Sijainti: Wrocław, Puola

Berlin-Breslau -junan veturi

Huomio, kirjoitan ilman aeaekkosia koska puolalainen kone.

Maanantaina saavuin P:n kanssa junalla Berliinista. Se juna kiersi kuitenkin Berliinin Sudkreutzin kautta majapaikkani lahelta, vaikka netti ei tata kertonut. Olisin siis voinut saastaa aamuisen bussimatkan verran aikaa, mutta mitas pienista. Sen sijaan kaytin aikaani ostamalla aamukahvin (!) joka sitten pitikin minut hereilla melkein koko viiden tunnin junamatkan. Tai on, ehka oma osansa hereilla pysymiseen oli niilla brittitytoilla, jotka koko matkan ajan, toistan, koko matkan ajan juttelivat, kiroilivat ja nauroivat keskenaan. Toimin suomalaisesti: arsyynnyin hiljaa itsekseni, laitoin napit korviin ja koetin olla vaelittamatta. 

En tieda, tajusivatko tytot aanenvoimakkuuttaan, tai sita, etta todennakoisesti vaunussa on edes muutama ihminen, jotka ymmartavat heita ja kuuntelevat heidan valilla hyvinkin alatyylisia juttujaan. No, heidan puolustuksekseen on sanottava, etta nauravaisimmalla oli niin herea, pisaroiva nauru, etta sita kuunteli ihan ilokseen. Ainakin ensimmaiset pari tuntia.

Perilla Wroclawissa Pau ja E olivat jo laiturilla vastassa, ja mikas siina, hypattiin ratikkaan jattamaan kamat Pau:n ja kumppanien kampalle. Asunto on vanhassa talossa, siina on kaksi parveketta ja kolme huonetta, jotka ovat vaaleanoranssiksi, violetiksi ja haaleanvihreaksi maalattuja. Kylpyhuone on sininen, keittio vihrea. Heh.

Syotyamme suuntasimme kavelemaan kaupungin vanhaan keskustaan, joka on erittain sieva. P (esp) haipyi paikallisten kavereidensa luo, ja me tytot kavelimme kaduilla. Menimme istumaan yhteen ravintolaan ja mina maistoin puolalaisia perunalattyja, smetanan kanssa ne maistuivat herkullisilta. 

Ai etta, tarkoituksella en katsellut mitaan turistijuttuja tata kaupunkia varten, ettei olisi tarvetta nahda joitain tiettyja paikkoja, vaan voisimme vaan istua ja jutella. Asiaa kylla olikin, ja on edelleen, silla vuoden aikana on ollut kaikenlaista jokaisella :) Onneksi suuret uutiset olivat iloisia.

Wrocławista Hiekkasaarelta

... Oho, mahtoikohan askeinen vieras olla vuokraisanta :D Mina ja E oltiin huuli pyoreena, kun joku viiksimies soitti ovikelloa ja tuli omalla avaimella sisaan, kyseli jotain puolaksi. Kaikki asukkaat ovat toissa, me taalla kaksin. En hakellyksissani osannut edes yrittaa puhua tsekkia. No, ehka asukkaat tietavat, mista on kyse. Ei se mies onneksi jaanyt mitaan selittamaan, kaantyi vaan kannoillaan.

Sunnuntain turisteilua Berliinissa

Berliinissa Rotes Rathausin eli punaisen raatihuoneen edessa oli sateenvarjoprotesti ihmisoikeuksien puolesta ja pankkeja vastaan.

Epamaaraisia huomioita Berliinista: Pienen ruokakaupan tavarantoimittajalla oli sylissaan pino Harput-nimisia laatikoita. Potsdamer Platzin laidalla oli Joka-niminen kahvila. Bussireitin varrella Chicken Doner -ravintola "Durak". Tuntuu oudolta, kun ympari kaupunkia oli ison tupakkabrandin mainoksia : "Maybe never fall in love. Maybe Ma rlboro". Myohaan auki olevilla kaupoilla oli jotenkin hauska nimitys: Spaetkauf. Ja bongasin yllattavan monta patjaliiketta "Matratzen-outlet", joissa kaikissa oli ale.

Vietin sunnuntain omassa seurassani lukuun ottamatta sita, etta tormasin vahingossa P:oon Potsdamer Platzilla. "Mita ihmetta??" No, se on turistien risteyspaikka. Mina olin ollut katsomassa Diane Arbusin valokuvanayttelya. Siella oli vakea kuin pipoa, valokuvia katsottiin hitaasti matelevassa jonossa. Vaikuttavia kuvia siella kylla oli. Erityisesti mieleeni jai tama Girl in a watch cap, josta kuva alla.

Diane Arbus: Girl in a watch cap. New York City (1965) Laehde

Muuta paivan ohjelmaa oli tutustuminen ihanan rauhalliseen Mariankirkkoon TV-tornin lansipuolella. Siella ei ollut hurjaa kuvien napsintaa, ilmeisesti se ei ole suurimpia turistikohteita. Berliner Domiin en mennyt.

Kavin myos siina TV-tornissa. Hissijonossa oli hauska salakuunnella iloisen (ilman sarkasmia tama) venalaisen pariskunnan vitsailua: "Joko pelottaa? Mua hirvittaa, apuva!" "Joo, hissi varmaan putoo ja meista tulee pannukakkuja!"

Hissi kulki 6 metria sekunnissa, nakoalakansi oli 203 metria merenpinnasta. Vahan vaivasi, etta merkkipaikkojen loytamista varten tehdyt kuvat eivat olleet ihan ajan tasalla: samat kuvat toistuivat melkein kolmasosan tornia, vaikka todellinen maisema oli jotain ihan muuta. No, nakymat olivat upeita, mutta mitaan hienoja kuvia en niista osannut ottaa.

Iltani paatin hyvaksi havaitulla turisteilutavalla: hypataan lahimpaan kulkuvalineeseen, istutaan muutaman pysakin ajan ja sitten hypataan pois kun maisema ikkunan toisella puolella nayttaa lupaavalta. Loysin kivan kahvilan Rosenthaler Platzilta ja horpin siella lamminta.

No jaa, paljonpa siita nakee! Mutta istuin tuollaisen hienon holvikaaren alla. Ylakerrassa oli punainen vessa. Siitakin on kuva, heh.

Minusta tama on aika hieno vessan ikkunaksi. Vasemmalla kopit.

Kotimatka kesti tunnin mutta urheasti yhta ratikkaa ja kahta bussia kayttamalla paasin maan paalla perille. Tykkaan aina kayttaa metroa vieraissa kaupungeissa, koska pysakkien nimet tietaa varmasti oikeiksi, mutta nyt minulle on auennut myos bussien kivuus: on yllattaen hauska nahda, millaisten maisemien lapi matka kulkee. Berliinissa viela julkinen liikenne on niin tehokasta etta trelaista melkein itkettaa. No, onhan tietysti kaupunkien mittakaavatkin vahan erilaiset.

Tällä hetkellä Berliini

En tiedä, kuinka moni enää tämän blogin puolelle eksyy, mutta kirjoitanpa nyt kuitenkin. Matkapäiväkirja kun on aika rajoitettu kooltaan, tänne saa enemmän tekstiä.

Pääsiäisen Moskovan-matkalta pääsimme luonnollisesti Suomeen. Tuli tutkittua Kouvolan kävelykatu päästä päähän ja ahdettua maha täyteen Coffee Housen muffinsilla sen jälkeen, kun nälkä oli tyydytetty Hesessä. Mitään muuta kovin yksityiskohtaista en siltä reissulta enää muista, paitsi että tapasimme paikallisia ystäviä hauskassa Ziferblat-kahvilassa (nimi tarkoittaa kellotaulua, logossa oli kellotaulu ilman viisareita). Siellä ei maksettu juomisista ja syömisistä, vaan kulutetusta ajasta. Plus tupakointi kielletty! Mahtavan söpö paikka.

Nyt on siis vuorossa Berliini, tulin eilen ja huomenna lähden Puolaan Wroclawiin. Tämän reissu pitää sisällään vaihtokavereiden tapaamista, mutta ainakin tämä alkupuoli ei ihan mennyt putkeen. Meitä oli neljä, jotka suunnittelimme tapaavamme täällä Berliinissä, mutta yksi on kovasti töissä ja toinen joutui viime hetkellä perumaan, koska uusi vuokraisäntä oli ruvennut hankalaksi juuri muuton kynnyksellä, ja sitä piti sitten jäädä selvittämään.

No, treffasimme sitten kaksin espanjalaisen P:n kanssa, ja mikäs siinä, hän tuntee Schönebergin alueen kuin omat taskunsa, koska on asunut täällä pari vuotta sitten kolmisen kuukautta. Hänellä olikin paljon uutisia kuluneelta vuodelta, ja on harmi, että emme kaikki voineet olla paikalla. Mutta minkäs sitä voi, joskus elämä käy päälle. Vuoden päästä ainakin täytyy kaikkien päästä paikalle, koska erityinen tapaaminen on jo lyöty lukkoon: yhden meistä häät! (Ei minun.)

Eilen kävimme syömässä intialaista ja sitten jäätelöllä, ja sitten jäin kävelemään kohti majapaikkaani. Totesin jälleen kerran, että nämä vinoon kulkevat kadut ovat pirullisia. Ei voi kiertää korttelia ja luottaa 90 asteen kulmiin, koska korttelit ovat usein kolmion muotoisia. No, omia jälkiään palaamalla pääsin aina kartalle.

Sellaista hauskaa vietin, että bongailin viime reissulla (kaksi vuotta sitten! huh) näkemiäni maisemia. Täällä vaihdossa ollut kaverini oli oppaana, kun kävelimme hänen lempparialueillaan täällä. Nyt olen nauranut itselleni moneen otteeseen, kun nämä maisemat sijaitsevatkin ihan majapaikkani vieressä. Minulla ei ollut mitään käsitystä niiden sijainnista kartalla, koska menin vain ystäväni perässä. Heh. Eli olenkin nähnyt vain yhtä ja samaa kulmaa Berliinistä koko ajan :P

Parvekkeet ovat hienoja. Ainakin näillä kulmilla liki joka parveke tulvii kukkia ja vehreyttä. Toisaalta sitten tietysti on niitä betonimöykkyjä, joilla ei kuki kuin männävuotinen muovituoli.

Kansallisia kokemuksia säästä: minusta on ihanaa, kun aurinko tuli esiin vartiksi: "aurinko paistaa". P ensin luuli että vitsailen, koska hänestä sää oli pilvinen: "tuollahan on noin paljon pilviä!" Heh, Espanja.

Yritän laittaa muutaman kuvan jossain vaiheessa reissua.

Maha täynnä sushia

Ei ole yhtään turistiolo tällä matkalla. Tapaamme vanhoja ystäviä, yhden uudenkin olemme ehtineet saada jo. Hän tosin on erittäin hyvä tuttu erään trelaisen opiskelukaverini kanssa. Maailma on pieni - мир тесен.

Istuimme monta tuntia teellä hauskassa kahvilassa, jossa ei makseta ruoista ja juomista vaan vietetystä ajasta. Meiltä otettiin yhden henkilön nimi ylös ja saimme pöytäämme Pafnuti-nimisen herätyskellon. Pafnutin nimi laitettiin myös ylös, ja lähtiessämme sitten maksoimme parista tunnista 190 ruplaa per nokka, eli kuutisen euroa. Ei paha. Tähän hintaan joimme varmaan kukin kolme kuppia teetä ja kahvia sekä tuhosimme pari greippiä ja lukemattomia pikku keksejä.


Illalla kotona rullasimme itse sushimme. G oli laittanut ainekset valmiiksi, leikannut lohen ja kurkun ja keittänyt  riisin. Tuli hyvää! Teen lomassa maisteltiin leipäjuustoa, joka sai erittäin hyväksyvän vastaanoton. Lakkahilloakin ylistettiin, mutta erillään leipäjuustosta. En niitä ostaessani tajunnutkaan, että tässäkin suomalaiset syövät yhdessä suolaista ja makeaa. Muita vastaavia hassuja ruokia ovat pizza, jossa on ananasta, salaatti, jossa on rusinoita tai pipari ja homejuusto. No, kukin tyylillään. Vielä on mämmi maistattamatta... Kommentit voivat olla mielenkiintoisia!

Pääsin pääsiäisenä rajan yli

Me lähdettiin Moskovaan! Istuskelemme nyt S perheen luona Moskovan laitamilla, melkein metrolinjan päässä. Yksi kaveri soittelee kitaraa, toiset suunnittelevat nettisivuprojektia ja viimeinen lintsaa koulusta. Minun oli pakko päästä nettiin tarkistamaan koulujuttuja, siksi päädyin tännekin.

Tulimme Tolstoi-junalla. K nousi sen kyytiin jo Hgissä, minä ja toveri J paria asemaa myöhemmin Kouvolassa. Junaa odotellessamme saatoimme käydä ravitsemassa itseämme laadukkassa suomalaisessa pikaruokaravintolassa, koska sillä välin asemalla tavaroitamme vahti sattumalta samalla junalla matkustava J:n kurssitoveri. Kaupunki ei tullut tutuksi, mutta olenpa nyt ainakin käynyt asemarakennuksen ulkopuolella.

Juna tärisi kuten ennenkin. Olimme hereillä vielä puoli kahdelta Pietarin pysähdyksen aikaan, ja ihmettelimme kuulutuksia. Tolstoi-junaan otetaan käsittääkseni vain kansainvälisiä matkustajia, mutta asemalla kuulutettiin moneen kertaan "Hyvät matkustajat, nousu junaan Helsinki-Moskova jatkuu". No, emme saaneet neljättä hyttitoveria.

Moskovassa meitä oltiin vastassa asemalla, S ja G. Asemalla sitten pyöriskelimme liki tunnin. Oli tarkoituksena ostaa paluulippu. Pyöriskelimme ympäriinsä: tavallinen kansainvälinen kassa oli kiinni. Jonotimme toiselle. Väärä kassa. Saimme ohjeet. Löysimme toisen salin. Jonotimme. Oikea kassa, mutta kortti ei käy. Automaatille. Kokeilin kahta, mutta kummastakaan ei saanut rahaa. Onneksi yhdeltä meistä löytyi sen verran irtainta taskunpohjalta että ei tarvinnut lähteä kauemmas automaattia etsimään, ja saimme liput. Porukan minun puolikkaani lähtee kotia kohti pääsiäissunnuntaina. 

Hmm, pitänee paastota toinen pääsiäispäivä, ellei jokin kauppa ole pyhästä huolimatta auki...

No, Moskova. Suomen takatalvesta ei pääse eroon itärajan tällä puolellakaan. On kuin täällä olisi jopa enemmän lunta kuin Pirkanmaalla viimeisimmän ihastuttavan pikku pyryn jälkeen. Nyt puoliltapäivin taivas tosin näyttää selkenevän.

Kohta lähdemme kahvilaan, jossa maksetaan käytetystä ajasta, ei teestä ynnä muusta suuhunpantavasta. Kavereita näkyilemään!

Kuumia aaltoja

Huh hellettä. Tänään juoksentelin hoitamassa asioita (kirjapaketti lähti Suomeen pussissa eikä laatikossa, joten kenkälaatikkometsästys olikin yhtä tyhjän kanssa) yhtenä hikiläiskänä. Tietty on ihan kiva, ettei tarvitse ennen iltakymmentä miettiä, tuleeko ulkona kylmä, mut vähän pitää valittaa. Okei, tykkään oikeastaan tästä kuumasta ilmasta. Yliopistolla sain kyllä vähän toruja kun olin opiskellut niin vähän. Vakuuttelin, että olen kyllä itse ihan tyytyväinen. Minusta tuntuu, että ystävien kanssa jutellessa opitut asiat ovat minulle nopeammin hyödyllisiä kuin jälleen yksi kirjallisuuskurssi, tai kielioppi, jonka idiomien avaamiseen tarvitaan pari sanakirjaa. Vielä tosin pitää oppia pois vakiovirheistä :P

Pieneksi loppukiriksi Moskovani päätteeksi kävin kuuntelemassa musiikkiyhtyettä nimeltä Gogol Bordello. He soittivat Gorkin puistossa Vihreässä teatterissa, ja osasin kyllä harhailla kunnolla ennen perille löytämistäni. Tajusin vasta puiston portilla, etten tarkistanut, missä nimenomaan se paikka sijaitsee. No, epämääräisen palloilun jälkeen vahvan intuitioni opastamana seurasin sitten yhtä tyttöä, joka minut ohittaessaan hermosi puhelimeensa "no mä tuun koko ajan, nauti sä musiikista siellä!" Hän johdatti minut oikeaan suuntaan.

Soitto soi puolisentoista tuntia ja oli hyväää. Ja kivaaaa. Vaikkei mulla keikkaseuraa ollutkaan, nautin fiiliksestä ja musiikista täysin rinnoin. Olin amfiteatterissa penkeillä, aika kaukana lavasta, mutta lavanedustan meininkiä seuratessa olin ihan tyytyväinen ratkaisustani :D Siellä oli aika tiukkaa. Vieressäni konsertista nauttineesta kaveriporukasta yksi nainen teki kuperkeikan kahden penkkirivin yli. Ei tullut kuin mustelmia.

Minä heiluin biiseissä mukana ja elin mukana. Mm, tykkäsin. Kannatti mennä. Minusta pidettiin huolta: sateen varalta sain suojavarusteita mukaan, mutta en sitten tarvinnut niitä :)

Huomenna lennähdän kotimaan kamaralle. Varmaankin kirjoitan heinäkuun puolella vielä jotain yhteenvetoa tai herkistelyä, tai laitan näkyville kuvia, jotka ovat jääneet välistä ja itkevät huomion perään.

Lopun iltakuva on otettu Moskva-joen yltä Aleksandrovskin sillalta kohti keskustaa.

Ystävähetkiä ja oppitunteja

Liikennevalopylväs Strastnoi bulvarilta. Ruusut ehkä kuivuvat mutta muovisydän porskuttaa!

Eilen kirjoittaessani sveitsiläiselle Aleksandralle synttärikorttia - tietysti viime tipassa niin että samalla testasin tasapainoani, kun kirjoitushetkellä seisoin liikkuvassa metrossa ja kädet olivat kortin ja kynän varaamat - aloin miettiä, mitä kaikkea olen ystäviltäni oppinut. 

Vaihtojeni parasta antia ovat nimittäin juuri ystävät, kuten olen voinut jokusen kerran täällä ja erinäisissä sähköposteissa jo sanoa. En vain voi uskoa, miten ihaniin ihmisiin olen törmännyt. (No niin, sainpa tuon sanottua taas yhden postauksen osalta.)

Voisin kuvailla tähän parhaiten mieleen jääneitä ihmisiä vajaan vuoden varrelta, mutta en usko, että istumalihakseni kestäisivät sen. Muutamat tapasin mieleenjäävällä tavalla, kuten sen USA:sta tulleen espanjalaisen kiharatukkaisen Guillermon, joka kiroili Hostivarin aulan rappusissa puhtaalla suomenkielellä, tai vaikka puolalaisen Przemekin, joka kävi avaamassa minulle oven samaisen Hostivarin nelosrakennuksen neljännen kerroksen käytävään, kun minä väsyksissäni työnsin kun olisi pitänyt vetää. (Äsken mietin Hostivarin käytävänovien aukenemissuuntaa, ja muistin sen siitä, että usein käytäväpippaloitten aikana niitä piti auki joko tiiliskivi tai jalan päässä seisova iso tuhkakuppi. Virallisesti Hostivarissa on tupakointi toki kielletty.)

Joidenkin kanssa taas koin hienoja asioita, kuten tsekin kielikurssin sertifikaattienjakotilaisuuden jälkeen brittiläisen Ianin kanssa vedetty viimeinen tsekkipolkka, tai reissu kauniiseen Cesky Krumloviin, jonka aikana viimeistään tutustuin kunnolla iloiseen puolalaiseen Kasiaan, tai sitten uusivuosi, jolloin hytisimme sekalaisella vaihtariporukalla Riegrovy sadyn mäenhuipulla ja katselimme talvisen Prahan ylle nousevia ilotulituksia, tai se, kun lämpimänä myöhäiskesän päivänä reisilihakseni huusivat rinteiden takia armoa tsekkijääkiekkoilijan vetämällä mäkikiipeilyllä ja vihreään pukeutuneet puolalaistytöt hihittelivät.

Toiset taas liittyvät hämmentäviin hetkiin, kuten auringonnousun aikaan pikaruokalassa venäläisen Diman kanssa käyty eksistentiaalinen keskustelu, tai sankan espanjalaisedustuksen takia uskomattoman kovaääniset espanjalaisen P:n synttärit. Tai se hetki, kun eräs toinen Dima oli joukkomme oppaana Moskovan yössä ja tapasimme ratsukon käytännössä baarin ja luostarin välissä.

Paulinalta opin teinipojaksi taantuneen huumorin lisäksi sen, että itsepäisyyskin voi olla tietyllä hetkellä hyve, ja että kaveria ei jätetä.

Elli opetti monen muun asian lisäksi itsetutkiskelua ja itsekriittisyyttä, mutta myös hetkeen heittäytymistä. We are still young, let's just enjoy life.

Aleksandran kanssa ystävystyminen on avannut silmiäni kohteliaisuuden suhteen. Hän on luonnostaan erittäin huomaavainen muita kohtaan ja demokratia voisi olla hänen toinen nimensä, mutta hän ei silti pelkää seisoa sanojensa takana tai puolustaa omia oikeuksiaan. Kiltteys ei siis tarkoita muiden ovimattona olemista.

Karoliinalta opin (polveilevista pohdiskeluista huolimatta) mutkatonta suhtautumista elämään. Intohimojaan kannattaa seurata, koska sillä tekee elosta kiinnostavaa. 

Pablo näytti mallia siinä, että asiat, jotka haluaa tietää, täytyy kysyä ääneen, koska ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita, ja koska vaiteliaskin ihminen haluaa kertoa kuulumisistaan, mutta ehkä kaipaa suoraa kysymystä, jolla päästä alkuun.

Metallistiystävältä olen oppinut lämpöä ja luottamusta.

Kaikilta edellä mainituilta olen oppinut sen, että jaettu ilo todella on kaksinkertainen ilo. Myös: ystävyys ei lopu, vaikka välitön kontakti katkeaakin. Neiti H koti-Helsingistä sanoi, että oikean ystävän kanssa ei ole väliä sillä, onko viime näkemästä kaksi tuntia vai kaksi vuotta.

Pääni on täynnä vaaleanpunaisia ja pehmeitä asioita, kun olen ahkerasti ajatellut näitä ihmisiä ja hetkiä. Onneksi sentään ajattelin näitä omaperäisesti nyt enkä lammasmaisesti helmikuun 14:nen tienoilla.

Jaa mutta kas, nythän on juhannus. No, juhlapäivä sekin. Vietän sitä varmaan sitten yhdessä ryppäässä synttäreitten ja läksiäisten kanssa.

P.S. Alakerran karaokessa Now playing - L'Italiano. Meikäläisittäin tunnetaan Kari Tapion hittinä Olen suomalainen. Linkissä paina vasemman reunan play-napista niin tulee ääntä.

Lukaali ja ruokalista

Ei kuvia tekstin aiheista, joten tässä lohdutukseksi runoratsu Jeseninin patsaalta Tverskoi bulvarilta. Pikku-Pegasoksen siipi on vähän piilossa.

Kotibileet designlukaalissa katsastettu. Shashlik oli jälleen hyvää. Tällä kertaa mangalissa oli puolimetriset jalat ja se rupesi purkautumaan (hajoamaan) kesken kaiken. Illan urheilulaji oli pingis. Lukaalin vahtikoira oli ylisuloinen, tuloksettomasti kerjäävä kultainennoutaja Jesse. Sen karvoja löytyy mun (tietysti mustista) housuista varmaan hamaan maailmanloppuun. Yöllä - siunattu hiljaisuus! Ei karaokea mailla halmeillakaan, kunhan koulunsa päättäneiden nuorien rääkäisyt vaikenivat.

Lukaali oli kuin suoraan sisustuslehden sivulta ja jättimäinen. Se myös sijaitsi reilun tunnin matkan päässä Ukraina-hotellilta, eli aika pitkällä mielestäni. En tiedä julkisen liikenteen yhteyksistä, koska meidät kuskasi ilmeisesti perheen autonkuljettaja (!). Takaisin toi sitten toinen kuski, jonka kanssa yksissä liikennevaloissa illan nuori emäntä kävi hassua läpsytaistelua.

Keskiviikkopäivän ruokailut: aamiaiseksi illan rääppeitä, eli kylmiä, edellisiltana grillattuja kasviksia, mehua, jokunen leipäpala ja linnunlaulua. Myöhäinen lounas Mu-Mussa Lubjankan takana, listalla ihanan pehmeällä juustolla höystettyä tuorekurkku-retiisisalaattia, tavallista perunasalaattia (eli vissiin stolichnij) tietysti ekstramajoneesilla höystettynä kun en osannut kieltäytyä, svekolnikia (kylmä punajuurikeitto, jonka en odottanut olevan ollenkaan hyvää, mutta olipa vaan!) ja pikkuinen kolmionmuotoinen kaalipiirakka. Illallinen Avokado-nimisessä kasvisravintolassa (voi K, oltaisiin menty sinne niin olisit ollut taivaassa!) Chistoprudnyi bulvarin varrella, annos kuivatuilla hedelmillä höystettyä papuplovia (jännästi vuorotellen makeaa ja suolaista). 

Plov (lausutaan "ploff") on vähän kuin risotto, mutta oikeauskoiset  ruokaharrastajat eivät arvosta jos sen näin esittelee. Oikeastaan yhteistä on käsittääkseni lähinnä se, että ne ovat ruoka-ainesekamelska, jonka pohjana on riisi.

Illallinen oli myös sveitsiläisen A:n synttärijuhlistus ja jäähyväiset. Vasta ravintolan keittiön mennessä kiinni kahdentoista maissa A tuntui tajuavan, että tämä alkaa olla hänen kohdaltaan ohi. Tulevaan vaihtoystävien luokse suuntautuvaan Euroopan-kiertueeseen sisältyy ehdottomasti Geneve. Olen nähnyt siitä niin kauniita kuviakin että.

Tänään on tuskin vaikeuksia saada unta, sen verran käy väsy käpälään. Olen alkanut pitää huoneeni molempia ikkunoita auki, koska taikauskoisesti väitän, että poistaa oudon pistävän päänsäryn, joka tuntuu ilmaantuvan kämpille tullessa.

Lauantaista

Viime lauantaina edustin jälleen koko Suomea. Joka todettiin neljäsosaksi Moskovaa, mikä ei ole kovin paljon verrattuna loppuun Venäjään, joten pystyn sittenkin ehkä kestämään tämän.

Toisin sanoen olin iloisella piknikillä Pokrovsko-Streshnevskin puistossa Moskovan laitamilla. Joukkoon kuului enimmäkseen venäläisiä mutta ah niin ilahduttavasti skandinaavitoveri A Ruotsista sekä yllättäen tansanialainen C. Kun oltiin päästy sopuun piknikpaikasta, oli käytävä pieni leikkimielinen tahtojen taisto siitä, onko shashlikkien eli grillivartaiden paistaminen naisten vai miesten hommaa. Kyllä se oli miesten hommaa, eikös meikäläisittäinkin mies usein hoida sen grillauksen. Kun on tulikin ja kaikkea :)

Keskustelusta en enää muista muuta kuin että se oli kiinnostavaa ja minulta kysyttiin, oliko Suomessa oikeasti kieltolaki ("Joo, 30-luvulla." -"Ai oli?! No kai kotipolttoista tehtiin?" "..."). Aktiviteetteja olivat myös lentopallo, jossain vaiheessa yksi meidän tyyppi pelasi koko viereisen piknikseurueen kanssa, ja sulkapallo. Sain yhden osuman lentiksestä. Kiitän sitä, joka ehti huutaa varoituksen, koska muuten en olisi ehtinyt varautua.

Ilta päättyi hämärän tuloon vaikka ruokaa oli vielä paljon tuhoamatta. Hyppäsimme paikallisjunaan ("Höh, ihan turha tää paluulippu kun ei me menty mistään porteistakaan") ja nuokuimme metrossa kukin omaan kotiinsa. Olipa kivaa.

Merkillisyyksiä metrossa

Teen tässä jännittävän takauman, koska haluan hiukan rikkoa kronologiaa ja kertoa maanantaipäivästäni ennen valokuvanäyttelyyn asti pääsemistä. Ihan vain tehdäkseni elämästä vaikeampaa tein ylimääräisen vaihdon päätepisteeni metroasemalta toiselle ja taas takaisin. Kyllä kannatti, sillä sekä Tsvetnoi bulvarin että Trubnajan ("putki"?) asemat olivat katseenkestäviä. Ihanan valoisia. Ja kyllä sieltä Tsvetnoi bulvarin asemalta löytyi sitten kukkia, tosin ainoa kuva tärähti pahasti. Tässä lohdutuksena metrosalin päädyssä oleva mosaiikki.

Vasemmalla mummo myy lippuja sirkukseen.

Kizhi.

Tämä jälkimmäinen on Trubnajan asemalta, ihanasti valaistun mosaiikin kirkko on Kizhillä. Mosaiikeissa on edustettuna vanhoja venäläisiä kaupunkeja: Jaroslavl, Rostov, Pereslavl, Bogoljubovo ja kumppanit. Tykkäsin. Ehkä mun pitää rohkaista mieleni ja mennä kuvaamaan ne kaikki. Metrossa kuvaaminen ei vaan minusta tunnu mukavalta, ja periaatteessa siitä pitäisi kai rapsahtaa joku 100 ruplan (2,5 euron) sakko.

No, uhmasin minä sitä epämukavuutta tälläkin kertaa. Oli pakko ottaa kuva tällaisesta oudosta viritelmästä, jota jotkut moskovalaiset nuoret miehet käyttävät: 

Hiukan heikosti näkee, mutta en saanut kuvan varjoja valoisammiksi ilman että muu kuva olisi kärsinyt. Siinä siis metron portaissa seisovalla valkopaitaisella kaverilla on olallaan vyölaukku. Hmm. Joskus pari kuukautta sitten näin vyölaukun ensimmäistä kertaa kuvaa vastaavassa käytössä, joka näytti puolittain fiksulta, mutta puolittain vieläkin oudommalta kuin mahan alla roikkuva ylimääräinen reppu. 

Jotkut pitävät laukkuaan tähän tapaan yhdellä olalla, joillakuilla laukun hihna kulkee rinnan yli. Kysyn vaan, että mitä ihmettä? Ihan okei se tietysti on, että miehillä on laukkuja, kyllä nekin niitä tarvitsevat, mutta tämä on vielä hassumpi ilmiö kuin ne aikaisemmin näkemäni mieskäsilaukut, kantajansa nyrkin kokoiset salkut. Nähtävästi miesten laukkualan edelläkävijöiden kannattaa tulla Moskovaan haistelemaan uusia tuulia.

"Junille - suoraan"

Tässä kuvassa taas on Arbatskaja-metron sisäänkäyntihalli. Tämä metroasema on ehkä syyllinen siihen, että käsitykseni Moskovasta on ollut Punaisen torin mahtailevuuden lisäksi kovin kaupustelijapainotteinen. Aseman ulkopuolella on nimittäin pursuileva kioskikasauma höystettynä epämääräisillä seisoskelijoilla ja ajoittaisilla urean tuoksahduksilla. Saatoin saada huonon kuvan silloin, kun kuljin siitä läpi kaverieni perässä Tver-kevään ekskulla. Tähän mennessä asia on toki jo korjaantunut moneen kertaan.

Arbatskaja.

Kuten kuvasta näkyy, sisältä tämä tummansinisen linjan asema on ehkä yksi kauneimmista. Siltä on maanalainen vaihtoyhteys kolmelle muulle, jotka ovat harmaan linjan Borovitskaja, punaisen linjan Biblioteka imeni Lenina ja vaaleansinisen linjan Aleksandrovskij sad. Kivasti myös vaaleansinisellä linjalla on näemmä Arbatskaja, mutta se on yhden pysäkinvälin päässä tästä nelikosta. Miksi oi miksi täytyy hämmentää hajamielisten matkaajien päitä sillä, että rinnakkain kulkevilla sinisillä linjoilla on kaksi samannimistä pysäkkiä? :D Sillä toisella, Smolenskajalla, minä ehdinkin jo Iraa etsiessäni seikkailla.

Kukkamummot ja -pappa.

Tämä viimeinen kuva on kotiasemani Park Kulturyn ulkopuolelta. Kauppa kyllä käy, olen seurannut. Lyön vaikka vetoa, että vaikka kukanmyyjät olivat jo pakanneet kassinsa eilen kotiin tullessani, jotenkin heidän kauppaamiensa kukkien tuoksu tuntuu tällä kohdalla vielä illallakin. Olen jo useamman kerran kulkenut tästä nenä ilmaa hörppien.

Siis sä tarviit vaan

21.6. sanoo Duran Duran hellurei.

Duran Duran on näemmä tulossa Moskovaan pikapuoliin. Keikkajulisteeseen on Beatlesia nokkelasti varioiden käyty kirjoittamassa "All you need is now".

Ensimmäisellä kerralla se oli hauskaa. Vielä toisellakin. Otin todisteeksi kuvan myös kolmannesta yksilöstä, vaikka se näyttääkin aivan samalta kuin ensimmäinen, huomaan. Olen ehkä verkkainen muussakin kuin syömisessä, mutta kun näin neljännen tällä tavoin muokatun keikkajulisteen, joka oli saman bulevardin ständien kolmas paranneltu, oli vitsi loppuun kaluttu. Heh vaan sullekin :P

День России - Venäjän päivä

Moskovan kaupungin lippu. Monissa Venäjän kaupungeissa, kuten hauskalta kuulostavassa Lihoslavlissa, 12.6. on myös kaupungin päivä.

Eilen 12.6. vietettiin Venäjän päivää. Minä vietin sitä jo lauantaina kuljeskelemalla Tagankalla. Etsiskelin yhtä Stalinin hampaista, venäjäksi жилой дом на Котельнической набережной, eli asuintalo Kotelnicheskajan rantakadulla. Se olikin aika hyvin piiloutunut paristakymmenestä kerroksestaan huolimatta. 

Lähdin ensin Taganka-metrolta ihan väärään suuntaan, tosin sikäli valinta oli hyvä, että löysin Moskva-joen. Hammasta vaan ei näkynyt, joten tein lenkin ruokakaupan kautta (jugurttia ja kurkkua välipalaksi) takaisin metrolle ja lähdin toiseen suuntaan. Karttaahan minulla ei ollut mukana, kyllä sitä sen verran jo osaa. 

Iso on.

Pääsin lopulta perille, löysin ensin talon takapihalla olevan pienen rukoushuoneen, jonka edessä keskusteli muutama laitapuolenkulkija jonkin (rukoushuoneen?) avautumisesta, sitten talon takapihan, jossa oli tiilimuureja ja postauksen lopussa näkyvä auto, ja sitten sen talon, kun tulin keskustornin oikealla puolella olevasta käytävästä (tykkään näistä talon läpi menevistä käytävistä niin kovin) julkisivun puolelle.

Auringonlasku. Tulin oikean alanurkan vasemmanpuoleisesta kaaresta ulos.

Yksissä liikennevaloissa kävi lievästi huvittava sattumus. Kaksi erittäin vahvasti kölninvedelle tuoksahtavaa nuorta miestä keskusteli käyttäen täkäläistä v-sanaa joka virkkeen pisteenä ja pilkkuna. Joku tentti oli mennyt huonosti ja nyt piti tehdä erikoistehtäviä, б...дь. Tein kiinnostuneena havaintoja kirosanan sijoittamisesta virkkeeseen ja vertailin sitä suomen konventioihin. Hetken päästä toinen heistä (se, jonka paidassa luki Deputa Madre :P) kääntyi kysymään minulta, tiedänköhän erästä ravintolaa lähettyvillä. En tiennyt, ja pojat arvasivat oikein, että olivat löytäneet fellow-vieraspaikkakuntalaisen. Suojatien yli tuli punaisilla joku mies, jonka puoleen he seuraavaksi kääntyivät. En jäänyt kuuntelemaan, tiesikö tyyppi "shishka-mishkan" (mikä lie ollut). Jännäksi tiedustelun teki se, että minua teititeltiin, mutta miekkosta sinuteltiin. Huh mun elämä on täynnä jännyyttä.

Hampaan takapihalta. Samanvärinen auto kuin mun kamera! Tykkään noista lampuista.

Sunnuntaina vietetty Venäjä-päivä ei ole Venäjän itsenäisyyspäivä, vaan sillä on tarkoitus juhlistaa Venäjän riippumattomuutta. Päivämääränä 12.6.1992 valittiin Boris Jeltsin Venäjän ensimmäiseksi presidentiksi.

Katselin vähän telkkaria sunnuntaina puoliltapäivin, ja näin, miten Medvedev palkitsi tiedemiehiä ynnä muita tärkeitä henkilöitä. Se oli kuiva show. Mahtoiko siellä Kremlin erään palatsin salissa, jossa tämä kaikki tapahtui, kuulua sama miesääni, joka televisiossa selosti kunkin palkittavan kohdalla hänen suurimmat aikaansaannoksensa? Se on kuin se leffatrailereiden käheä mies ilman käheyttä. Samanlainen auktoriteettia ja suuren urheilujuhlan tuntua uhkuva ääni selosti myös voitonpäivän juhlallisuuksia.

Toki vielä 13.6. oli vapaapäivä. Venäläiset eivät halua heittää viikonlopulle osuvaa juhlapäivää hukkaan, vaan seuraava arkikin on vielä juhlaa, eli vapaa. Olen saattanut kertoa saman asian ennenkin, mutta kertaushan on opintojen äiti, eli повторение - мать учения.

12.5.: Rekisteröintiä on uudistettu

Kappas. Olen unohtanut laittaa tämän merkinnän näytille. No, sopivasti se on näköjään kirjoitettu tasan kuukausi sitten, silloin, kun A:n sveitsiläiset kaverit olivat täällä.

---

Kristus Vapahtajan katedraali Moskva-joen puolen portailta.

Ulkomaalaisten rekisteröitymiseen liittyvää lainsäädäntöä on Venäjällä muutettu. Olen hiukan jäljessä, sillä tieto tästä julkaistiin jo maaliskuun lopussa, mutta parempi myöhään, eikös niin. Kämppis tästä minua infosi.

Ennen ulkomaalaisen on tullut rekisteröityä kolmen arkipäivän kuluessa maahan saapumisesta. Nykyisin aikaa on seitsemän päivää. Rekisteröinnin hoitaa yleensä hotelli, opiskelupaikka tai työpaikka, vaikka yksityishenkilökin sen voi tehdä. Puskaradion tietojen mukaan rekisteröiminen on yksityiselle vaivalloista paperisotaa (mitä muutakaan). Sen voi tehdä joko miliisin OVIR-osastossa tai ilmeisesti nykyisin myös postitoimistossa. Lisätietoa.

Itse olen ollut rekisteröitymisen kanssa tekemisissä sen verran, että olen kuljettanut lappuani kansainväliseen toimistoon ennen Venäjältä poistumista ja jos olen palannut takaisin, hakenut sen sieltä matkan jälkeen. Tietysti rekisteröintilappu on yksi huolella säilytettävä paperinpalanen lisää. Muita ovat passin kopio, maahantulokortti ja tietysti viisumi. Hirveää korttipeliä tämä, alan todella arvostaa EU:n systeemiä, jossa luottokortin kokoinen henkilökortti riittää maasta toiseen siirtymiseen.

Tiistaina olin tulossa takaisin asuntolalle keskustasta, kun päätin tutustua uuteen maastoon. Kävelin Sretenski bulvarin metrolta yhden asemanvälin Kuznetski mostille ja kamera oli pakko kaivaa esiin, kun talojen välistä ilmestyi luostari. Сретенский монастырь, Sretenskii monastir' eli kääntyisikö se sitten Herran temppeliintuomisen tai Kynttelinpäivän luostariksi.

Siitä maanantain jääkiekko-ottelusta jäi sanomatta se, että muistaakseni toisen ja kolmannen erän välillä pidettiin hiljainen hetki toisessa maailmansodassa taistelleiden ja kaatuneiden muistoksi. (Joku paikalla ollut voi korjata jos ymmärsin väärin.) Mainoskatkon sijaan televisiossa näytettiin Punaista toria ja Moskovaa, ja baarin väki laski vähän äänenvoimakkuuttaan. Odotin, että keskustelu jatkuisi, mutta ei, vaikutuin kunnolla. Nimittäin silloin, kun selostaja vaikeni kokonaan ja kellonlyönti kertoi hiljaisen hetken alkaneen, kaikki asiakkaat hiljentyivät ja lähes kaikki nousivat seisomaan. Suuri kello tikitti, kuvaruudulla näkyi tuntemattoman sotilaan tuli, ravintolassa oli hiirenhiljaista. Minun kohdallani hetki toimi, oli hankala palata takaisin jännittyneeseen pelitunnelmaan. 

Suurkaupungin huminaa

Kylpyvaahtoa? Ei kun poppelin höytyviä.

Sitä voisi kuvitella, että kun maailmasta kiinnostunut nuori ihminen muuttaa väliaikaisesti yhteen pallomme suurimmista kaupungeista, tulisi jokainen valveillaolon hetki käytettyä kuin vain parhaimmalla turistilomalla: tutkien uutta, imemällä vaikutteita ja ihmettelemällä, sillä täällä riittää kaikkea. Tällaista aistit yliherkkinä vuorokauden ympäri -menoa ei kuitenkaan jaksa kovin kauaa. Tietysti itsekin olin etukäteen sitä mieltä, että varmasti sitten kävisin kaikissa baleteissa ja oopperoissa niin paljon kuin vain ehtisin, mutta enpä vaan ole pistänyt nokkaani kumpaankaan. 

En toki ole hautautunut huoneeseeni (mitä nyt satunnaisesti ja kohtuullisessa määrin). Kaupunkiin olen kyllä tutustunut sen verran, mitä nyt tähän jättimäiseen muurahaispesään voi. Tavallisimmat turistikohteet ovat hanskassa. Olisi hauskaa tituleerata itseään käveleväksi matkakirjaksi, joka on nähnyt ja kokenut kaiken (ehe joo), mutta arkea tämä oleminen on pitkään jo ollut. 

Ei sillä, että olisin täysin jo tottunut Moskovaan: jatkuvasti minua hämmästyttävät taivaisiin kohoavat kerrostalot ja pelkkä ihmisten määrä. En ole tottunut kirkkailla väreillä maalattuihin aitoihin ja kaiteisiin saati roskaisiin kadunvarsiin, joskaan en jaksa enää joka kerta erikseen nyrpistää roskille nenääni. En edelleenkään kulje yhdenkään kerjääjän ohitse puhtaalla omatunnolla. Liikenteen joukkoon en halua lähteä muuten kuin jonkun kyydissä, ja mieluiten metrolla. 

Jos edellä on lista siitä, mitä en ole, niin se mitä olen, tuottaa pidemmän listan. Olen jossain määrin tottunut ihmisten keskellä luovimiseen, ja olen itse asiassa mielissäni siitä, että moskovalaiset kävelevät keskimäärin melko nopeasti. Pidän siitä, että osaan kulkea metrossa ilman karttaa - toki vain tutuimmilla kaikista 12 linjasta. Olen vielä sen verran uusi Moskovassa, että näin alkukesästä lumihiutaleiden tavoin ilmassa pyörteilevä poppelin höytyvä jaksaa huvittaa minua. Opastan mielelläni silloin kun voin, kun ihmiset silloin tällöin kysyvät kadulla neuvoa, vaikka itse vielä osaakaan kysyä. Luotan karttaan ja siihen että "minä itse".

Olin vielä toukokuun loppuun saakka täysin sitä mieltä, että en halua vielä palata Suomeen, että Moskovassa on niin paljon nähtävää, koettavaa ja ennen kaikkea opittavaa, ettei minulla ole mitään syytä tulla kotiin. Paitsi nyt tietysti se, että viisumi loppuu. Olen kuitenkin näemmä saanut itseni suggeroitua eri mielelle. Tai sitten tajusin, ettei tällaista lomailua voi iän kaiken jatkaa - haluan palata siihen oikeaan arkeen. Jos täällä opiskelut olisivat vaativampia, ja voisin näyttää kehittymiseni jonain konkreettisena, olisin ehkä tyytyväisempi. Myös, jos asuisin muutoin kuin asuntolassa, kokisin varmaankin olevani aikuisempi ja itsenäisempi. Nyt olo on jotenkin holhottu, kun on kotiintuloajat ja käytävällä siivooja, joka toruu, kun kävelen keskeltä vastaluututtua lattiaa. Omassa asunnossa, mielellään kämppisten kanssa jaetussa, olisi oma lupa.

Kirjoitan tätä blogia enemmän sisään- kuin ulospäin. Parempi turistimatka taitaa kulkea mun pääni sisään kuin varsinaisesti kaupunkeihin, joista koetan kirjoittaa.

---

Kuriositeetti: pieni sanasto moskovalaisen ja pietarilaisen kielenkäytön eroista. Venäjäksi tietenkin. Nyt tiedän, ettei Pietarissa kannata etsiä ponchikkeja vaan pyshkoja (munkkeja) ja Pietarista voi löytää yhtä helposti meshokin kuin täällä käytetyn paketin (muovikassin). Sen olin kyllä jo oppinut, että jos tapaaminen sovitaan jollekin metroasemalle, Moskovassa se tarkoittaa kohtaamista metron sisällä laiturilla, ja Pietarissa liukuportaiden yläpäässä porttien luona. Tämä viimeinen on ehkä siksi, että Moskovassa on todennäköisempää, että kummatkin saapuvat tapaamispaikkaan metrolla?

"Pietari. Varpunen." Pietarissa erään kanavan seinämässä on varpuspatsas nimeltä Čižik-Pižik.

Onkos tää nyt vähän jotenkin koomista, kun juon samasta mukista peräkkäin kahvia, mehua ja teetä, tietenkään pesemättä sitä välillä? Kun ei jaksa vääntäytyä keittiöön saakka vaikka muutakin tiskiä olisi :P No, onneksi ei ole tämän isompia huolenaiheita, sillä nettikin toimii taas, ihan ite fiksasin. Viherpeukalo puuttuu mut joku kevyt mikropiiripeukalo on vissiin ilmestymässä (en toki osaa mitään oikeita asioita, kunhan räplään kaikkea).

Löysin yhden blogin, jonka pitäjä on asunut täällä samaisessa asuntolassa kaksi vuotta sitten Tverin-keikkani aikoihin, ja tuntuu aika huojentavalta, että siellä puhutaan samoista asioista kuin mä ja edeltäjäni. Kopiointitaukoja pitävä ukkeli on tosiaan ilmeisesti järkyttänyt silloin enemmän, mutta mediatunneilla on näemmä silloinkin podettu alemmuudentunnetta. Huoks.

Mun venäjäni kuulemma kaipaa vielä pehmeyttä. Liudennukset tuppaavat unohtumaan, mutta muutoin puhetta tulee ihan kivasti. Mitä nyt silloin, kun seurassa on useampia venäläisiä, jään helposti hieman hiljaisemmaksi. Onneksi kuitenkin saan vastailla ristikuulusteluun: mitä teollisuutta Suomessa on paperin lisäksi? Eikös siellä tehdä jotain hienoja sotakoneita? Mitä muuta niissä tehtaissa tehdään, ja voisiko sitä tuoda Venäjälle? Täytyi pyöritellä päätä ja todeta, että pitänee ottaa selvää asioista paremmin. 

Kävin tänään kirjakaupassa, ei olisi pitänyt, sillä nyt on taas lisää paperitavaraa kotiin roudattavaksi :P No ei, olen tyytyväinen ostoksiini. Kaunis valokuvakirja Venäjän luonnosta ja keittokirja "Alkupalat".

Ystävä P. sai kuulla, että kotiinlähtö häämöttää lähempänä kuin hän oli suunnitellut. Viisumin pidentäminen ei sopinut joko yliopistolle tai poliisille, joten keskiviikkona nautitaan lähtösushit ja torstaina mies hyppää lentsikkaan. Minä nautin kovasti kesäkuusta, ilmat ovat lämpimiä, vaikka ei tämä pelkkää ruusuilla tanssimista ole, kun kylmiäkin päiviä mahtuu joukkoon. Aurinkoa riittää joka päivä, se antaa mahdottomasti virtaa.

Hevoskastanjan runsaat kukinnot Lokakuun 50-vuotisjuhlan puistossa.

Rupesin katsomaan tätä kirjoitusta uudestaan, ja jotenkin kauhean negatiivinen näemmä olen :D Sekä epäjohdonmukainen, mutta sitä olen harjoittanut koko blogin ajan. Iloisella mielellä olen kyllä, mistä lie möksähtely tullut tekstiin. Alakerran karaokessakin soi rakkauslaulu ja vatsa on täynnä ruokaa. :)

Kuittaus

Moskovan keskustasta

Kaikki on hienosti, paremmin ei vois ollakaan, netti vaan tappelee ja kiukuttelee. Eli jos musta ei kuulu, vika on tekniikassa. Aurinko mollottaa taivaalla, minä läträän aurinkorasvalla enkä ole ainakaan vielä polttanut nahkaani. Venäjää tulee harjoiteltua kovasti päivittäin. Huone on oudon yksinäinen, mutta enpä ole viettänyt siellä kovin paljoa aikaa, enemmän puistoissa ystävien kanssa ynnä muuta. Ne opiskelut... En ole unohtanut luentojani, mutta niillä on vaan aika vähän ihmisiä enää jäljellä :P Ja tietysti se kandi kummittelee... Mutta tällä hetkellä otan ilon irti Moskovasta. Onhan mulla jäljellä vielä kokonainen kuukausi.

Ilman kämppistä olen vajaa

Mulla on pasmat nyt ihan sekaisin, kun olen nähnyt ihania ihmisiä ja todistanut ihania hetkiä, ja kuitenkin huomenna on edessä surustelua ja herkistelyä, kun kämppikseni lähtee kohti Suomenmaata. Yhdenlaisia monimutkaisia lisäkkeitä nämä tunteet.

Tänään pidimme Gorkin puistossa piknikkiä salaattien ja mansikkakakun voimin. Ohrana-ukkeli vahdiskeli meitä salavihkaa siltä varalta, että käyttäytyisimme epäilyttävästi. Onneksi se ei tullut osille, kun avasimme kuoharipullon synttärisankarin kunniaksi. 

Joukossa oli suomalaisia sekä suomea osaavia venäläisiä, ja illan espanjalaisten saapumiseen asti A oli ainoa suomentaidoton. Hän kyllä puhuu sveitsiläisenä sekä ranskaa, italiaa että jonkun verran saksaakin, ja myös espanja taipuu, että kielistä ei pidä puuttuman.

Sää suosi piknikkeilijöitä (ha mikä sana) siihen asti, että mahtaisa kermakakku oli melkein tuhottu. Sitten ripahti, ja otimme jalat allemme. Puiston portilla pysähdyimme ihailemaan sateenkaarta ja tekemään sotasuunnitelmaa loppuillalle (menimme ravintolaan, jossa kaksi kitaristia soitti jotenkin välimerellisen tuntuista musiikkia), ja lehtimiesnaisemme K havaitsi valon olevan otollinen kuvailulle. Minä pääsin kameran puikkoihin, hohoo. Ei kuulemma tullut huonoja.

Viime viikonloppuna yllätin kummitätini soittamalla hänelle Tampereen moottoritieltä. Kävin nimittäin nopeasti pyörähtämässä kotona. Siellä lähinnä söin paljon, hain veljeä koulusta (siinä on edelleen jotain hienoa vaikka kortti ei ihan uunituore enää olekaan) ja kävin syvällisiä keskusteluita itse kunkin perheenjäseneni kanssa. Sitä tarvittiin. Ai niin, ja myös tarvitsin sitä hiljaisuutta, kun ei oikeasti kuulu kuin oma hengitys, tuuli ja linnunlaulu. Sekä pörrökissan epävireinen rääkäisy nilkan vierestä: "Rakasta mua."

Takaisin tänne palatessani sain hiukan stressata, kun junani lähtö viivästyi, ja Tolstoi-juna tunnetusti ei odota. Kaikki kuitenkin kävi loppujen lopuksi hyvin, turhaan panikoin. Veljeltä pihistämäni matkalaukun tosin meinasin jättää sinne hyttiin :P "Jotain kumminkin jää... Oi pahus, mullahan oli jotain kannettavaakin!" Sitten sain ruusuja ja olin yhtä hymyä.

Sireenin tuoksua

Kuten kuvasta näkyy, Gogol'-niminen kahvila, joka iltaisin muuttuu klubiksi ja keikkapaikaksi. Oltiin siellä K:n kanssa päivällä, oli ihan tyhjää ja hyvät piirakat.

Sireenit kukkii Moskovassa! Ja tuoksuu ihan pirusti! Miten Suomessa? Jään kyllä kotiin tultuani taas ikävöimään hevoskastanjoita, ne ovat vaan niin upeita puita mahdottoman kokoisine lehtineen ja pursuavine kukintoineen. Kohta nekin ovat kukassa täällä.

Tästä tulee nyt ihan kasviblogi, mutta silloin tällöin en voi sille mitään, että kaikki vihreä on jotenkin ylisaturoitunutta :D Eli kaunista, kirkasta kevään vihreyttä. Mm.

Ei mulla taida olla mitään järkevää tähän väliin kerrottavana. Fiilistelen kevättä. Luennoista on pari tippumassa pois ensi viikolla. Sitten on kämppiksen lähtö ja mä jään ypöyksin huoneeseeni! Tai ainakin oletan jääväni yksin. Hullu ajatus. On tämä sitten kyllä valtavan tuntuinen. Kummallista, että Treen huoneeni on ehkä samaa kokoa enkä ole tuntenut siellä oloani yksinäiseksi. Suomalaisesta tosin tuskin saa huonekaveria, sen verran omaan yksityisyyteen ollaan totuttu :P

Opiskelimme tänään sellaisen asian, että kozjol on pukki ja monikkomuoto kozly on sahapukki.

Hyvin pyyhkii

Blogihiljaisuus johtuu siitä, että käyn nettitikkuni kanssa tahtojen taistoa. Suomeksi sanottuna odotan, kunnes kyllästyn netittömyyteen ja armeliaan kämppiksen koneen lainaamiseen, ja menen liikkeeseen tikkuni kanssa, koska päivitys sai sen sekaisin enkä pääse sillä nettiin.

Viime päivinä on tapahtunut kivoja asioita, ja mulla olisi kivoja kuvia kukkasista ja ihmisistä ja taloista, mutta en juuri nyt kykene säätämään niiden kanssa. Kuvitelkaa tulppaanimeri ja synagoga.

Tänään olin Suomen suurlähetystössä katsomassa elokuvaa Postia pappi Jaakobille. Sen jälkeen löysin itseni pikaruokalasta kolmen pitkätukkaisen, ruskeasilmäisen Suomea harrastavan venäläisen kanssa. Heh, oli hauskaa :)

Myös olen toki ollut illat aika tiiviisti tv:n ääressä kämppiksen kanssa, tulihan sieltä viisuja ja pelejä ja sellaisia. Outoa, miten voin olla ylpeä jostain sellaisesta, mihin en itse voi millään tavalla vaikuttaa ja mikä ei ole edes välillisesti omaa tai jonkun tuntemani ansiota. Kuka määrittelisi, mistä kansallisylpeys kumpuaa?

(Mun tagit on niin epämääräisiä kuin olla voi. Haha.)

Aurinkoa ja lämpöä ja dekkareita

Punaisen lokakuun suklaatehtaan alueelta. Nykyisin siellä on gallerioita ja hip-pop-klubeja.

Herttaisen hajamielinen opettaja päästi K:n ja minut, ainoat opiskelijat, etuajassa tunniltaan. 

Opettaja: "Millainen olo teillä nyt on?" 

K: "Huono."

O: "Huomaan sen."

Olemme vihdoin oppineet, miten kysymykseen tulee vastata. Suomalaisen vaatimaton "ihan hyvä" on väärin, sillä tunnin lopussa kuuluu sanoa rehellisesti "on nälkä". Tällä kertaa K kyllä puhui totta, koska hän on allerginen jollekin ja pärskähteli vähän. 

Lähdimme hoitamaan asuntola-allergiaa (ok, en tiedä, mistä pärskintä oikeasti johtuu) Gorkin puistoon. Että siellä on jo vihreätä! Olen katsellut tätä sisäpihan puuta ja tarkkaillut kasvavien lehtien kokoa, mutta jälleen kerran kevään vihreys pääsi yllättämään. Puistossa on komeita tulppaani-istutuksia ja suihkulähteet koristavat keskusaukiota, jonka laidoilla on jäätelökärryjä ja muita kojuja. Puistoon tullessamme kaiuttimista soi haitarimusiikki ja vähältä piti, etten pistänyt tanssiksi. Istuimme mukavasti auringossa lukemassa, pari kolme tuntia siinä vierähti. Pääsin Akuninissani kuutisenkymmentä sivua eteenpäin. Lukeminen alkaa olla melko tuskatonta jo, vaikken aivan kaikkia sanoja ymmärräkään tai jaksa etsiä sanakirjasta. Luen siis venäjäksi, ellei joku jo arvannut.

Boris Akunin on kirjoittanut kunnon sarjan dekkareita Sherlock Holmesin henkeen. Nuori moskovalainen etsivä Erast Fandorin aloittaa uransa kirjassa nimeltä Azazel', jota nyt luen (suomennettu nimellä Asaselin salaliitto), ja joka sijoittuu vuoteen 1876. Puhelin on uutuuskeksintö ja matka Lontoosta Pietariin kestää junalla kuusi päivää. Kirjoja on sarjassa kolmetoista ja niistä viisi on tähän mennessä suomennettu.

Muita asioita: eilen jäin lukitun oven taakse, tällä kertaa ulkopuolelle. Heh hee. Olin ollut luennolla poikkeuksellisesti mukanani vain muistiinpanovälineet. Lähtiessäni ehdin ajatella, että mitäs jos K lähtee jonnekin, mutta en edes sanonut ääneen, ettei minulla ole avainta. Sitten kun palasin, sain koputella niin kauan kuin halusin, mutta myös korealainen kämppis oli jossain.

Käväisin koputtelemassa neloskerroksessa A:n ovelle, ei vastausta. Menin hetkeksi istumaan keittiöön, "opiskelemaan", koska ei ollut muutakaan tekemistä ja muistiinpanot olivat joka tapauksessa siinä käsillä, mutta ei siitä mitään tullut, kun särki päätä. Kun siivoojatäti alkoi kolistella jossain kulman takana, lähdin kysymään neuvoa alakerran vartijalta. Siellä oli tietysti kirves-Valeri vuorossa. Hän onneksi ymmärsi nopeasti ongelmani ja kesken selitykseni laukaisi: "228." 

Kyseisessä huoneessa vietti lounastaukoaan asuntolan nachalnik eli johtaja tai hänen sijaisensa, en tiedä, mutta avainta ei ollut. Juuri eilen oli nimittäin käynnissä jonkin sortin tarkastus, ja kaikki vitoskerroksen ylimääräiset avaimet olivat tarkastajalla. Mihin hän niitä tarvitsi, sitä en tiedä, koska meidän huoneeseemme hän ei ainakaan tullut sisään, mutta yhtä kaikki, nachalnikilla ei avainta ollut. 

Ratkaisu saapui K:n hahmossa. Koputin uudestaan A:n ovelle, ja hän onneksi tuli avaamaan, vaikka kärsikin ruokamyrkytyksestä (damn you, golden arches!). Sain käyttää puhelun verran hänen puhelintaan ja vartin ajan hänen nurkkasohvaansa, ja sitten apuun hälyttämäni K palasikin jo puistosta. Reilun tunnin seikkailin ympäri asuntolaa :P