Rantakadun puistikosta

Huh, kyllä nyt on meno kovaa ja elämä risaisena. Kuorin eilen iltasella omenan eri suuntaan kuin koskaan ennen. Jouduin tästä jännityksestä ylikierroksille enkä huomannut olla tarkkana ruokaa laittaessani: sekavan munakkaan joukkoon joutui munankuorenpala. Löysin sen onneksi sitten hampaitteni välistä.

Muutenkin kyllä se munakas maistui vähän hassulta, mutta en usko sen johtuvan siitä, että rakkailla vihanneksillani oli alkavaa parrankasvua kun kävin niihin kiinni kokkausmielessä.

Sotakoulu rantabulevardin varrella. Massiivinen.

 Asiaan: olen viettänyt mukavaa viikonloppua. Se taisi vahingossa alkaa jo keskiviikkona kun oli se vapaapäivä. Torstaina sitten visiteerattiin äkkiä luennolla, ja perjantaina, pahoin pelkään, en päätynyt kielioppiin. Ärks. No, sen sijaan kierrettiin tuoreen moskovalaisen kanssa Punaista toria. Oli vähemmän lunta naamassa kuin viimeksi.

Mutta! Positiivista on se, että tapasin tamperelaistoveria. Oli paljon keskustelua ja sellaisia "no nimenomaan!" -hetkiä, jotka tekevät ystävystymisestä kultaa. (Miksi kukaan vaivautuu keskustelemaan eri mieltä olevien ihmisten kanssa? Okei, vitsi.) Hyvää ruokaa samoin. Georgialainen versio pelmeneistä on nimeltään hinkali, ja ne näyttävät taikinasta tehdyiltä sipuleilta, tai nenäliinanyyteiltä, ja ovat hyviä.

Jääpuikkoja! 

Tämä ei ole kovin kaunis kaupunki

 Sain päivityksen yliopistoasioista. Olen tainnut elää jossain kuplassa, että ns. kotona ei tapahtuisi mitään järisyttävää, mitä nyt muutetaan systeemiä aika isosti, sillä laitoksella (eli tieteenalayksiköllä I hear) kuulemma on kova rahapula. Maisterivaiheen pakollinen kurssi jää kesken kun ei ole rahaa pitää sitä. Sitä sun tätä on vaikea tehdä kun ei ole rahaa. Eikö yliopistouudistuksen pitänyt taata kaikille onnellinen ja pupunturkinpehmoinen elämä, joskin paljon tuottavampi sellainen? Ja kieliharjoittelujakin meinataan lyhentää, ainakin filologeilta. Sukkaaaa tämä homma.

Viimeinen setä joka nousi Moskovaan.

 Yllä olevat kuvat ovat sunnuntaiselta kävelyltäni. Lähdin ulos tarkoituksenani mennä museoon, mutta kun lopulta kolmen tunnin kävelyn jälkeen (joo meni vähän pitkäksi tämä) saavuin ajattelemalleni museolle, käännyin kannoillani, koska näin ne jonot. Järkevämpi menisi ehkä viikolla, tai aikaisemmin päivällä, niin ehtisi sisään ennen sulkemisaikaa kun ei tarvitsisi jonottaa. Myös mut säikäytti sekavanoloinen aula, mutta kuitenkin.

Lähdin ensin rantabulevardia alaspäin, ylitin Moskva-joen Andrejevskin kävelysillalta, sitten puolitosissani seurasin yhtä teinityttöporukkaa, näin älyttömän ruman Tekstiiliyliopiston (tms), bongasin viitisentoista torikoppia tavallisen kadun varressa ja meinasin ostaa pakastettuja blinejä tai marjoja mut skippasin kun oli kylmä, tulin Lokakuunaukiolle (Октябрская площадь), kuvailin Leniniä antaumuksella, opin käyttämään kameraani taas vähän paremmin, ihailin yhden tytön kirkkaanpunaisia, kirjailtuja saappaita (joissa kyllä oli karvaa varressa ja isot pompulat, joita en niinkään ihaillut), sompailin sinne museolle ja sieltä pois, ja lopuksi uhmasin jälleen viimaa ja tulin Krimskin sillan yli kotiin. Jaa niin, jos kaikki raportoidaan, niin kävin myös Rai-kaupassa ostamassa pelmenejä (mmm hyviä!), lisää hilloa ja leipää. Valkosipuliakin olisin ostanut, mutta punnitsijanainen oli karussa, ja kun yksi huomasin minut pyörimässä vaa'an liepeillä, olin jo kyllästynyt ja vienyt jäiset parsakaalini takaisin pakastealtaaseen.

Gorkin puistosta näkyy sisäministeriö

"Näin hyvin me osataan!"

Aiiivan, lauantaina lähdimme tyttöjen kanssa luistelemaan! Oli hienoa, eikä kukaan kaatunut tai mitenkään erityisen vakavasti jäätynyt. Gorkin puistossa on kävelytiet jäädytetty luistinradoiksi, ja väkeä riitti. Sisäänpääsy maksaa opiskelijalta 20 ruplaa ja sillä saa sitten luistella, jos on omat kamat. Luistinten vuokraus on 150 ruplaa tunnilta, passi ja viisisatanen pantiksi.

Oli ihanaa, että jäällä oli niin selviä aloittelijoita, jotka hädin tuskin pysyivät pystyssä, kuin luistelun puoliammattilaisiakin. Punaisiin toppahousuihin sonnustautunut nuori nainen harjoitteli piruettia leveämmällä jääalalla. Kikattava tyttö roikkui nilkat linkussa poikakaverissaan, joka hoki kannustavia sanoja. Viisipäinen poikaporukka pyyhälsi ohi niin itsevarmasti, että jääkiekkomailaa on tullut heiluteltua useampikin vuosi, paitsi että viimeisenä tuli kaveri, joka ei selvästikään ollut ihan yhtä kotonaan tällä oudon liukkaalla pinnalla.

Sormet olivat jäässä tämänkin ulkoilun jälkeen ja nilkat tiesivät tehneensä jotain epätavallista, mutta meillä oli ehdottoman hauskaa. Uudestaan pitää mennä.