Ruotsin aikaa

 Hötorgetin Mäkkärissä on nopeampi netti kuin mulla kotona.

Aamu ja maihinnousu meni hyvin. Juttelin yhden Pieksämäeltä tulevan valkotukkarouvan kanssa. Kuulemma oli pakannut liikaa tavaraa. Tuttu tunne.

Kello on nyt yksitoista tätä läntisempää aikaa (miinus yksi tunti Suomen ajasta). Pääsin liikkeelle kello kahdeksan, kun olin jättänyt isommat matkatavarani Centralstationille säilytykseen. Jostain syystä odotin ihmisen hoitamaa narikkaa :D Liikaa itäisiä rautatieasemia mun vierailulistallani. Automaatit täällä tietysti oli.

Asemalta lähdin tallaamaan Gamla Stanin suuntaan. Kuljin Riksdagenin jonkun sisäpihan läpi ja ilmeisesti kuninkaanlinnan itäsiiven vierestä. Laitan pari kuvaa vähän myöhemmin.

Gamla Stan oli juuri sitä mitä ihmisten kuvista on nähnyt: kapeita nupukivisiä katuja, talot lähekkäin ja väreiltään oranssia, okraa, terrakottaa ja kermaa. Sympaattista! Tosin on vähän sääli, jos matkaajan Tukholma on vain vanhaa kaupunkia, koska se on niin pieni osa koko paikkaa.

Tunnelbanan vaunujen sisus muistuttaa keltaisine putkineen enemmän Lontoon kuin Helsingin vastaavaa. Musta oranssit penkit on kyllä sympaattisempia kuin tällainen expressbus-sisustus :)

Virkamiesruotsille ruusuja: osasin tilata teen sekä hampurilaisen sujuvalla svenskalla. Olen nyt polleana, koska tämä on ensimmäinen kerta kun mun on tarvinnut käyttää ruotsia oikean ruotsalaisen kanssa puhuessani.

... Niin ja tänne(kin) pitää ehdottomasti päästä uudelleen. Kuinka en ole aikaisemmin käynyt!

Ai niin: kiinnostuneille tiedoksi, että se ruotsalainen teekkari, jonka näin metrossa, piti päässään mustapäällyksistä lakkia, jonka tupsun juuressa oli solmuja neljä tai viisi. Parissa solmussa oli vihreää ja punaista lankaa. Ja yllään sillä oli haalarien sijaan hännystakki, ja siinä merkkejä. Ensin luulin sitä punkkariksi kun merkit oli sopivan värisiä jotenkin. Sitten se liikkui (elossa!) ja näin tupsun. Lamppu syttyi pääni päälle.

Trevlig resa!

Eiliseltä illalta:

Nyt on sitten tyttö reissun päällä. Junamatka sympaattisesta, punatiilisestä Tampereen kaupungista tuohon Suomen historian tiivistymään, kokemuksieni mukaan hipihtävään Turkuun, sujui rauhaisasti muutaman kyynelen kera mutta ilman mainitsemisen arvoisia välikohtauksia. Mitä nyt tulin viimeisen asemanvälin satamaan asti pummilla, koska kuukausi sitten kyseenalaistin älykkyyteni ja ostin junalipun vain Turun asemalle saakka. No, en edes jännittänyt tätä rikettäni. Ja sain kannustusta etukäteen :P

Siskopisko oli vastassa sataman rautatielaiturilla, ja sillä oli yllätys! Ensiksikin vienosti pyytämäni lakritsipatukka oli muuttunut kuudeksi erilaiseksi. Piti tarkistaa: neljä on jäljellä kun kaksi jo syötiin. Ja sitten se oli tehnyt mulle leppiskortin 8) Kuva todisteena.

Leppiskortti pääsi matkapäiväkirjani väliin kirjanmerkiksi. Se edustaa hyvin IPA-ideologiaa "ilostu pienistä asioista", ja leppäkerttu vilahtelee mulla silloin tällöin. Vähän kuin uudella kämppiksellä (joka on tosi mukava, ja jonka luota tuli surku lähteä reissuun!) on maskottina banaani. Löytyy banaanityynynliinaa, banaanimunakelloa, banaanijääkaappimagneettia ja huopabanaania. Sadetakki nyt voisi muutenkin olla keltainen. Huoh, multa puuttuu leppissadetakki. :P

Kuvassa on muuten myöskin osa eväistäni. Se asia sinisessä kipossa on kermaan leivottua kaalipiirakkaa. Mums.

Laivaannousu oli hauska. Vaelsin mummomeressä (ilmeisesti juuri kukaan muu ei lähde laivalle ke-to), ja koko ajan pelkäsin, että joko kolkkaan jonkun rinkallani, tai sitten ajan viattomat varpaat littiin arviolta kymmenkiloisella matkalaukullani. Henkilövahingoilta säästyttiin.

Niin ja! Kannoin sen matkalaukkuni ihan ite rappuja alas joku pari kannenväliä. Ylös mennään tosin hissillä...

Laiva lähti kello 21. Onnistuin olemaan ulkona roikkumassa kaiteessa kun irrottiin laiturista. Näköalat olivat kyllä aika vähäiset kun tuli niin äkkiä jo pimeä. Kuva on ikkunan takaa koska oli kylmä! No, on nyt toisaalta jo syyskuun ensimmäinen. Kesä saa hyvällä omallatunnolla loppua.

Mulla on muuten oma hytti! Luksusta. Ylihyvin ilmastoitu tämä tosin on, mutta yksityisyys on hienoa. Olin jo odottanut että jakaisin tämän pikku kopperon jonkun kanssa. Mut ei, kamoilla on nyt oma peti. Kansi on kyllä kakkonen, että syvyyksissä ollaan, mutta vähemmän täällä on melua ja tärinää kuin yöjunassa. Plus nurkan takana on suihku. Nyt isoin dilemma onkin, menenkö suihkuun illalla vai aamulla.

Karaokeen en taida mennä, vaikka kuinka vasta satuinkin muistamaan, että jotkut tosiaan tulee laivalle juhlimaan. Putkinäköistä? :D

Haikeusolo on suurimmalta osin ohitse. Edelleen musta on surkeaa, että perhettä ja hyviä ystäviä ei todennäköisesti näe ennen kuin jouluna, mutta se seikkailu alkaa ottaa valtaa. Ja onhan tämä internetsi keksitty vieroitusoireita varten.

Leikkihuoneessa alkaa kohta kuvienvärityskilpailu. Miten sellaisessa voi kilpailla?

Hohto

Minä tykkään matkustamisesta. Pidän siitä, kun ollaan lähtemisen ja saapumisen välissä, ja odotetaan sitä mitä ollaan mahdollisesti kuviteltu jo kauan. Minä ainakin elän puolet reissauksesta etukäteen. Siinä vaiheessa kaikki tiet ovat auki, tilaisuudet menettämättä ja seikkailut vasta aavistuksia.

Ainakin mielelläni katselen näitä matkanteon kultareunoja, kun aikataulut pitävät ja liput ovat tallessa. Hohto tosin katoaa hyvin äkkiä, kun reissun ensimmäinen päivä menee nukkumattomuuspäänsärkyä hoidellessa, eikä ruoka kävelekään haarukan vartta suoraan suuhun. Viime aikoina on myös havaittu, että tuntemattomaan suurkaupunkiin lähtiessä on hyvä olla mukana muukin kartta kuin opaskirjan takasivulta löytyvät kymmenen kertaa kymmenen senttimetriä, etenkin, jos aikoo vielä joskus pois kyseisestä suurkaupungista. Arvokkaita oppitunteja, osaan kypsästi todeta, kunhan ensin olen saanut vähän kiukutella.

Nämä pienet takaiskut ovat kuitenkin vain hidasteita. Ikinä ei ole mitään oikeasti vaikeaa sattunut, vaan passi ja rahat ovat aina olleet oikeassa muodossaan ja omassa hallussani. (Kop kop.) Aikuisten oikeasti olen ihan mielettömän riemuissani, kun saan suunnitella uuden paikan tutkimista. Kuvittelen, miten tilaisin ruokaa katukioskista tai neuvoisin tien eksyneelle, millaisia ihmisiä saattaisin tavata, ja miten ehkä viettäisin aikaani. Mitä oppisin, missä kohtaa tuntisin itseni tyhmäksi, koska alkaisin olla kotonani. Mitä kotiutumiseen tarvittaisiin.

En näe siinä juurikaan "oman itsen etsimistä" (paitsi ehkä siinä tapauksessa että päädyn Intiaan johonkin ashramiin syömään henkisiä ruokai). Eniten se on uteliaisuutta, ja ehkä itseni haastamista. "Kyllä varmaan saan tehtyä tämän, millähän keinolla tällä kertaa."

Tai äh, en minä tiedä. Enkö muka voi olla kotonani siellä missä jo olen? Olla tyytyväinen siihen, mitä olen saanut. En minä kiittämättömäksikään itseäni kutsuisi. Siksi juuri lähteminen haikeaa onkin. (Ja kotiinpaluu sitäkin suloisempaa.)

Rarrar, onko se sitten sitä itsen etsimistä, kun haluaa tietää, miltä tuntuvat erilaiset katuvalot ja kuulla, millaisia maailmoja ihmisillä on päänsä sisällä? Ja missä kohtaa tulee g ja missä h, ja onko lauantai sObotaa vai subbOota. Vai onko tämä jotain levottomuutta. Minähän tietysti olen mitä hötkyilevin henkilö, tuskin hetkeä paikallani pysyn. Hetkeäkään en aloillani olla voi. Aina pitää tapahtua. Aina jotain väkertää täytyy.

Diagnosoikoon joku muu.

Ylämäki alamäki...

Kuinka tästä nyt ottaisi selvän... Lähtöä saa jo jännittää, itse asiassa se on ehkä ihan tervettä ja suotavaa, kun siihen on jäljellä yhden käden sormien verran päiviä. Olen melkein pakannut tavarani vajaan vuoden kestävään säilytykseen (huoneeni vuokrataan eteenpäin), lippu polttelee passin kera kirjoituspöydän laatikossa, ja matkatavarat alkavat olla otsaluun takana kasassa.

Silti innostus heittelee ihan luvattomasti: torstaina olin sitä mieltä, ettei mihinkään matkaan kannata lähteä kun ei kuitenkaan mikään suju. Perjantaina päivällä, kun tapasin ihmisiä (kummille terkkuja, oli kivaa!), olin ihan intoa piukassa, ja "jes jes parasta ikinä, oon pitkään halunnu ulkomaille, seikkailua ja jännää". Nyt sitten yön pimeinä tunteina nosti päätään haikeilu. Kaikki ihmiset ja pienet ympyräni jäävät tänne, reissaaminen on melkein sama kuin stressaaminen, ja mitä kaikkea. Ei tule vastaan tuttuja ja turvallisia katuja, kaupan tätejä (tyttöjä), opettajia, feissareita.

Syyllinen on kyllä hyvin tiedossa. Se vain majailee hankalasti tavoitettavassa paikassa. Korvieni väliin en pääse kuin balsamointipöydällä, ja ihan niin pitkälle en ajatellut mennä, kaikesta huolimatta.

Hetken saa kakaroida, sitten suoritan shamaaniloitsun ja manaan sen innostuksen takaisin. No, kyllä juna sen viimeistään aikaan taas saa.

Ja taas mennään

Huolimatta siitä, että tämä blogi reilu vuosi sitten hiljeni, tulin kotiin yhtenä kappaleena ja kaikesta näkemästäni innoissani. Kesäkuu meni erittäin nopeasti, ja oli hauska ja hyödyllinen. Tutustuin ihaniin ihmisiin, joita en olisi muuten nähnyt, ja kaiken oppimani joukkoon ilmaantui pari venäläistä laulua.

Päädyin lopulta matkaamaan kotiin kaverin kanssa tavallisella venäläisellä junalla. Tuli todettua, että tarvitsen edelleen harjoitusta yläpetille kipuamiseen... Vietimme kauniin kesäisen päivän Pietarin puistoissa, ja illalla panikoin tekstareita Suomeen, kun en älynnyt bussiaikatauluja tavatessani ottaa huomioon Suomen ja Venäjän aikaeroa. Itänaapurihan on meitä tuntia edellä. Bussimatka Pietarista Helsinkiin oli yllättävän miellyttävä. Maisemat Viipurissa olivat kyllä varsin masentavia. Kaupunki odottaa vielä kunnon kasvojenkohotusta, mutta onneksi yrityksiä jo näkyy.

Seuraava reissu suuntautuu Lontooseen, ja on ihan lomareissu, mutta syyskuussa blogini herää jälleen eloon. Lähden silloin Erasmus-vaihtoon Tsekin tasavaltaan. Opiskelen Prahassa Kaarlen yliopistossa puolisen vuotta. Vielä en tiedä, mitä tulen opiskelemaan, mutta paikan päällä kai näkee :)