Palasin Prahaan. Se on paljon vähälumisempi kuin kotikulmat. Myös ruokaa on heikommin kuin emon patojen äärellä, onneksi pussikeitto pelasti nälkäkuolemalta.
Kotoa lähteminen oli hieman nahkeaa, kun en olisi halunnut edes mennä nukkumaan edellisenä iltana. Yön vietti parhaiten veljen kanssa filosofoimalla, kuinkas muutenkaan.
Joululoma oli kyllä toiveideni mukainen. Söin paljon, sain paistettua joulutorttuja, kiusasin muiden talon asukkien mielenrauhaa joululauluja soittamalla, näin sekä sukulaisia että ystäviä (paljon ihania ja hauskoja ihmisiä molemmissa), ja unohdin roikkuvat opiskeluasiat hetkeksi. K-k-kivaa oli.
Yhteensä 12 tuntia kestänyt matka takaisin vaihtarielämään meni torkkuessa. Ensin hikoiltiin autossa bussille ehtimistä, kun tuulilasia piti jatkuvalla syötöllä raapia jäästä. Puhaltimelle neuvolakäynti? Tai jotain. Sitten oli bussi lopulta puoli tuntia aikataulusta myöhässä, mutta ehdin jonottaa check-inissä. Mikä järki on laittaa ihmiset tekemään itsepalvelu-check-in (mikä sanakaunotar), kun kuitenkin sama lauma jonottaa matkatavaroiden luovutukseen? Monet tajusivat jo tässä jonossa myöhästyvänsä jatkolennolta. Minulla näin kävi vasta portilla istuessa. Putken päähän ei meinannut kuulua lentokonetta, kun edellinen lento oli myöhässä. Lopulta pääsimme ilmaan tunnin myöhässä. Vaihdoin jälleen Münchenissä, ja nyt ei ollut supererikoiskuljetusta. Tai oli, jos lasketaan se, että pikakävelin varmaan kilometrin: aloitin portin G10 vierestä ja päädyin portille G47, joka sattumalta oli lähtöpisteeseeni nähden viimeisenä tässä osassa terminaalia.
Ravasin viimeiset metrit tuskainen katse horisonttiin kohotettuna. Ehkä vaikutin hieman kiireiseltä, sillä avulias lentoemo (lentokenttätyöntekijä, emmätiiä) huikkasi toiseksi viimeiseltä portilta: "Krakow?" En meinannut saada ääntä ilmoille, mutta pihisin sitten Prahan. Nainen rauhoitti minua: "Ach, Praaag. Langsam." Koneeseen nousua oli omalla portillani lykätty puolella tunnilla, edellinen lento taisi olla tässäkin myöhässä. Voi äh ja puh, helpotus tietysti, mutta silti...
Juttelin koneessa pari sanaa suomalaisen Prahassa asuvan naisen kanssa. Sillä oli polkkatukka niin kuin mullakin melkein.
Leikin päässäni paikallista kun selitin espanjalaisen oloiselle miehelle bussilippuautomaattia. Toivottavasti herra ei joutunut jäämään koko yöksi lentokentälle. Itse tykkäilin täkäläisestä systeemistä, kun matka maksaa ehkä kirpun karvan verran vaikka köröttelin puolitoista tuntia bussilla ja kahdella ratikalla. No ok, ei se mitään naurettavan halpaa lystiä ole, mutta ihan jees silti.
Kämppis ei ole vielä tullut Hostivariin. Vähän on autiota. En saa tehtyä suunnittelemaani pientä yllätystä: oli tarkoitus imuroida meidän luukku, mutta respan tädit ovat lomalla kolmanteen päivään saakka. Jassoo. Kuitenkin oli kiva, että respakopin ikkunassa oli lappu "Back in 5 minutes".
perjantai 31. joulukuuta 2010
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Kerta se ensimmäinenkin
No niin, nyt on siirrytty koti-Suomen kamaralle. Ei ihan seikkailuitta tosin.
Lentoni oli tarkoitus lähteä klo 17.30 Prahasta. Minä ja muu koneellinen istuimme kentällä vielä kello 18, mutta kymmentä yli pääsimme koneeseen. Siellä jatkoimme odottamista. Vieressäni istui tšekkiläinen vanhempi nainen, jonka oli tarkoitus jatkaa Nizzaan. Hän meinasi jo palata pois koneesta, koska ei kielitaidottomana pitänyt ajatuksesta mennä Münchenissä hotelliin. Toisella puolellani istuva tšekkityttö, joka oli koko ajan tulkannut kuulutuksia naiselle, kuitenkin joutuisi myös menemään hotelliin ennen Ankaraan pääsyä, joten rouva muutti suunnitelmiaan. Onneksi, sillä lähtö oli enää kymmenen minuutin päässä, ja lentoemännän mukaan matkatavaroiden kaivaminen olisi jälleen viivästyttänyt meitä.
Ilmeisesti syy lentoni myöhästymiseen ei niinkään ollut lumi tai huono keli, vaan tiedonkulun ongelmat. Ensin kapteeni kuulutti, että Brysselistä ja Kölnistä ei tule tietoja, mutta sitten hän ilmoitti, että nuo paikat kyllä tietävät tarpeeksi, mutta Prahassa ei meidän lennosta ole informashuunia. No, Prahan pääkin sai ilmeisesti sitten piuhansa toimimaan, ja me lensimme.
Kuten edeltä huomasi, tämä kahden tunnin viivästys vei monelta jatkoyhdeyden. Minä taas pääsin vähän kuin siivellä nopeasti koneesta toiseen Münchenissä. Helsinkiin oli nimittäin matkalla raskaana oleva nainen, jolla oli kiire perille. Olin sattumalta istunut hänen ja hänen miehensä vieressä Růzyněn kentällä, ja hän oli kyllä kovin tuskainen. Koetin miettiä, mikä sairaus hänellä mahtoi olla, mutta raskautta en tullut ajatelleeksi. Nainen oli suomalainen, ja puhui miehensä kanssa englantia ja tsekkiä.
Münchenissä sitten kaikki kuusi Helsinkiin menijää kiidätettiin seuraavan koneen ovelle ennätysajassa. Sen koneen lentäjä teki varmaan jotain jännittävää, sillä reilun puolen tunnin myöhästymisestä huolimatta se tuli Helsinkiin vain viisitoista minuuttia myöhässä.
Helsingissä tuli sitten yksi "eka kerta" jota ei matkailija kohdalleen kuvittele: sininen laukkuni ei pyörinytkään hihnalla. Odottelin kolme varttia ja menin sitten juttelemaan virkailijalle, koska päähäni pälkähti, että eihän siellä Münchenissä pysähdytty matkatavaroita kyytiin ottamaan. Kuulemma se tulee sitten kotiovelle sitten aikanaan. Toivottavasti vaan ehtii tulla ennen kuin palaan Prahaan... Olisi hauskempi antaa ihmisille joululahjoja silloin kun joulu on jotakuinkin ajankohtainen :P
Bussi Tampesteriin lähtee vartin päästä. Etsinpä laiturin.
Onneksi tuli käytyä siellä Saksan puolella niin on nyt euroja kukkarossa.
Lentoni oli tarkoitus lähteä klo 17.30 Prahasta. Minä ja muu koneellinen istuimme kentällä vielä kello 18, mutta kymmentä yli pääsimme koneeseen. Siellä jatkoimme odottamista. Vieressäni istui tšekkiläinen vanhempi nainen, jonka oli tarkoitus jatkaa Nizzaan. Hän meinasi jo palata pois koneesta, koska ei kielitaidottomana pitänyt ajatuksesta mennä Münchenissä hotelliin. Toisella puolellani istuva tšekkityttö, joka oli koko ajan tulkannut kuulutuksia naiselle, kuitenkin joutuisi myös menemään hotelliin ennen Ankaraan pääsyä, joten rouva muutti suunnitelmiaan. Onneksi, sillä lähtö oli enää kymmenen minuutin päässä, ja lentoemännän mukaan matkatavaroiden kaivaminen olisi jälleen viivästyttänyt meitä.
Ilmeisesti syy lentoni myöhästymiseen ei niinkään ollut lumi tai huono keli, vaan tiedonkulun ongelmat. Ensin kapteeni kuulutti, että Brysselistä ja Kölnistä ei tule tietoja, mutta sitten hän ilmoitti, että nuo paikat kyllä tietävät tarpeeksi, mutta Prahassa ei meidän lennosta ole informashuunia. No, Prahan pääkin sai ilmeisesti sitten piuhansa toimimaan, ja me lensimme.
Kuten edeltä huomasi, tämä kahden tunnin viivästys vei monelta jatkoyhdeyden. Minä taas pääsin vähän kuin siivellä nopeasti koneesta toiseen Münchenissä. Helsinkiin oli nimittäin matkalla raskaana oleva nainen, jolla oli kiire perille. Olin sattumalta istunut hänen ja hänen miehensä vieressä Růzyněn kentällä, ja hän oli kyllä kovin tuskainen. Koetin miettiä, mikä sairaus hänellä mahtoi olla, mutta raskautta en tullut ajatelleeksi. Nainen oli suomalainen, ja puhui miehensä kanssa englantia ja tsekkiä.
Münchenissä sitten kaikki kuusi Helsinkiin menijää kiidätettiin seuraavan koneen ovelle ennätysajassa. Sen koneen lentäjä teki varmaan jotain jännittävää, sillä reilun puolen tunnin myöhästymisestä huolimatta se tuli Helsinkiin vain viisitoista minuuttia myöhässä.
Helsingissä tuli sitten yksi "eka kerta" jota ei matkailija kohdalleen kuvittele: sininen laukkuni ei pyörinytkään hihnalla. Odottelin kolme varttia ja menin sitten juttelemaan virkailijalle, koska päähäni pälkähti, että eihän siellä Münchenissä pysähdytty matkatavaroita kyytiin ottamaan. Kuulemma se tulee sitten kotiovelle sitten aikanaan. Toivottavasti vaan ehtii tulla ennen kuin palaan Prahaan... Olisi hauskempi antaa ihmisille joululahjoja silloin kun joulu on jotakuinkin ajankohtainen :P
Bussi Tampesteriin lähtee vartin päästä. Etsinpä laiturin.
Onneksi tuli käytyä siellä Saksan puolella niin on nyt euroja kukkarossa.
tiistai 21. joulukuuta 2010
Hopi hopi
Alkuun tiivistelmä: pääsin ajoissa takaisin Prahaan, ehdin maksaa vuokrani ja huokaista huoneessani helpotuksesta. Maanantai on odotuksistani huolimatta päättynyt onnellisesti. Aamu nimittäin oli melkoista ravaamista.
Sunnuntai vietettiin rauhassa Münchenin pohjoisessa kolkassa (olin luullut, että sijaitsemme ennemminkin keskustasta etelään...) Pojat kokkasivat (tai no , ja heidän astrofyysikkonaapurinsakin tuli käymään. Vaikka en niin kovin mausteisten ruokien ystävä olekaan, täytyy sanoa, että sen kämppiksen curryinen kana-sienikastike oli erittäin maukasta. Sellaisella oikean ruuan tavalla, eikä "vähä jotain heitin, meni liikaa soijakastiketta" -tavalla, kuten itse tapanani pidän. (Äiti, ruoanlaittotunteja ilmeisesti kaivataan. Tai sitten vaan kokemusta.)
Iltapäivällä (ok, joskus neljän jälkeen, siksi kaikki kuvat pimeitä) sitten lähdin E:n kanssa vanhaan kaupunkiin (vanhaankaupunkiin? ääk, suomi pettää!). Siellä oli komea uusgoottilainen Rathaus, jonka on joskus 1870-luvulla suunnitellut vain 25-vuotias opiskelijanplanttu. Väki oli tietysti purnannut, mutta uskallan väittää, että müncheniläiset ovat nykyisin jotakuinkin tyytyväisiä aikaansaannokseen. Raatihuoneen lisäksi keskustassa oli joulutori poikineen, ja jälleen maistelimme höyryävää Glühweinia.
Tuossa tornissa sisällä kiertävät joulukuvaelman hahmot, jotka ovat ehkä ihmisen kokoisia. Tuolla lipan alla oli sitten makkarakoju. Sopii kivasti stereotyyppeihin. Tässä ihan vieressä muuten nähtiin yhdellä naisella sämpylän välissä valehtelematta puolimetrinen makkara!
Olemme joka adventtina osuneet kirkkoon tai vähintään kirkon viereen. Tällä kertaa kyseessä oli katolinen, miellyttävän vähäkultainen kirkko Isertorin vieressä.
Iser-joki jäi näkemättä, mutta yksi Eva kyllä nähtiin: tapasin sikäläisen monivuotisen kirjekaverini. Oletukseni oli suunnilleen oikea, sillä hän oli herttainen ja hiukan vakava. E kutsui hänet isonsiskon oikeudella veljensä keittiöön nauttimaan omenateestä (join itsekin ehkä kolme kupillista) ja juustolla päivitetystä currykastikkeesta. Juttelimme ja häädimme vilua jälleen Glühweinilla, sillä pojat eivät kuulemma säästösyistä paljon patterin termostaatteja kääntele. Eivät tosin myöskään palelleet, toisin kuin me heiveröiset tyttöihmiset.
Nukkumaanmenoaika tuli E:lle ja minulle vähän aikaisemmin kuin pojat olivat ehkä odottaneet. Heidät passitettiin pois television äärestä ja me kääriydyimme peittoon. Olisi aikainen herätys.
Aamulla tein klassisen virheen: painoin kännykän herätyskellon torkulle.
Tulin tajuihini, kun katsoin kelloa minuuttimäärällä 7:30. Bussi lähtisi keskustasta kahdeksan reikä reikä. Pystyyn ja äkkiä.
Kenkäni nirskahtelivat eteisen muovimattoon, kun sidoin niiden nauhoja. Unisilmäiset pojat heräsivät siihen, tosin E:n veli ei edes päätään tyynystä jaksanut nostaa :D Ymmärrän hyvin. Aamu-uni on usein se paras uni. Sieltä ovenraosta he toivottelivat hyviä matkoja, ja minä koitin parhaani mukaan kiittää kestityksestä ynnä majoituksesta.
E ponkaisi samalla ovenavauksella minua saattamaan, ja hyvä oli, että tuli. Ensinnäkin hän oli vähän paremmin perillä metrolinjoista, sekä noin yleisesti ottaen puhuu saksaa, joten pystyi tiedustelemaan muilta matkustajilta junien kauttakulkuasemia, mutta ennen kaikkea hän toimi erittäin hyvänä kirittäjänä, kun parhaamme mukaan pingoimme oikeaan suuntaan. Onneksi kaduilla ei ollut jäätä, eikä paljon vettäkään.
Tietysti meidän piti sitten metrolinjan vaihdon jälkeen ajaa yhden asemanvälin verran väärään suuntaan. Revittiin vähän huumoria nopeasta nousemisesta (kumpikin meistä venyttelee mielellään pitemmän kaavan mukaan ennen heräämistä) samalla kun vilkuiltiin toisella silmällä kelloa. Tasan kello kahdeksan olimme vasta lähdössä toiseksi viimeiseltä metroasemalta. Aloin laskeskella, millaisia kohteliaan anelevia sanamuotoja osaisin asuntolan respan tädeille kehitellä vuokranmaksusta myöhästymisen perusteluksi.
No, putkahdimme joka tapauksessa oikealle asemalle niillä viimeisen jälkeisillä minuuteilla ja ravi jatkui. Olisi ollut liian helppoa kulkea se kymmenen metriä joka laiturilta bussiaseman katokseen suoraviivaisesti mitattuna olisi ollut, joten nousimme portaat ja metroraiteiden toisella puolella tramppasimme toiset alas. Minun mielestäni meidän olisi pitänyt mennä kulman ympäri ihan toiseen suuntaan, koska sieltä luulin tulleenikin, mutta en onneksi avannut suutani, koska yksi bussi oli juuri kohdallamme. Ja sen ikkunassa luki München-Prague-München. Ja se pysähtyi meidän kohdallemme.
Toistelimme siinä hetken Prahaa ja Pragia ja Pragueta, ja E lähti vielä juoksemaan muut aseman bussit läpi, josko löytyisi sopiva. Minä en hirveästi kuskin saksasta ymmärtänyt, mutta se nyökytteli Pragille eikä käskenyt pois, kun nousin kyytiin ja tyrkytin lippuani. E ehti tyrkätä vielä tuliaisherkkua mukaan, Lebkucheneita, saksalaisia pehmeitä piparkakun oloisia joululeivonnaisia. En ehtinyt E:lle edes kunnolla jouluja toivottaa, kun bussikuski ihan selvästi kysyi nimeäni, ja koetin tunkea passiani sille käteen. Ja kissan viikset, ei sitä kiinnostanut minun passini, nauroi vaan että kai sinä itse tiedät, kuka olet, ja että menepäs istumaan. Minä menin, ei ollut pelottava kuski ja löytyi tyhjä penkkiparikin.
Paras kohta oli, kun kuski vielä tuhisi etupenkin leideille tai jollekin ns. aikuisten ihmisten huolten kuuntelijalle: "Diese Junge...!"
E totesi, että onpa another adventure for the diary. Näin on, kun päätös oli onnellinen.
Bussissa oli sitten aikaa ihmetellä maailmaa. Vähän lähempänä Münchenin keskustaa näin vuoden 2006 olympialaisiin rakennetun stadionin. Se oli kuin kokoelma salkojen varaan jäätymään jätettyjä lepakonsiipiä, varsin massiivisia sellaisia. Toisessa lähistön isossa rakennuksessa oli kylkiäisenä rakennelma, joka oli ehkä jonkinlainen torni, mutta muistutti lähinnä kieroon puristettua juomatölkkiä. BMW:n toimistot olivat neljä yhteen liittynyttä lasi-ikkunalieriötä. Jalkapallostadion oli kuin vaahtokarkista rakennettu.
Siinä vaiheessa, kun oikealla harmaanruskeat elementtitalot alkoivat näkyä meluvallin yli, tie sukelsikin kymmeneksi minuutiksi maan alle. Heh.
Yläpuolella olevissa epämääräisissä bussin ikkunan läpi otetuissa kuvissa näkyy jonkinlaisia pylväitä pystyssä pellolla. Näitä oli ihan valtavasti autobahnin kummallakin puolella kumpuilevilla pelloilla. Ne näyttävät kannattelevan jonkinlaista isosilmäistä verkkoa, mutta tarkoituksesta minulla ei ole hajuakaan. Yksi traktori näytti kovin pikkuiselta tällaisten seassa, joten näihin väleihin mahtuisi kevyesti vaikka kaksi.
Olin Prahassa vähän ennen kahta, ja pääsin asuntolalle joskus viittätoista yli. Maksoin vuokran. En ollut viimeisellä minuutilla tuskanhiessä kylpemässä.
Vilkaisin myös uudemman kerran sitä office hoursit ilmoittavaa lappusta. Perjantaina rahakirstu ottaa lahjoituksia vastaan vain klo 8-11, joten olinkin ollut monta tuntia myöhässä sen luulemani viiden minuutin sijaan. Parempi näin, ei tunnu niin tuskaisalta.
Tänä iltana suuntaan kotikonnuille. Palaan tänne uudenvuoden kynnyksellä, ja silloin sopii odottaa uusia juttuja. Jos tosin vaihtoaikani Münchenin kentällä (tiedetään...) venyy, saatan purkaa turhautumistani tänne. Illalla sitten näen, onko siellä lunta vastaan taistelu yhtä hankalissa kantimissa kuin uutisten perusteella Frankfurtissa, vai onko sadekeli tehnyt tehtävänsä.
P.S. Noloa tunnustaa, mutta löysin juuri villasukkani. Olin pakannut ne lenkkareihin. Villasukkia olen syksyn mittaan kaipailllut, mutta lenkkareita näemmä en...
Sunnuntai vietettiin rauhassa Münchenin pohjoisessa kolkassa (olin luullut, että sijaitsemme ennemminkin keskustasta etelään...) Pojat kokkasivat (tai no , ja heidän astrofyysikkonaapurinsakin tuli käymään. Vaikka en niin kovin mausteisten ruokien ystävä olekaan, täytyy sanoa, että sen kämppiksen curryinen kana-sienikastike oli erittäin maukasta. Sellaisella oikean ruuan tavalla, eikä "vähä jotain heitin, meni liikaa soijakastiketta" -tavalla, kuten itse tapanani pidän. (Äiti, ruoanlaittotunteja ilmeisesti kaivataan. Tai sitten vaan kokemusta.)
 |
| Todiste! |
 |
| Münchenin raatihuone jokseenkin merkillisestä kuvakulmasta |
 |
| Söpöimmällä torilla |
Olemme joka adventtina osuneet kirkkoon tai vähintään kirkon viereen. Tällä kertaa kyseessä oli katolinen, miellyttävän vähäkultainen kirkko Isertorin vieressä.
Iser-joki jäi näkemättä, mutta yksi Eva kyllä nähtiin: tapasin sikäläisen monivuotisen kirjekaverini. Oletukseni oli suunnilleen oikea, sillä hän oli herttainen ja hiukan vakava. E kutsui hänet isonsiskon oikeudella veljensä keittiöön nauttimaan omenateestä (join itsekin ehkä kolme kupillista) ja juustolla päivitetystä currykastikkeesta. Juttelimme ja häädimme vilua jälleen Glühweinilla, sillä pojat eivät kuulemma säästösyistä paljon patterin termostaatteja kääntele. Eivät tosin myöskään palelleet, toisin kuin me heiveröiset tyttöihmiset.
Nukkumaanmenoaika tuli E:lle ja minulle vähän aikaisemmin kuin pojat olivat ehkä odottaneet. Heidät passitettiin pois television äärestä ja me kääriydyimme peittoon. Olisi aikainen herätys.
Aamulla tein klassisen virheen: painoin kännykän herätyskellon torkulle.
Tulin tajuihini, kun katsoin kelloa minuuttimäärällä 7:30. Bussi lähtisi keskustasta kahdeksan reikä reikä. Pystyyn ja äkkiä.
Kenkäni nirskahtelivat eteisen muovimattoon, kun sidoin niiden nauhoja. Unisilmäiset pojat heräsivät siihen, tosin E:n veli ei edes päätään tyynystä jaksanut nostaa :D Ymmärrän hyvin. Aamu-uni on usein se paras uni. Sieltä ovenraosta he toivottelivat hyviä matkoja, ja minä koitin parhaani mukaan kiittää kestityksestä ynnä majoituksesta.
E ponkaisi samalla ovenavauksella minua saattamaan, ja hyvä oli, että tuli. Ensinnäkin hän oli vähän paremmin perillä metrolinjoista, sekä noin yleisesti ottaen puhuu saksaa, joten pystyi tiedustelemaan muilta matkustajilta junien kauttakulkuasemia, mutta ennen kaikkea hän toimi erittäin hyvänä kirittäjänä, kun parhaamme mukaan pingoimme oikeaan suuntaan. Onneksi kaduilla ei ollut jäätä, eikä paljon vettäkään.
Tietysti meidän piti sitten metrolinjan vaihdon jälkeen ajaa yhden asemanvälin verran väärään suuntaan. Revittiin vähän huumoria nopeasta nousemisesta (kumpikin meistä venyttelee mielellään pitemmän kaavan mukaan ennen heräämistä) samalla kun vilkuiltiin toisella silmällä kelloa. Tasan kello kahdeksan olimme vasta lähdössä toiseksi viimeiseltä metroasemalta. Aloin laskeskella, millaisia kohteliaan anelevia sanamuotoja osaisin asuntolan respan tädeille kehitellä vuokranmaksusta myöhästymisen perusteluksi.
No, putkahdimme joka tapauksessa oikealle asemalle niillä viimeisen jälkeisillä minuuteilla ja ravi jatkui. Olisi ollut liian helppoa kulkea se kymmenen metriä joka laiturilta bussiaseman katokseen suoraviivaisesti mitattuna olisi ollut, joten nousimme portaat ja metroraiteiden toisella puolella tramppasimme toiset alas. Minun mielestäni meidän olisi pitänyt mennä kulman ympäri ihan toiseen suuntaan, koska sieltä luulin tulleenikin, mutta en onneksi avannut suutani, koska yksi bussi oli juuri kohdallamme. Ja sen ikkunassa luki München-Prague-München. Ja se pysähtyi meidän kohdallemme.
Toistelimme siinä hetken Prahaa ja Pragia ja Pragueta, ja E lähti vielä juoksemaan muut aseman bussit läpi, josko löytyisi sopiva. Minä en hirveästi kuskin saksasta ymmärtänyt, mutta se nyökytteli Pragille eikä käskenyt pois, kun nousin kyytiin ja tyrkytin lippuani. E ehti tyrkätä vielä tuliaisherkkua mukaan, Lebkucheneita, saksalaisia pehmeitä piparkakun oloisia joululeivonnaisia. En ehtinyt E:lle edes kunnolla jouluja toivottaa, kun bussikuski ihan selvästi kysyi nimeäni, ja koetin tunkea passiani sille käteen. Ja kissan viikset, ei sitä kiinnostanut minun passini, nauroi vaan että kai sinä itse tiedät, kuka olet, ja että menepäs istumaan. Minä menin, ei ollut pelottava kuski ja löytyi tyhjä penkkiparikin.
Paras kohta oli, kun kuski vielä tuhisi etupenkin leideille tai jollekin ns. aikuisten ihmisten huolten kuuntelijalle: "Diese Junge...!"
E totesi, että onpa another adventure for the diary. Näin on, kun päätös oli onnellinen.
Bussissa oli sitten aikaa ihmetellä maailmaa. Vähän lähempänä Münchenin keskustaa näin vuoden 2006 olympialaisiin rakennetun stadionin. Se oli kuin kokoelma salkojen varaan jäätymään jätettyjä lepakonsiipiä, varsin massiivisia sellaisia. Toisessa lähistön isossa rakennuksessa oli kylkiäisenä rakennelma, joka oli ehkä jonkinlainen torni, mutta muistutti lähinnä kieroon puristettua juomatölkkiä. BMW:n toimistot olivat neljä yhteen liittynyttä lasi-ikkunalieriötä. Jalkapallostadion oli kuin vaahtokarkista rakennettu.
Siinä vaiheessa, kun oikealla harmaanruskeat elementtitalot alkoivat näkyä meluvallin yli, tie sukelsikin kymmeneksi minuutiksi maan alle. Heh.
Yläpuolella olevissa epämääräisissä bussin ikkunan läpi otetuissa kuvissa näkyy jonkinlaisia pylväitä pystyssä pellolla. Näitä oli ihan valtavasti autobahnin kummallakin puolella kumpuilevilla pelloilla. Ne näyttävät kannattelevan jonkinlaista isosilmäistä verkkoa, mutta tarkoituksesta minulla ei ole hajuakaan. Yksi traktori näytti kovin pikkuiselta tällaisten seassa, joten näihin väleihin mahtuisi kevyesti vaikka kaksi.
Olin Prahassa vähän ennen kahta, ja pääsin asuntolalle joskus viittätoista yli. Maksoin vuokran. En ollut viimeisellä minuutilla tuskanhiessä kylpemässä.
Vilkaisin myös uudemman kerran sitä office hoursit ilmoittavaa lappusta. Perjantaina rahakirstu ottaa lahjoituksia vastaan vain klo 8-11, joten olinkin ollut monta tuntia myöhässä sen luulemani viiden minuutin sijaan. Parempi näin, ei tunnu niin tuskaisalta.
Tänä iltana suuntaan kotikonnuille. Palaan tänne uudenvuoden kynnyksellä, ja silloin sopii odottaa uusia juttuja. Jos tosin vaihtoaikani Münchenin kentällä (tiedetään...) venyy, saatan purkaa turhautumistani tänne. Illalla sitten näen, onko siellä lunta vastaan taistelu yhtä hankalissa kantimissa kuin uutisten perusteella Frankfurtissa, vai onko sadekeli tehnyt tehtävänsä.
P.S. Noloa tunnustaa, mutta löysin juuri villasukkani. Olin pakannut ne lenkkareihin. Villasukkia olen syksyn mittaan kaipailllut, mutta lenkkareita näemmä en...
lauantai 18. joulukuuta 2010
Saksassa taas
Terveiset Münchenistä! Täällä on hieno metro. Se on oranssi ja ultramariininsininen ja vaaleanvihreä, kaakelia ja maltillisia neonvaloja (nämä siellä laitureilla siis). Plus uudet metrojunat liikkuvat kuin ajatus, oikeasti meinasin missata liikkeellelähdön yhden kerran.
Olen täällä pari yötä kämppikseni E:n kanssa hänen veljensä vieraana. Veljellä ja hänen kämppiksellään on tänään yllättäen Glühwein-juhlat, joten tapaamme siis vähän enemmänkin nuoria saksalaisia. Mikäs siinä, varsinkin kun nämä vaativat saada kokata meille. Itse kaupunkia eivät pojatkaan kuulemma niin kovin hyvin tunne, koska ovat asuneet täällä yhtä kauan kuin minä Prahassa, eli lokakuusta.
Bussi tänne oli melkein tyhjä. Siellä oli mun lisäkseni vain kaksi aasialaista tyttöä ("Hallo hallo, hallo hallo" jokaiselle kun tulivat sisään :D) ja viisi tai kuusi tsekkiä. Liki tyhjä. Ehkä loput matkustajat olivat hämääntyneet siitä, että bussi lähtikin vitoslaiturin sijaan kolmoselta? Who knows.
Matka kesti vajaat kuusi tuntia. Yritin nukkua. Huonosti meni. Kokemukseni matkasta on kuitenkin lyhyempi kuin kuusituntinen, joten ilmeisesti onnistuin torkkumaan. Parhaan unenpätkän sai menemällä istuimille kyljelleen. Onneksi en ole tämän pitempi. Tosin toinen jalka puutui nytkin, mutta siitä selvittiin.
Münchenin kansainvälisellä bussiasemalla söin sämpylän välissä olevan juustomakkaran. Aika laiheliini oli mutta pitkä kuin mikä. Piti keksiä jotain ajankulua siksi kunnes E ja veli onnistuivat paikantamaan minut. Oli aika hyvää, vaikka räiski ympäriinsä. Ehkä pureskelutekniikassa on toivomisen varaa.
Nyt pojat ovat saaneet imuroimisen tehtyä ja rupeavat kuulemma kokkailemaan. Jänskää.
Olen täällä pari yötä kämppikseni E:n kanssa hänen veljensä vieraana. Veljellä ja hänen kämppiksellään on tänään yllättäen Glühwein-juhlat, joten tapaamme siis vähän enemmänkin nuoria saksalaisia. Mikäs siinä, varsinkin kun nämä vaativat saada kokata meille. Itse kaupunkia eivät pojatkaan kuulemma niin kovin hyvin tunne, koska ovat asuneet täällä yhtä kauan kuin minä Prahassa, eli lokakuusta.
Bussi tänne oli melkein tyhjä. Siellä oli mun lisäkseni vain kaksi aasialaista tyttöä ("Hallo hallo, hallo hallo" jokaiselle kun tulivat sisään :D) ja viisi tai kuusi tsekkiä. Liki tyhjä. Ehkä loput matkustajat olivat hämääntyneet siitä, että bussi lähtikin vitoslaiturin sijaan kolmoselta? Who knows.
Matka kesti vajaat kuusi tuntia. Yritin nukkua. Huonosti meni. Kokemukseni matkasta on kuitenkin lyhyempi kuin kuusituntinen, joten ilmeisesti onnistuin torkkumaan. Parhaan unenpätkän sai menemällä istuimille kyljelleen. Onneksi en ole tämän pitempi. Tosin toinen jalka puutui nytkin, mutta siitä selvittiin.
Münchenin kansainvälisellä bussiasemalla söin sämpylän välissä olevan juustomakkaran. Aika laiheliini oli mutta pitkä kuin mikä. Piti keksiä jotain ajankulua siksi kunnes E ja veli onnistuivat paikantamaan minut. Oli aika hyvää, vaikka räiski ympäriinsä. Ehkä pureskelutekniikassa on toivomisen varaa.
Nyt pojat ovat saaneet imuroimisen tehtyä ja rupeavat kuulemma kokkailemaan. Jänskää.
perjantai 17. joulukuuta 2010
Ofis auors!
 |
| Mieli mustana kuin viikon takainen Hostivař. |
Nyt ei löydy pilkettä silmäkulmasta. Piti maksaa vuokra. Aamulla jonotin puoli tuntia, mutta sitten tuli respakopin tädeille lounastauko ja muutenkin mun piti lähteä luennolle. (Luennolla taasen piti olla kielioppikoe, mutta opettaja oli unohtanut ne kotiin. No, onneksi en opiskellut kovin ahkerasti.)
Välihuomautus: Suomalainen pääni ei käsitä tätä teknisten taukojen tarvetta. Kopissa oli kuitenkin kaksi tätiä, joten miksi pitää pistää rahastuspalvelut puoliltapäivin kiinni tunniksi ja kolmeksi vartiksi? Melkein kaksi tuntia! Miten kauan ne syö? Tai kaivelevat varpaankynsiään, mitä ikinä keksivätkään tehdä. Miksei se toinen voi ottaa vastaan ihmisten vuokrarahoja sillä aikaa kun toinen on tauolla, kysyn vaan? Liian tehokasta varmaankin. Rahojen käsittely kun ei näillä rouvilla niin kovin sukkelaa muutenkaan ole.
Takaisin kielioppiin. Kokeen puuttuminen tarkoitti normaalia luentoa. Olin laskenut, että lyhyen kokeen jälkeen (opettajan arvio: puolisen tuntia) ehtisin käydä hakemassa nimmareita indeksikirjaseeni ja sen jälkeen maksamaan vuokran, mutta nyt pääsin pois vasta kahdelta. Asuntolan respan office hours loppuu kello 15. Matka Hostivařiin kestää melkein kolme varttia. Pikaisesti kaupan kautta metroon. Olin viittä vaille kolme jonossa. Jotkut italialaiset maksoivat pesukonettaan edessäni, yksi tyttö osti tupakkaa. Tupakkaa! Sitä voi ostaa ympäri vuorokauden, kuten rakas resparouva valkoisissaan meille ensimmäisenä iltana äänekkäästi demonstroi, miksi oi miksi juuri nyt piti tulla siihen jonoa pidentämään?
Pääsin tiskille neljä yli kolme. Jo edelläni ollut poika oli saanut eioota, ei nyt pysty ottaan enää rahaa, office hours meni, säestyksenä naputus ikkunaan teipattuun lappuun. No, täti jopa hymyili minulle myötätuntoisesti kun ähisin epäonneani, puhuinhan hänelle sentään tšekkiä. Viidestä minuutista ei voinut joustaa. Säännöt on sääntöjä. Maanantaina voi maksaa.
Ainoa mutka matkassa vaan on se, että olen lähdössä viikonlopuksi Müncheniin. Palaan juuri silloin maanantaina. Tässä tilanteessa tosin siunaan keskiviikkoista vastoinkäymistäni: sain paluubussiin lipun maanantaiaamuksi, vaikka olisin halunnut palata vasta tiistain vastaisena yönä. Ellei bussi ole lumen takia hirveästi myöhässä, *kop kop*, ehdin juuri ja juuri kolmeksi Hostivařiin. Ho hoo. Huvittaa paljon ajatella sitä tuskanhikeä, joka tulee nousemaan pintaan siinä vaiheessa kun bussi kääntää Florencin asemalle ja kello tikittää jotain yli kahta. Käytän sitten metromatkan selaamalla sanakirjasta mahdollisimman koskettavia vetoomuksia tiukkojen tätien varalle.
Hyviäkin uutisia on: viisumikutsu oli tullut perille vanhemmilleni. Nyt pitää vaan selvittää, onko Turun konsulaatti vielä auki ennen uutta vuotta. Sitten saisin lappusen passiini ja yksi huoli olisi hetkeksi kuitattu.
Nettisivuillaan viisumivaatimuksissa Turun konsulaatti kyllä vielä listaa HIV-todistuksen. Ehkä en vaan puhu siitä mitään. Ei sitä kyllä viimeksikään tarvittu.
Ja ai niin: sekin on ihanaa, että tänään illalla menen kuuntelemaan Mozartia ja Dvořakia keskustaan Obecní dům-nimiseen ihanaan jugend-rakennukseen. Täytyy ensin tehdä jotain sievät suolarajat keränneille saappailleni.
 |
Tässä yksi Obecní důmissa sijaitsevan jugend-kahvilan kattokruunuista. Salissa oli myös pianisti ihanan, kirsikkapuiselta vaikuttavan flyygelin takana. Tuli Summertimet ja Oi jouluyöt, mm.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)