7-Elevenejä ja kaulahuivin puutetta

Hei täällä Lund, kaupunki, joka on söötti kuin mikä ja täynnä tyylikkäitä ruotsalaisia opiskelijoita.

Lund on käsittääkseni Uppsalan jälkeen Ruotsin vanhin kaupunki (oikaiskaa mikäli löytyy tarkempaa tietoa, tällä kioskin koneella ei innosta lähteä surffaamaan Wikipediaa läpi). Yliopisto on myös varsin vanha. Kävelin kampusalueen läpi, ja se on ihan oikea kampus! Tampereen lasi-teräsrakennelmat ja laimeat nurmikot kyllä kalpenevat vertailussa näihin vähintään vuosisadan vaihteen tiililukaaleihin ja reheviin pensaisiin.

Skånelainen vääntäminen ei ole nyt yhdessä päivässä ehtinyt aiheuttaa ongelmia vaikka etukäteen vähän arvelutti. Sen kylläkin huomaa, että ihmiset noin yleensä puhuivat Tukholmassa kuin suoraan ruotsinkirjan kuuntelukasetilta. Täällä olen sivusta kuullut mielenkiintoisiakin korostuksia, jotka vaikuttavat välillä enemmän tanskalta. Hyvä että lähden täältä pikapuoliin, koska vastalöydetty ylpeyteni ruotsilla pärjäämisestä ei välttämättä kestäisi kolauksia. Olen sentään käynyt useamman repliikin sisältäneitä, onnistuneita vuoropuheluita eri kassahenkilöitten kanssa!

Eilisyön junamatka meni aika hyvin. Tukholman rautatieasemalla meinasin saada epämääräisestä Aasian maasta olevan ystävän joka oli matkalla Moraan, mutta liukenin paikalta. Junani seisoi asemalla jo yhdeksältä, joten menin sitten pariksi tunniksi sinne istuskelemaan. Minut auttoi sisään kaksi saksalaista reilaajatyttöä,  he kauhistelivat matkalaukkuni painoa. Ja mä kun luulin pakanneeni taitavammin tällä kertaa... :D

Ilahduin, kun sain junassa käyttööni sekä omani että viereisen istuimen. Olin siis pihi ja matkustin istumapaikalla. Yhdestätoista aamukuuteen kestäneen matkan aikana ehdin keksiä noin seitsemän nukkuma-asentoa, joista yksi oli toimiva. Ilmeisesti olin edellisestä yöstä tarpeeksi väsynyt tai korvatulpat auttoivat, joten nukuin jopa. Tänä iltana olen kyllä erittäin tyytyväinen makuupaikasta.

Eilen illalla ehdin kirota epäonneani, kun vaunuun saapunut ns. priski mieshenkilö alkoi antaumuksella syödä eväitään ja heti perään skypettää. Tuhinaa ja puhinaa, mutta hupiakin löysin, nimittäin keskityin tunnistamaan miehen puhuman kielen. Ensin arvelin norjaa, koska kurkusta tulevia möykäytyksiä oli mielestäni liian vähän tanskaan. Sitten punnitsin kuulemaani uudestaan ja päädyin kuitenkin islantiin lähinnä hassujen, kevyiden ärrien vuoksi. Muita kieliä välittömässä läheisyydessäni olivat tsekki ja englanti sekä perusamerikkalaisen että intialaisperäisen puhumana.

Älykkäästi nostin rinkkani ylähyllylle ja vasta sitten muistin, että kaikki eväät ovat siellä. Ja että syödäkin voisi taas. Seuraavaksi sainkin omalta rinkaltani kuonoon, kun se tuli liian vauhdilla alas. En suosittele. (Olen ihan ehjä kyllä.)

Huokaus, niska ja hartiat ovat rinkan ja repun yhtäaikaisesta kantamisesta aika finito. Lisäksi, kunhan haen tavarani aseman säilytyksestä, kaivaudun huolella matka-apteekkiini, sillä eilen puuttui pipo ja tänään posket hehkuvat... Tänään olen kyllä saanut katseita koska siinä missä täkäläiset sujuvasti kulkevat pelkissä kevyissä takeissa, huppareissa ja jopa t-paidoissa, olen itse sukeltanut pipoon ja kääräissyt kaksi huivia kaulaan. Eivätkö nämä tunne kylmää!

Ai niin, mieleeni muistui se aamun ensimmäinen kämmikin! Se piti kertoa ensimmäisenä mutta jokin häiritsi. Joka tapauksessa se sai mielialani nousemaan koko päiväksi.

Kuudelta aamulla täällä Lundissa oli pilvistä ja koleaa. Paarustin puolikuolleena omaisuuttani raahaten aseman odotushalliin. Istumapaikka, ihanaa. Missään ei näkynyt tavaransäilytyksestä kertovia kylttejä, joten oletin, ettei sellaista ole. Masennuin. En pystyisi lähtemään mihinkään tavaroideni kanssa, jos ehkä vessaan jaksaisin ne raahata. Inspiraatiota odotellessani luin ilmaislehden, söin vähän ja torkahdin vähän. Aikaa tähän puuhasteluun oli kulunut ehkä reilu tunti. Aloin pohdiskella hostellipaikan tai hotellihuoneen varaamista. Sitten rupesin kaivamaan jotain repustani. Kumarruin samalla eteenpäin ja satuin vilkaisemaan vasemmalle passiautomaatin ohi. Kymmenisen metriä loitompana oli kokonainen seinällinen hienoja elektronisesti lukittuvia säilytyskaappeja. Nauroin.

Saatuani tavarat talteen lähdin tutustumaan kaupunkiin. Hirveästi ihania kävelykatuja tässä asemaa ympäröivällä alueella, jolla lähinnä palloilin. Ja mikä yllättävämpää (tai ei välttämättä pitäisi olla enää Tukholman jälkeen), pyöräkaistoja joka paikassa! Eikä niitä pyöräilijöitä itsejään ole mitenkään vähän, niitäkään. Kävelykadun keskiväylä on maalauksin varattu polkupyörille, aseman liepeillä on jättimäiset pyöräparkit, korkeissa rotvalleissa on luiskat vajaan metrin leveydeltä, ja olen nähnyt ainoastaan pyörien kääntymistä helpottamaan rakennetun liikenteenjakajan. Autokaistojen sivussa on usein myös pyöräkaista, ja kahdeksan aikaan työmatkapyöräilijöitä tulvii joka suunnalta. Tai ei, viimeisessä lisäsin omiani, koska Lundissa en nähnyt työmatkalaisia, ja Tukholmassa kohtaamani pyöräilijäaalto kulki poikkeuksetta yhteen suuntaan, eli minua vastaan. Mutta kuitenkin. Pitänee suunnata joskus Amsterdamiin ihmettelemään pyöräilijöitä vähän lisää. Tampereen pyöräilijäsota ei ole minua koskenut kuin yhtenä suullisena kommenttina ja maalaisjärkeen kuuluvana Hämeenkadun välttelynä, mutta mielipidepalstat ovat välillä täynnään sotaa suuntaan ja toiseen. Miten voi olla niin vaikeaa uskoa, että jotkut tykkäisivät kunnollisista pyöräilymerkinnöistä.

Pyörien lisäksi minua hiukan ihmetyttää, että en ole tainnut nähdä muunlaisia elintarvikkeita myyviä lafkoja kuin 7-Eleven-kioskeja ja yhden markettiketjun. Kai muitakin paikkoja on, mutta edes Tukholmassa en nähnyt yhtään vaikka sentään metroilin muuallekin kuin vain Vanhaan kaupunkiin. Harvassa vaan?

Nyt loppuu kirjoittamisesta puhti. Siksi lista Lundin vierailukohteistani:
kaksi eri 7-Eleveniä (10 kruunan kolikoita tavaransäilytyslaatikoihin)
kahvila Mormors bageri
Allahelgornas kyrkan (jo toinen raidallinen tiilikirkko! miksi?)
voileipää Petriplatsenilla Linnén patsaan vieressä
Domkyrkan (massiivinen, isoista harmaista tiilistä tehty, ei krumeluureja)
kävelin ohi maailman toisesta ulkoilmamuseosta, Skånen suurimmasta
Botniska Gården (siellä kasvoi kaneli, kola ja kaakao. kamerassa kukkakuvia! en olisi uskonut sortuvani moiseen :D)
puutarhan kahvila Boten (banaaninkuorieni kimppuun yritti käydä sekä harakka että ampiainen)
yliopiston kampusalue (etsin luonnosmuseo Skissmuseumia, mutten jaksanut kaivaa karttaa)
Clementinumplats
ruokamarketti
kirjakauppa (Oksaselta Stalinin lehmät ja Baby Jane)
jälleen eri 7-Eleven (nettiin)

Kuvia sitten kun saan piuhat, koneen ja netin toimimaan yhteistyössä. Ja sijaitsemaan samassa paikassa.

Kaksi tuntia junan lähtöön.

Ja vielä: mahtaako sejase nation tarkoittaa samaa kuin Helsingissä osakunnat? Oli rakennuksia joilla otsalla lukee "Kalmar Nation", "Västgöta Nation", ja lehdessä suositeltiin sitä ja sitä nationia parhaiden bileiden paikkana.
// Jaa taitaa olla. Kiltakin vois vissiin vastata sitä. Kai ainejärjestökin, en vaan tunne omaani kovin hyvin :P

Ruotsin aikaa

 Hötorgetin Mäkkärissä on nopeampi netti kuin mulla kotona.

Aamu ja maihinnousu meni hyvin. Juttelin yhden Pieksämäeltä tulevan valkotukkarouvan kanssa. Kuulemma oli pakannut liikaa tavaraa. Tuttu tunne.

Kello on nyt yksitoista tätä läntisempää aikaa (miinus yksi tunti Suomen ajasta). Pääsin liikkeelle kello kahdeksan, kun olin jättänyt isommat matkatavarani Centralstationille säilytykseen. Jostain syystä odotin ihmisen hoitamaa narikkaa :D Liikaa itäisiä rautatieasemia mun vierailulistallani. Automaatit täällä tietysti oli.

Asemalta lähdin tallaamaan Gamla Stanin suuntaan. Kuljin Riksdagenin jonkun sisäpihan läpi ja ilmeisesti kuninkaanlinnan itäsiiven vierestä. Laitan pari kuvaa vähän myöhemmin.

Gamla Stan oli juuri sitä mitä ihmisten kuvista on nähnyt: kapeita nupukivisiä katuja, talot lähekkäin ja väreiltään oranssia, okraa, terrakottaa ja kermaa. Sympaattista! Tosin on vähän sääli, jos matkaajan Tukholma on vain vanhaa kaupunkia, koska se on niin pieni osa koko paikkaa.

Tunnelbanan vaunujen sisus muistuttaa keltaisine putkineen enemmän Lontoon kuin Helsingin vastaavaa. Musta oranssit penkit on kyllä sympaattisempia kuin tällainen expressbus-sisustus :)

Virkamiesruotsille ruusuja: osasin tilata teen sekä hampurilaisen sujuvalla svenskalla. Olen nyt polleana, koska tämä on ensimmäinen kerta kun mun on tarvinnut käyttää ruotsia oikean ruotsalaisen kanssa puhuessani.

... Niin ja tänne(kin) pitää ehdottomasti päästä uudelleen. Kuinka en ole aikaisemmin käynyt!

Ai niin: kiinnostuneille tiedoksi, että se ruotsalainen teekkari, jonka näin metrossa, piti päässään mustapäällyksistä lakkia, jonka tupsun juuressa oli solmuja neljä tai viisi. Parissa solmussa oli vihreää ja punaista lankaa. Ja yllään sillä oli haalarien sijaan hännystakki, ja siinä merkkejä. Ensin luulin sitä punkkariksi kun merkit oli sopivan värisiä jotenkin. Sitten se liikkui (elossa!) ja näin tupsun. Lamppu syttyi pääni päälle.

Trevlig resa!

Eiliseltä illalta:

Nyt on sitten tyttö reissun päällä. Junamatka sympaattisesta, punatiilisestä Tampereen kaupungista tuohon Suomen historian tiivistymään, kokemuksieni mukaan hipihtävään Turkuun, sujui rauhaisasti muutaman kyynelen kera mutta ilman mainitsemisen arvoisia välikohtauksia. Mitä nyt tulin viimeisen asemanvälin satamaan asti pummilla, koska kuukausi sitten kyseenalaistin älykkyyteni ja ostin junalipun vain Turun asemalle saakka. No, en edes jännittänyt tätä rikettäni. Ja sain kannustusta etukäteen :P

Siskopisko oli vastassa sataman rautatielaiturilla, ja sillä oli yllätys! Ensiksikin vienosti pyytämäni lakritsipatukka oli muuttunut kuudeksi erilaiseksi. Piti tarkistaa: neljä on jäljellä kun kaksi jo syötiin. Ja sitten se oli tehnyt mulle leppiskortin 8) Kuva todisteena.

Leppiskortti pääsi matkapäiväkirjani väliin kirjanmerkiksi. Se edustaa hyvin IPA-ideologiaa "ilostu pienistä asioista", ja leppäkerttu vilahtelee mulla silloin tällöin. Vähän kuin uudella kämppiksellä (joka on tosi mukava, ja jonka luota tuli surku lähteä reissuun!) on maskottina banaani. Löytyy banaanityynynliinaa, banaanimunakelloa, banaanijääkaappimagneettia ja huopabanaania. Sadetakki nyt voisi muutenkin olla keltainen. Huoh, multa puuttuu leppissadetakki. :P

Kuvassa on muuten myöskin osa eväistäni. Se asia sinisessä kipossa on kermaan leivottua kaalipiirakkaa. Mums.

Laivaannousu oli hauska. Vaelsin mummomeressä (ilmeisesti juuri kukaan muu ei lähde laivalle ke-to), ja koko ajan pelkäsin, että joko kolkkaan jonkun rinkallani, tai sitten ajan viattomat varpaat littiin arviolta kymmenkiloisella matkalaukullani. Henkilövahingoilta säästyttiin.

Niin ja! Kannoin sen matkalaukkuni ihan ite rappuja alas joku pari kannenväliä. Ylös mennään tosin hissillä...

Laiva lähti kello 21. Onnistuin olemaan ulkona roikkumassa kaiteessa kun irrottiin laiturista. Näköalat olivat kyllä aika vähäiset kun tuli niin äkkiä jo pimeä. Kuva on ikkunan takaa koska oli kylmä! No, on nyt toisaalta jo syyskuun ensimmäinen. Kesä saa hyvällä omallatunnolla loppua.

Mulla on muuten oma hytti! Luksusta. Ylihyvin ilmastoitu tämä tosin on, mutta yksityisyys on hienoa. Olin jo odottanut että jakaisin tämän pikku kopperon jonkun kanssa. Mut ei, kamoilla on nyt oma peti. Kansi on kyllä kakkonen, että syvyyksissä ollaan, mutta vähemmän täällä on melua ja tärinää kuin yöjunassa. Plus nurkan takana on suihku. Nyt isoin dilemma onkin, menenkö suihkuun illalla vai aamulla.

Karaokeen en taida mennä, vaikka kuinka vasta satuinkin muistamaan, että jotkut tosiaan tulee laivalle juhlimaan. Putkinäköistä? :D

Haikeusolo on suurimmalta osin ohitse. Edelleen musta on surkeaa, että perhettä ja hyviä ystäviä ei todennäköisesti näe ennen kuin jouluna, mutta se seikkailu alkaa ottaa valtaa. Ja onhan tämä internetsi keksitty vieroitusoireita varten.

Leikkihuoneessa alkaa kohta kuvienvärityskilpailu. Miten sellaisessa voi kilpailla?

Hohto

Minä tykkään matkustamisesta. Pidän siitä, kun ollaan lähtemisen ja saapumisen välissä, ja odotetaan sitä mitä ollaan mahdollisesti kuviteltu jo kauan. Minä ainakin elän puolet reissauksesta etukäteen. Siinä vaiheessa kaikki tiet ovat auki, tilaisuudet menettämättä ja seikkailut vasta aavistuksia.

Ainakin mielelläni katselen näitä matkanteon kultareunoja, kun aikataulut pitävät ja liput ovat tallessa. Hohto tosin katoaa hyvin äkkiä, kun reissun ensimmäinen päivä menee nukkumattomuuspäänsärkyä hoidellessa, eikä ruoka kävelekään haarukan vartta suoraan suuhun. Viime aikoina on myös havaittu, että tuntemattomaan suurkaupunkiin lähtiessä on hyvä olla mukana muukin kartta kuin opaskirjan takasivulta löytyvät kymmenen kertaa kymmenen senttimetriä, etenkin, jos aikoo vielä joskus pois kyseisestä suurkaupungista. Arvokkaita oppitunteja, osaan kypsästi todeta, kunhan ensin olen saanut vähän kiukutella.

Nämä pienet takaiskut ovat kuitenkin vain hidasteita. Ikinä ei ole mitään oikeasti vaikeaa sattunut, vaan passi ja rahat ovat aina olleet oikeassa muodossaan ja omassa hallussani. (Kop kop.) Aikuisten oikeasti olen ihan mielettömän riemuissani, kun saan suunnitella uuden paikan tutkimista. Kuvittelen, miten tilaisin ruokaa katukioskista tai neuvoisin tien eksyneelle, millaisia ihmisiä saattaisin tavata, ja miten ehkä viettäisin aikaani. Mitä oppisin, missä kohtaa tuntisin itseni tyhmäksi, koska alkaisin olla kotonani. Mitä kotiutumiseen tarvittaisiin.

En näe siinä juurikaan "oman itsen etsimistä" (paitsi ehkä siinä tapauksessa että päädyn Intiaan johonkin ashramiin syömään henkisiä ruokai). Eniten se on uteliaisuutta, ja ehkä itseni haastamista. "Kyllä varmaan saan tehtyä tämän, millähän keinolla tällä kertaa."

Tai äh, en minä tiedä. Enkö muka voi olla kotonani siellä missä jo olen? Olla tyytyväinen siihen, mitä olen saanut. En minä kiittämättömäksikään itseäni kutsuisi. Siksi juuri lähteminen haikeaa onkin. (Ja kotiinpaluu sitäkin suloisempaa.)

Rarrar, onko se sitten sitä itsen etsimistä, kun haluaa tietää, miltä tuntuvat erilaiset katuvalot ja kuulla, millaisia maailmoja ihmisillä on päänsä sisällä? Ja missä kohtaa tulee g ja missä h, ja onko lauantai sObotaa vai subbOota. Vai onko tämä jotain levottomuutta. Minähän tietysti olen mitä hötkyilevin henkilö, tuskin hetkeä paikallani pysyn. Hetkeäkään en aloillani olla voi. Aina pitää tapahtua. Aina jotain väkertää täytyy.

Diagnosoikoon joku muu.

Ylämäki alamäki...

Kuinka tästä nyt ottaisi selvän... Lähtöä saa jo jännittää, itse asiassa se on ehkä ihan tervettä ja suotavaa, kun siihen on jäljellä yhden käden sormien verran päiviä. Olen melkein pakannut tavarani vajaan vuoden kestävään säilytykseen (huoneeni vuokrataan eteenpäin), lippu polttelee passin kera kirjoituspöydän laatikossa, ja matkatavarat alkavat olla otsaluun takana kasassa.

Silti innostus heittelee ihan luvattomasti: torstaina olin sitä mieltä, ettei mihinkään matkaan kannata lähteä kun ei kuitenkaan mikään suju. Perjantaina päivällä, kun tapasin ihmisiä (kummille terkkuja, oli kivaa!), olin ihan intoa piukassa, ja "jes jes parasta ikinä, oon pitkään halunnu ulkomaille, seikkailua ja jännää". Nyt sitten yön pimeinä tunteina nosti päätään haikeilu. Kaikki ihmiset ja pienet ympyräni jäävät tänne, reissaaminen on melkein sama kuin stressaaminen, ja mitä kaikkea. Ei tule vastaan tuttuja ja turvallisia katuja, kaupan tätejä (tyttöjä), opettajia, feissareita.

Syyllinen on kyllä hyvin tiedossa. Se vain majailee hankalasti tavoitettavassa paikassa. Korvieni väliin en pääse kuin balsamointipöydällä, ja ihan niin pitkälle en ajatellut mennä, kaikesta huolimatta.

Hetken saa kakaroida, sitten suoritan shamaaniloitsun ja manaan sen innostuksen takaisin. No, kyllä juna sen viimeistään aikaan taas saa.