Kuittaus

Moskovan keskustasta

Kaikki on hienosti, paremmin ei vois ollakaan, netti vaan tappelee ja kiukuttelee. Eli jos musta ei kuulu, vika on tekniikassa. Aurinko mollottaa taivaalla, minä läträän aurinkorasvalla enkä ole ainakaan vielä polttanut nahkaani. Venäjää tulee harjoiteltua kovasti päivittäin. Huone on oudon yksinäinen, mutta enpä ole viettänyt siellä kovin paljoa aikaa, enemmän puistoissa ystävien kanssa ynnä muuta. Ne opiskelut... En ole unohtanut luentojani, mutta niillä on vaan aika vähän ihmisiä enää jäljellä :P Ja tietysti se kandi kummittelee... Mutta tällä hetkellä otan ilon irti Moskovasta. Onhan mulla jäljellä vielä kokonainen kuukausi.

Ilman kämppistä olen vajaa

Mulla on pasmat nyt ihan sekaisin, kun olen nähnyt ihania ihmisiä ja todistanut ihania hetkiä, ja kuitenkin huomenna on edessä surustelua ja herkistelyä, kun kämppikseni lähtee kohti Suomenmaata. Yhdenlaisia monimutkaisia lisäkkeitä nämä tunteet.

Tänään pidimme Gorkin puistossa piknikkiä salaattien ja mansikkakakun voimin. Ohrana-ukkeli vahdiskeli meitä salavihkaa siltä varalta, että käyttäytyisimme epäilyttävästi. Onneksi se ei tullut osille, kun avasimme kuoharipullon synttärisankarin kunniaksi. 

Joukossa oli suomalaisia sekä suomea osaavia venäläisiä, ja illan espanjalaisten saapumiseen asti A oli ainoa suomentaidoton. Hän kyllä puhuu sveitsiläisenä sekä ranskaa, italiaa että jonkun verran saksaakin, ja myös espanja taipuu, että kielistä ei pidä puuttuman.

Sää suosi piknikkeilijöitä (ha mikä sana) siihen asti, että mahtaisa kermakakku oli melkein tuhottu. Sitten ripahti, ja otimme jalat allemme. Puiston portilla pysähdyimme ihailemaan sateenkaarta ja tekemään sotasuunnitelmaa loppuillalle (menimme ravintolaan, jossa kaksi kitaristia soitti jotenkin välimerellisen tuntuista musiikkia), ja lehtimiesnaisemme K havaitsi valon olevan otollinen kuvailulle. Minä pääsin kameran puikkoihin, hohoo. Ei kuulemma tullut huonoja.

Viime viikonloppuna yllätin kummitätini soittamalla hänelle Tampereen moottoritieltä. Kävin nimittäin nopeasti pyörähtämässä kotona. Siellä lähinnä söin paljon, hain veljeä koulusta (siinä on edelleen jotain hienoa vaikka kortti ei ihan uunituore enää olekaan) ja kävin syvällisiä keskusteluita itse kunkin perheenjäseneni kanssa. Sitä tarvittiin. Ai niin, ja myös tarvitsin sitä hiljaisuutta, kun ei oikeasti kuulu kuin oma hengitys, tuuli ja linnunlaulu. Sekä pörrökissan epävireinen rääkäisy nilkan vierestä: "Rakasta mua."

Takaisin tänne palatessani sain hiukan stressata, kun junani lähtö viivästyi, ja Tolstoi-juna tunnetusti ei odota. Kaikki kuitenkin kävi loppujen lopuksi hyvin, turhaan panikoin. Veljeltä pihistämäni matkalaukun tosin meinasin jättää sinne hyttiin :P "Jotain kumminkin jää... Oi pahus, mullahan oli jotain kannettavaakin!" Sitten sain ruusuja ja olin yhtä hymyä.

Sireenin tuoksua

Kuten kuvasta näkyy, Gogol'-niminen kahvila, joka iltaisin muuttuu klubiksi ja keikkapaikaksi. Oltiin siellä K:n kanssa päivällä, oli ihan tyhjää ja hyvät piirakat.

Sireenit kukkii Moskovassa! Ja tuoksuu ihan pirusti! Miten Suomessa? Jään kyllä kotiin tultuani taas ikävöimään hevoskastanjoita, ne ovat vaan niin upeita puita mahdottoman kokoisine lehtineen ja pursuavine kukintoineen. Kohta nekin ovat kukassa täällä.

Tästä tulee nyt ihan kasviblogi, mutta silloin tällöin en voi sille mitään, että kaikki vihreä on jotenkin ylisaturoitunutta :D Eli kaunista, kirkasta kevään vihreyttä. Mm.

Ei mulla taida olla mitään järkevää tähän väliin kerrottavana. Fiilistelen kevättä. Luennoista on pari tippumassa pois ensi viikolla. Sitten on kämppiksen lähtö ja mä jään ypöyksin huoneeseeni! Tai ainakin oletan jääväni yksin. Hullu ajatus. On tämä sitten kyllä valtavan tuntuinen. Kummallista, että Treen huoneeni on ehkä samaa kokoa enkä ole tuntenut siellä oloani yksinäiseksi. Suomalaisesta tosin tuskin saa huonekaveria, sen verran omaan yksityisyyteen ollaan totuttu :P

Opiskelimme tänään sellaisen asian, että kozjol on pukki ja monikkomuoto kozly on sahapukki.

Hyvin pyyhkii

Blogihiljaisuus johtuu siitä, että käyn nettitikkuni kanssa tahtojen taistoa. Suomeksi sanottuna odotan, kunnes kyllästyn netittömyyteen ja armeliaan kämppiksen koneen lainaamiseen, ja menen liikkeeseen tikkuni kanssa, koska päivitys sai sen sekaisin enkä pääse sillä nettiin.

Viime päivinä on tapahtunut kivoja asioita, ja mulla olisi kivoja kuvia kukkasista ja ihmisistä ja taloista, mutta en juuri nyt kykene säätämään niiden kanssa. Kuvitelkaa tulppaanimeri ja synagoga.

Tänään olin Suomen suurlähetystössä katsomassa elokuvaa Postia pappi Jaakobille. Sen jälkeen löysin itseni pikaruokalasta kolmen pitkätukkaisen, ruskeasilmäisen Suomea harrastavan venäläisen kanssa. Heh, oli hauskaa :)

Myös olen toki ollut illat aika tiiviisti tv:n ääressä kämppiksen kanssa, tulihan sieltä viisuja ja pelejä ja sellaisia. Outoa, miten voin olla ylpeä jostain sellaisesta, mihin en itse voi millään tavalla vaikuttaa ja mikä ei ole edes välillisesti omaa tai jonkun tuntemani ansiota. Kuka määrittelisi, mistä kansallisylpeys kumpuaa?

(Mun tagit on niin epämääräisiä kuin olla voi. Haha.)

Aurinkoa ja lämpöä ja dekkareita

Punaisen lokakuun suklaatehtaan alueelta. Nykyisin siellä on gallerioita ja hip-pop-klubeja.

Herttaisen hajamielinen opettaja päästi K:n ja minut, ainoat opiskelijat, etuajassa tunniltaan. 

Opettaja: "Millainen olo teillä nyt on?" 

K: "Huono."

O: "Huomaan sen."

Olemme vihdoin oppineet, miten kysymykseen tulee vastata. Suomalaisen vaatimaton "ihan hyvä" on väärin, sillä tunnin lopussa kuuluu sanoa rehellisesti "on nälkä". Tällä kertaa K kyllä puhui totta, koska hän on allerginen jollekin ja pärskähteli vähän. 

Lähdimme hoitamaan asuntola-allergiaa (ok, en tiedä, mistä pärskintä oikeasti johtuu) Gorkin puistoon. Että siellä on jo vihreätä! Olen katsellut tätä sisäpihan puuta ja tarkkaillut kasvavien lehtien kokoa, mutta jälleen kerran kevään vihreys pääsi yllättämään. Puistossa on komeita tulppaani-istutuksia ja suihkulähteet koristavat keskusaukiota, jonka laidoilla on jäätelökärryjä ja muita kojuja. Puistoon tullessamme kaiuttimista soi haitarimusiikki ja vähältä piti, etten pistänyt tanssiksi. Istuimme mukavasti auringossa lukemassa, pari kolme tuntia siinä vierähti. Pääsin Akuninissani kuutisenkymmentä sivua eteenpäin. Lukeminen alkaa olla melko tuskatonta jo, vaikken aivan kaikkia sanoja ymmärräkään tai jaksa etsiä sanakirjasta. Luen siis venäjäksi, ellei joku jo arvannut.

Boris Akunin on kirjoittanut kunnon sarjan dekkareita Sherlock Holmesin henkeen. Nuori moskovalainen etsivä Erast Fandorin aloittaa uransa kirjassa nimeltä Azazel', jota nyt luen (suomennettu nimellä Asaselin salaliitto), ja joka sijoittuu vuoteen 1876. Puhelin on uutuuskeksintö ja matka Lontoosta Pietariin kestää junalla kuusi päivää. Kirjoja on sarjassa kolmetoista ja niistä viisi on tähän mennessä suomennettu.

Muita asioita: eilen jäin lukitun oven taakse, tällä kertaa ulkopuolelle. Heh hee. Olin ollut luennolla poikkeuksellisesti mukanani vain muistiinpanovälineet. Lähtiessäni ehdin ajatella, että mitäs jos K lähtee jonnekin, mutta en edes sanonut ääneen, ettei minulla ole avainta. Sitten kun palasin, sain koputella niin kauan kuin halusin, mutta myös korealainen kämppis oli jossain.

Käväisin koputtelemassa neloskerroksessa A:n ovelle, ei vastausta. Menin hetkeksi istumaan keittiöön, "opiskelemaan", koska ei ollut muutakaan tekemistä ja muistiinpanot olivat joka tapauksessa siinä käsillä, mutta ei siitä mitään tullut, kun särki päätä. Kun siivoojatäti alkoi kolistella jossain kulman takana, lähdin kysymään neuvoa alakerran vartijalta. Siellä oli tietysti kirves-Valeri vuorossa. Hän onneksi ymmärsi nopeasti ongelmani ja kesken selitykseni laukaisi: "228." 

Kyseisessä huoneessa vietti lounastaukoaan asuntolan nachalnik eli johtaja tai hänen sijaisensa, en tiedä, mutta avainta ei ollut. Juuri eilen oli nimittäin käynnissä jonkin sortin tarkastus, ja kaikki vitoskerroksen ylimääräiset avaimet olivat tarkastajalla. Mihin hän niitä tarvitsi, sitä en tiedä, koska meidän huoneeseemme hän ei ainakaan tullut sisään, mutta yhtä kaikki, nachalnikilla ei avainta ollut. 

Ratkaisu saapui K:n hahmossa. Koputin uudestaan A:n ovelle, ja hän onneksi tuli avaamaan, vaikka kärsikin ruokamyrkytyksestä (damn you, golden arches!). Sain käyttää puhelun verran hänen puhelintaan ja vartin ajan hänen nurkkasohvaansa, ja sitten apuun hälyttämäni K palasikin jo puistosta. Reilun tunnin seikkailin ympäri asuntolaa :P