Turhautumistunteita

Eilen oli erilainen fiilis kirjoittaa blogitekstiä kuin parina edellisenä kertana. En puhkunut asiaa, ollut kiireessä tai ääriäni myöten innostunut, vaan paremminkin miellyttävän seesteinen. Kuulostaa jotenkin oudolta tuo edellinen, mutta älkää huoliko, en sentään tee asteikkoa mielialojeni mittaamiseen :P Vähän silti huolestuttaa, että mieluummin kirjoitan tänne kuin henkilökohtaiseen päiväkirjaani. Se on joutunut lievän ylenkatsomisen kohteeksi, raukka. 

En eilen sitten kuitenkaan saanut julkaistua mitään, koska pidin parempana sujahtaa peiton alle ajoissa. Tänään puolestaan tulin luennoilta kiukkua kihisten. Tiistaisin sattuu olemaan vaikeimmat luennot, ja niin tiiviisti, että välissä ehtii hädin tuskin vaihtaa paikkaa. 

Näillä luennoilla täytyy oikeasti olla skarppina koko sen puolentoista tuntia kullakin jos haluaa saada niistä jotain irti. Yhdeltä on Venäjän taloutta. Sitä luennoitsijaa A kuvasi sanoin "kuin radiota olisi kuunnellut" - nainen papattaa tilastoilla (kiinnostavilla kylläkin) höystettyä asiatekstiä ja katselee jonnekin katonrajaan. Sen jälkeen puoli kolmelta on periaatteessa tulkkaamiseen valmistavia kuullunymmärtämisen harjoituksia. Katsotaan uutislähetyksiä tai keskusteluohjelmia, joista poimitaan tärkeimmät asiat. Useimmiten keskityn raivoisasti vain että saisin selvää käytetyistä sanoista, ja siinä vieressä toiset, puolinatiivit, toistavat kaiken sanotun papukaijoina perässä. Ottaa päähän. En ole samalla tasolla sanastoni suhteen.

Olen yliopisto-opiskelua lukuunottamatta tottunut pääsemään koulussa ponnistelematta mitenkään hiki päässä, mitä nyt yläasteen läksyntekosessiot paisuivat välillä naurettaviin mittoihin, kun yritin huijata valvovaa silmää piilottamalla läksypinojen sekaan muuta huvitusta. Luulisi, että olisin kolmessa vuodessa tottunut tekemään silloin tällöin töitä ja ylittämään esteitä. Näemmä en, sillä kun eteeni osuu kova haaste, turhaudun ja haluan luovuttaa. 

En osaa sanoa, ovatko nämä kurssit oikeasti minulle liian vaikeita. En halua tunnustaa, että ne olisivat, koska saan kuitenkin taloudesta ihan hyvin asioita irti. Tämä jälkimmäinen on kyllä sillä rajalla, että tekisi mieli antaa olla. Mutta en taida, sillä harjoitan psykologisointia: koska kerron vaikeasta kurssista täällä, minulla on motivaatio saada ensi luennosta jotain positiivisempaa kerrottavaa. Vaikka että avasin suuni siellä edes kerran pari. 

Noutaja-riistäjä

Kohta täytyy kehittää jokin englanninkielinen blogisysteemi, kun feisbuuk ei tahdo riittää. On nimittäin viimeinen aamuni Prahassa Erasmus-vaihdon aikana. Eilen illalla vietimme huolella aikaa kolmestaan parhaiden ystävieni kanssa, kävimme illallisella, höpötimme, sitten istumassa hospodassa, väittelimme, avauduimme, lätisimme ja pidimme parhaamme mukaan hauskaa. Sattumoisin samana iltana Hostivarissa oli juhlat, joten muitakin kavereita oli vielä myöhään liikkeellä eli halattavina ja ennakkoikävöitävinä.

Kämppis E tulee sentään saattamaan minut tässä aamulla bussille (lintsaa osan tunneistaan, hah) joten voi varata vähän kyynelöintiä hänelle, mutta P sekä hänen kämppiksensä J piti halata käytävällä keskellä yötä. Ei riittänyt viitisen halausta. Jos nyt tässä vannon, että tulen tutustumaan Puolaan seuraavan vuoden aikana, niin he eivät odota lupausteni perusteella yhtään vähempää. Tietysti kutsuin samoin Suomeen, ja todella näyttäisin kotiseutujani heille erittäin motivoituneena. J sattuu vieläpä olemaan kova suomalaisten mäkihyppääjien fani, heh.

Yksi ilta laskin puolihuvikseni kiinnostavia ihmisiä, jotka olen vaihtoni aikana tavannut, ja jotka tapaisin mielelläni uudestaan. Luku taisi nousta jonnekin 70 ja sadan välimaille. Siihen päälle olisi varmaan vielä saman verran ihmisiä, jotka olen tavannut kerran tai kaksi mutta joiden kanssa ei hetken moikkausta syvempää kaveruutta ole syntynyt. Ikinä en olisi uskonut tällaista itsestäni, jos etukäteen olisi ehdotettu. Olen jotenkin vaalinut käsitystä itsestäni varautuneena ja harvoin sydämellisiä suhteita solmivana ihmisenä. Toki sydänystäviä on vähemmän, P ja E, ja hyviä ystäviä viisi tai kuusi, inhimillisesti käsitettävä määrä. Mutta voi että. Bussissa aukeavat tulvaportit aivan taatusti.

Tässä vaiheessa sanon täydestä sydämestäni, että en suosittele kenellekään kahden vaihdon kokeilemista yhden vuoden aikana. Yksistään Erasmuksesta olisi kiva olla puolisen vuotta palautumista ainakin omalla kohdallani. Mutta kun kerran olen lusikkani soppaan pistänyt niin se pitää myös loppuun asti lipittää, eli ei kun häntä pystyyn ja uusia haasteita kohti. (Huokaus.)

Pikkuisen kyllä ottaa päähän että toiset jäävät tänne vielä helmikuun puoleenväliin asti, saati sitten eräät tietyt koko loppuvuodeksi. No, otan ilon irti Moskovasta, eiköhän sielläkin ole ihan jännää. Viimeaikaiset uutiset vähän liiankin jänniä. Toivon parasta.

Kotimatkan reitti kulkee Köpiksen ja Tukholman jälkeen Silja-puatilla Turkuun, siellä pääsen siskon hellään huomaan. Ihanata.

Ofis auors!

Mieli mustana kuin viikon takainen Hostivař.

Nyt ei löydy pilkettä silmäkulmasta. Piti maksaa vuokra. Aamulla jonotin puoli tuntia, mutta sitten tuli respakopin tädeille lounastauko ja muutenkin mun piti lähteä luennolle. (Luennolla taasen piti olla kielioppikoe, mutta opettaja oli unohtanut ne kotiin. No, onneksi en opiskellut kovin ahkerasti.)

Välihuomautus: Suomalainen pääni ei käsitä tätä teknisten taukojen tarvetta. Kopissa oli kuitenkin kaksi tätiä, joten miksi pitää pistää rahastuspalvelut puoliltapäivin kiinni tunniksi ja kolmeksi vartiksi? Melkein kaksi tuntia! Miten kauan ne syö? Tai kaivelevat varpaankynsiään, mitä ikinä keksivätkään tehdä. Miksei se toinen voi ottaa vastaan ihmisten vuokrarahoja sillä aikaa kun toinen on tauolla, kysyn vaan? Liian tehokasta varmaankin. Rahojen käsittely kun ei näillä rouvilla niin kovin sukkelaa muutenkaan ole.

Takaisin kielioppiin. Kokeen puuttuminen tarkoitti normaalia luentoa. Olin laskenut, että lyhyen kokeen jälkeen (opettajan arvio: puolisen tuntia) ehtisin käydä hakemassa nimmareita indeksikirjaseeni ja sen jälkeen maksamaan vuokran, mutta nyt pääsin pois vasta kahdelta. Asuntolan respan office hours loppuu kello 15. Matka Hostivařiin kestää melkein kolme varttia. Pikaisesti kaupan kautta metroon. Olin viittä vaille kolme jonossa. Jotkut italialaiset maksoivat pesukonettaan edessäni, yksi tyttö osti tupakkaa. Tupakkaa! Sitä voi ostaa ympäri vuorokauden, kuten rakas resparouva valkoisissaan meille ensimmäisenä iltana äänekkäästi demonstroi, miksi oi miksi juuri nyt piti tulla siihen jonoa pidentämään?

Pääsin tiskille neljä yli kolme. Jo edelläni ollut poika oli saanut eioota, ei nyt pysty ottaan enää rahaa, office hours meni, säestyksenä naputus ikkunaan teipattuun lappuun. No, täti jopa hymyili minulle myötätuntoisesti kun ähisin epäonneani, puhuinhan hänelle sentään tšekkiä. Viidestä minuutista ei voinut joustaa. Säännöt on sääntöjä. Maanantaina voi maksaa.

Ainoa mutka matkassa vaan on se, että olen lähdössä viikonlopuksi Müncheniin. Palaan juuri silloin maanantaina. Tässä tilanteessa tosin siunaan keskiviikkoista vastoinkäymistäni: sain paluubussiin lipun maanantaiaamuksi, vaikka olisin halunnut palata vasta tiistain vastaisena yönä. Ellei bussi ole lumen takia hirveästi myöhässä, *kop kop*, ehdin juuri ja juuri kolmeksi Hostivařiin. Ho hoo. Huvittaa paljon ajatella sitä tuskanhikeä, joka tulee nousemaan pintaan siinä vaiheessa kun bussi kääntää Florencin asemalle ja kello tikittää jotain yli kahta. Käytän sitten metromatkan selaamalla sanakirjasta mahdollisimman koskettavia vetoomuksia tiukkojen tätien varalle.

Hyviäkin uutisia on: viisumikutsu oli tullut perille vanhemmilleni. Nyt pitää vaan selvittää, onko Turun konsulaatti vielä auki ennen uutta vuotta. Sitten saisin lappusen passiini ja yksi huoli olisi hetkeksi kuitattu.

Nettisivuillaan viisumivaatimuksissa Turun konsulaatti kyllä vielä listaa HIV-todistuksen. Ehkä en vaan puhu siitä mitään. Ei sitä kyllä viimeksikään tarvittu.

Ja ai niin: sekin on ihanaa, että tänään illalla menen kuuntelemaan Mozartia ja Dvořakia keskustaan Obecní dům-nimiseen ihanaan jugend-rakennukseen. Täytyy ensin tehdä jotain sievät suolarajat keränneille saappailleni.

Tilanne eilen parin tunnin kävelyn ja puolen tunnin kuivattelun jälkeen. Kuulemma viinietikka voisi auttaa. Hyvä että otin saapasrasvan mukaan.

Tässä yksi Obecní důmissa sijaitsevan jugend-kahvilan kattokruunuista. Salissa oli myös pianisti ihanan, kirsikkapuiselta vaikuttavan flyygelin takana. Tuli Summertimet ja Oi jouluyöt, mm.