Hyötyliikuntaa

Voitonpuiston suihkulähteet

Tänään sekä päivä että ilta olivat voittoisia! Päivällä kävimme tosiaan Voitonpuistossa kävelemässä, sieltä kuvat. Aurinko paistoi, koska uhkaavat pilvet ajettiin pois mahtavan valtion mahtavin kemikaalein. En halua ajatella, mitä ilmassa sadepisaroiden sijaan liikkui. Jotain kallista käsittääkseni ja jälkeenpäin luin, ettei ilmaa ollut tarvinnut nätintää keinotekoisesti. Hyvä se.

Oli hieno tänään katsoa, kuinka vanhoja, paljon nähneitä, työnsä tehneitä ihmisiä kunnioitetaan ja muistetaan. Harmi vaan, että voitonpäiviä on vuodessa vain yksi, ja usein eläkeläisillä eläke hädin tuskin riittää elämiseen. Tässä lyhyen yliopistomatkankin varrella on useampi mummo kerjäämässä tai myymässä sukkia, kuivattuja sieniä tai tohveleita. Moskovassa kuukauden elämiseen arvioitu minimisumma on jossain 8500 ruplan (noin 212 euroa) tienoilla, kun taas keskieläke tässä kaupungissa on 7500 ruplaa (noin 187 euroa). Viidenkymmenen ruplan tulppaanipuketteja saa tätä erotusta varten myydä aika monta.

Puistossa oli yhtään valehtelematta väkeä kuin pipoa.

Voitonpuistossa istuskelimme pikkupiknikillä ja katselimme ihmisiä, kukkia, neuvostosuikkia ja leijoja. Jouduin melkein pienen sotilasosaston tallomaksi, kun en huomannut heidän marssivan juuri takaani. Onneksi K oli skarppina ja vetäisi hihasta. Mitähän ne olisivat tehneet, ellen olisi ehtinyt väistää?

Olen muuten vieläkin innoissani Suomen voitosta. En yleensä niin hirveästi katso urheilua, mutta tämä peli oli erityinen. Katsoimme sen venäläisten keskellä baarissa, meitä oli neljä (blondia) suomalaista ja kaksi venäläistä, joilla suomenliput poskissa. Myöhemmin epälukuinen määrä espanjalaisia saapui paikalle. 

No mutta, Valeri Gergijevhän se siellä! Hän johti sinfoniaorkesteria Voitonpuistoon rakennetulla lavalla.

Mitään vinoja katseita kummempaa emme joutuneet vastaanottamaan, vaikka hihkuimme valko- eikä punapaitojen maaleja, en kyllä muuta odottanutkaan. Kun aplodeerasimme Suomen toista maalia, viereisestä pöydästä joku venäläismies rupesi peesissä myös taputtamaan. Tajusi sitten heti perään, että nyt ei tainnut ihan olla oikea joukkue. Hehe.

Pelin jälkeen evotimme ja pyöriskelimme metroasemalla.Olimme matkalla katsomaan ilotulitusta, ja ensin piti tavata yksi ystävä, mutta hän olikin jo mennyt eteenpäin, ja toinen oli vasta tulossa, vai oliko mennyt jo omia menojaan hänkin, en tähänkään mennessä tiedä, mutta pääasia on, että saavutimme määränpäämme Varpusvuoret kohtuullisessa järjestyksessä ja huolsimme toisemme ulos metrosta.

Veteraaneilla kunniamerkit kilisivät rinnassa. Ihmiset onnittelivat, kiittivät uroteoista ja antoivat heille kukkia, pääasiassa punaisia neilikoita. Kuvassa vasemmalla pariskunnan poika tai vävy kantaa loppuja kukkia.

Tämä kumaraselkäinen rouva oli alkuiltapäivästä jo niin väsynyt, ettei ollenkaan huomannut näitä kukkienantajia.

Metrosta ulos tullessa olikin edessä aikamoinen ihmisjoukko. Jälkeenpäin katsoen toimimme hiukan typerästi kuten kaikki muutkin sokeat lampaat, ja lähdimme kiipeämään jyrkkää mäenrinnettä, koska kaikki muutkin. No, kukaan ei kaatunut vaikka joukkomme hajosikin. Itselläni oli loppujen lopuksi erittäin hyvä näköalapaikka (äiti älä lue seuraavaa:) jyrkän rinteen reunamalla. Pidin kovasti kiinni, ei ollut vaaraa pudota. Seisoimme tiukassa rykelmässä tuntemattomien kanssa, kaikilla niskat kenossa ja nokka kohti taivasta. Ilotulitus oli hieno! Se kesti varmaan vartin, ainakin jos minun ajantajuuni on mitään luottamista, ja useinkaan ei ole. Näin myös Voitonpuistosta sekä jostain pohjoisempaa kohoavia pamauksia. Kerrassaan ihana ilta.

Kukitettuja kiviä on yksi jokaiselle toisen maailmansodan vuodelle.

Näin loppuun pieni vinkki: kannattaa opiskella venäjää, sen avulla tutustuu mielenkiintoisiin (niin venäläisiin kuin muunkinmaalaisiin) ihmisiin! Plus mulla on luotettavasta lähteestä tieto, että Suomesta ja suomesta kiinnostuneet ihmiset ovat kilttejä. Tähänastisen perusteella olen samaa mieltä.