Viimeisiä viedään

Huh! Viimeinen viikko Prahassa alkoi maanantaina. Siitä johtuen päivät ovat olleet täysiä, hyvällä tavalla. Viime viikon lopussa oli useampiakin hyvästelyjuhlia, samoin eilen tapasin eri piirien kavereita muun muassa teekutsujen merkeissä. Sunnuntaina vietimme koko päivän Český Krumlov -nimisessä pikkukaupungissa etelä-Tsekissä. Se on ehkä Tsekin kaunein kaupunki! Kuvia on paljon, tässä vaiheessa lupailen ainoastaan, koska on pikkuinen hoppu.

Luennot ovat olleet ohi jo vähän aikaa, mutta en oikein ole onnistunut metsästämään näitä opettajia. No, ellen saa allekirjoituksia, arvosanat ja kuittaukset voi laittaa myös nettijärjestelmään. Miksi näillä on kaksi rinnakkaista järjestelmää opintojen rekisteröintiin? Miksei siirrytä nettirekisteriin, kun sellainen on niin monessa muussa maassa käytössä? Mikä muu niissä paperiläpysköissä on niin kiehtovaa kuin se, että yksinäisinä hetkinä voi silitellä lempiopettajan omin kätösin piirustamaa nimmaria?

Eilen kannoin mukanani pahvilaatikoita. Ostin oikein uudet laatikot, jotka sain itse koota, että sitten voisin lähettää rakkaita kirjojani kotipuoleen. Painavia kun ovat. Niitä tosin olikin loppujen lopuksi paljon vähemmän kuin olin luullut, mutta toinen laatikko saa luvan täyttyä sitten kaikella sälällä. Tai vaikka sukilla.

Lähden tästä Edeniin. Nokian sijaan Albertovin (?) kaupunginosaan ostoskeskukseen.

Turistiaktiivisuutta

Tänään pesin toivottavasti viimeisen kerran pyykkiä täällä. Kone ei tapellut vastaan, vaikka oli edellisellä kerralla värjännyt riepujani.

Tänään tein toisen kerran illalliseksi pinaattipastaa. Sattumina viimeiset maissit, kuskusta keräämään nesteet, palan painikkeeksi päärynämehua. Minusta on tullut mehuaddikti täällä. Maidosta saa entistä enemmän limaa kurkkuun. Kämppis E totesi ateriastani: "Aah! Spainäch!" Elikkä pinaatti, yhteinen lemppari. Muuten ruoat pysyvät helposti erillään: hän pitää hapankaalista, minä en mitenkään erityisesti, toisin kuin pavuista, joita minä rakastan, mutta E ei ole edes maistanut.

Myöskin tänään kävin vihdoin Vyšehradissa. Pitkään olen sinne jo aikonut, yrittänyt houkutella seuraa, mutta eipä ole koskaan tärpännyt. Lähdin sitten itsekseni iltasella. Se oli kiinnostava ratkaisu, ja tämän keikan jälkeen minulla on uusi lempipaikka Prahassa.

Yksi karmivimmista turisteiluista se kyllä minulle oli. Pimeässä illassa yksin. En ottanut karttaa mukaan, joten metroasemalta piti lähteä taktiikalla "jos oisin kartalla näin päin niin se linnoitus vois olla tässä suunnassa, mutta..." Metodi on valitettavasti johdattanut usein harhaan, mutta ehkä suurin osa käytännön sovelluksista on joka tapauksessa päättynyt haluttuun paikkaan. Kiertoteitä ei lasketa epäonnistumisiksi, nehän ovat vain hidasteita.

Tumma rakennelma on Vysehradin ja Nove meston yhdistävä massiivinen silta. Kulkee korkeuksissa varmaan pari kilometriä.

Kävelin autioita katuja ja ihmettelin, että tätä Prahaa en ole vielä nähnyt. Rakennukset olivat korkeita, kadut välttivät suorakulmaisuutta parhaansa mukaan, maasto nousi jyrkästi. Sisäinen salapoliisini päätteli minun lähestyvän linnavuorta, ja ennen pitkää niin kävikin. Satuin tosin lähestymään linnan muuria portittomalta seinämältä, joten ovela yritykseni päihittää puistopolun kalteva ja liukas pinta oli sinänsä onnistunut mutta ei johtanut haluamaani kanssakäymiseen muurin sisäpuolen kanssa.

Taustalla Vyšehradin, tarujen Libušen linnoituksen muurit

Onneksi optimistinen minä ei antanut periksi ennen kuin siinä vaiheessa, kun oli tuurikkaasti tietämättään kiertänyt suurelle portille. Sillä kulmalla oli ihmisiäkin, eikä vain pelottavia huppupäisiä koirantaluttajakorstoja. No, näin minä aikaisemmin yhden tavallisen kassatädin oloisen naisenkin, että.

Vyšehradin alue siellä muurien sisällä vaikutti hämmästyttävästi tavalliselta pikkukaupungilta. Mukulakivikatuja, yksi- tai kaksikerroksisia rapattuja rakennuksia. Sitten tuli vastaan herttainen rotunda.

Kuvat tällä kertaa pienempiä koska käsi ja valo eivät toimineet yhteisymmärryksessä.

Rotundan tavattuani jäin odottelemaan, että kepilleen rähjäävää koiraa taluttava joukko menisi kauemmas, ja koin taikahetken. Kirkosta kantautui kelloilla soitettu melodia, vähän kuin kansanlaulun tapainen virsi. En tiedä, minkä tyylistä kirkoissa soitettava musiikki täällä on. Minulla ei ole harmainta aavistusta myöskään siitä, mitä laulua siellä soitettiin ja miksi, mutta jäin paikoilleni niiksi viideksi minuutiksi, jotka soitto kesti.

Toivuin sitten ihastuksestani koska hiljainen puisto oli jotakuinkin karmiva. Keskelle pimeyttä, puita ja pensaita sytytetty punainen muistokynttilä olisi voinut olla vielä pelottavampi, ellen olisi kuullut hautakynttilöiden olevan täällä yleensä punaisissa lyhdyissä. Lähistöllä aidan takana toki oli hautausmaa.

Vyšehradský hřbitov, hautausmaa, jossa lepäävät sekä Mucha että Smetana ja muut Tšekin taiteiden suuruudet.

Sikäli ilta oli minulle omiaan, että sain rauhassa kuvitella mörköjä ja vihaisia pultsareita pimeisiin kohtiin. (Kumpiakaan en ole tavannut sen paremmin Tsekissä kuin Suomessa.) Eihän siellä mitään ikinä ole, mutta mielikuvitukseni lähtee hieman lentelemään ilman lupaa, kun ilma on kostea ja siirtää pienetkin äänet ihan lähelle, kun sitä kulkee ilman seuraa tuntemattomien korkeiden muurien välissä ja nurkan takaa putkahtaa lenkkeilijä tai koirantaluttaja. Tai Alfa Romeo. Yhden kerran hätkähdin kunnolla alhaalta Vltavan sillalta kuuluvaa junan torvea.

Uusgoottilainen Pietarin ja Paavalin kirkko

No, yksinkertaisesti sanottuna Vyšehrad oli mieletön. Ehkä yksinäinen ekskursioni hieman saattoi päästää romanttisen mietintätaipumukseni liikkeelle, mutta sieltä muurilta Vltavan yli Prahan linnaa ja Petřínin tornia tähyillessäni olin ihan varma, että golem odottaa jossain ullakolla, soturi Bruncvíkin taikamiekka Kaarlen sillassa ja pyhä Václav sotureineen Blaník-kukkulan sisässä.

Caca-oota ja unikonsiemeniä

Vuuhuu, tänään oon ihan voittaja. Kaks kuittausta tältä päivältä opiskeluvihkosessa (indeksissä), molemmat A eli kymppi. Toinen opettajista kehui, että oonpa aika hyvä kun vuosi sitten syksyllä rupesin tsekkiä opettelemaan ja nyt olin edistyneiden ryhmässä. Ok, ei ne A:t musta ihan oikeutettuja olleet, kun kuitenkin oon huonoimpien joukossa näissä molemmissa ryhmissä, mutta täällä on muutenkin systeemit vähän sinne päin, niin että en rupee valittamaan :P

Juhlin saavutustani (ja sitä, että pikaisesti kirjoitetulla aineellani sain opettajan naureskelemaan hänen sitä tarkistaessaan) automaatista ostetulla kaakaolla ja unikonsiemenmössöllä täytetyllä munkilla. Jauhettua unikonsiementä laitetaan myös viinereiden täytteeksi sen keltaisen minkä-lie -marmelaadin seuraksi. Aika hyvää.

Tästä pitäis nyt yrmistäytyä ja laittautua tuonne kulman taakse metroasemalle. Mennään tyttöjen ja poikien kanssa kaakaolle Montmartre -nimiseen paikkaan.

Eilen satuin lähtemään vähän ulos vaikka oli tarkoitus lukea kokeeseen (josta tuli 70/100, ihan ok vaikka vähän kyllä petyin itteeni, mutta oma vika, pitää reenata ne lokatiivit ja datiivit vähä paremmin) ja kirjoittaa se tänään tehty pika-aine. Kämppikseni oli saanut kutsun leffailtaan. Siellä sitten katottiin jotain gangsterileffaa, kämppiksen kurssikaverin asunto oli melko hulppea näin vaihtarimittakaavalla. Kahdessa kerroksessa kaksi makuuhuonetta, iso olkkari (ei kalusteita paitsi patja lattialla) sekä oikea keittiö. Ai niin, ja sisäänkäynti oli alakerran pubin lävitse. Pari tyyppiä kävi täydentämässä tuoppejaan siellä tiskillä. Maksoivat kyllä, mutta tulivat sitten nauttimaan meidän muiden seurasta.

Elokuvan jälkeen koitti lähdön hetki. Kävimme pienellä porukalla vielä nauttimassa illan tunnelmasta kahvilassa/baarissa, jonka olen ulkoapäin luullut suljetuksi. No, Shadow eli varjo oli nimikin. Siellä taas todettiin, että tsekkiläiset tykkäävät, kun joku yrittää puhua heidän kieltään, edes auttavalla menestyksellä. Sama varmaan kaikilla pienten kielten edustajilla.

Hoho, yliopistojen mikroluokissa on varmaan aina samanlainen tunnelma. Kuumeista näpytystä, syviä tuskanhuokauksia, ja tulostimesta on paperi loppu.

Sanakirjajee ja täiongelma

On täällä tyttö kyllä nyt onnellinen, kun on uusi sanakirja hyllyssä, eikä tsekkiläiskoukeroita tarvitse enää ihan joka ikinen kerta kaivella guuglen uumenista. Ihanainen vihreä alennusmyynnistä löytynyt ystäväni saattaa minut läntisimmän slaavikielen saloihin. Aivan nappiostosta tosin ei tullut tehtyä, koska sanakirjan tekijät ovat katsoneet parhaaksi liittää hakusanojen yhteyteen rektioiden sijaan yleisiä adjektiiveja. Kiva tämäkin, mutta niiden adjektiivien taivutus on usein hiukkasen akuutimpaa. No, onneksi nätit värikuvat historiallisista kenkämalleista, korvakorujen kiinnittämisen tyypeistä tai 1900-luvun takkikuoseista pelastavat paljon.

Jos on ainekirjoittaminen joskus ollut tahmeata, niin nyt se liikkuu vähemmän kuin sen kuuluisan täin kokovartalokipsissä oleva kumminkaima. Ei voi edes palkata ketään tökkimään kuumennetulla hiilihangolla, kun en kehtaa kämppikselle sanoa :D No, ylihuomenna tulee sitten tuomio. Luennot eivät muuten lopukaan vielä tällä viikolla, kun on hieman kompensoitavia kertoja jäljellä. Tämä siis luennoitsijan puolesta, eli opettaja on peruuttanut tunteja. Eilen tuli yksi lisää, kun ovessa oli lääketieteellisistä syistä -lappunen jälleen kerran.

Yksi tietty henkilö voi lakata raapimasta päänahkaansa. Vaikkei järjestys meidän kämpässä ihanteellinen olekaan, ei täällä sentään syöpäläisiä liiku. Jääkaapistakin just putsasin pois (jonkun muun sinne jättämän) kuivan tomaatinpuolikkaan, ei ollut edes homeessa.

Paluu ns. arkeen

Elämä palasi Hostivarin kämppääni. Toisin sanoen kämppis E tuli Saksasta. Miten ihmeessä mahdan pärjätä täysipäisenä yksin huoneessani, kun paluu Tampereelle lopulta tapahtuu? Pitänee keskittyä sikäläisen kämppiksen löytämisessä sosiaalisuuteen vähän eri tavalla kuin ennen. Ja omalla kohdalla myös.

No, joulu meni ihanasti ja uusi vuosi mukavasti myös. Olen tänne palattuani nukkunut paljon, mutta olin kuitenkin hereillä aamuseitsemältä ensimmäinen ensimmäistä kaksituhattayksitoista. Aurinko paistoi kerroksittain ikkunasta sisään. Ihanaa, että on idänpuoleinen huone.

Uudenvuodenaattona täällä asuntolalla oli vähän vaihtarien omia juhlallisuuksia, sosiaalista kanssakäymistä ja sellaista. Keskustassa suuntasimme Chotkový sady -nimiseen puistoon linnan takana. Siellä on kiva jyrkkä mäki, jolta näkee yli puolen Prahan. Se oli myös yllättävän autio, sillä kaksi porukkaa oli siinä lähistöllä ja jotain paukkupommeja räjäytteleviä tyyppejä meni vähän matkan päästä ohi, mutta siinä se. Kaarlensillalta nousi paljon raketteja. Hyvä, ettei menty sinne.

Myöhemmin sitten kierrätimme kaverin pääsylippua että minäkin pääsin sisätiloihin juhlistamaan vuoden vaihtumista. Ei sitä kyllä munkaan kohdalla millään tavalla mitätöity :D

Yritän tässä miettiä, mitä koulusuorituksia minulla on täällä tehtävänä. Yksi tentti on perjantaina, ja yksi aine pitää kirjoittaa (edelleen aloittamatta vaikka aikaa on ollut kaksi viikkoa, kuinkas muutenkaan). Edelliset viikot ovat vaan olleet niin täysiä, että tuntuu epätodelliselta palata samojen materiaalien pariin.

E mainitsi, että hänestä on outoa tulla takaisin. Totesin saman. Välipäivinä mietin päässäni, että johan minä tulin kotiin sieltä vaihdosta. Nyt kun palasin takaisin, on sellainen olo, oikeastaan Prahan vaihdon ajanjakso on jo päättynyt, mutta jotenkin olen vaan päätynyt tänne takaisin. Kotona ollessa vaihtarielämä tuntui kaukaiselta muutenkin kuin fyysisesti. Ikävöin hyviä ystäviäni, mutta kyllä vanhojen ystävien näkeminen vaan on jollain tapaa arvokkaampaa. Siinä on enemmän taustaa. Toisaalta taas parhaat näistä "uusista" tuntuvat yllättävän läheisiltä lyhyehkön ajan jälkeen. Ehkä outo ympäristö vaikuttaa.

Äh, tämä pitäisi kirjoittaa omaan päiväkirjaan eikä tänne :D

No. Reissaamista olisi suunnitelmissa kunhan kouluhommista pääsen. Ensi viikonlopulle jotain erikoista, onhan E:n synttärit.

Ai niin, ja viisumia en Turusta saanut, koska siellä ei avattu ovia, joten pitää tulla sitä varten kotiin joskus tammikuun loppupuolella. Ai kamala, mikä ikävä velvollisuus :P