Vídeň

Tarjoilen teille kuvia! Olin Wienissä (otsikossa tsekiksi) marraskuun viimeisenä viikonloppuna. Hetki siitä jo on...

Saavuimme bussilla joskus kahden maissa perjantaina, ja lähdimme takaisin Prahaa kohti viideltä sunnuntai-iltapäivänä. Tai niin, kuusi meistä matkusti näin. Kaksi puolalaista tyttöä otti liftikyydin, joten kokonaiseksi päiväksi Wienissä heille jäi vain lauantai. He lähtivät pikatien varteen metsästämään kyytiä Prahaan jo ennen aamuviittä. Jutuista päätellen heilläkin taisi olla hyvä reissu, kun pääsivät seikkailemaan.

Rathaus sekä sydänpuu

Aloitimme suuntaamalla sinne, mikä kartalla näytti keskustalta. Löysimme raatihuoneen ja yhden isoimmista joulutoreista.  Kaikki puut raatihuoneen edessä olevassa puistossa oli koristeltu tämän ylläolevan tapaan. Parissa oli sydämiä, jossain palleroita, jossain kiekurakuvioita, ja aina koko iso puu täynnä. Valot olivat lämpimän värisiä. Tuli juhlainen olo.

Astetta muhkeampi adventtikynttelikkö.

Christkindlmarktin taustalla Burgtheater

Jälleen raatihuone. Pahoittelen tärähtelyä.

Paahdettuja kastanjoita.

En olekaan ennen maistanut kastanjoita. Ne maistuivat vähän samalta kuin makea peruna, ja tuntuivat
siltä kuin papujen sisus. Kiinnostava koostumus, mutta maku ei ollut mitenkään ihmeellinen. Ehkä kastanjoiden hohto on siinä hetkessä, johon ne kuuluvat. Niitä syödään kylmällä torilla tai hyisessä puistossa, lämmitellään sormia pienen puketin ympärillä, ja koko ajan odotetaan joulua tulevaksi. Sellaista pientä kihertävää oloa. Saksalainen ystäväni kertoi, että paahtamiskärryjä ilmaantuu kadunkulmiin kun ilmat alkavat kylmetä.

Kojussa kaikkia herkkuja mitä kuvitella saattaa.

Ylimpänä kojun tarjoomuksista on yltä päältä koristeltuja joulupipareita. Niitä oli niin Omalle ja Opalle kuin tyttö- ja poikakaverille, ja tietysti myös isille ja äideille. Hauskempihan tuollainen on kuin joulukortti, vaikka vaatinee henkilökohtaisen toimittamisen.

Alte Hofburg nähtynä Michaelsplatzilta päin.

Wienissä olisi ollut juuri meidän vierailumme aikana Frida Kahlon töiden näyttely, mutta yhyy, jonot olivat korttelin mittaiset! Päätimme käyttää aikamme hyödyksi muulla tavoin, "enjoying life", kuten opettajamme Ustissa sanoi.

 Lauantaina oli ohjelmassa puistokierros. Olimme kävellen liikkeellä. Parin kilometrin matkalle mahtui ehkä viisi joulutoria! Hihii. Ei ihme, että Tampereellakin mainostetaan saksalaisia joulutorin myyjiä. Meno on ihan toista kuin meikäläiset pari koppia koskensyrjässä. No okei, ehkä täällä oli vähän ihmisiäkin eri tavalla. Turisteja käy kai Wienissä vuosittain päälle viisi miljoonaa.

Museokorttelin logo siellä paistelee

Karlsplatzilta

Poneja!

Karlsplatzin puistossa oli myös joulutori, kojuja jotain parisenkymmentä. Jokainen aukio niitä pullisteli. Aukion päässä kirkon edessä olevan poniratsastusalueen kiveys oli peitetty oljilla. Ehkä sen oli tarkoitus suojata laattoja ponien kengiltä tai päinvastoin, mutta se ehdottomasti ei sopinut yhdessä sulavan lumen kanssa tallattavaksi.

Belveder-puutarha

 

Belveder-puutarha

 Belveder-puutarha oli pitkä, varmaan kilometrin mittainen, tällainen hyvin kurinalainen puisto, jossa oli leveät hiekkakäytävät ja tarkasti rajatut istutusalueet, nyt tietenkin mustana multana. Luultavasti Habsburgien tai muun ison suvun mahtailutarkoituksessa rakennuttama. Kiinnostunut saa itse kaivautua netin syövereihin tällä kertaa.

Vielä Belvederistä

Kasvitieteellinen puutarha

Voi että, jos tuoksun saisi kuvaan, niin haistelisitte tässä kohtaa täyteläistä märän maan ja neulasten tuoksua, sellaista syksyistä, joka saa sieraimet leviämään muhkeudellaan. Tämänkaltainen tuoksu tervehti minua kasvitieteellisessä puutarhassa Belvederin kurinalaisuuden muurin takana. Hihkuin vähäsen kavereille.

Osta päivän lehti. Kolikko kilahtaa purkkiin.

Prahassakin on ihmisille tarjolla asioita tolpissa katujen varsilla. Koirankakkapusseja nimittäin. Niille ei kyllä ole maksulokeroa vieressä.

Sää ei meitä ihan hirveästi suosinut, räntä räiski päin kasvoja paitsi lauantaina päivällä. No, tietysti sunnuntainakin oli ihan siedettävä sää, kun piti lähteä. Saattaa kyllä olla, että aika kultaa muistot, sen verran monta aikaa on jo matkasta vierähtänyt. Olisiko peräti kolme viikkoa.

Bertolt Brecht: Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Hämäännyin nimistä. Wikipedia kertoo, että näytelmän pohjana on Hella Wuolijoen kirjoittama toinen näytelmä. Sieltä siis suomalaiset nimet.

Mieleen Wienistä jäi lähinnä hyvä matkaseura ja kirkas taivas suoralinjaisessa puutarhassa. Ja tietysti punssi! Maistelimme sunnuntaina ennen bussin lähtöä erilaisia punsseja. Suosikkini oli muistaakseni granaattiomenan makuinen. Jokin erittäin kermainen juoma oli nimeltään Heisse Liebe, herkullista. Siinä sivussa oli sitten hyvä kirjoitella kortteja kotiväille, mitä nyt sormet piti välillä sulattaa mukinkyljessä.

Mukeista sen verran, että Wienin toreilla oli kiinnostava tapa tarjoilla kuumat juomat: kojulta kuin kojulta sai tassuihinsa posliinimukin, usein sopivasti jouluteemaan koristellun. Juoman hinta saattoi olla vaikka vitosen, josta kaksi ja puoli euroa oli mukinpanttia. Jos mukin vaivautui viemään takaisin, sai sitten pantin taskuunsa, mutta pari mukia lähti tietysti matkamuistoiksi.

Kotimatkan eräs kuriositeetti oli heti Tsekin puolella rajan takana: kaveri kertoi, että siinä tökötti hervoton kasino kyljessään jokin lasten riemumaa. Jälkikasvu ammattilaisten hoteisiin ja aikuiset aikuisten huvipuistoon?

Pirulaisia metrossa

Näin muuten silloin pyhänä Mikulašina eli 5. päivän iltana metrossa pelottavan kuusikon. Pyhän Mikulašin viitan liepeissä pyöriskeli kokonaista viisi pikkupirua. En uskaltanut ottaa kuvaa kun niillä oli sarvetkin päässä ja häntä takapuolessa. Samaan aikaan tämän lössin kanssa metroon tuli suuri perhe, jonka lapsista ainakin kaksi tuhersi äänekkäänpuoleista itkua. Pirut olivat ilmeisen tyytyväisiä itseensä.

Piruista tuli mieleen nuutipukit. Nämä kyllä puhuivat ainakin metrossa keskenään ihan normaalisti, mutta ehkä tositilanteen tullen vaihtavat johonkin vikinään? Mitä ääntä mahtavat pirut pitää, "pir pir" niin kuin puput sanovat "pup pup"? Naamat olivat kuitenkin mustana ja tukka takussa, yhdellä takki vuori ulospäin ja toisella hupun karvareunus häntänä. Mikulašin sauva oli saanut edullisen koristekiekuran alumiinifoliosta ja päässä oli pahvinen hiippa. Mahtoiko sotisopaan kuulua parta? Luultavasti.

Tämä metrotapaaminen sekä myöhemmin illalla Náměstí Republikylla nähty joukkio selvensivät sen, miksi eräällä edellisen viikonlopun bileseurueella oli punaiset, vilkkuvat sarvet päässään. Minä pohjoismainen en ensin tiennyt, mietin vaan, että nyt on mennyt kalenteri sekaisin kun Demons-pippaloiden piti olla vasta seuraavalla viikolla. Keskemmältä Eurooppaa kotoisin olevat kaverit olivat paremmin kartalla.

Reissuttaa taas

Tanaan passitin aidin lentokentalle ja toivon mukaan takaisin kotiin. Teki hyvaa nahda. Itsekin meinaan lahtea tien paalle, silla kayn kaverin kanssa katsastamassa Brnon. Monet ovat sanoneet, etta se on kuin Praha pienoiskoossa, mutta en usko ennen kuin naen. Luonnollisesti.

Ehka eksymiseni on vahenemaan pain. Aidin kanssa kavellessa nimittain loysimme jatkuvasti samat kadut. Piiritkin oli pienet, taytyy myontaa, mutta silti oli hassua bongata kolmatta kertaa sama roikkuva mies. Taiteilija David Černý asialla niin tassa kuin televisiotornissa kiipeilevien jattivauvojen kohdalla.

Kuva taalta

Nyt on hoppu, silla seuraavaan luentoon on enaa vartti ja mina olen vaarassa rakennuksessa. Jossain valissa pitaa ehtia tulostaa bussilippu (8 euroa, matka kaksi ja puoli tuntia) ja hakea passi asuntolasta. Onneksi on hypari.

Saksalaisinvaasio

Kämpässä on hulinaa. Täällä on kylässä kolme kämppikseni saksalaista kaveria, ja nukkumatila riittää just passelisti. Yks tai kaks lisääkin vielä mahtuisi. Työnsimme sängyt vierekkäin, ja niillä poikittain nukkuu kolme, ja lattialla on kahdelle patjat. Täällä vieraillut tietää, ettei niitä neliöitä silti kovin pitkälle enää jaettavaksi riitä :P

Eilen tehtiin reissu Plzeniin, eli ehkä tutummin Pilseniin. Lähtö onnistui viivästymään hiukan. Ensin tulimme junalla Hostivarista keskustaan. Viimeisellä asemalla ennen keskustaa kuitenkin ihana nykyaikainen, hiljainen junamme pysähtyi, ja konduktööri (tai vaunuhoitaja tai kuka oikealta nimeltään onkaan, lipuntarkastaja) kulki läpi vaunujen pahoittelemassa ihmiset ulos. Siirryimme ulos. Seikkailimme laitureilla hetken, kun siihen asti eivät tsekintaitoni riittäneet, että olisin saanut kerrasta selvää korvaavan junan laiturista. En tainnut tietää sitäkään, millä laiturilla itse olimme.

Saimme ihailla oikeaa höyryjunaa! Ilmeisesti sellainen ei kärsi pakkasesta niin paljon kuin sähköinen, tai jotain. Se oli hieno näky, ei mikään steriili sähkötoiminen kiskoilla liukuja, vaan höyryä joka puolelle pukkaava massiivinen puhisija, jonka savupiipusta tuli sellaiset pilvet että veitsellä olisi saanut leikata. (Ja ilmasto tykkää, jee.)

Me kuitenkin nousimme kahden vaunun mittaiseen pikkujunaan ja pääsimme keskustan päärautatieasemalle. Siellä oli luvassa lisää seikkailua, sillä kassantäti ei halunnu myydä mulle lippua.
"No kun kaikki on myöhässä, käy kysyyn tuolta infosta, meneeks tänään mikään."
Infon täti sanoi että aikatauluista näkee ajantasaisimmat tiedot, hän ei osaa sanoa, kuinka monta minuuttia mikäkin myöhästyy. Vietimme sitten laatuaikaa asemalla, söimme aamupalaa (kello oli yksitoista) ja keräsimme joukkoomme lisää kavereita.

Kävin eri tiskillä ostamassa ryhmälipun. Sadan kilometrin ja vajaan kahden tunnin matka maksoi kahdeksan hengen ryhmässä henkilöä kohden 86 korunaa eli vajaat neljä euroa. Kukkaro kiittää. Ryhmälippu on sitä halvempi, mitä enemmän ihmisiä ryhmässä on, ja kaksikin ihmistä on jo ryhmä. Täällä ei käytetä opiskelija-alennuksia. Lopulta kymmentä yli kaksitoista nousimme samaan junaan joka oli ollut lähdössä kymmeneltä mutta oli myöhässä 110 minuuttia. Tykkään niin kovasti siitä "näin paljon myöhässä"-rivistä aikatauluissa.

Plzeniin kesti parisen tuntia, ehkä vähän vajaat. Löysimme Plzenský prázdroj -panimon, joka oli huomaavaisesti sijoitettu lähelle päärautatieasemaa. Plzenissä asemia on monta, onhan se sentään Turun kokoinen. No, rautatieverkko on Hapsburgien jäljiltä Tsekissä erittäin kattava, ja pienemmissäkin kaupungeissa on useampi asema. Vaikka ei Plzen niin kovin pieni ole, Tsekin neljänneksi suurin. Usti on kahdeksannella sijalla kokonsa suhteen. Siellä on ainakin kolme rautatieasemaa.

Panimossa liityimme turistikierrokseen. Saksankieliseen. Muut suomalaiset lähtivät etsimään hostelliaan koska jäisivät yöksi, mutta minä jäin kierrokselle. Ymmärsin jotain, ja tytöt tulkkasivat sitten pääkohtia. Suurin osa ihmisistä oli saksalaista turistiryhmää, ja lopuksi heidän oppaansa halusi testata olutpanimon kellarin akustiikkaa. Oli ihan jees. Opas veti Amazing gracea aika tunteella, muut hymisi jotenkuten mukana.

Panimolta suuntasimme keskustaan. Plzenissä on Tsekin korkein kirkontorni, vähän yli sata metriä korkea. Pyän Bartolomeuksen kirkon tornilla on ollut parikin, mutta se on tuhoutui salamaniskusta vuonna 1525 eikä sitä rakennettu uudelleen. Hieno oli goottilaiskirkko. Ei käyty sisällä.

Kirkon juuressa Náměsti Republikilla oli joulutori, ja siellä oli myynnissä niitä samoja käsitöitä ja tossuja ja ruokia kuin Prahassakin, hinnat vaan olivat paljon järkevämmät. Lisäksi reissun yksi kohokohta: torilta sai parasta svařákia eli hehkuviiniä koko Tsekissä! Se tuoksui ihanasti kanelilta. Muistutti mielestäni aika paljon meikäläistä glögiä mausteisuudessaan. Usein svařák on paljolti vain kuumennettua punaviiniä, eli aika hapanta.

Kävimme syömässä tsekkiläisittäin harvinaisessa paikassa: kasvisravintolassa. Kahdeksasta reissaajasta kolme oli kasvissyöjiä, eikä valinta muitakaan haitannut. Itse söin palačinky s houbami, eli sieniomeletilla täytettyjä pannukakkuja. Tarjoilija oli oikeassa: siihen ei ehdottomasti tarvinnut kaveriksi perunoita.

Ennen junalle tarpomista kävimme vielä toistamiseen joulutorilla maistelemassa svařákia ja lämmintä medovinaa, tsekkiläistä hunajalikööriä. Tarkeni kävellä asemalle.

Tänään on käsittääkseni tsekkiläisille mikulašinpäivä ja puolalaisille pyhän Andreaksen päivä. Mikulašina lapset pelkäävät pyhää Mikulašia ja pirua, jotka tuovat pieniä lahjoja, kuten mandariineja tai suklaata. Andreaksena ennustetaan tulevaa vuotta. Yksi tapa on valuttaa kynttilästä steariinia kylmään veteen avaimen läpi. Vahasta sitten ennustetaan, mitä tuleman pitää. Toinen keino on halkaista omena poikittain karaan nähden. Jos siementen reiät muodostavat ristin, tulee vuosi olemaan epäonninen, mutta jos niistä tulee tähti, on vuosi onnekas.

Nyt lähdemme keskustaan turistikierrokselle. Perjantaina Kaarlensillan löytyminen ei kuulemma saksalaisvoimin onnistunut. Uutta yristystä kehiin. Myös olisi tarkoitus nähdä linna ja sen sellaista.

Tänne tuli talvi!

Sunnuntaina palasimme Wienistä viikonloppureissulta, ja sillä välin Prahaan oli tullut talvi! Olen ihan innoissani lumesta. Ensilumi tuli kuulemma lauantaina, ja siitä lähtien satoi ehkä tiistaihin asti miltei tauotta. Ihanaa! Olen ollut niin kateellinen Suomelle kun olen kuullut raportteja lumisateista ja muusta kivasta. Tietenkään en ota huomioon että tähän asti täällä on säästytty jäältä ja muulta talven oheiskivalta.

Vanhankaupunginaukion joulukuusi

Tiistaina koetimme liittyä lumisotaan. Paha vain, että ratikassa kuulimme suurimman osan kavereistamme sotivan asuntolan liepeillä. Meillä taas oli suunta keskustaan. No, oli sekin menemisen arvoista, sillä Vanhankaupungin aukiolla oleva Jan Husin patsas oli häväistyksen kohteena. Kurittomat Erasmus-opiskelijat juoksentelivat patsaan massiivisen jalustan reunamilla ja kauhoivat lunta toistensa niskaan. Me tyydyimme onneksi lumettamaan toisiamme ainoastaan joulukuusen kyljessä, sillä kohta saapumisemme jälkeen pari tiukkaa mutta kohteliasta poliisia kävi hätistämässä tietämättömät ulkomaalaiset veks. (Tuossa kuusessa on jääpuikkoja, joissa liukuu valo! Hehe.) Olihan siellä kuvallinen kylttikin, että ei jälkiä tänne, mutta ehkä lumisodan huuma oli vienyt väen mennessään.

Ei se ilta silti hukkaan mennyt, kun siirryimme yliopiston kellaribaariin lämpimien juomien seuraan. En lakkaa ihailemasta sitä, että yliopistolla toimii opiskelijoille tarkoitettu kuppila, jonka hinnat ovat keskustasijainnista huolimatta vieläpä opiskelijaystävälliset. Hieno maa :P

Asuntolan liepeiltä keskiviikkoiltana

Mutta ai että tykkään kimmeltävistä lumikinoksista ja pakkasesta. Se tosin saattaisi jonkun mielestä puhua lumettoman talven puolesta, että tänään ja eilen ratikat myöhästelivät pahasti. Muodostivat jopa kivan pikku jonon Čechův mostin läheiselle rantakadulle.

Minä sitten muiden mukana hyppäsin ulos vaunusta ja vaihdoin apostolinkyytiin. En hoksannut laskea, mutta kuvien perusteella näyttäisi olevan sellaiset parisenkymmentä vaunua jonossa. Eipä siinä mitään, sää oli nätti ja lumi narisi kivasti kengän alla.

Vasemmalla heikosti näkyvissä linna

Onneksi matkani ei ollut pitkä: vain reilu pysäkinväli kävelyä, ja olin Veletržní palácin luona. Se oli mitä luotaantyöntävin betonikolossi, mutta sisällä oli kivasti kaikenlaista jännää Monetista Roy Liechtensteiniin ja Warholista Eero Aarnion Pastilli-tuoliin. Eli modernin taiteen museo (vai galleriaksiko pitäisi sanoa?)

Täällä asustaa nykytaidetta

Kuvia sai ottaa vain pysyvän näyttelyn puolella. Yksi vahdeista joutui huomauttamaan kamerasta lainassa olevan näyttelyn puolella, kun tykkäsin liikaa yhdestä maalauksesta. Samainen nainen tuli sitten pysyvän näyttelyn yhdessä salissa sanomaan, että niin täällä sitten saa kyllä kuvata. Hämmennyin hänen ystävällisyydestään. Oli suorastaan tuttavallinen, eikä edes vanha.

Tämä ajopeli on kyllä muistaakseni itävaltalainen

Museon jälkeen fiilistelin iltaa ja suoritin kotimatkani muutaman mutkan kautta. Ensin ratikalla nro 14 Veletržní palácilta Malostranskalle. Sieltä ratikka 20 Hellichovalle. Tässä vaiheessa koetin etsiä yhtä kahvilaa, jossa olin tuutorini kanssa käynyt (tuutorin koira on muuten saanut pentuja, ovat kuvien perusteella jo kahden kämmenen kokoisia), mutta en löytänyt. Ei ole ensimmäinen kerta, vaikka katu oli varmasti sama. Sitten jatkoin Kaarlensillalle ja tulin Vltavan yli.

Kotimatka Kaarlensillan kautta

Sillan jälkeen oikealle ja Karlovy lázněn pysäkiltä numero 18:lla Národní třídan metroasemalle, sitten keltainen metro, täytenä kuin Turusen pyssy, Můstekille, vaihto vihreään (en muista kirjaimia, vihreä on kai A). Vihreässä sain heti istumapaikan eikä ympäristössä ollut seisovia vanhuksia tai kepillisiä ihmisiä, joten myös pidin paikkani. Köröttelin vaihteeksi Strašnickán asemalle, koska teki mieli istua ratikassa vielä vähän. Strašnickalla värjöttelin jokusen minuutin, ja koska 26:en ratikalla kesti kauan saapua, kävelin yhden pysäkinvälin Na Hroudělle ja pääsin tässä samalle kadulle 26:n kanssa kääntyvän 22:n kyytiin.

Linna jälleen kerran

Helpointa olisi ollut nousta Malostranskalla metroon ja ajaa yhtä asemaa pitemmälle, Skalkalle, ja siitä tulla bussilla, mutta tämä oli hauskempaa. Ei ole aina ne samat urat.