Luistelemassa

Viikonloppu meni rauhaisasti. Kämppis oli poissa ja minulla oli koko huone itselläni. Perjantaina lähinnä nukuin, lauantaina nukuin ja söin, ja sitten käytiin luistelemassa Gorkin puistossa tovereiden kanssa. 

A (vas.) jaksoi opastaa taiwanilaisia tyttöjä luistelussa. Toinen tyttö vasemmalta oli toista kertaa jäällä, ja muut kaksi, toinen taiwanilainen ja P (Espanja) ensimmäistä kertaa ikinä. 

Sain osakseni hämmästyksen henkäyksiä, kun kerroin, etten oikeastaan muista, koska olen oppinut luistelemaan, ja että meillä sitä harjoitellaan koulussa. Ehkä luistelin ensimmäisen kerran joskus eskari-ikäisenä? Sitä en ainakaan muistanut, millaista luistelemaan opettelu on. Tyttö pelkäsi koko ajan kaatuvansa, joten oli ihan jäykkänä. Tunti ja kärsivällinen opettaja A kuitenkin riittivät siihen, että hän pääsi itse eteenpäin jäällä. P oli aika paljon uskaliaampi, ja mahdottoman innostunut. Intoa oli hauska katsella.

Jäämuseo paviljongissa 11! Sokolnikin puisto.

Maanantaina käppäilin toisessa puistossa Sokolnikissa. Lähistöllä on toinen käännöstieteen laitoksen toimipiste, vai miten sen fiksusti sanoisi. Hatarat ohjeet olivat tarpeeksi paikan löytämiseen. Lopullinen tunnistaminen johtui siitä, että rakennuksen edessä oli joukoittain parikymppisiä ihmisiä tupakalla. Selkeästi yliopisto.

"Attrapark"

Keväämmällä voidaan sitten tulla tänne Sokolnikin puistoon, on maailmanpyörää ja kaikenlaisia pelikojuja. Ruokakojuja oli nyt auki kourallinen, kesällä varmasti moninkertaisesti. Söin munkkeja. Olivat vähän raakoja sisältä, mutta kukkaro ei kärsinyt: kolme munkkia eli n. 100 grammaa kustansi 25 ruplaa, vajaat 50 senttiä.

No niin, huokaustauko pidetty. Käännöksen kimppuun, tällä kertaa venäjä-suomi. Edelleen uutisjuttu, jossa kerrotaan, kuinka Sveitsi on muuttanut Japanin tapahtumien johdosta suunnitelmiaan ydinvoimaloiden suhteen. 

Arbatit

Mun ikkuna

Tarjoan jälleen kuvapostausta. Tänään piti kovasti olla kandipäivä, mutta eipä ollutkaan, kun lähdin kävelemään. Katsastin sekä vanhan että uuden Arbat-kadun. Vanhalla oli kunnon turistimeininkiä ja ihmisenkokoisia, matalahkoja taloja. Uudella oli neonvaloja, symmetrisesti aseteltuja kerrostaloja ja valtamerilaivan näköinen talonpääty.

Sivukadulta

Vanha Arbat

Uusi Arbat

Georgialainen ravintola kotimatkan varrelta

Pitkiä pellavia! С праздником, все женщины!

Kokeilin kynsiäni videon tekemisessä. Tuosta ylhäältä kun painatte playta, niin näette, miten Moskovassa juhlittiin sunnuntai-iltana laskiaista. Tietenkään en älynnyt ottaa videokuvaa Radoves'-ryhmän esityksen ensimmäisestä kappaleesta. Se oli suoraäänistä, kiertelemätöntä kansanlaulantaa, joka onnistui soittelemaan jotain kieliä minunkin sisälläni. Tyypillistä, että se mielestäni paras osa jäi pelkän kuvailun varaan. Lopun kappaleessa Edita Pjeha laulaa valkoisesta illasta. Kuvat ovat minun ottamiani, ja niissä esiintyvät erilaiset laskiais- eli maslenitsanuket. Чучело (čučelo), olkinukke, tai kostroma, on tämän nuken nimi.

Tässä vaiheessa ihmettelen, miten meitä täällä maailmassa johdatetaan. Olin nimittäin viikonloppuna ystävien kanssa pienellä kiertomatkalla, jonka viimeinen etappi ennen Moskovaan paluuta oli nimenomaan Kostroman kaupunki. Wikipedia tietää kertoa, että kaupunki kuten myös samanniminen joki on nuken tavoin todennäköisesti nimetty kokkoa tarkoittavan sanan kost'or (костёр) mukaan.

No, ilman sen kummempia aasinsiltoja matkaselostukseen. Lähdimme perjantaina klo 11.40 liikkeelle, ja olimme junassa kello 14. Junaan pääsyä edelsi puolisentoista tuntia harhailua ja epätietoisuutta, koska netistä ei ollut löytynyt kunnon aikataulutietoja, saati lipunhintoja, ja asemalla palloilu alkoi ottaa päähän. Pääsimme kuitenkin junaan ja minä pupelsin eväitäni ettei nälänhätä uhkaisi matkatunnelmaa. Seuraavassa kuvakertomus matkastamme.

Junamatka Moskovasta Rostov Velikiin kesti kolmisen tuntia

Aina ajoissa!

Rostov Veliki

Rostov Velikin korallinväristä Kremliä

Vuonna 1977 rakennettu hotelli Volga on sisustettu ainoastaan kertaalleen, ja maulla

Turkompleks Volga

Tuolla me oltiin! Kostroman linja-autoasema

Piilotin matkakuvauksen katkon taakse: paina alta sinistä sanaa.

Bulgakovin nurkilla

Keskiviikkona oli vain neljä astetta pakkasta ja, kuten ulos päästyämme havaitsimme, aurinkokin lämmitti. Ihanaa, ei tarvitse enää miettiä, miten päin olisi, kun tuuli puree ihoa joka puolelta! Juhlistimme tätä ihanaa päivää (no, ihana se oli sen jälkeen kun lukkojupakka selvisi) lähtemällä vähän ulkoilemaan.

Ensimmäiseksi kuitenkin kävimme metron kassalla, ja minä sain metrokorttini! Jes. Sitten suuntasimme Tverskajan metroasemalle, josta putkahdimme Pushkinin patsaan juurella ulkoilmoihin.

Äm niin kuin metro

Meillä oli päämääränä Patriarkan lammet (Патриаршие пруды). Niistä maisemista Bulgakov aloittaa tarinansa kirjassaan Saatana saapuu Moskovaan. Nimisuomennos on aika erilainen kuin alkuperäinen nimi Master i Margarita. Yksi selitys käsittääkseni on, että suomalainen yleisö ei tunnistaisi nimestä Faustin tarinaa, josta Bulgakovin päähenkilön rakastetun Margaritan nimi on poimittu. No jaa. Itse en olisi osannut yhdistää, mutta kirjaa lukiessa viittaus oli kyllä aika selvä, siellähän seikkailee itse paholainen ja tekee apureineen kaikenlaisia kepposia. Edellinen oli kyllä aika laimeasti sanottu, mutta menköön. Itse ainakin nauroin ääneen sitä lukiessani, ja jokunen kyynelkin saattoi tirahtaa. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Yksi lautailukuvien helmistä

Patriarkan lammet ovat oikeastaan yksi melko neliskanttinen lampi, näin talvella jäässä, ja sen ympärillä olevat puistokaistaleet. Lampi on muodostunut, kun patriarkka Iov (Jov?) kuivatti paikalla olleen suon. Bulgakov valitsi mielenkiintoisen paikan romaaninsa alkukohtaukselle, sillä alueella on myös todellisuudessa jotensakin yliluonnollinen karma. Ei riitä se, että puiston reunassa risteävillä kaduilla tapahtuva onnettomuus saa romaanihahmo Wolandin ennustamaan kuolemaa ja kaaosta Moskovaan. Pääsyy suon kuivaamiseen joskus 1500-luvulla oli se, että siellä kummitteli. Näin ainakin jos uskomme opaskirjaani The rough guide to Moscow, ja miksi emme uskoisi.

Noin sadat lastenvaunut, oikealla se lampi, yllätys

 Rough guide tosin myös uskotteli, että lammilla olisi meneillään maanrakennustyöt, koska Moskovan pormestari haluaa sinne patsaita Bulgakovin kirjan tapahtumista. Esimerkiksi pylväiden päällä (?) kävelevä Jeesus tai kamiina, jonka ympärillä kirjan pahat henget kertovat hirvittävistä elämistään. Molemmat kuuluvat kyllä tarinaan, mutta niistä ei näkynyt merkkiäkään, vaan eläinsatujen kirjoittaja Krylovin patsas istuskelee edelleen rauhassa lehmusten keskellä. Mene tiedä, mutta luulinpa Pietari Suuren karmean laivapatsaankin olleen häätöuhan alla jo pitkään, ja silti se pönöttää keskellä Moskva-jokea.

Kohtaus Krylovin sadusta Kana ja kukko. Lukko myöhempi lisäys.

Ivan Krylov kirjoitti faabeleita eli opettavaisia eläinsatuja. Puistossa on useitakin patsaita hänen saduistaan, tässä edustavat Kana ja kukko (Кукушка и петух). Linkissä venäjänkielinen runo/satu. Kukko ja kana kehuvat toistensa laulua, kuinka se on kummallakin niin käsittämättömän, ylimaallisen kaunista, niin herkkää ja puhdasta. Paikalle sattuu varpunen, joka kysäisee, miten toiset kehtaavatkin ylistää moista rääkymistä, eihän siinä ole yhtään säveltä. Krylov vastaa, että siksi juuri kehuu kukko kanaa, kun kanakin kehuu kukkoa, ja päinvastoin.

Hyväntuulinen heppu tallentui muistikortilleni

Lammilla oli paljon ihmisiä käveleskelemässä. Penkeilläkin saattoi istua, paistoihan aurinko tänä toisena kevätpäivänä jo varsin lämpimästi, ja penkit oli suojattu valkoisin peittein. K mainitsi ensimmäisenä, että puistossa oli mielenkiintoinen tunnelma. Tajusin saman. Ihmiset istuivat rauhassa tai tuijottelivat aurinkoiselle jäälle, juttelivat vaitonaisesti. Hiukan hölmösti huomasin, että täällä todella on yleensä ihmisten vauhti aika kova. Vasta nyt, kun se pysähtyi miltei kokonaan, ehdin ymmärtää.

Puistossa oli rauhaisa kävellä ja ottaa kuvia patsaista. Tuli sellainen olo, että kaikilla on hyvä, tyyni mieli. Sellainen maailmaa halaava sinisilmäinen olo.

Yksi hampaista.

Puiston jälkeen menimme teelle, kahville ja piirakalle. Minä söin sienikulebjakaa, oli erittäin hyvää. Sitten ihmettelimme kuvassa näkyvää yksilöä seitsemästä sisaruksesta, ohitimme Tsaikovskin konserttitalon ja tulimme kotiin. Illalliseksi pelmenejä smetanalla, mums.

Jumissa

Ne teistä, harvalukuinen yleisöni, jotka käyttävät Naamakirjan nimellä tunnettavaa sosiaalista internet-palvelua, saattoivat aamupäivällä huomata, mitä johtui siitä, että esittelin uskomattomia käsivoimiani. Seuraukset olivat hiukan epäonniset.

Asuntolahuoneemme ovessa on lukko, jonka saa kiinni vain sisäpuolelta. Siihen ei ole avainta, ja sillä on tapana jäädä jumiin, kun sitä yrittää aamulla avata. Emme laita sitä kiinni kuin yöksi. Toisessa huoneessa asuvan naapurin ovessa on kunnollinen lukko. Toki myös kämppämme eteisestä yleiselle käytävälle vievän oven lukko toimii, eli ei tänne kuka tahansa kesken meidän uniemme tule.

Tänä aamuna lukko oli sitten entistä pahemmin jumissa. K ja minä kääntelimme sitä vuorotellen, mutta tietysti turhaan. Minä satuin olemaan se onnekas, jonka näpit olivat lukossa kiinni sillä hetkellä, kun se päätti antaa periksi. Väänsin kunnolla, ja lukko kääntyi eri tavalla kuin aikaisemmin. Samalla jotain kilahti ja rasahti, ja tunsin, että kääntyvä osa jäi käteeni.

Repesimme nauruun, mitä muutakaan. Jippii.

Mitäs nyt? Korealainen kämppis oli tainnut jo lähteä menemään omasta huoneestaan, häneltä ei voinut pyytää apua. Harmi, että K olisi juuri tänään mielellään ollut ahkera opiskelija, mutta nyt jouduimmekin odottelemaan lukkojen takana. Olimme jumissa varmaan vähän tunnin tai pari (köh, saatoin jatkaa kauneusuniani enkä tiedä tarkasti), kunnes luento yliopistolla loppui ja ystävä A näki K:n tekstarin. A hälytti apuun Alla Nikolajevnan, joka soitti alakerran vartijoille, ja pian ovemme takana koputeltiin. Täällä ollaan, ja sori että teidän täytyy olla siellä meidän oveamme murtamassa.

"Kenen varalta te oikein ovenne lukitsitte?" meiltä kysyttiin. Öö, jotenkin sitä oletettiin, että kun ovessa on lukko, sitä voi käyttää. Ilmeisesti ei olisi kannattanut.

Vartija yritti hartiavoimin murtaa ovea, sitten nostella saranoilta. Saranat ovat huoneen puolella, tai en tiedä, johtuiko siitä, mutta tulosta ei syntynyt.

Kohta kuului: "Odotelkaas hetki, käymme hakemassa vähän tykötarpeita."
Noin vapaasti suomennettuna.

Kului hetkinen. Sitten ovirukkaamme alettiin taas koetella. Se rytisi kuin pahankin myrskyn kourissa. Seinäkin tärähteli. Ajattelin jo, että pitäisikö siirtää ns. keittiökaappimme pois oven vierestä, siellä kun on särkyviä asioita. Sitten ovenraosta näkyi kirveen terä.

Ovenkarmi valitti ja vääntyi. Raosta näkyi liikettä. Ovi vääntyi enemmän auki, mutta lukko oli vielä kiinni ja vastusti. Ponnistus. Lukko antoi periksi.

Oven takana oli se kaikkein lyhyin vartijoista. Onneksi hän vaikutti ottavan jutun aika positiivisesti. Toinen vartija kyllä kävi torumassa, ettei olisi saanut laittaa lukkoa kiinni. Tämä lyhyempi heppu naureskeli, että kuinka ette käyttäneet vaikka veistä ja sillä avanneet oveanne. Hyvähän siinä on ruokaveitsellä käännellä lukon kieltä edestakaisin, kun kieleen ei kohdistu painetta eli ei mikään estä sitä liikkumasta. Yleensä lukon systeemi jumittui jotenkin siellä sisällä, ja sitten ovea täytyi vielä hieman tönätä, että kieli tuli sisään.

Vartija tuli vielä kiinnittämään saman lukon takaisin paikalleen, ettei ovessa olisi reikää. Nyt voimme sitten käännellä lukkoa ilman telkien taakse jäämisen vaaraa.

Mitä tästä opimme? Kannattaa tutustua oikutteleviin lukkoihin kunnolla, ja niiden niskoitellessa käyttää voiman sijaan oveluutta.