Trevlig resa!

Eiliseltä illalta:

Nyt on sitten tyttö reissun päällä. Junamatka sympaattisesta, punatiilisestä Tampereen kaupungista tuohon Suomen historian tiivistymään, kokemuksieni mukaan hipihtävään Turkuun, sujui rauhaisasti muutaman kyynelen kera mutta ilman mainitsemisen arvoisia välikohtauksia. Mitä nyt tulin viimeisen asemanvälin satamaan asti pummilla, koska kuukausi sitten kyseenalaistin älykkyyteni ja ostin junalipun vain Turun asemalle saakka. No, en edes jännittänyt tätä rikettäni. Ja sain kannustusta etukäteen :P

Siskopisko oli vastassa sataman rautatielaiturilla, ja sillä oli yllätys! Ensiksikin vienosti pyytämäni lakritsipatukka oli muuttunut kuudeksi erilaiseksi. Piti tarkistaa: neljä on jäljellä kun kaksi jo syötiin. Ja sitten se oli tehnyt mulle leppiskortin 8) Kuva todisteena.

Leppiskortti pääsi matkapäiväkirjani väliin kirjanmerkiksi. Se edustaa hyvin IPA-ideologiaa "ilostu pienistä asioista", ja leppäkerttu vilahtelee mulla silloin tällöin. Vähän kuin uudella kämppiksellä (joka on tosi mukava, ja jonka luota tuli surku lähteä reissuun!) on maskottina banaani. Löytyy banaanityynynliinaa, banaanimunakelloa, banaanijääkaappimagneettia ja huopabanaania. Sadetakki nyt voisi muutenkin olla keltainen. Huoh, multa puuttuu leppissadetakki. :P

Kuvassa on muuten myöskin osa eväistäni. Se asia sinisessä kipossa on kermaan leivottua kaalipiirakkaa. Mums.

Laivaannousu oli hauska. Vaelsin mummomeressä (ilmeisesti juuri kukaan muu ei lähde laivalle ke-to), ja koko ajan pelkäsin, että joko kolkkaan jonkun rinkallani, tai sitten ajan viattomat varpaat littiin arviolta kymmenkiloisella matkalaukullani. Henkilövahingoilta säästyttiin.

Niin ja! Kannoin sen matkalaukkuni ihan ite rappuja alas joku pari kannenväliä. Ylös mennään tosin hissillä...

Laiva lähti kello 21. Onnistuin olemaan ulkona roikkumassa kaiteessa kun irrottiin laiturista. Näköalat olivat kyllä aika vähäiset kun tuli niin äkkiä jo pimeä. Kuva on ikkunan takaa koska oli kylmä! No, on nyt toisaalta jo syyskuun ensimmäinen. Kesä saa hyvällä omallatunnolla loppua.

Mulla on muuten oma hytti! Luksusta. Ylihyvin ilmastoitu tämä tosin on, mutta yksityisyys on hienoa. Olin jo odottanut että jakaisin tämän pikku kopperon jonkun kanssa. Mut ei, kamoilla on nyt oma peti. Kansi on kyllä kakkonen, että syvyyksissä ollaan, mutta vähemmän täällä on melua ja tärinää kuin yöjunassa. Plus nurkan takana on suihku. Nyt isoin dilemma onkin, menenkö suihkuun illalla vai aamulla.

Karaokeen en taida mennä, vaikka kuinka vasta satuinkin muistamaan, että jotkut tosiaan tulee laivalle juhlimaan. Putkinäköistä? :D

Haikeusolo on suurimmalta osin ohitse. Edelleen musta on surkeaa, että perhettä ja hyviä ystäviä ei todennäköisesti näe ennen kuin jouluna, mutta se seikkailu alkaa ottaa valtaa. Ja onhan tämä internetsi keksitty vieroitusoireita varten.

Leikkihuoneessa alkaa kohta kuvienvärityskilpailu. Miten sellaisessa voi kilpailla?

Hohto

Minä tykkään matkustamisesta. Pidän siitä, kun ollaan lähtemisen ja saapumisen välissä, ja odotetaan sitä mitä ollaan mahdollisesti kuviteltu jo kauan. Minä ainakin elän puolet reissauksesta etukäteen. Siinä vaiheessa kaikki tiet ovat auki, tilaisuudet menettämättä ja seikkailut vasta aavistuksia.

Ainakin mielelläni katselen näitä matkanteon kultareunoja, kun aikataulut pitävät ja liput ovat tallessa. Hohto tosin katoaa hyvin äkkiä, kun reissun ensimmäinen päivä menee nukkumattomuuspäänsärkyä hoidellessa, eikä ruoka kävelekään haarukan vartta suoraan suuhun. Viime aikoina on myös havaittu, että tuntemattomaan suurkaupunkiin lähtiessä on hyvä olla mukana muukin kartta kuin opaskirjan takasivulta löytyvät kymmenen kertaa kymmenen senttimetriä, etenkin, jos aikoo vielä joskus pois kyseisestä suurkaupungista. Arvokkaita oppitunteja, osaan kypsästi todeta, kunhan ensin olen saanut vähän kiukutella.

Nämä pienet takaiskut ovat kuitenkin vain hidasteita. Ikinä ei ole mitään oikeasti vaikeaa sattunut, vaan passi ja rahat ovat aina olleet oikeassa muodossaan ja omassa hallussani. (Kop kop.) Aikuisten oikeasti olen ihan mielettömän riemuissani, kun saan suunnitella uuden paikan tutkimista. Kuvittelen, miten tilaisin ruokaa katukioskista tai neuvoisin tien eksyneelle, millaisia ihmisiä saattaisin tavata, ja miten ehkä viettäisin aikaani. Mitä oppisin, missä kohtaa tuntisin itseni tyhmäksi, koska alkaisin olla kotonani. Mitä kotiutumiseen tarvittaisiin.

En näe siinä juurikaan "oman itsen etsimistä" (paitsi ehkä siinä tapauksessa että päädyn Intiaan johonkin ashramiin syömään henkisiä ruokai). Eniten se on uteliaisuutta, ja ehkä itseni haastamista. "Kyllä varmaan saan tehtyä tämän, millähän keinolla tällä kertaa."

Tai äh, en minä tiedä. Enkö muka voi olla kotonani siellä missä jo olen? Olla tyytyväinen siihen, mitä olen saanut. En minä kiittämättömäksikään itseäni kutsuisi. Siksi juuri lähteminen haikeaa onkin. (Ja kotiinpaluu sitäkin suloisempaa.)

Rarrar, onko se sitten sitä itsen etsimistä, kun haluaa tietää, miltä tuntuvat erilaiset katuvalot ja kuulla, millaisia maailmoja ihmisillä on päänsä sisällä? Ja missä kohtaa tulee g ja missä h, ja onko lauantai sObotaa vai subbOota. Vai onko tämä jotain levottomuutta. Minähän tietysti olen mitä hötkyilevin henkilö, tuskin hetkeä paikallani pysyn. Hetkeäkään en aloillani olla voi. Aina pitää tapahtua. Aina jotain väkertää täytyy.

Diagnosoikoon joku muu.

Ylämäki alamäki...

Kuinka tästä nyt ottaisi selvän... Lähtöä saa jo jännittää, itse asiassa se on ehkä ihan tervettä ja suotavaa, kun siihen on jäljellä yhden käden sormien verran päiviä. Olen melkein pakannut tavarani vajaan vuoden kestävään säilytykseen (huoneeni vuokrataan eteenpäin), lippu polttelee passin kera kirjoituspöydän laatikossa, ja matkatavarat alkavat olla otsaluun takana kasassa.

Silti innostus heittelee ihan luvattomasti: torstaina olin sitä mieltä, ettei mihinkään matkaan kannata lähteä kun ei kuitenkaan mikään suju. Perjantaina päivällä, kun tapasin ihmisiä (kummille terkkuja, oli kivaa!), olin ihan intoa piukassa, ja "jes jes parasta ikinä, oon pitkään halunnu ulkomaille, seikkailua ja jännää". Nyt sitten yön pimeinä tunteina nosti päätään haikeilu. Kaikki ihmiset ja pienet ympyräni jäävät tänne, reissaaminen on melkein sama kuin stressaaminen, ja mitä kaikkea. Ei tule vastaan tuttuja ja turvallisia katuja, kaupan tätejä (tyttöjä), opettajia, feissareita.

Syyllinen on kyllä hyvin tiedossa. Se vain majailee hankalasti tavoitettavassa paikassa. Korvieni väliin en pääse kuin balsamointipöydällä, ja ihan niin pitkälle en ajatellut mennä, kaikesta huolimatta.

Hetken saa kakaroida, sitten suoritan shamaaniloitsun ja manaan sen innostuksen takaisin. No, kyllä juna sen viimeistään aikaan taas saa.

Ja taas mennään

Huolimatta siitä, että tämä blogi reilu vuosi sitten hiljeni, tulin kotiin yhtenä kappaleena ja kaikesta näkemästäni innoissani. Kesäkuu meni erittäin nopeasti, ja oli hauska ja hyödyllinen. Tutustuin ihaniin ihmisiin, joita en olisi muuten nähnyt, ja kaiken oppimani joukkoon ilmaantui pari venäläistä laulua.

Päädyin lopulta matkaamaan kotiin kaverin kanssa tavallisella venäläisellä junalla. Tuli todettua, että tarvitsen edelleen harjoitusta yläpetille kipuamiseen... Vietimme kauniin kesäisen päivän Pietarin puistoissa, ja illalla panikoin tekstareita Suomeen, kun en älynnyt bussiaikatauluja tavatessani ottaa huomioon Suomen ja Venäjän aikaeroa. Itänaapurihan on meitä tuntia edellä. Bussimatka Pietarista Helsinkiin oli yllättävän miellyttävä. Maisemat Viipurissa olivat kyllä varsin masentavia. Kaupunki odottaa vielä kunnon kasvojenkohotusta, mutta onneksi yrityksiä jo näkyy.

Seuraava reissu suuntautuu Lontooseen, ja on ihan lomareissu, mutta syyskuussa blogini herää jälleen eloon. Lähden silloin Erasmus-vaihtoon Tsekin tasavaltaan. Opiskelen Prahassa Kaarlen yliopistossa puolisen vuotta. Vielä en tiedä, mitä tulen opiskelemaan, mutta paikan päällä kai näkee :)

Fakultativnij

Olen kotiutunut asuntolaan, ja täytyy sanoa, että ihan hyvin täälläkin olisi elellyt tämän kevään. Tosin tietysti olen sitä mieltä, että oma päätökseni mennä perheeseen oli ehdottomasti paras, vaikka se "perhe" siitä yhtälöstä vähän loppua kohden hupenikin.

Asun kahden hengen asunnossa toisen tytön, Joensuun filologin kanssa. Nämä kolme päivää on jutut menneet ihan hyvin yksiin, toivottavasti kuukauden aikana ei ehdi tulla ongelmia. Ihanuutta ovat: oma keittiö, lämmin vesi niin suihkussa kuin keittiössäkin, seinälle ripustettava suihku (tätä ei ole edes Treen-kämpässä :P), oma lupa, vaatekaappi jossa on hyllyt (!), vessanpönttö (унитаз) kylpyhuoneessa (ванная) ja leveät ikkunalaudat (täysin katupölyn mustaamat kylläkin, eli ei istuskelua). Niin ja uudet tai edellisten asukkaiden puhtaaksi kuuraamat padat! Tästä vedestä nimittäin jää kaikkien astioiden pohjaan, joissa sitä käyttää eli edes keittää, kellertävä sakka, joka jämähtää kiinni ellei sitä heti puunaa pois. Keitetyn veden pinnalla myös lilluu hienonhienon hiekan tapaista... möhnää. Vesi maistuukin vähän oudolta, mutta mitään oireita ei ole kenellekään vedestä tullut. Keitämme sitä aina ennen käyttöä kymmenisen minuuttia.

Junamatka tänne meni erittäin hiljaisesti. Hytissäni oli äiti ja ehkä 11-12-vuotias poika sekä yksinäinen venäläinen nainen. Äiti oli ilmeisesti venäläinen ja poika kahden maan kansalainen: puhui äidilleen venäjää ja puhelimeen suomea. Äiti ja poika vähän juttelivat ja kävivät ravintolavaunussa, kun minä ja toinen nainen luimme kirjojamme (minulla Tsehovin Ensirakkaus, hytinnurkan naisella Anne Gabaldonin Kimpassa venäjäksi, ja äidilläkin oli tietysti kirja, jotain Tsehovia). Menimme nukkumaan joskus Viipurin jälkeen Venäjän aikaa kahdentoista maissa.

Luennoillani pitäisi käydä 14 ihmistä, mutta tähän mennessä vain 11 on vaivautunut paikalle. Kursseja vetää lähinnä syntaksia pitänyt hissukka-Jelena Aleksandrovna (kolme kurssia neljästä). Hermot meinaavat välillä mennä, kun nainen mutisee ja supisee asiansa ja nyökkii: "Ja ymmärsikö kaikki, da? Näin tämä menee, da?" Tietysti se on sen oma puhetapa, mutta mikään ei estä mua kiehumasta tunnilla hiljaa. Onneksi onneksi onneksi olin kevään enimmäkseen Zhanna Arkadievnan tunneilla. Sillä on luontainen opettamisen taito. Tunti etenee eikä laahusta, ja asioista tulee kiinnostavia. Tai no milloinkas kirjallisuus on minusta tylsää ollut... :P Zhanna Arkadievna siis nytkin pitää kirjallisuuskurssin.

No niin, kyllä tästä selvitään. Tänään Jelena Aleksandrovna oli lähes sympaattinen. Tunnit vaan ovat kovin apaattisia ja kuivia... Toki sekin auttaa, että opettaja tutustuu meihin, koska selvästi se oli syntaksin kurssilla varuillaan meidän kanssa, ja nyt kolmantena päivänä jo rentoutuu vähän paremmin.

Äiti: söin sitten viimeisen marjakarkin tänään :)

Tänään laskeskeltiin, tuleeko Suomen-junaan kuuden ryhmiä (ryhmäalennus) oikeille pääteasemille. Kouvolaan vaikuttaisi olevan juuri kuusi (myös minä), tosin lähtöpäivä on varmaan tämän hetken suunnitelmissa 26... Se ei oikein sopisi. Mutta katsellaan ja mietitään.