaina olin herättänyt ystävissä tuttavissa Tampereella levottomuutta, kun kerroin, että aion hypätä Moskovan-junaan sunnuntai-iltana, mutta että lippua ei vielä ollut, koska Tampereen aseman kansainvälinen lipunmyynti on auki vain ma-pe kello 9-17. Minä tietysti olin liikkeellä lauantaina kymmentä yli viisi. Vuoronumeroni oli sitten 803. Opinpa tämänkin. Helsingissä kuitenkin myydään ulkomaille lippuja koko viikon kello 21 asti, että tiedät sitten sinäkin siellä toisen näytön takana, kun päätät lähteä yks kaks yllättäen minua vilkaisemaan.

Eli plan B tai toisin sanoen varasuunnitelma otettiin käyttöön. Savonlinjojen suomalainen bussi lähtee vasta kello 23, mikä oli mielestämme myöhään, joten suuntasimme sinne Kampin taakse hotelli Presidentin ja Tennispalatsin kulmille. Siellä oranssiin toppikseen pakkautunut täti heti huusi meidät bussiinsa. Ystävä ei nyt kuitenkaan tälle matkalle lähtenyt mukaan, vaikka joku kerta mä kyllä vielä... ;) Lähtö oli kello 20 ja matka maksoi 25 euroa. Ilmeisesti 30 eurolla haetaan kotiovelta, kuten eräs täti jossain keskustan jälkeen, ehkä Hakunilassa. Vertailuna Savonlinjat 39 euroa Hki-Pietari. Allegro näyttää kustantavan 84 euroa.

... sekä GUM-katok eli tämän fiinin tavaratalon nimikkoluistinrata Punaisella torilla

Minibussi körötteli siis itään. Väestä muut olivat venäläisiä (tai ainakin venäläisen nimisiä) paitsi minä ja yksi suomalainen opiskelijapoika. Rajalla päädyin siihen tulokseen, että takapenkin Bakir-tai-jotain-sinnepäin oli vaaleansinisine passeineen epäilyttävä, kun tietokonevarusteita täynnä olevia kasseja syynättiin tunti. Lopulta matka jatkui. Tie vaan oli huomattavan reikäinen. Irvistin joka kuopan kohdalla ja muistin takatilaan tungetussa matkalaukussa oleilevaa konettani. Matkalaukun vetokahva tietysti meni rikki jo Helsingissä ja viimeinenkin säälittävä kahvan ripe irtosi rajalla uudelleenpakkauksen yhteydessä. Vova-kuski jätti sen muistoksi bussiinsa.

Matka oli yllättävän uninen. Sain torkuttua lämpimän vierustoverini kyljessä, olisiko ollut Sergei tai Jaroslav. Saavuimme Pietariin kello 4.30 paikallista aikaa, eli minulle puoli neljä. Sain mukavan turistikierroksen. Ensin jätettiin pari matkalaista kotioville Vasilinsaarelle ja sitten huristettiin Iisakinkirkon ohi ja Nevskin päästä päähän. Käsitin, että Ploštšad Vosstanya eli Kapinanaukio oli viimeinen pysäkki. Tai on, jos sillä on hotelli Oktjabrskaja. Ainakin sen toisella puolella oli Moskovan asema, jolle minä hilasin väsyneen persoonani kaikkine lisäkkeineen.

Kädet huusivat apua ja silmät seisoivat päässä. Työnsin 24-h-lipunmyynnin ovea hyvän aikaa ennen kuin älysin kokeilla samaa taktiikkaa kuin edelliseenkin oveen: työntämistä. Johan toimi. Junalippu Moskovaan järjestyi sopuhintaan 2660 ruplaa, eli 70 euroa. Se oli sellainen bisnes-pikapikajuna. Lähtö 6.45, ei pysähdyksiä, perillä 10.30. Taisin itse asiassa matkustaa tunnin vähemmän kuin Tolstoi-juna? En pysty harrastamaan matematiikkaa tällä hetkellä.

Vietin aikani Pietarissa erittäin hedelmällisesti: seisoin asemahallin seinustalla parin mummelin muodostaman harvan rivin jatkona. Siinä ehti hyvin järjestää omaisuuttaan ja siirrellä rahojaan paikasta toiseen, ehdottoman turvallista :P No olin varovainen. Oli muuten hauska nähdä ehkä 13-vuotias poika melkein metrisen ruusun kanssa jotain junaa odottamassa. Useimmat näistä kukkapukettimiehistä kun ovat ihan aikuisia. Tietty kukka se on kukka vaikka tulisi varhaisteiniltä.

Juna oli hieno ja penkillä oli epämukava nukkua. Moskovassa seikkailin metrossa hyvän aikaa. Lopulta lopulta raahauduin pitkin loputtomiin jatkuvaa katua. Rengastin matkalaukkuni vyöhön, joten sitä sai hilata perässä eikä tarvinnut enää kantaa. Perillä huoneessa ensi töikseni vietin tunnin tuijottaen seinää ja sitten uudistuin suihkussa. Lopulta kaaduin sänkyyn kävelylenkin ja muun ohjelman jälkeen joskus kymmenen tai yhdentoista maissa.

Se satanen hintaa tekemättömälle matkalle Hgistä Moskovaan jäi kyllä hieman kaivelemaan. Jos kukaan on tulossa tätä väliä seuraavan kahden kuukauden aikana, niin täältä saisi yhden käyttämättömän lipun. Ehkä sen voi lunastaa takaisin. Tutkin asiaa. Ja en voi käyttää sitä itse, koska minulle tehdään monikertaviisumi vasta huhtikuussa.

Olen opiskeluiden suhteen ryhmässä noomer 1. Huomenna on joku luento jossain. Tason näen sitten. Samoin huomenna mut rekisteröidään vihdoin viimein ja muutenkin hoidetaan paperitöitä. Olen kyllä visitoinut kv-toimistossa sekä eilen että tänään. Alla Nikolajevna jutteli mulle ja ranskattarelle päälle tunnin. Tsekkiä täällä ei opeteta, puolaa kylläkin, mutta aloittavaa ryhmää tuskin on. Suomen käännöstunneille aion tunkea. Muuten en vielä tiedä mitään. Täällä ei kai ole kovin paljon vaihtareita vielä, vaan huomenna tulee lisää ja lopullisin tieto kevään systeemeistä tulee joskus kuukauden päästä, kun tulee porukkaa taas. Voi huoks. Onneks mulle on oltu ystävällisiä. Paitsi kaupan kassalla sain torut kun unohdin punnita omppuni. Mutku Skalkan Tesco! Kassalla tapahtui se.

Ok, nyt menee löpinä liian sekavaksi ja kellokin on puoliyö. Unia.

Pikapikaa

Uusi kaupunki ja uudet tuulet. Olen siis nyt Moskovassa, saavuin eilen puoliltapäivin.

Lisäsin blogiin englanninkielisen välilehden, joten sieltä voivat kielitaitoiset lukea kuvausta matkastani tänne. Kirjoitan sen toki suomeksikin, mutta nyt pitää lähteä hoitamaan asioita. Käyn koputtelemassa asuntolan päivystäjän (?) ovea josko saisin kulkuluvan asuntolaan. Sitten suuntaan yliopistolle, tuohon ehkä kymmenen minuutin kävelymatkan päähän, ja parhaani mukaan jutustelen opiskeluistani.

Eilen tapasin suomalaisen kämppikseni kautta pari muuta tänne saapunutta opiskelijaa. Espanjalainen Pablo on opiskellut venäjää ainoastaan viime syksystä asti, mutta puolan osaaminen kuulemma auttaa, joten heppu puhuu venäjää erittäin innokkaasti. Auttaahan se varmasti, mutta en silti odottaisi selostusta Siperian matkasta kertovasta kirjasta tai vihasta tilliä kohtaan. Puhuu siis hyvin venättä. Sveitsiläinen kääntäjäopiskelija Aleksandra taas puhuu myös erittäin hyvin ja on jotenkin sympaattisen tavallinen, jos ei laske puoleen selkään ulottuvia hiuksia. Hän myös kääntää venäjän lisäksi niin italiasta, saksasta kuin englannistakin, äidinkieli on ranska. Huh huh, vaikuttavaa. Jos osuisin näiden kanssa samaan ryhmään, voisin olla aika tyytyväinen.

Oma venäjäni kuulemma tulee nykyisin tsekkiläisellä korostuksella :D Puheessani on samalla tavoin avoimet vokaalit kuin tsekissä. Pablo minua tästä informoi, koska on useampaan otteeseen käynyt Prahassa oman Erasmuksensa aikana. Tsekin sanoja muutenkin pyrkii tunkemaan suusta ulos, ja samoin meinaan aloittaa keskustelun kämppiksen kanssa englanniksi. Ei ehkä tarvitse.

Mulla on asiat hyvin kun heti ekana päivänä sain hankittua puhelinliittymän ja ladattua netin. Yhteydet pelaa siis. Ainoa miinus tähän mennessä on tämän huoneen tunkkaisuus. Patterissa ei ole minkäänlaista termostaattia, joten ikkunaa pitää availla vähän väliä ettei vallan hikoilisi omassa huoneessaan. No, yleisvaikutelma on hyvä, vaikka en vielä olekaan nähnyt kuin Lubjankan metron lähellä sijaitsevan ihanan suuren kirjakaupan nimeltä Biblio-Globus ja Mu-Mu-ravintolan, jossa käytiin myös kesän reissulla. Tai käveltiinhän me sinne kirjakaupalle Kremlin muurin viertä, myönnetään.

Nokka kohti koillista

Kirjoitan tätä laivalla. Olen ekaa kertaa Siljalla, ainakin niin luulisin. Ns. art nouveau -tyylinen yökerho ei ihan vakuuttanut sisustukseltaan, tulenhan juuri yhdestä Euroopan jugend-kaupungista, mutta enpä kattonut pitemmälle kuin oven läpi vilkaisin.

Junamatka Köpiksestä Tukholmaan meni erittäin rauhallisissa merkeissä. Sain kylläkin "lipustani" nuhteet lipuntarkastajalta, kun en ollut osannut tulostaa oikeaa lappusta. Onneksi setä oli ruotsalaisen hyväntuulinen ja etsi minut koneeltaan. Sitten sain vielä malliksi vilkaista että tällainen on oikea e-lippu.

Saksassa oli kurja sadetihkusää, Kööpenhaminassa sen sijaan mitä ihanin aurinko. Kirkas ilma, kirpeä pikkuinen pakkanen sekä aurinko, joka jopa lämmitti vähäsen. Aamulla minulla oli pari tuntia aikaa, joten kävelin, käyttelin metroa (joka näyttää mielestäni nykytaiteen museolta siinä missä Lontoon metro näyttää kylpyhuoneelta), etsiskelin busseja bussipysäkkien hyvien karttojen avulla sekä tähtäilin kamerallani. Sain kivoja kuvia.

Ruokakauppa Irma

Christianshavn

Kebabkoju lähellä yliopistoa

Kööpenhaminasta jäi hieman epämääräinen kuva, koska vielä laivalla päällimmäinen muisto kotimatkasta oli muistikuva Tukholman keskusrautatieasemalla hikisenä palloilemisesta. Mukava kaupunki se toki oli, ilmavan oloinen, tyylikkäästi haalistunut väreiltään, varovaisen boheemi. 

Onneksi Tukholman päässä oli kokonaiset kaksi tuntia aikaa päästä Siljan terminaalille, koska ehdin sinä aikana kävellä edestakaisin, ostaa ruokaa, venyttää käsivarteni reppuni takia ja lopulta, lopulta löytää terminaalin ja siellä oikean putken. Ensin tietysti yritin Scandic-hotellin putkeen.

Täytyy muuten arvostaa ruotsalaisia, koska pienimmänkin ostoksen pystyi rautatieasemalla tekemään kortilla. Ei tarvinnut nostaa kruunuja. Vaikka Tanskan versioita oli vielä jäljellä, ne tuskin olisivat kelvanneet.

---

Tätä kirjoitan jo siskon luona Turussa. Matka loppui hyvin. Vähän pitkähän tämä kotimatkani oli, mutta mielenkiintoinen kyllä. Nyt sitten voimia keräämään. Taidan yrittää "kotonakin" kävellä kameran kanssa. Täällä on yhtä lailla kauniita paikkoja kuin maailmallakin.

Turkuseen päättyi matkani

Eilisestä

Kirjoitan tätä lautalla Saksan ja Tanskan välillä. Ulkona ei näy mitään kiinnostavaa, Rostockin rannan lähellä ohitettiin "Höhe Düne" -jahtisatama.

Näemmä melko yksinkertaisiakin maisemia voi katsella pitkään, kun ne lipuvat bussin ikkunan ohitse. Jossain Berliinin ja Rostockin välillä tien molemmin puolin aukesivat laajat pellot, harmaina kevyestä lumipeitteestä. Silloin tällöin auto sukelsi valkoiseen tuulimyllymetsikköön, ja suuria, hiljaisia myllyjä kohosi pellosta ehkä parikymmentä kerrallaan. Niiden verkkaisesti pyörivät lavat katosivat kauempana autosta sameaan usvaan.

Bussi pysähtyi Ustissa (ihailin Forum-kauppakeskuksen harmaanpunertavaa seinää sekä liikenteenjakajia), Dresdenissä, Berliinissä, jossa vaihdoin autoa, ja nyt viimeksi Rostockissa, josta noustiin lautalle.

Vaikutelma Dresdenistä oli kiinnostava: taloilla oli merkilliset päädyt, ne eivät ihan aina olleet parhaimmassa kunnossa, mutta kauniita silti. Kovasti oli torneja raatihuoneessa ja muissa tärkeissä rakennuksissa. Niitä oli samantapainen keskittymä kuin Wienissä, tosin tällä kertaa ne olivat hiekkakiven värisiä, eivät kermanvalkoisia.

Berliinissä näin sen yhden tornin. Se oli aika neuvostolaiselta vaikuttavalla näyttelyalueella. Pitää kaivaa vielä nimi. //Berliner Funkturm oli se.

Kun istuin Berliinin bussiaseman odotussalissa, ison maisemaikkunan toisella puolella kulki porukka maltillisia punkkareita. Vilkaisin niitä ensin vähän ja käänsin katseeni takaisin löytämääni ilmaislehteen. Tyypit kuitenkin ilmeisesti yrittivät kiinnittää huomioni, koska kuulin älämölöä ikkunan takaa. Viimeiselle sitten ehdin hymyillä vähän, ehkä se oli tyytyväinen.

Pellot Pohjois-Saksassa olivat aivan älyttömän isoja. Jos jotenkin osaan kuvitella, minkä kokoinen on suorakulmainen kahden-kolmen hehtaarin alue, niin nämä olivat varmaan vähintäänkin kahdesta-kolmestatoista ylöspäin. Maasto vaan kumpuili ja ojia ei näkynyt missään.

Joskus yhdentoista maissa paikallista aikaa mun olis tarkoitus olla etsimässä hostelliani. Siellä sitten pötköttelen parhaani mukaan ja seuraavana päivänä hakeudun junalle. Onneksi onneksi otin suoran yhteyden, ei tarvitse nostella kamoja pois ja kyytiin kymmenen minuutin aikarajalla. Tosin tavarat painavat vähemmän kuin tullessa, varmaan siksi kun ei ole useita takkeja, ja kirjojakin lähetin kotiin etukäteen. Totesin uudehkon rinkkani sittenkin aika käytettäväksi. Luonnollisestikin paljon parempi selässä kuin se halpis koskaan oli.

Rinkasta tuli mieleeni tämä aamu. Hm-hmm, se oli mielenkiintoinen. Edellisenä iltana tosiaan hiukan juhlistimme viimeistä päivääni Prahassa. Ilmeisesti olin liian väsynyt koska en jaksanut mennä nukkumaan. Toisaalta pelkäsin, etten heräisi ajoissa, joten menin vain puolen tunnin nokkaunille. Onneksi tavarat oli suurelta osin pakattu edellisenä päivänä (koska luulin saavani paperihommat hoidettua jo silloin, mutta eipä vaan, olin myöhässä ja sain näpeilleni :P), vaikka olivat ne tosin silti ihan riittävän levällään.

Kun bussin lähtöön oli vähän päälle tunti aikaa, E nousi ylös ja ponkaisi käytävälle kalastamaan siivoojan. Hän tuli tarkistamaan huoneemme kuntoa, kuittasi lappuni ja otti avaimeni. Sitten lähdimme E:n kanssa puolijuoksua alakertaan, hän lähti edeltä bussipysäkille ja minä sain rahani (2350 czk, luulin saavani vähemmän, mut kiva näin). Bussissa läähätin puolen minuuttia, koska kahden painavan repun kanssa juokseminen ei ihan ole ominta alaani. E oli pidätellyt sitä sen hetken minkä vaapuin pysäkille. Onneksi oltiin harjoiteltu aamujuoksemista Münchenissä, totesi E.

Jos oltaisiin tämä bussi missattu, olisimme ehkä saattaneet ehtiä seuraavalla, mutta olen erittäin tyytyväinen, että meille jäi sellainen viisitoista minuuttia hyvästelyaikaa vielä. E oli ostanut minulle lakritsia ja teettänyt meistä kuvan! Voi! Halasin sataan kertaan ja toistelin että lots of love, kun minulla ei ollut antaa mitään. P:lta ja J:lta sain Krtek-avaimenperän. Ihana muisto :) Heillekään ei ollut vastalahjaa, mutta sitten, kun taas nähdään... :)

---

Nyt torstaiaamuna istun hostellini yläsängyllä ja käytän viimeiset minuuttini tämän päivityksen lisäämiseen. Nyt kymmeneltä ois check-out. Eilen seikkailin onnekkaasti tänne illan pimeydessä vaikka ei ollut edes karttaa. Tuurilla lähdin oikeaan suuntaan bussin pysähtymispaikalta :P No, nyt osaan jo mennä rautatieasemalle. Kamani ovat siellä säilytyksessä ja kahdentoista jälkeen lähtee juna. Kööpenhamina jää tällä kertaa aika vähälle tarkastelulle, mutta uusikshan sitä pitää joka paikkaan mennä muutenkin!

Kerta se ensimmäinenkin

No niin, nyt on siirrytty koti-Suomen kamaralle. Ei ihan seikkailuitta tosin.

Lentoni oli tarkoitus lähteä klo 17.30 Prahasta. Minä ja muu koneellinen istuimme kentällä vielä kello 18, mutta kymmentä yli pääsimme koneeseen. Siellä jatkoimme odottamista. Vieressäni istui tšekkiläinen vanhempi nainen, jonka oli tarkoitus jatkaa Nizzaan. Hän meinasi jo palata pois koneesta, koska ei kielitaidottomana pitänyt ajatuksesta mennä Münchenissä hotelliin. Toisella puolellani istuva tšekkityttö, joka oli koko ajan tulkannut kuulutuksia naiselle, kuitenkin joutuisi myös menemään hotelliin ennen Ankaraan pääsyä, joten rouva muutti suunnitelmiaan. Onneksi, sillä lähtö oli enää kymmenen minuutin päässä, ja lentoemännän mukaan matkatavaroiden kaivaminen olisi jälleen viivästyttänyt meitä.

Ilmeisesti syy lentoni myöhästymiseen ei niinkään ollut lumi tai huono keli, vaan tiedonkulun ongelmat. Ensin kapteeni kuulutti, että Brysselistä ja Kölnistä ei tule tietoja, mutta sitten hän ilmoitti, että nuo paikat kyllä tietävät tarpeeksi, mutta Prahassa ei meidän lennosta ole informashuunia. No, Prahan pääkin sai ilmeisesti sitten piuhansa toimimaan, ja me lensimme.

Kuten edeltä huomasi, tämä kahden tunnin viivästys vei monelta jatkoyhdeyden. Minä taas pääsin vähän kuin siivellä nopeasti koneesta toiseen Münchenissä. Helsinkiin oli nimittäin matkalla raskaana oleva nainen, jolla oli kiire perille. Olin sattumalta istunut hänen ja hänen miehensä vieressä Růzyněn kentällä, ja hän oli kyllä kovin tuskainen. Koetin miettiä, mikä sairaus hänellä mahtoi olla, mutta raskautta en tullut ajatelleeksi. Nainen oli suomalainen, ja puhui miehensä kanssa englantia ja tsekkiä.

Münchenissä sitten kaikki kuusi Helsinkiin menijää kiidätettiin seuraavan koneen ovelle ennätysajassa. Sen koneen lentäjä teki varmaan jotain jännittävää, sillä reilun puolen tunnin myöhästymisestä huolimatta se tuli Helsinkiin vain viisitoista minuuttia myöhässä.

Helsingissä tuli sitten yksi "eka kerta" jota ei matkailija kohdalleen kuvittele: sininen laukkuni ei pyörinytkään hihnalla. Odottelin kolme varttia ja menin sitten juttelemaan virkailijalle, koska päähäni pälkähti, että eihän siellä Münchenissä pysähdytty matkatavaroita kyytiin ottamaan. Kuulemma se tulee sitten kotiovelle sitten aikanaan. Toivottavasti vaan ehtii tulla ennen kuin palaan Prahaan... Olisi hauskempi antaa ihmisille joululahjoja silloin kun joulu on jotakuinkin ajankohtainen :P

Bussi Tampesteriin lähtee vartin päästä. Etsinpä laiturin.

Onneksi tuli käytyä siellä Saksan puolella niin on nyt euroja kukkarossa.

Hopi hopi

Alkuun tiivistelmä: pääsin ajoissa takaisin Prahaan, ehdin maksaa vuokrani ja huokaista huoneessani helpotuksesta. Maanantai on odotuksistani huolimatta päättynyt onnellisesti. Aamu nimittäin oli melkoista ravaamista.

Sunnuntai vietettiin rauhassa Münchenin pohjoisessa kolkassa (olin luullut, että sijaitsemme ennemminkin keskustasta etelään...) Pojat kokkasivat (tai no , ja heidän astrofyysikkonaapurinsakin tuli käymään. Vaikka en niin kovin mausteisten ruokien ystävä olekaan, täytyy sanoa, että sen kämppiksen curryinen kana-sienikastike oli erittäin maukasta. Sellaisella oikean ruuan tavalla, eikä "vähä jotain heitin, meni liikaa soijakastiketta" -tavalla, kuten itse tapanani pidän. (Äiti, ruoanlaittotunteja ilmeisesti kaivataan. Tai sitten vaan kokemusta.)

Todiste!

Iltapäivällä (ok, joskus neljän jälkeen, siksi kaikki kuvat pimeitä) sitten lähdin E:n kanssa vanhaan kaupunkiin (vanhaankaupunkiin? ääk, suomi pettää!). Siellä oli komea uusgoottilainen Rathaus, jonka on joskus 1870-luvulla suunnitellut vain 25-vuotias opiskelijanplanttu. Väki oli tietysti purnannut, mutta uskallan väittää, että müncheniläiset ovat nykyisin jotakuinkin tyytyväisiä aikaansaannokseen. Raatihuoneen lisäksi keskustassa oli joulutori poikineen, ja jälleen maistelimme höyryävää Glühweinia.

Münchenin raatihuone jokseenkin merkillisestä kuvakulmasta

Söpöimmällä torilla

Tuossa tornissa sisällä kiertävät joulukuvaelman hahmot, jotka ovat ehkä ihmisen kokoisia. Tuolla lipan alla oli sitten makkarakoju. Sopii kivasti stereotyyppeihin. Tässä ihan vieressä muuten nähtiin yhdellä naisella sämpylän välissä valehtelematta puolimetrinen makkara!

Olemme joka adventtina osuneet kirkkoon tai vähintään kirkon viereen. Tällä kertaa kyseessä oli katolinen, miellyttävän vähäkultainen kirkko Isertorin vieressä.

Iser-joki jäi näkemättä, mutta yksi Eva kyllä nähtiin: tapasin sikäläisen monivuotisen kirjekaverini. Oletukseni oli suunnilleen oikea, sillä hän oli herttainen ja hiukan vakava. E kutsui hänet isonsiskon oikeudella veljensä keittiöön nauttimaan omenateestä (join itsekin ehkä kolme kupillista) ja juustolla päivitetystä currykastikkeesta. Juttelimme ja häädimme vilua jälleen Glühweinilla, sillä pojat eivät kuulemma säästösyistä paljon patterin termostaatteja kääntele. Eivät tosin myöskään palelleet, toisin kuin me heiveröiset tyttöihmiset.

Nukkumaanmenoaika tuli E:lle ja minulle vähän aikaisemmin kuin pojat olivat ehkä odottaneet. Heidät passitettiin pois television äärestä ja me kääriydyimme peittoon. Olisi aikainen herätys.

Aamulla tein klassisen virheen: painoin kännykän herätyskellon torkulle.

Tulin tajuihini, kun katsoin kelloa minuuttimäärällä 7:30. Bussi lähtisi keskustasta kahdeksan reikä reikä. Pystyyn ja äkkiä.

Kenkäni nirskahtelivat eteisen muovimattoon, kun sidoin niiden nauhoja. Unisilmäiset pojat heräsivät siihen, tosin E:n veli ei edes päätään tyynystä jaksanut nostaa :D Ymmärrän hyvin. Aamu-uni on usein se paras uni. Sieltä ovenraosta he toivottelivat hyviä matkoja, ja minä koitin parhaani mukaan kiittää kestityksestä ynnä majoituksesta.

E ponkaisi samalla ovenavauksella minua saattamaan, ja hyvä oli, että tuli. Ensinnäkin hän oli vähän paremmin perillä metrolinjoista, sekä noin yleisesti ottaen puhuu saksaa, joten pystyi tiedustelemaan muilta matkustajilta junien kauttakulkuasemia, mutta ennen kaikkea hän toimi erittäin hyvänä kirittäjänä, kun parhaamme mukaan pingoimme oikeaan suuntaan. Onneksi kaduilla ei ollut jäätä, eikä paljon vettäkään.

Tietysti meidän piti sitten metrolinjan vaihdon jälkeen ajaa yhden asemanvälin verran väärään suuntaan. Revittiin vähän huumoria nopeasta nousemisesta (kumpikin meistä venyttelee mielellään pitemmän kaavan mukaan ennen heräämistä) samalla kun vilkuiltiin toisella silmällä kelloa. Tasan kello kahdeksan olimme vasta lähdössä toiseksi viimeiseltä metroasemalta. Aloin laskeskella, millaisia kohteliaan anelevia sanamuotoja osaisin asuntolan respan tädeille kehitellä vuokranmaksusta myöhästymisen perusteluksi.

No, putkahdimme joka tapauksessa oikealle asemalle niillä viimeisen jälkeisillä minuuteilla ja ravi jatkui. Olisi ollut liian helppoa kulkea se kymmenen metriä joka laiturilta bussiaseman katokseen suoraviivaisesti mitattuna olisi ollut, joten nousimme portaat ja metroraiteiden toisella puolella tramppasimme toiset alas. Minun mielestäni meidän olisi pitänyt mennä kulman ympäri ihan toiseen suuntaan, koska sieltä luulin tulleenikin, mutta en onneksi avannut suutani, koska yksi bussi oli juuri kohdallamme. Ja sen ikkunassa luki München-Prague-München. Ja se pysähtyi meidän kohdallemme.

Toistelimme siinä hetken Prahaa ja Pragia ja Pragueta, ja E lähti vielä juoksemaan muut aseman bussit läpi, josko löytyisi sopiva. Minä en hirveästi kuskin saksasta ymmärtänyt, mutta se nyökytteli Pragille eikä käskenyt pois, kun nousin kyytiin ja tyrkytin lippuani. E ehti tyrkätä vielä tuliaisherkkua mukaan, Lebkucheneita, saksalaisia pehmeitä piparkakun oloisia joululeivonnaisia. En ehtinyt E:lle edes kunnolla jouluja toivottaa, kun bussikuski ihan selvästi kysyi nimeäni, ja koetin tunkea passiani sille käteen. Ja kissan viikset, ei sitä kiinnostanut minun passini, nauroi vaan että kai sinä itse tiedät, kuka olet, ja että menepäs istumaan. Minä menin, ei ollut pelottava kuski ja löytyi tyhjä penkkiparikin.

Paras kohta oli, kun kuski vielä tuhisi etupenkin leideille tai jollekin ns. aikuisten ihmisten huolten kuuntelijalle: "Diese Junge...!"

E totesi, että onpa another adventure for the diary. Näin on, kun päätös oli onnellinen.

Bussissa oli sitten aikaa ihmetellä maailmaa. Vähän lähempänä Münchenin keskustaa näin vuoden 2006 olympialaisiin rakennetun stadionin. Se oli kuin kokoelma salkojen varaan jäätymään jätettyjä lepakonsiipiä, varsin massiivisia sellaisia. Toisessa lähistön isossa rakennuksessa oli kylkiäisenä rakennelma, joka oli ehkä jonkinlainen torni, mutta muistutti lähinnä kieroon puristettua juomatölkkiä. BMW:n toimistot olivat neljä yhteen liittynyttä lasi-ikkunalieriötä. Jalkapallostadion oli kuin vaahtokarkista rakennettu. 


Siinä vaiheessa, kun oikealla harmaanruskeat elementtitalot alkoivat näkyä meluvallin yli, tie sukelsikin kymmeneksi minuutiksi maan alle. Heh. 

Yläpuolella olevissa epämääräisissä bussin ikkunan läpi otetuissa kuvissa näkyy jonkinlaisia pylväitä pystyssä pellolla. Näitä oli ihan valtavasti autobahnin kummallakin puolella kumpuilevilla pelloilla. Ne näyttävät kannattelevan jonkinlaista isosilmäistä verkkoa, mutta tarkoituksesta minulla ei ole hajuakaan. Yksi traktori näytti kovin pikkuiselta tällaisten seassa, joten näihin väleihin mahtuisi kevyesti vaikka kaksi.

Olin Prahassa vähän ennen kahta, ja pääsin asuntolalle joskus viittätoista yli. Maksoin vuokran. En ollut viimeisellä minuutilla tuskanhiessä kylpemässä.

Vilkaisin myös uudemman kerran sitä office hoursit ilmoittavaa lappusta. Perjantaina rahakirstu ottaa lahjoituksia vastaan vain klo 8-11, joten olinkin ollut monta tuntia myöhässä sen luulemani viiden minuutin sijaan. Parempi näin, ei tunnu niin tuskaisalta.

Tänä iltana suuntaan kotikonnuille. Palaan tänne uudenvuoden kynnyksellä, ja silloin sopii odottaa uusia juttuja. Jos tosin vaihtoaikani Münchenin kentällä (tiedetään...) venyy, saatan purkaa turhautumistani tänne. Illalla sitten näen, onko siellä lunta vastaan taistelu yhtä hankalissa kantimissa kuin uutisten perusteella Frankfurtissa, vai onko sadekeli tehnyt tehtävänsä.

P.S. Noloa tunnustaa, mutta löysin juuri villasukkani. Olin pakannut ne lenkkareihin. Villasukkia olen syksyn mittaan kaipailllut, mutta lenkkareita näemmä en...

Reissuttaa taas

Tanaan passitin aidin lentokentalle ja toivon mukaan takaisin kotiin. Teki hyvaa nahda. Itsekin meinaan lahtea tien paalle, silla kayn kaverin kanssa katsastamassa Brnon. Monet ovat sanoneet, etta se on kuin Praha pienoiskoossa, mutta en usko ennen kuin naen. Luonnollisesti.

Ehka eksymiseni on vahenemaan pain. Aidin kanssa kavellessa nimittain loysimme jatkuvasti samat kadut. Piiritkin oli pienet, taytyy myontaa, mutta silti oli hassua bongata kolmatta kertaa sama roikkuva mies. Taiteilija David Černý asialla niin tassa kuin televisiotornissa kiipeilevien jattivauvojen kohdalla.

Kuva taalta

Nyt on hoppu, silla seuraavaan luentoon on enaa vartti ja mina olen vaarassa rakennuksessa. Jossain valissa pitaa ehtia tulostaa bussilippu (8 euroa, matka kaksi ja puoli tuntia) ja hakea passi asuntolasta. Onneksi on hypari.

Saksalaisinvaasio

Kämpässä on hulinaa. Täällä on kylässä kolme kämppikseni saksalaista kaveria, ja nukkumatila riittää just passelisti. Yks tai kaks lisääkin vielä mahtuisi. Työnsimme sängyt vierekkäin, ja niillä poikittain nukkuu kolme, ja lattialla on kahdelle patjat. Täällä vieraillut tietää, ettei niitä neliöitä silti kovin pitkälle enää jaettavaksi riitä :P

Eilen tehtiin reissu Plzeniin, eli ehkä tutummin Pilseniin. Lähtö onnistui viivästymään hiukan. Ensin tulimme junalla Hostivarista keskustaan. Viimeisellä asemalla ennen keskustaa kuitenkin ihana nykyaikainen, hiljainen junamme pysähtyi, ja konduktööri (tai vaunuhoitaja tai kuka oikealta nimeltään onkaan, lipuntarkastaja) kulki läpi vaunujen pahoittelemassa ihmiset ulos. Siirryimme ulos. Seikkailimme laitureilla hetken, kun siihen asti eivät tsekintaitoni riittäneet, että olisin saanut kerrasta selvää korvaavan junan laiturista. En tainnut tietää sitäkään, millä laiturilla itse olimme.

Saimme ihailla oikeaa höyryjunaa! Ilmeisesti sellainen ei kärsi pakkasesta niin paljon kuin sähköinen, tai jotain. Se oli hieno näky, ei mikään steriili sähkötoiminen kiskoilla liukuja, vaan höyryä joka puolelle pukkaava massiivinen puhisija, jonka savupiipusta tuli sellaiset pilvet että veitsellä olisi saanut leikata. (Ja ilmasto tykkää, jee.)

Me kuitenkin nousimme kahden vaunun mittaiseen pikkujunaan ja pääsimme keskustan päärautatieasemalle. Siellä oli luvassa lisää seikkailua, sillä kassantäti ei halunnu myydä mulle lippua.
"No kun kaikki on myöhässä, käy kysyyn tuolta infosta, meneeks tänään mikään."
Infon täti sanoi että aikatauluista näkee ajantasaisimmat tiedot, hän ei osaa sanoa, kuinka monta minuuttia mikäkin myöhästyy. Vietimme sitten laatuaikaa asemalla, söimme aamupalaa (kello oli yksitoista) ja keräsimme joukkoomme lisää kavereita.

Kävin eri tiskillä ostamassa ryhmälipun. Sadan kilometrin ja vajaan kahden tunnin matka maksoi kahdeksan hengen ryhmässä henkilöä kohden 86 korunaa eli vajaat neljä euroa. Kukkaro kiittää. Ryhmälippu on sitä halvempi, mitä enemmän ihmisiä ryhmässä on, ja kaksikin ihmistä on jo ryhmä. Täällä ei käytetä opiskelija-alennuksia. Lopulta kymmentä yli kaksitoista nousimme samaan junaan joka oli ollut lähdössä kymmeneltä mutta oli myöhässä 110 minuuttia. Tykkään niin kovasti siitä "näin paljon myöhässä"-rivistä aikatauluissa.

Plzeniin kesti parisen tuntia, ehkä vähän vajaat. Löysimme Plzenský prázdroj -panimon, joka oli huomaavaisesti sijoitettu lähelle päärautatieasemaa. Plzenissä asemia on monta, onhan se sentään Turun kokoinen. No, rautatieverkko on Hapsburgien jäljiltä Tsekissä erittäin kattava, ja pienemmissäkin kaupungeissa on useampi asema. Vaikka ei Plzen niin kovin pieni ole, Tsekin neljänneksi suurin. Usti on kahdeksannella sijalla kokonsa suhteen. Siellä on ainakin kolme rautatieasemaa.

Panimossa liityimme turistikierrokseen. Saksankieliseen. Muut suomalaiset lähtivät etsimään hostelliaan koska jäisivät yöksi, mutta minä jäin kierrokselle. Ymmärsin jotain, ja tytöt tulkkasivat sitten pääkohtia. Suurin osa ihmisistä oli saksalaista turistiryhmää, ja lopuksi heidän oppaansa halusi testata olutpanimon kellarin akustiikkaa. Oli ihan jees. Opas veti Amazing gracea aika tunteella, muut hymisi jotenkuten mukana.

Panimolta suuntasimme keskustaan. Plzenissä on Tsekin korkein kirkontorni, vähän yli sata metriä korkea. Pyän Bartolomeuksen kirkon tornilla on ollut parikin, mutta se on tuhoutui salamaniskusta vuonna 1525 eikä sitä rakennettu uudelleen. Hieno oli goottilaiskirkko. Ei käyty sisällä.

Kirkon juuressa Náměsti Republikilla oli joulutori, ja siellä oli myynnissä niitä samoja käsitöitä ja tossuja ja ruokia kuin Prahassakin, hinnat vaan olivat paljon järkevämmät. Lisäksi reissun yksi kohokohta: torilta sai parasta svařákia eli hehkuviiniä koko Tsekissä! Se tuoksui ihanasti kanelilta. Muistutti mielestäni aika paljon meikäläistä glögiä mausteisuudessaan. Usein svařák on paljolti vain kuumennettua punaviiniä, eli aika hapanta.

Kävimme syömässä tsekkiläisittäin harvinaisessa paikassa: kasvisravintolassa. Kahdeksasta reissaajasta kolme oli kasvissyöjiä, eikä valinta muitakaan haitannut. Itse söin palačinky s houbami, eli sieniomeletilla täytettyjä pannukakkuja. Tarjoilija oli oikeassa: siihen ei ehdottomasti tarvinnut kaveriksi perunoita.

Ennen junalle tarpomista kävimme vielä toistamiseen joulutorilla maistelemassa svařákia ja lämmintä medovinaa, tsekkiläistä hunajalikööriä. Tarkeni kävellä asemalle.

Tänään on käsittääkseni tsekkiläisille mikulašinpäivä ja puolalaisille pyhän Andreaksen päivä. Mikulašina lapset pelkäävät pyhää Mikulašia ja pirua, jotka tuovat pieniä lahjoja, kuten mandariineja tai suklaata. Andreaksena ennustetaan tulevaa vuotta. Yksi tapa on valuttaa kynttilästä steariinia kylmään veteen avaimen läpi. Vahasta sitten ennustetaan, mitä tuleman pitää. Toinen keino on halkaista omena poikittain karaan nähden. Jos siementen reiät muodostavat ristin, tulee vuosi olemaan epäonninen, mutta jos niistä tulee tähti, on vuosi onnekas.

Nyt lähdemme keskustaan turistikierrokselle. Perjantaina Kaarlensillan löytyminen ei kuulemma saksalaisvoimin onnistunut. Uutta yristystä kehiin. Myös olisi tarkoitus nähdä linna ja sen sellaista.

Tänne tuli talvi!

Sunnuntaina palasimme Wienistä viikonloppureissulta, ja sillä välin Prahaan oli tullut talvi! Olen ihan innoissani lumesta. Ensilumi tuli kuulemma lauantaina, ja siitä lähtien satoi ehkä tiistaihin asti miltei tauotta. Ihanaa! Olen ollut niin kateellinen Suomelle kun olen kuullut raportteja lumisateista ja muusta kivasta. Tietenkään en ota huomioon että tähän asti täällä on säästytty jäältä ja muulta talven oheiskivalta.

Vanhankaupunginaukion joulukuusi

Tiistaina koetimme liittyä lumisotaan. Paha vain, että ratikassa kuulimme suurimman osan kavereistamme sotivan asuntolan liepeillä. Meillä taas oli suunta keskustaan. No, oli sekin menemisen arvoista, sillä Vanhankaupungin aukiolla oleva Jan Husin patsas oli häväistyksen kohteena. Kurittomat Erasmus-opiskelijat juoksentelivat patsaan massiivisen jalustan reunamilla ja kauhoivat lunta toistensa niskaan. Me tyydyimme onneksi lumettamaan toisiamme ainoastaan joulukuusen kyljessä, sillä kohta saapumisemme jälkeen pari tiukkaa mutta kohteliasta poliisia kävi hätistämässä tietämättömät ulkomaalaiset veks. (Tuossa kuusessa on jääpuikkoja, joissa liukuu valo! Hehe.) Olihan siellä kuvallinen kylttikin, että ei jälkiä tänne, mutta ehkä lumisodan huuma oli vienyt väen mennessään.

Ei se ilta silti hukkaan mennyt, kun siirryimme yliopiston kellaribaariin lämpimien juomien seuraan. En lakkaa ihailemasta sitä, että yliopistolla toimii opiskelijoille tarkoitettu kuppila, jonka hinnat ovat keskustasijainnista huolimatta vieläpä opiskelijaystävälliset. Hieno maa :P

Asuntolan liepeiltä keskiviikkoiltana

Mutta ai että tykkään kimmeltävistä lumikinoksista ja pakkasesta. Se tosin saattaisi jonkun mielestä puhua lumettoman talven puolesta, että tänään ja eilen ratikat myöhästelivät pahasti. Muodostivat jopa kivan pikku jonon Čechův mostin läheiselle rantakadulle.

Minä sitten muiden mukana hyppäsin ulos vaunusta ja vaihdoin apostolinkyytiin. En hoksannut laskea, mutta kuvien perusteella näyttäisi olevan sellaiset parisenkymmentä vaunua jonossa. Eipä siinä mitään, sää oli nätti ja lumi narisi kivasti kengän alla.

Vasemmalla heikosti näkyvissä linna

Onneksi matkani ei ollut pitkä: vain reilu pysäkinväli kävelyä, ja olin Veletržní palácin luona. Se oli mitä luotaantyöntävin betonikolossi, mutta sisällä oli kivasti kaikenlaista jännää Monetista Roy Liechtensteiniin ja Warholista Eero Aarnion Pastilli-tuoliin. Eli modernin taiteen museo (vai galleriaksiko pitäisi sanoa?)

Täällä asustaa nykytaidetta

Kuvia sai ottaa vain pysyvän näyttelyn puolella. Yksi vahdeista joutui huomauttamaan kamerasta lainassa olevan näyttelyn puolella, kun tykkäsin liikaa yhdestä maalauksesta. Samainen nainen tuli sitten pysyvän näyttelyn yhdessä salissa sanomaan, että niin täällä sitten saa kyllä kuvata. Hämmennyin hänen ystävällisyydestään. Oli suorastaan tuttavallinen, eikä edes vanha.

Tämä ajopeli on kyllä muistaakseni itävaltalainen

Museon jälkeen fiilistelin iltaa ja suoritin kotimatkani muutaman mutkan kautta. Ensin ratikalla nro 14 Veletržní palácilta Malostranskalle. Sieltä ratikka 20 Hellichovalle. Tässä vaiheessa koetin etsiä yhtä kahvilaa, jossa olin tuutorini kanssa käynyt (tuutorin koira on muuten saanut pentuja, ovat kuvien perusteella jo kahden kämmenen kokoisia), mutta en löytänyt. Ei ole ensimmäinen kerta, vaikka katu oli varmasti sama. Sitten jatkoin Kaarlensillalle ja tulin Vltavan yli.

Kotimatka Kaarlensillan kautta

Sillan jälkeen oikealle ja Karlovy lázněn pysäkiltä numero 18:lla Národní třídan metroasemalle, sitten keltainen metro, täytenä kuin Turusen pyssy, Můstekille, vaihto vihreään (en muista kirjaimia, vihreä on kai A). Vihreässä sain heti istumapaikan eikä ympäristössä ollut seisovia vanhuksia tai kepillisiä ihmisiä, joten myös pidin paikkani. Köröttelin vaihteeksi Strašnickán asemalle, koska teki mieli istua ratikassa vielä vähän. Strašnickalla värjöttelin jokusen minuutin, ja koska 26:en ratikalla kesti kauan saapua, kävelin yhden pysäkinvälin Na Hroudělle ja pääsin tässä samalle kadulle 26:n kanssa kääntyvän 22:n kyytiin.

Linna jälleen kerran

Helpointa olisi ollut nousta Malostranskalla metroon ja ajaa yhtä asemaa pitemmälle, Skalkalle, ja siitä tulla bussilla, mutta tämä oli hauskempaa. Ei ole aina ne samat urat.

Kylmää vettä niskaan

Aamulla suihkusta tuli vain kylmää vettä. Ihmettelin vähän mutta suureen draamaan ei ollut aikaa. Kun tulin yli tunnin kestäneen matkan lopuksi asuntolalle (ratikka mutkan kautta + metro + ratikka), repesin nauramaan käytävän lappua. Lämmin vesi ja lämmitys ovat poikki tiistain kello 22 saakka. Kas, hauska kuulla. Eipä onneksi tuon kauempaa (toivon ainakin).

Mutta tässä siis tulevat taaperruskenkäni pohjallisineen.

Itse asiassa nämä melkein-maiharit ovat minulle numeroa liian isot, ja hankin muotopohjalliset siksi, etten enää saisi verta vuotavia haavoja kantapäihini. Olen ostanut nämä kengät joskus pari vuotta sitten, mutta en sitten tykännytkään niistä silloin hankinta-aikaan. Hylkäsin ne odottelemaan parempia aikoja johonkin nurkkaan kotikotiin. Ennen Erasmusta siivosin omaisuuttani kirpparia varten ja muistin nämä popot. Ulos vaan. Oli onni, että kokeilin näitä vielä kerran, sillä en keksi kenkieni joukosta parempaa paria kymmenen kilometrin päivätaipaleita varten. Olen pitänyt itseäni kovana kävelijänä, mutta viime kuukausina on tullut huomattua, että ei se kunto ihan mihin tahansa riitä. Välineillä voi pelastaa jonkun verran, ja olen sitä mieltä, että nämä saapakset ovat olleet hintansa väärti. Tai ehkä varsinaisesti pohjalliset, koska niiden kaari tukee jalkaa oikein mukavasti vielä silloinkin, kun ei millään jaksaisi nostaa jalkaa paitsi ruoan luokse raahautuakseen, mutta kuitenkin.

Pahoittelen pohjallisen harmautta, tällä on kävelty paljon.

Jälleen hilpeää

Tulin kotiin. Sama kotiinpaluun olo oli kavereillakin. Tää on jo vähän meidän oma kaupunki. Matkasta vähän tarkemmin sitten kun saan itseäni niskasta kiinni.

(/Paitsi että sain kotoa noottia, että blogia odotetaan :D Ehkä yritän paremmin.)

Tämän päivän vietin tiukasti lähiössäni reissusta palautuen, pyykäten ja ruokakaupassa jonottaen. Kaupassa nimittäin korttimaksulaite teki edellisen asiakkaan kohdalla tenän, mutta käyttelen täällä käteistä, niin oma maksutapahtumani kulki sutjakasti.

Budapest siis. Bussiköröttely meni ihan siedettävästi. Muistin nukkua jonkun verran, niin en kärsinyt päänsärystä, kuten liian usein reissujen ensimmäisenä päivänä. Viideltä ylös, seitsemältä bussiin, noin kolmelta Unkarissa. 

Luulin oopperaksi, mutta väärin meni.

Olen kuullut sanottavan, että huonosti kuultuna unkarin kieli vaikuttaa suomelta. Bussiemännän kuulutukset tuntuivat enemmän turkilta ("ösökönöömmöm erzebezde" ja niin edelleen). Kuitenkin kadulla kulkiessani sain todeta olleeni väärässä, sillä niin monta kertaa käännyin vilkaisemaan vastaantulijoita: "Ai mitä, kuulinks mä oikeesti jotain suomeks?" Yleensä en.

Kiitos on "köszönöm", hei "szia" (siija). Kippis on "egészségére". (Suunnilleen "egeessheegeer".) Seuraavalla reissulla opettelen lisää. Tai oikeastaan ennen sitä.

Kuninkaanlinna Budan linnavuorella

Kenelläkään ei tietysti ollut yhtään forintteja heti alkuun (kuka nyt niin älykäs on että etukäteen vaihtaa. Itse olisin vaihtanut, mutta olin vähän myöhässä, ja torstai-iltana ainoan löytämäni vaihtokopin edustalla päivysti pari poliisia. Sisällä tuohtunut saksalaisleidi julisti, että täällä huijataan. En jäänyt tutkimaan, oliko hänellä mitään perusteluja väitteelleen.)

Matkamme järjestänyt saksalaiskaveri sitten piffasi metroliput joka iikalle, ja sitten huristeltiin hostellille. Yksi lippu 320 forinttia, yksi euro 260 forinttia, eli ei mitään hullunhalpaa lystiä. Prahassa pääsee 26 korunalla eli noin 1,10 eurolla. Budan metro oli jotenkin seitkytlukuisampi kuin Helsingin. Kuulemma keltainen linja oli kuin suoraan 1920-luvulta. Uskottakoon, koska Budapestin metro on rakennettu jo vuonna 1895. Vanhin Manner-Euroopassa. Wikipedian mukaan metron vaunut ovat samanlaisia kuin Moskovassa. Ilmeisesti näin on melko lailla kaikissa entisissä neuvostotasavalloissa.

Pest

Heitimme tavarat hostellille ja lähdimme iltakävelylle. Reitti kulki Tonavan yli Citadella-vuorelle, josta oli komeat näkymät, ja josta ylläoleva kuvakin on otettu.

Citadellan vapaudenpatsas

Vapaudenpatsas on pystytetty ennen kommunistiaikaa, mutta sitä ei otettu alas, vaikka se muistutti väärästä vallasta.

Oikealla Citadella-vuori

Vuorelle kiipeäminen kävi kuntoilusta, mutta näkymät olivat sen arvoiset. Ikävä kyllä hirveästi kuvia sieltä ei ole, sillä sumuinen kaupunki näyttää paremmalta omin silmin tihrustettuna kuin tietokoneen saati kameran näytöltä.

Pest

Vuorella oli myös muutamia tykkejä (tai mitä lie asehia, isoja asioita joilla on selvästi ammuttu isoja paukkuja). Näitä ei ollut maalattu pastellikukkasin kuten Kiovan tankit oli... Näyttivät siis todellisemmilta, mutta yhtä kaikki innoittivat lapsenmielisiä leikkimään. Pojat esittivät ilmatorjuntaa, pommitusta ja milloin mitäkin. Hih.

Lähdimme toisen sillan kautta Pestin puolelle ja hostellillemme. Miltei onnistuimme hukkaamaan muutaman seuralaisemme poikien liian nopean vauhdin takia, mutta lopulta jälkijoukko sai muut kiinni ja matka saattoi jatkua.

Hostelli ansaitsee kehun sanan, sillä se oli ihanassa vanhassa talossa, ja koska meitä oli kolmentoista hengen porukka, täytimme yhden kerroksen kokonaan. Huoneilla oli mahtavasti korkeutta ja lattiat olivat oikeaa puuta. Ihastelin lattiaa ja koetin selittää laminaattia puolalaiselle P:lle, mutta ei tainnut mennä perille ("miten niin teillä ei oo oikeita lattioita").

Oleskelutila - ja kuvaajan selän takana on vielä puolikas huonetta.

Keittiö, kuten näette. Kaapit täynnä patoja ja pannuja! Ainoastaan suola puuttui.

Lisäksi hostelli Central Backpack King Hostel oli sopuhintainen ja aivan keskustassa, joten olimme hyvin tyytyväisiä. Keittiö oli noin sata kertaa paremmin varustettu kuin Hostivarissa. Pääsin testaamaan kaasuliedenkäyttötaitojani. Olivat ruosteessa.

Toisena päivänä kiersimme jälleen kaupunkia jalan, ja oikein urakalla. Kävelimme ehkä kymmenisen kilometriä, ja vielä sunnuntaina ihan riittävästi. Mutta superkenkäni superpohjallisineen toimittivat taas tehtävänsä - ei rakon rakkoa! Me likes.

Kansallismuseon portilla

Lauantaina katsastimme linnan ja illalla pääkadun Andrássyn. Tällä kertaa olimme kolmen hengen tyttöporukalla liikenteessä. Sattuma osoitti, että jos pojat innostuvat tykeistä, tytöt saa taantumaan leikkipuisto. Keinu oli liian kapea mutta puistossa oli myös hieno kiipeilyjuttu ja kiepuntajuttu. Kuvat muiden kameroissa, pahoittelen.

Kansalliskirjasto oli museon kanssa samassa pihapiirissä. Mitkä turvatoimet! Vahtia ja vartijaa riitti, seinällä yksityiskohtaisetohjeet asiakkaaksi rekisteröitymisestä.

Lempipystini. Näin bussista toisen samanlaisen kukkulan päällä ehkä 10 km ennen Budapestiä.

Matiaksenkirkko

Kalastajalinnake ja monilukuinen turistijoukko, ei meikäläisiä.

Autovanhus niitä arvostaville.

Sankarten aukio

Lauantai-ilta kului iloisissa merkeissä. Kuulemma näytimme ihan unkarilaisilta yhden herrasmiehen mielestä. Tapasin myös erään vaihtarin Kanadasta - opiskelee Victorian yliopistossa Vancouverin saarella. Pääsin kehumaan saaren vuoria. Vuoret ovat yksi lempiasioistani täälläkin.

Sunnuntaina pakkasimme ja järjestimme itsemme ulos hostellista noin kello yksitoista, tarkemmin 11.40. Itse olin kyllä valmis jo viisi yli.

Keleti-rautatieasema

Suuri ostoskeskus jossa suuri Tesco kotimatkan eväitä varten

 Edellisissä kuvissa sunnuntain ohjelma. Paljon kävelyä, jonkin verran kartan lukemista ja katukylttien tavaamista, rautatieaseman töllistelyä, hotelli helpotus ostoskeskuksessa, sitten hautausmaa. Kartalta katsottuna olisi helppoa vain oikaista sen läpi. Todellisuudessa kävelimme saman matkan kolmeen kertaan.

Budapestin hautausmaalta

Myös hautausmaalta

Käpykranssi, sekin hautausmaalta

Eksyimme hehtaarien kokoiselle hautuumaalle. Oli tarkoitus matkalla linja-autoasemalle vain pikaisesti vilkaista, millaista siellä on, mutta sitten mikään porteista ei ollutkaan auki. Bussin lähtöön alkoi olla enää tunti, eikä kukaan meistä tiennyt tarkalleen, kuinka paljon pieneen karttaamme kannatti luottaa... Autolla ajeleva vartija ohjeisti meidät takaisin pääportille. Hyvä, että on matkassa saksalainen kaveri, koska saksa taipui vartijalta ja muutamalta muultakin ihmiseltä Budapestissä huomattavasti englantia paremmin.

Bussimatkalla ei ihmeellisyyksiä.

Meidän Orangeways-ihmeautomme

 Bussimme määränpää oli Berliini. Pysähdyspaikkoja Bratislava ja Praha. Tuntuu niin hullulta, että arviolta neljässä tunnissa ajoimme Slovakian poikki.

Bratislavan bussiasema

Bratislavan jälkeen piti hieman säätää paikkojen kanssa, koska vähän kaikki vaihtelivat niitä miten sattui. Olin tyytyväinen ikkunapaikkaani, koska ikkunaa vasten voi myllätä takin niin kauan kuin ilmastointi ei palelluta ja vaadi takkia peitoksi. Jotain elokuvia tuli katsottua, mutta Meryl Streep oli aika hassu unkarilaisin dubbauksin.

Budapest on yksi paikka lisää listalla kaupunkeja, joihin pitää tutustua lähemmin.

Huomenna venäjän sanaston luennolle, sitten tsekin tekstianalyysiä. Ah tykkään niin.